Teologia.fi sivustolla oli Ville Mäkipellon artikkeli “Tuntematon sotilas teologien silmin – ‘Elokuva on pasifistinen kannanotto’”, jossa hän haastatteli teologeja ja kyseli näiltä, mitä mieltä he olivat uudesta Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) elokuvasta. Kysymykseen “Miten onnistuneesti uskontoa oli mielestästi kuvattu elokuvassa?”, teologisen etiikan ja sosiaalisen etiikan yliopistonlehtori Virpi Mäkinen vastasi mm.: “Nuoren sotamiehen kysymykseen, miten ihmisen pystyy tappamaan, kokenut Rokka vastaa, että vastassa on vihollinen, jonka ihmisyyttä ei kannata alkaa liiaksi pohtimaan. Sodalla on oma etiikkansa.” (Mäkipelto, 2017) Toisin sanoen Rokka väittää, että sodassa ihmisen on kuin muutettava itsensä kylmäksi koneeksi, jolla ei ole omatuntoa, tai tukahdutettava omatuntonsa, joka sanoo, että tappaminen on väärin. Onko sodalla oma etiikkansa? Kuinka ymmärtää tappaminen sodassa kristillisen etiikan silmin?

Viimeinen vastaus kysymykseen, olivatko Jeesuksen sanat kirjaimellisia vai kuvaannollisia (liittyen Luuk. 22:35-38 kohtaan ja tämän artikkeli-sarjan osaan 2), nousee Jeesuksen johdonmukaisesta eettisestä opetuksesta Hänen elämänsä aikana. Manson on oikeassa kun hän sanoo, että Luuk. 22:35-38:lla “ei ole suoranaisesti mitään sanottavaa siihen kysymykseen, onko aseellinen vastarinta epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta vastaan koskaan oikeutettua” (as cited in Kaiser Jr. et. al., 1996, p. 487). Joka tapauksessa, raamatuntekstin tulkinta ei riipu yhdestä luvusta. Ensinnäkin Jeesus sanoi monia muita lauseita liittyen rauhaan ja väkivaltaan. Toiseksi, Sola Scriptura ja Tota Scriptura (koko Raamattu) periaatteet eivät rakenna uskoa ainoastaan Jeesuksen opetuksille Hänen ihmisenä olonsa aikana maailmassa, vaan kaikille kirjoituksille Raamatussa, sillä koko Raamattu on Jeesuksen, Jumalan, sanaa kun Hän puhui kaikkien profeettojen ja apostolien kautta (1.Kor. 10:4; Joh. 15:26).

Raamattu itse paljastaa tärkeän raamatuntulkintaan liittyvän työkalun. Kun käsittelemme väkivallan oikeutusta tai epäoikeutusta kristityn elämässä, Raamatun liittojen sisällöt saavat tärkeän osan. Ne kietoutuvat läheisesti sodan kysymykseen, koska jos vanhalla ja uudella liitolla ei ole eroa, silloin kaikki vanhan liiton lait ovat yhä sitovia, ja silloin kristityn olisi oikeutettua tappaa ja sotia toisia kansoja, kulttuureita tai ihmisryhmiä vastaan. Mutta, jos liitoissa on eroa, silloin kristittyjen tulisi totella uutta liittoa.

Liitto-etiikka

Virpi Mäkinen tulkitsee Tuntematon sotilas elokuvan Rokan sanoja, tai lisää niiden perään, että “[s]odalla on oma etiikkansa” (Mäkipelto, 2017). Jos sodalla on oma etiikkansa, se itse asiassa tarkoittaisi sitä, että moraali on suhteellista, joka merkitsisi sitä, että ihmisellä tulisi olla erilainen etiikka ja moraali eri olosuhteisiin: siviilielämään oma ja sotaan oma. Kuitenkin Jeesus ei opettanut kahta erilaista etiikkaa, vaan ainoastaan yhtä. Ei ole olemassa hyvää sodan etiikkaa. Sota on aina kauheaa, sillä siinä tapetaan, raiskataan ja kidutetaan ihmisiä.

Toisaalta taas sodalla on oma etiikkansa. Sodassa voi esimerkiksi yrittää olla ampumatta selkään, niin kuin Tuntemattoman sotilaan Hietanen tekisi, johon myös Mäkinen viittaa (Mäkipelto, 2017). Voi myös olla raiskaamatta vihollispuolen naisia tai kiduttamatta sotavankeja. Mutta siitä huolimatta, etiikka ja moraali eivät Kristinuskon ja Raamatun mukaan ole perimmältään suhteellisia käsitteitä; ne ovat jumalsuhteellisia kyllä, mutta eivät tilanne-suhteellisia, niin kuin tullaan huomaamaan. Lyhyesti, esim. itsepuolustus-tilanteessa aiheutettu tappo ei ole niin vakava rikos kuin murha, mutta kaikki tappaminen on kuitenkin periaatteessa väärin ja synnin aiheuttamaa.

Sotien oikeutus kumpuaa Vanhasta testamentista, jonka aikana vallitsi vanha liitto. Arthur F. Holmes Wheaton collegesta väittää, että vanhan liiton etiikka on yhä sitova tekijä kristityn elämässä, jota hän käyttää perusteena oikeutetulle sodalle (Clouse, 1981, s. 65-66). Kuitenkin Holmes tekee virheen sanoessaan, että kristityn etiikka perustuu sekä Kymmenelle käskylle että muinaisen Israelin kansallisille laeille. Kristityn etiikka, kyllä, perustuu Kymmenelle käskylle (Matt. 5:17-19), mutta ei muinaisille yhteiskunnallisille laeille, sillä Paavali tekee sen selväksi efesolaiskirjeen 2:15 kohdassa. Siinä sanotaan, että “säädöksiin sisältyvät käskyt” (KJV) ovat kumotut. Strongin sanakirja ilmoittaa, että “säädös” sana merkitsee “siviililakeja (kansakunnan lakeja), seremonialakeja ja pappien virka-lakeja” (”G1378,” n.d.). Tämä kanta on puolustettavissa myös sillä, että Mooseksen lait eivät ole enää teokraattisesti voimassa sekä sillä, että Israel kansakuntana ei ole enää Jumalan liittokansa (Handbook of Seventh-day Adventist, 2000, s. 863-866; John 1:11; Mat 21:43).

Israel kansakuntana ei ole enää liiton kansa, sillä, ensinnäkin, Vanhan testamentin kansakunta kuvattiin viiniköynnöksenä (Ps. 80:8), joka tulisi tuhoutumaan (Jes. 5:1-5). Jeesus profetoi Jerusalemin ja Israelin kansan tuhoutumisen (Matt. 21:18-20; 24) ja sanoi, että Hän on todellinen viinipuu (Joh. 15:1-5). Toisin sanoen, Jeesus sanoi olevansa uusi Israel. (Lue enemmän siitä, onko geneettinen Israel vielä Jumalan kansa vai ei, artikkelista Israelin merkitys Raamatussa ja ajankohtaisissa tapahtumissa.)

Toiseksi, kristillinen etiikka perustuu uuteen liittoon, joka on parempi kuin vanha liitto (Hepr. 8:6), koska se on rakennettu paremmille lupauksille taivaallisesta Kaanaasta ja valtakunnasta (Hepr. 11:13-16); se ei tarvitse fyysistä voimaa, maan lakia, tuottaakseen hyvää moraalia seurakunnassa. Lisäksi seurakunta (kirkko) ja valtio eivät ole enää sulautuneina toisiinsa. “Vanhan testamentin opetus aggressiivisesta sodankäynnistä on rohkaissut monia kristittyjä ottamaan osaa aseellisiin yhteenottoihin. Nämä yksilöt eivät kuitenkaan ymmärrä, että Israel oli teokraattinen valta, joka soti Jumalan käskystä. Nykyaikana ei ole valtiota, jonka kuningas on Jumala.” (Clouse, 1981, s. 10).

Uuden liiton aikana Jumalan lapsilla ei ole oikeutta toteuttaa kuolemantuomiota, joka ulottuu sotaan, vaikka vanhan liiton aikana heillä oli se oikeus. Kun aviorikoksesta kiinniotettu nainen tuotiin Jeesuksen eteen, Hän, uuden liiton perustaja, joka oli ja on Jumala (Joh. 1:1), ei laittanut kuolemantuomiota täytäntöön (Joh. 8:1-11), vaikka se olisi ollut oikeudenmukaista Mooseksen lain mukaan (5.Moos. 22:22). Toisena esimerkkinä Jeesus ei kutsunut tuhansia enkeleitä apuun kun Hänet pidätettiin (Matt. 26:47-53). Tämä esimerkki tulee Matteuksen evankeliumista, joka kirjoitettiin, muidenkin kohderyhmien lisäksi, juutalaisille, jotta he näkisivät että Jeesus on Messias Kuningas (Carson & Moo, 2009, s. 158). On merkittävää, että Messias Kuningas ei käyttänyt väkivaltaa ja/tai sotilaallista (maallista tai taivaallista) saadakseen valtaa. Lisäksi Jeesus sanoi: “Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä.” (Joh. 18:36, KR92)

Jeesus lausui Vuorisaarnassa: “Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta” (Matt. 5:43, 44, KR92). Jeesuksen kautta pakanat liitettiin juutalaiskristittyihin uuden liiton perustalle. Tämä toi tullessaan uuden tilanteen, jossa Jumalan kansa oli ja on “ripoteltuina” kaikkien kansojen sekaan ja jossa oikeudenmukaiset vihollisuudet kansojen kesken olivat ja ovat historiaa. Kun babylonialaiset valloittivat Jerusalemin ja juutalaisten oli muutettava Babyloniaan asumaan, Jumala sanoi israelilaisille: “Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:7, KR92) Samanlainen tilanne — tällä kertaa lopullisena — alkoi Jeesuksesta kun Hänen seuraajansa saivat käskyn rakastaa ihmisiä (eli “vihollisia”) myös toisista kansakunnista. “Kukaan juutalainen ei koskaan ollut sanonut, että yksilöllistä juutalaista tulisi vihata. Siksi [Jeesuksen] lauseen on täytynyt olla suunnattu kansan vihollisiin, joita tuli rakastaa.” (Bainton, 1980, s. 61-62)

On hämmästyttävää, että jopa Vanhan testamentin aikoina Jumala olisi halunnut säästää lapsensa verenvuodatukselta (1. Sam. 7:10; 2.Moos. 14:14, 26-28; 5.Moos. 20:4; 7:20; Joos. 10:11). Herra ei tahtonut sotia ja väkivaltaa (1.Moos. 6:11). Monet sodat eivät olleet Jumalan suunnitelman mukaisia vaan ne olivat seurausta Israelin kansan uskottomuudesta (Tuom. 2:10-23). Tulee kuitenkin esittää kysymys: miksi Jumala komensi israelilaiset tappamaan ihmisiä toisista kansoista? Miksi Jumala tuhosi suurimman osan muinaista ihmiskuntaa tulvalla (Vedenpaisumuksella)? Eikö Hän silloin käyttänyt väkivaltaa?

Raamatun etiikka, mukaan lukien liitto-etiikka, perustuu Jumalan auktoriteetille. Tämä arvovalta tulee siitä, että Jumala on hyvä, oikeamielinen, vanhurskas, rakastava ja armollinen maailmankaikkeuden, maailman ja ihmiskunnan Luoja, joka on persoonallinen olento. Pyhien kirjoitusten etiikka perustuu henkilökohtaiseen suhteeseen Jumalan kanssa, joka perustuu valinnanvapauteen (1.Kor 10:29; 1.Moos. 2:15-17, 22; 3:16-19; Gal. 3:11; Joos. 24:15; Matt. 18:12-14). Jumalalla on auktoriteetti henkilön elämässä, sillä yksilö on vapaaehtoisesti antanut elämänsä Jumalalle. Raamattu ilmoittaa Jumalan luonteen ja tahdon, joka ei ole ristiriidassa henkilökohtaisen jumalsuhteen kanssa, ja joka antaa sille perustan ja suunnan, jonka mukaan kristitty elää.

Joten syyt sille, miksi Jumala teki vanhan liiton ja käski Israelin kansan harjoittaa fyysistä sotaa toisia kansoja vastaan, ovat ainakin seuraavat: (1) ihmiskunnan syntiinlankeemuksen jälkeen tästä maailmasta tuli laillisesti Saatanan oma (Job. 1:7), ja pelastaakseen ihmisen, Jumalan täytyi “pelata” Paholaisen säännöillä hetken aikaa ennen kuin Jeesus tuli ja voitti ristin-kärsimyksen ja kuoleman kautta maailman laillisesti takaisin Jumalalle (Joh. 12:31; 19:30); (2) vanhan liiton aikana oli kansoja, jotka avoimesti vihasivat Jumalaa ja Hänen totuuttaan; (3) Jumala asetti tyypin (esimerkin) Valtakunnastaan ja pelastuksestaan uhrijärjestelmän kautta, jota tuli puolustaa avoimesti vihamielisiä kansoja vastaan; (4) kansaa tuli puolustaa avoimesti Jumalaa kohtaan vihamielisiä kansoja vastaan, jotka olisivat johdattaneet Israelin epäjumalanpalvelukseen (johon mm. liittyi lasten uhraamista ja siveettömyyttä) ja syntiin, niin kuin tapahtuikin (4.Moos. 25); ja (5) suuret valtakunnat, jotka yhdistivät kansoja (Dan. 7), eivät olleet vielä nousseet (uusi liitto toimi ja toimii synkretististen, kansoja yhdistävien, suurten valtojen keskellä [Ilm. 12:9; 13:1-4, 7, 8, 14; 14:8; 17:15, 18; 19:19]). Vaikka Jeesus voitti Saatanan ristillä, Paholaisella on vielä vähän aikaa koota maailmanjärjestyksensä, ja maapallon ja ihmiskunnan takaisinsaamiseen liittyy muitakin vaiheita (antityyppiseen [toteutuneeseen / lopunajalliseen] taivaalliseen pyhäkköön keskittyvä pelastustyö); nämä asiat on ilmoitettu esimerkiksi Ilmestyskirjan luvuissa 14-22.

Loppujen lopuksi Raamattu on selvä sen suhteen, että Jeesus ei tullut rakentamaan “Jumalan valtakuntaa” maanpäälle maallisin tavoin, jotka pitävät sisällään aseelliset yhteenotot toisten kansojen tai ihmisryhmien kanssa. Jeesus käski opetuslapsiaan ja seuraajiaan menemään kaikkien kansojen sekaan ja opettamaan heitä pitämään kaikki Jeesuksen opetukset ja käskyt (Matt. 28:18-20), joka pitää sisällään opetuksen väkivallattomuudesta. Niin kuin Luuk. 22:35-38 ilmoittaa, Jeesus ei varsinkaan käskenyt seuraajiaan menemään ja valloittamaan maailman “miekalla”.

Jeesuksen opetus ei tullut heti selväksi opetuslapsille. Geldenhuys (1988), entinen Elsie Ballot tutkija Princetonin yliopistosta ja Cambridgen yliopistosta, toteaa Luuk. 22:35-38:n tilanteesta: “Opetuslapset ovat vieläkin sokeita Herran työn ja valtakunnan hengelliselle luonteelle. He toivovat voivansa perustaa maallisen messiaanisen valtakunnan fyysisellä voimalla. Siksi he ottavat Vapahtajan sanat miekan ostamiseen liittyen kirjaimellisella tavalla, eivätkä ymmärrä niiden todellista tarkoitusta.” (s. 571)

Jumalan miekan käyttö Uudessa testamentissa

Uudessa testamentissa on kaksi sanaa “miekalle”: μάχαιρα ja ῤομφαία (suurempi, kaksiteräinen miekka). Sanaa μάχαιρα käytetään Luuk. 22:36 ja 38 jakeissa. Kirjaimellisen merkityksen ja symbolisen merkityksen (sodasta ja konfliktista) lisäksi, molempia kreikankielen sanoja “miekasta” käytetään myös kuvaamaan Jumalan sanaa (Ef. 6:17; Luuk. 2:35). Tämä tarkoittaa sitä, että sanan konteksti Raamatussa määrittää sanan merkityksen. Vain ne asiayhteydet, jotka voivat nostattaa kysymyksiä tämän artikkelin aihealueesta, käsitellään tässä kirjoituksessa.

Vain Jumalalla on arvovalta kirjaimellisen “miekan” käyttöön ja ihmisen surmaamiseen. On merkittävää, että ainoat Uuden testamentin jakeet, joissa käytetään “miekka” sanaa ja jotka liittyvät kuolemantuomioon, ovat kuvaukset pahojen viimeisestä tuomiosta (Ilm. 19:15, 21). Lisäksi Jeesus sanoi, että ainoastaan Jumala laittaa tuomion täytäntöön sen tuomion (“tutkinnan”) perusteella, jonka Hän on tehnyt (Matt. 13:24-30), joka, vaikka onkin oikeudenmukainen teko sillä pahat eivät tahdo pelastua ja jatkaisivat moraalitonta kapinaa vielä senkin jälkeen kun ovat kuulleet Jumalan rakkaudesta ja pelastuksesta (Ilm. 20:7-9), on silti “kumma” teko (Jes. 28:21, VKR) Jumalan rakastavalle ja armolliselle luonteelle. Mutta, eikös Jeesus käyttänyt väkivaltaa silloin kun Hän ajoi rahanvaihtajat pois temppelistä (Joh. 2:13-25)?

Ensinnäkin, silloin kun Jeesus puhdisti temppelin, Raamattu ei kerro että yksikään ihminen olisi vahingoittunut tai kuollut. Toiseksi, Jeesuksella oli arvovalta tehdä niin, joka on syy sille että kukaan ei loukkaantunut (Clouse, 1981, s. 40), koska Jeesus ei nimen omaan tullut vahingoittamaan ihmisiä. Tämän vuoksi Jeesuksen ajettua ihmiset pois temppelistä, Hän ei varsinaisesti käyttänyt väkivaltaa. Vaikka joku olisikin loukkaantunut, se olisi tapahtunut Jumalan auktoriteetin, viisauden ja ennakkotiedon (ennalta näkemisen) pohjalta.

Toinen esimerkki Jumalan hallitsemasta tilanteesta on se kun ihmiset yrittivät ajaa Jeesuksen alas jyrkänteeltä (Luuk. 4:28-30). Itse asiassa, Jeesus ei silloin puolustanut itseään väkivaltaisesti tai Raamattu ei kerro, että Hän olisi käyttänyt väkivaltaa. Koska Uusi testamentti opettaa väkivallattomuutta, on selvää että Jeesus vain ”kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa”, niin kuin Raamattu kertoo (jae 30).

Nämä kaksi esimerkkiä kertovat etiikasta, joka on sidottu Jumalan auktoriteettiin (siis ihmisen vapaasta tahdosta). Yksi oikeutetun sodan teorian ongelma on se, että se väittää ihmisten omaavan saman auktoriteetin kuin Jumalalla. Jopa silloin kun Ananias ja Safira kuolivat Pietarin ja seurakunnan jäsenien edessä (Ap.t. 5:1-11), Pietari tai kukaan ihminen ei ollut se joka otti heiltä hengen; Pietari tai kukaan mukaan ei koskenut heihin, ei edes sanoillaan (“tuomitsemalla kuolemaan” tms.). Jumala oli se, joka otti heidän henkensä, sillä Ananias ja Safira yrittivät huijata Pyhää Henkeä (jae 3). Pietari vain tiesi edeltä, että he tulisivat kuolemaan, sillä hän oli profeetta; profeetat ovat niitä, jotka muiden ominaisuuksiensa lisäksi kuulevat tai näkevät Jumalan suunnitelmat ennen kuin ne ovat tapahtuneet (Aam. 3:7).

Jeesus, Rauhan ruhtinas

Jes. 42:2 kertoo profetian Messiaasta, sanoen: “Ei hän huuda eikä melua, ei kuulu hänen äänensä kaduilla.” (KR92; vertaa Matt. 12:19-20) Tämä tarkoittaa sitä, että “Jeesus ei ollut se karkea militaristinen kuningas jota monet juutalaiset etsivät johdattaakseen heidät taisteluun Roomaa vastaan. Sen sijaan hän oli lempeä ja myötätuntoinen” (“The Gospel according,” 2012, p. 38). On totta, että henkilö voi olla armeijan komentaja ja, silti, olla lempeä ja myötätuntoinen joitakin ihmisiä kohtaan ja joinakin aikoina (ei aina, sillä Raamatun mukaan ihmiset ovat syntisiä ja korruptoituneita sisältään [Jer. 17:9; Ps. 51:5]). Mutta se jae, johon Matteus viittaa, käsittelee Messiaan yleistä luonnetta ja luontoa, joka on selitettävissä sillä, että Jeesuksen veren lisäksi (Joh. 1:29), Hänen luonteensa ja luontonsa ovat pelastus ihmisille (Joh. 14:6). Jeesus oli ja on synnitön (2.Kor. 5:21).

On mielenkiintoista, että Jer. 29:11 ilmoittaa rauhan olevan pahuuden vastakohta, joka viittaa siihen että sota ja väkivalta ovat väärin. Typologisesti Salomo oli Jeesuksen tyyppi eli esikuva. Salomon hallitusaikana oli rauhan kausi, ja jopa hänen nimensä on johdettu hepreankielisestä “rauha” sanasta (“H8010,” n.d.). Lisäksi typologinen merkitys tulee vielä tärkeämmäksi siinä, että Salomo oli Daavidin poika (Matt. 1:1) — niin kuin Messiaskin tulisi olemaan — ja Jumala antoi Salomolle nimen Jedidah (2. Sam. 12:25), joka tarkoittaa “Jehovan rakastama” (“H3041,” n.d.); vastaavasti Isä Jumala sanoi ainoasta Pojastaan: “Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” (Matt. 3:17, KR92) Taivaan Isä sanoi tämän siinä kontekstissa kun Pyhä Henki laskeutui Jeesuksen ylle kyyhkyn muodossa, joka symboloi puhtautta (Laul. 5:2; 6:9). Jeesus sanoi: “Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.” (Matt. 5:8, VKR) Heti sen jälkeen, Jeesus jatkoi: “Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman.” (Matt. 5:9, VKR)

Niin kuin mainittiin (osassa 1, paavikunta väittää, että sillä on oikeus “oikeutettuihin sotiin” rauhan tuomisen nimessä (John Paul II, 2002). Joka tapauksessa, voidaanko rauha saavuttaa sotien kautta?

Luukkaan evankeliumi korostaa rauhaa ja iloa (“The Gospels,” 2012, p. 31). Vaikka evankeliumi pääasiassa puhuu sisäisestä rauhasta, se voidaan yhteyttää ulkoiseen rauhaan, sillä yksilön sisäinen elämä lopulta vie tekoihin. Jeesus sanoi: “Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat” (Mark. 7:21, KR92). Vain Jumalan Henki voi muuttaa sydämen hyvään suuntaan (Joh. 3:5-8); ja sen jälkeen sydämeen tulee rauha. Rauha ja hyvä tahto voivat syttyä sydämeen ainoastaan Pyhän Hengen kautta; ja ainoastaan sen jälkeen, se voi levittää hyvää vaikutustaan ympäristöön, toisille ihmisille, ja rakentaa rauhaa yhteiskunnassa. Rauhaa ei, loppujen lopuksi, voida saavuttaa sodalla; Ilmestyskirja tekee sen selväksi, että rauha tulee lopullisesti vasta uudessa maassa, jonka Jumala luo (21:1-4), ja jota Hän ei luo tänä maailmanaikana. Lisäksi rauhaa, iloa ja uskoa ei voida pakottaa ihmisten sydämiin, koska jokaisella on valinnanvapaus.

Joka tapauksessa Luukkaan evankeliumi ehdottaa, että Jumalan lapset voivat aloittaa rauhan edistämisen jo täällä maan päällä ennen Jeesuksen takaisintuloa. Kun Jeesus syntyi, Herran enkelit lausuivat paimenille: “Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle… Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2:10, 14, VKR) On selvää, että Jeesus, joka oli seuraajiensa esimerkkinä, ei tuonut tätä rauhaa ja hyvää tahtoa ihmisten keskelle sotien ja valtiovallan kautta. Hän toi sen Jumalan suunnitelman mukaisesti, joka toi kaikille mahdollisuuden pelastukseen ja saamaan sovituksen Jumalan kanssa, joka johtaa rauhaan. Profeetta Jeremia kirjoitti: “Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11, KR92) “Jeesus on tullut pelastamaan kadotetut ja ne jotka ovat ‘kaukana’, tuomalla anteeksiannon synneistä (Luuk. 1:77; 5:17-26; 7:48-50; 19:1-10; 25:46-47)”, ei nostamalla “sosiaalista tai taloudellista” asemaa (Carson & Moo, 2009, p. 220) tai valtiollista sotavoima-asemaa, joka tarvitsisi sosiaalisen ja taloudellisen vallan tavoittelua Jeesuksen seuraajilta.

Jeesuksen väkivallattomuus

Luukkaan evankeliumin 22:50-52 kohdassa yksi Jeesuksen seuraajista, joka oli Pietari (Joh. 18:10), löi miekalla korvan irti yhdeltä ylipapin palvelijoista. Jeesus sanoi: “Sallikaa vielä tämäkin.” (jae 51, VKR) ja paransi korvan. On selvää, että Jeesus paransi korvan ja ei sallinut vastarintaa pidätykselle, koska Kirjoitusten oli käytävä toteen (Mark. 14:49). Kuitenkin, Jeesus sanoi sen muistakin syistä, niin kuin tullaan osoittamaan alempana.

Toinen syy sille, miksi Jeesus ei vastustanut pidätystä, on se että Jeesus tuli aloittamaan uuden liiton, niin kuin on jo argumentoitu. Henry (1974) väittää, että apostolisella kirkolla ei ollut poliittista valtaa, koska kirkko ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyt pystyäkseen pitämään yllä omaa poliittista systeemiä (s. 43). Joka tapauksessa uusi liitto ei pidä sisällään ainoastaan vanhurskautusta Jeesuksen veren kautta vaan uusi liitto on myös Jeesuksessa ja Hänen luonteessaan ja luonnossaan, niin kuin mainittiin ylempänä; liitto on Jeesus itse (1. Tim. 2:5; Hepr. 8:1, 2; Jes. 7:14). Uusi liitto suunniteltiin jo ennen kuin se toteutettiin Jeesuksessa (Ilm. 13:8, KJV), ja Jeesus eli sitä ja viittasi siihen jo työnsä alusta lähtien (Joh. 2:1-12).

Lisäksi, niin kuin on todettu, uusi liitto pitää sisällään myös uuden elämäntyylin. Tämä tulee selväksi Johanneksen sanoista: “Sen, joka sanoo pysyvänsä hänessä, tulee myös elää samalla tavoin kuin hän eli.” (1.Joh. 2:6; vertaa 2.Joh. 1:6). Toisin sanoen Jeesuksen opetukset ja elämä ovat esimerkkejä kristityille. Stefanus kivitettiin, Paavali tapettiin ja varhaiset kristityt joutuivat vainottaviksi Neron hallinto-aikana. Pietari kirjoitti: “Koska siis Kristus on kärsinyt lihassa, niin ottakaa tekin aseeksenne sama mieli” (1.Piet. 4:1, VKR). Sama väkivallaton ajattelutapa on tarkoitettu kristityille kaikkina aikoina.

Matson (2015) kyseenalaistaa tutkimuksessaan sen näkemyksen, että Jeesus ei oikeuttanut väkivaltaa väittämällä siten, että Luuk. 22:51 on käännetty väärin. Lisäksi Matson (2015) toteaa, että Jeesus puhutteli opetuslapsiaan sanoen, että heidän tulee antaa pidätyksen tapahtua, sillä Kirjoitukset täytyy toteutua ja että Jeesus ei puhunut pidättämään tulleelle joukolle Luuk. 22:51:n sanoja. Joka tapauksessa, vaikka Jeesus olisikin puhutellut opetuslapsia, ja vaikka Hän olisikin tarkoittanut että pidätys täytyy tapahtua, se ei välttämättä tarkoita sitä, että Jeesus olisi hyväksynyt miekkojen käytön opetuslapsille. Miksi Jeesus olisi käskenyt opetuslapsiaan kirjaimellisesti ostamaan miekat ja sanonut että kaksi miekkaa ovat tarpeeksi mukaan kannettavaksi jos Jeesus olisi myöhemmin kieltänyt pidätyksen vastustamisen koska se oli Jumalan suunnitelma? Lisäksi jakeessa 52 Jeesus sanoi sarkastisesti ylipapeille, temppelivartiostolle ja vanhimmille, että he olivat lähteneet Hänen peräänsä miekkojen ja seipäiden kanssa kuin rikollisen perään, aivan kuin he olisivat odottaneet Jeesukselta väkivaltaista vastarintaa.

On totta että Matsonin (2015) argumenttia tukee Joh. 18:11, joka sanoo: “Mutta Jeesus sanoi Pietarille: ‘Pane miekkasi tuppeen! Kun Isä on tämän maljan minulle antanut, enkö minä joisi sitä?’” (KR92) Tässä Jeesus selvästi sanoo Pietarille, että pidätystä ei tule vastustaa, koska Jumalan Karitsana (Joh. 1:29; Ilm. 5:1-12), Jeesuksen tulee käydä läpi kaikki se nöyryytys, kärsimys ja kuolema. Kuitenkin, yksin Jeesuksen kommentti Luuk. 21:51:ssä on kaukana oikeuttamaan oppi siitä, että väkivallan käyttö on oikeutettua kristityille. Niin kuin on jo todettu, Jeesuksen sanat tulee tulkita koko Raamatun perusteella. Tätä periaatetta noudattaen kun käännämme sivut Matteuksen evankeliumiin (26:47-56), samassa tilanteessa Jeesus lisää kommenttiinsa: “Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu” (jae 52, KR92). Sama opetus tulee vastaan myös Ilmestyskirjassa (13:10), joka puhuu Jumalan lasten vainoajista: “Jos kuka vankeuteen vie, niin hän itse vankeuteen joutuu; jos kuka miekalla tappaa, hänet pitää miekalla tapettaman” (VKR). Seitsemännen päivän adventistien kommentaari (Seventh-day Adventist, 1953) lausuu tästä raamatunkohdasta seuraavaa:

KJV:n teksti (joka on tässä samaistettavissa VKR:n tekstiin), jolla on jonkin verran alkutekstillistä perustaa, rohkaisee vainottuja Jumalan lapsia niin, että ne jotka ahdistavat heitä ja tuomitsevat heidät tulevat itse kohtaamaan samanlaisen kohtalon. Osittainen toteutuminen tästä voi olla nähtävissä paavin vangitsemisessa ja karkotuksessa vuonna 1798 (katso Dan. 7:25; katso Dan. 7 liite). Jotkut kommentaattorit tulkitsevat jakeen 10 varoituksena kristityille siitä, että he eivät käyttäisi väkivaltaa antikristillistä valtaa vastaan (s. 6632).

Jumalan rauhan valtakunta

Matt. 10:34 kertoo Jeesuksen sanat, että Hän ei tullut “tuomaan rauhaa, vaan miekan” (KR92). Kuinka tämä lause tulisi tulkita?

Kyseessä on jälleen yksi kuvaannollinen sanonta Jeesukselta, ja se voidaan ymmärtää niin, että evankeliumin julistaminen tuo vastustusta sille (Seventh-day Adventist, 1953, s. 5616) sillä tavalla, että se joskus kehittyy veriseksi vainoksi Jeesuksen omaa kansaa kohtaan. Toisin sanoen Jeesus ei tahdo vihaa ja verta maanpäälle, ja Hän ei aiheuta niitä, mutta Hän kuitenkin asettaa sanansa niin kuin Hän lähettäisi miekan, sillä Hän sallii sen kaiken tapahtuvan; Jumala on se, jolla on aina viimeinen sana kaikkeen. Tästä löytyy esimerkki myös Vanhan testamentin puolelta, kun Jumala paadutti Faaraon sydämen (2.Moos. 4:21). Jumala ei paaduta kenenkään sydäntä vaan Hän sallii ihmisten paatumuksen siksi, koska jokaisella ihmisellä on valinnanvapaus. Tämä on havaittavissa siinä kun Raamattu kertoo, että Faarao kovetti oman sydämensä (2.Moos. 7:13, 22; 8:19; 9:35). Vastaavasti Luuk. 22:36 raamatunkohdassa Jeesus sanoo, että Hän sallii niin tapahtuvan että jotkut niistä jotka väittävät olevansa Israel (sekä Jeesuksen ajan Israelissa että kristillisessä kirkossa) paaduttavat sydämensä ja alkavat vainoamaan sekä Jeesusta että Hänen seuraajiaan, jota Ilmestyskirja käsittelee. Nämä vainoojat yrittävät perustaa Jumalan valtakunnan väkivallan avulla (Matt. 11:22). Kuitenkin Jeesus sanoi selvästi, että Jumalan valtakunta on kuningaskunta joka on olemassa Jumalan lasten sydämessä (Matt. 13) kunnes Jeesus tulee taivaalta (1.Tess. 4:16-17).  Ennen Kristuksen toista tuloa, Jumalan valtakunta on kuin siemen, joka itää Jeesuksen seuraajien sydämessä (Matt. 13:31-32). Tämä valtakunta ei tule sotavoimien kautta, ja sitä kuvaa evankeliumin kertomus, jossa Jaakob ja Johannes tahtovat käyttää väkivaltaa Samarialaisia vastaan, jotka eivät olleet hyväksyneet Jeesusta. Jeesus nuhtelee opetuslapsia sanoen: “Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette. Ihmisen Poika ei tullut ihmisten sieluja kadottamaan vaan pelastamaan” (Luuk. 9:55, 56, KR92).

Jeesuksen antama opetus edellisessä raamatunkohdassa on sovellettavissa nykypäivään. Luku opettaa että kirkon ja valtion ei tulisi yhdistyä rankaisemaan “harhaoppisia”, vaan jokaiselle tulisi antaa valinnanvapaus, sillä jokaisella yksilöllä on valinnanvapaus itse Luojan antamana. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella tulisi olla vapaus valita sen suhteen haluaako hän tappaa valtion puolesta vai ei, niin kun tullaan perustelemaan alempana. Mutta eikö maallisilla valloilla ole auktoriteetti Jumalalta oikeuden toteuttamiseen yhteiskunnassa ja maailmassa? Eikö niiden oikeuden ylläpitäminen vaadi myös kristittyjä ottamaan osaa myös sotilaalliseen puuttumiseen, mikäli se on tarpeen?

Valtion miekka

Raamattu sanoo: “Se [esivalta eli valtio] on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen.” (Room. 13:4, KR92) Ehkä suurin haaste väkivallattomalle suhtautumiselle on Uuden testamentin käsky totella valtaapitäviä (1. Piet. 2:13-15; Room. 13:1-7; Tiit. 3:1). Vääjäämätön kysymys kuuluu: mitä sitten jos valtaapitävät tahtovat ihmisten, ja tässä tapauksessa kristityn yksilön, puolustavan maataan asein? Lisäksi Jeesus “vaikutti hyväksyvän sodan osana maailman systeemiä (Matt. 24:6) ja Hänen seuraajansa jotka olivat sotilaita eivät tulleet tuomituiksi siitä (Ap.t. 10)” (Marshall & Pickering, 1984, s. 1153). Löytääksemme vastauksia, aloitamme historiasta.

On totta, että Jeesus tai Johannes Kastaja eivät sanoneet tapaamilleen armeijaan kuuluville miehille, että heidän tulisi hylätä työpaikkansa (Luuk. 3:14; Matt. 8:5-13). Näennäisesti vaikuttaa siltä, että tämä voidaan esittää todisteena sille että kristitty voi sotilaana tappaa ihmisiä. Mutta, tarkastellessa historiaa, Jeesuksen ja apostolien aikana armeijalla oli erilaisia tehtäviä. Roomalaiset sotilaat palvelivat usein “poliiseina” nykyajan termeissä. Marshall ja Pickering (1984) lausuu: “Hippolytuksen ohjekirjat (Canons of Hippolytus), kolmannella vuosisadalla kirjoitettu kirkon järjestyssääntö, viittaa siihen että armeija-elämä on hyväksyttävää jos ei tapa. Tämä ilmeinen ristiriita sotilaana palvelemisen ja tappamisesta pidättymisen välillä on ratkaistu kun on ymmärretty että Rooman rauhan (Pax Romana) aikana armeija suoritti tehtäviä, joita nykyaikana tarjoavat poliisi ja palokunta. Silloisena aikana oli mahdollista olla Rooman legioonassa, eikä koskaan riistää henkeä (s. 1153).

Sitäpaitsi Johannes Kastaja sanoi sotilaille, että näiden ei tulisi käyttää väkivaltaa (Luuk. 3:14, KJV); se olisi melko vaikea käsky pidettäväksi sotivana sotilaana. Tosin “käyttää väkivaltaa” verbi on tässä raamatunjakeessa διασείω, joka voi tarkoittaa myös “kiristämistä” (“G1286,” n.d.). Toisin sanoen on mahdollista, että sotilaat olivat sen aikaisia poliiseja, tai, mikäli heidän joukossaan oli sotilaita, Johannes yksinkertaisesti toi julki jokaiselle tasa-arvoisesti Jumalan tahdon väkivallattomuuteen ja oikeudenmukaisuuteen heidän ammatissaan tai ammateissaan, eikä kohdistanut käskyä sanoen mitä yksilön tulisi tehdä elämällään. Loppujen lopuksi Jumalan palvelijoiden ei tulisi ohjata (käskeä) toisten ihmisten tehtävää, työtä ja asemaa, ei kirkossa eikä elämässä. White (n.d.) totesi: “Älä koskaan ota vastuuta ryhtyäksesi toisen omatunnoksi. Veljinä voitte neuvotella keskenänne, rukoilla yhdessä ja etsiä ohjausta kaiken viisauden Lähteestä; mutta ette saa sanella toisen vastuuta” (s. 413). Vain Jumala voi määrätä ihmisen vastuun silloin kun ihminen tahtoo ottaa sen vastaan henkilökohtaisessa suhteessaan Jumalaan.

Lisäksi “[n]e jotka kannattavat väkivallattomuutta löytävät vahvaa tukea siitä tosiasiasta, että uuden testamentin ajoista vuoteen 170 ei löydy lainkaan todisteita yhdestäkään kristitystä sotilaasta Rooman armeijassa” (Marshall & Pickering, 1984, s. 1153). Clouse (1981) ja Bainton (1980) toteavat samaa. Lisäksi Bacchiocchi (1983) sanoo: “Tutkittuaan Paavalia Festuksen pyynnöstä, Agrippa totesi, että ‘[t]ämä mies ei ole tehnyt mitään, mikä ansaitsisi kuoleman tai kahleet’ (Ap.t. 26:31, [VKR]). Tällainen tuomio ennakko-olettaa jotakin tietoa kristinuskon liikkeen pasifistisesta ja ei-poliittisesta luonteesta” (s. 19).

Tilanne kuitenkin muuttui sen jälkeen kun Konstantinus oli “vihkinyt” kirkon ja valtion yhteen. Erittäin merkittävä sysäys muutokseen tapahtui kun “Augustinus muotoili oikeutetun sodan teorian soveltamalla kristilliseen kantaan sellaisten klassisten ajattelijoiden niin kuin Platonin ja Ciceron sääntöjä sodankäyntiin” (Marshall & Pickering, 1984, s. 1153). Yhtäkkiä kristityt olivatkin, näennäisesti, oikeutettuja tappamaan. Lopulta, Keskiajalla, “varhaisen kirkon pasifismi kuoli pois ja taistelevan miehen, ritarin, ylistäminen otti sen paikan” (Marshall & Pickering, 1984, s. 1154). Teologit niin kuin Gratianus ja Tuomas Akvinolainen muovasivat oikeutetun sodan teorian tukemaan myös aggressiivisia, hyökkäyssotia (Marshall & Pickering, 1984, s. 1154).

Uskonpuhdistuksen aikana Erasmus kirjoitti, että “silloin kun sotia pidetään oikeutettuina, ne tahtovat tulla ihannoiduiksi” (Marshall & Pickering, 1984, s. 1154). Tuona aikana anabaptistit olivat ainoa seurakunta, joka oli väkivallaton (Marshall & Pickering, 1984, s. 1154). Lopulta Napoleon “keksi” yleisen asevelvollisuuden. “Hänen ideansa koko kansakunnan organisoimisesta sotaa varten oli pahaenteinen tulevaisuutta silmällä pitäen” (Marshall & Pickering, 1984, s. 1154).

Raamatun käsky totella valtion johtajia käsittelee valtion roolia lain ja järjestyksen ylläpitäjänä, jota, tänäpäivänä, toteuttaa poliisi (ja oikeuslaitos). Raamattu ei puhu asevelvollisuudesta, jolloin kansalaisten tulisi olla sotilaita ja, mahdollisesti, tappaa ihmisiä silloin kun valtio käskee. Napoleon, ei Jumala, toi yleisen asevelvollisuuden uuden liiton aikana.

Omantunnonvapaus

Niin kuin todettiin kristityllä on omantunnonvapaus, joka on Jumalan antama oikeus. Kristityn omatunnon juuret ovat Raamatussa ja Kymmenessä käskyssä, joka sanoo: “Älä tapa.” (2.Moos. 20:13). On hyvä tietää, että hepreankielen sana tappamiselle, “ratsaa” (רצח), joka sijaitsee Kymmenessä käskyssä, voi tarkoittaa sekä murhaamista että tappamista  (Brown, Driver & Briggs, 2015, s. 953). On totta, että Mooseksen lait, vaikka ne eivät olekaan enää voimassa, voivat valaista oikeuden periaatteita, joita voidaan soveltaa nykyajan maailmaan. Kun tämän pitää mielessä, on mielenkiintoista että Vanhan testamentin aikoina harkitsematon (tai vahingossa suoritettu) tappo (”kuolemantuottamus”) ei ollut niin raskaasti tuomittava teko kuin murha (Rodríguez, 2003). On totta, että yhteiskunnan tuomioistuimessa ja Jumalan silmissä itsepuolustus-tilanteessa tai vahingossa aiheutettu surma ei ole niin vakava rikos kuin murha, ja niin sen tuleekin olla. Joka tapauksessa, kaksi asiaa on tärkeää ymmärtää muinaisen Israelin laista: (1) vaikka vahingossa tapon suorittanut ei saanutkaan kuolemantuomiota (vaan hänet karkotettiin), vahingossa suoritettu tappo oli kuitenkin rangaistava teko (4.Moos. 35:22-28; Rodríguez, 2003); ja (2) nämä lait olivat yhteiskunnallisia lakeja, joten niillä ei ole korkeinta auktoriteettia kristityn omatunnolle, joka on sidottu ainoastaan Jumalan sanaan uuden liiton kautta. Siksi jopa itsepuolustus-tilanteessa olisi ihanteellista, että ruumiita ei tulisi; ja Raamatun ihanteen rikkominen on syntiä eli periaatteessa väärin.

Itse asiassa, jokaisella ihmisellä, ei vain kristityillä, on omantunnonvapaus. Jokaisella yksilöllä on (tai tulisi olla) oikeus kieltäytyä tappamasta toista ihmistä tai kantamasta asetta. Jos joku tahtoo luovuttaa oikeutensa Jumalalle, sanoen: “Jumala, Sinä olet minun Luojani ja Lunastajani. Tahdon, että minulla on ne oikeudet, jotka Sinä näet oikeutetuiksi. Sinun sanasi sanoo, että en saa tappaa toista ihmistä. Tästä syystä en aio tappaa toista ihmistä, enkä aio edes kantaa aseita, jotka saattaisivat tappaa tai vahingoittaa toista ihmistä”, hänellä tulisi olla oikeus siihen.

Omantunnonvapaus toimii myös toisinpäin. Kristityllä, tai kenellä tahansa, tulisi olla oikeus kantaa asetta ja tappaa armeijan leivissä, jos hän näkee sen oikeutetuksi. Siitä huolimatta, kenenkään ei tarvitse tappaa palvellakseen valtiotaan. Seitsemännen päivän adventisti kirkolla (Adventtikirkolla) on mielenkiintoinen mielipide ja virallinen kanta, jota voisi kutsua nimellä “taistelemattomuus” (noncombatancy). Kirkon johto (General Conference Committee) lausui 16.9.1941: “Seitsemännen päivän adventistit, täten, pitäytyessään taistelemattomuus-uskoon, eivät ryhdy vastustamaan valtiovaltaa sodassa sen enempää kuin he vastustavat sitä rauhassa. Pikemminkin heitä neuvotaan tottelemaan valtiovaltaa sekä sodassa että rauhassa niiden rajojen puitteissa, joissa kristitty voi elää ja toimia oikein” (as cited in Studies in Denominational Principles, 1942, p. 22). Käytännössä tämä voi tarkoittaa siviilipalvelusta sairaanhoidossa tai evakuoinnissa toimimista sodan aikana; kyseessä on mikä tahansa palvelus yhteiskunnalle, joka auttaa ihmisiä selviytymään sodasta. Adventtikirkko uskoo, että se ei voi eikä tahdo pakottaa kenenkään omatuntoa olemaan kantamatta aseita, mutta se “ei ole hylkäämässä kantaansa taistelemattomuudesta. Päin vastoin! Se kutsuu kaikkia kirkon jäseniä seuraamaan Kristuksen jalanjäljissä ja elämään elämäänsä Vuorisaarnan mukaisesti  (Mueller, n.d., para. 7).

Lopputulos: Rauhassa eteenpäin

Tarkastelkaamme kolme-osaisen artikkelin kokonaisuutta. Mihin tulokseen olemme päätyneet sodan ja rauhan merkityksessä kristityn elämässä, asiassa, joka on elämän ja kuoleman kysymys?

Luukkaan evankeliumin “kaksi miekkaa” luvun läheinen asiayhteys sekä laajempi asiayhteys, kreikankielinen alkuteksti ja tekstikritiikin epäjohdonmukaisuus julistavat, että Jeesus opetti Jumalan valtakunnan periaatteita sekä omaa jumalallista luonnettaan opetuslapsille sen lisäksi, että Hän opetti kuinka tämän maailman seuraajat, Juudas ja ne israelilaiset jotka eivät ottaneet Häntä vastaan, tulisivat myymään Hänet “miekalle”. Samalla Jeesus kertoi profetian tulevista seurakunnan olosuhteista, jolloin kirkkoa tultaisiin vainoamaan näennäisen “kirkon”, paavikunnan, toimesta, kun tämä valta myisi Kristuksen maallisesta vallasta ja ostaisi itselleen “miekan”.

Kristityn etiikka perustuu Jumalan auktoriteetille, henkilökohtaiselle suhteelle Jumalaan ja uudelle liitolle; ja kristillinen etiikka opettaa väkivallattomuutta. Vanhan testamentin teokratia ei ole enää voimassa. Vain Jumalalla on oikeus toteuttaa kuolemantuomio, joka käy selväksi Uudesta testamentista. Uusi liitto oli ja on Jumalan johdonmukainen suunnitelma pelastuksesta ja rauhasta Jeesuksen kautta, Jeesuksen elämässä ja Hänen seuraajiensa elämässä. Jumala suunnitteli uuden liiton ennen kuin Jeesus tuli sen toteuttamaan maanpäälle. Jumalan valtakunta ei tule poliittisin ja militaristisin keinoin, vaan se on kuin siemen joka itää Jumalan lasten sydämissä kunnes se toteutuu koko kirkkaudessaan kun Jeesus saapuu taivaan pilvissä.

Niin kuin historia kertoo, Augustinuksen oikeutetun sodan teoria on syy kirkon sotiin-sotkeutumiseen ja taistelevan miehen (ja nykyään myös naisen) ihannointiin. Varhaiset kristityt eivät nähneet oikeutusta väkivallalle, ja heidän valintansa perustui Raamattuun ja henkilökohtaiselle suhteelle Jumalaan. Nykyihmisellä on yhtälailla omantunnonvapaudellinen mahdollisuus kieltäytyä aseista ja väkivallasta.

Donald Trump on “kristillisten sotien” puolella ja paavi Franciscus kannattaa oikeutetun sodan teoriaa sen perusteella, että voisimme päihittää maailman pahuuden (Ball, 2014) ja rakentaa paremman tulevaisuuden (John Paul II, 2002). Näin uskoessaan ja tehdessään, nämä johtajat yrittävät voittaa pahan pahalla. Mutta Bainton (1980) kirjoitti, että aiommeko hylätä kunnian, häpeän, armon ja myötätunnon jotta saisimme elää? Jopa Sokrates, vaikka ei ollut kristitty, julisti, että on parempi kärsiä epäoikeudenmukaisuutta kuin aiheuttaa sitä. Annammeko ei-kristityn kaapata hyveet, joita olemme kutsuneet kristillisiksi? (Bainton, 1980, s. 268).

Väkivalta aiheuttaa lisää väkivaltaa, niin kuin Jeesus sanoi (Matt. 26:52), ja sodat aiheuttavat lisää sotia. Jeesus oli ja on Rauhan Ruhtinas. Hän kuoli myös rauhan puolesta. Risti on äärimmäinen osoitus itsensä uhraavasta hengestä. Se kertoo Jumalan rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan. Se kertoo hengestä, joka Jumalan lapsilla tulisi olla: ennemmin kuolla kuin tappaa. Stefanus kivitettiin, Paavali tapettiin ja varhaisia kristittyjä ja Keskiajalla eläviä kristittyjä vainottiin ja murhattiin. Tapahtuiko se kaikki vain siksi, koska kirkko ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyt omistaakseen poliittista ja sotilaallista valtaa ja “oikeutettuja sotia”? Ei! Jeesuksen etiikka ei ole muuttunut lopunajalla. Raamattu ilmoittaa, että lopunajalla kristityt kärsivät väkivaltaisten ihmisten ja valtojen käsissä, aivan niin kuin Jeesus. Kaikki Jeesuksen opetukset väkivallattomasta vastarinnasta ja koko Raamatun opetus ihmisen suhteesta Jumalaan ja toisiin ihmisiin toimivat periaatteina ja ajattelutapoina kristityille kaikkina aikoina, kunnes Jeesus saapuu ja luo uuden taivaan ja maan, jossa ei tule olemaan enää pahuutta, verenvuodatusta ja kyyneliä. “Hän lunastaa heidän sielunsa sorrosta ja väkivallasta, ja heidän verensä on hänen silmissään kallis.” (Ps. 72:14, VKR)

Lähteet (kaikkiin kolmeen osaan)

A Commentary on the New Testament from the Talmud and Hebraica: Matthew – I Corinthians (Vol. 3). (1979). John Lightfoot (Ed.). Reprinted from the 1859 edition. United States of America: Baker Book House Company.

Arndt, W. (1957). A Greek-English lexicon of the New Testament: and other early Christian literature. Chicago, IL: University of Chicago Press.

Bacchiocchi, S. (1983). Rome and Christianity Until A.D. 62. Andrews University Seminary Studies, 21(1), 3-25. Retrieved November 19, 2017 from http://digitalcommons.andrews.edu/auss/vol21/iss1/14

Bainton, R. (1980). Christian attitudes toward war and peace: a historical survey and critical re-evaluation. Nashville, TN: Abingdon.

Ball, J. (2014). Pope Francis’ overlooked sentence: An important statement on Islam and violence. U.S.Catholic. Retrieved November 19, 2017 from http://www.uscatholic.org/articles/201410/pope-francis’-overlooked-sentence-important-statement-islam-and-violence-29502

Barnes, A. (1868). Notes, explanatory and practical, on the New Testament (Vol. 1). Frew, Robert (Ed.). London: Blackie and Son. Retrievd September 4, 2017 from https://www.studylight.org/commentaries/bnb/luke-22.html

Brown, F., Driver, S. & Briggs, C. (2015). The Brown-Driver-Briggs Hebrew and English lexicon: Coded with Strong’s concordance numbers. Peabody, MS: Hendrickson Publishers.

Carrol, L. & Greenberg, J. (2014, October 1). Fact-checking the war comparisons between Obama and Bush. Poynter. Retrieved November 19, 2017 from https://www.poynter.org/news/fact-checking-war-comparisons-between-obama-and-bush

Carson, D. A. & Moo, D. J. (2009). An introduction to the New Testament (2nd ed.). Grand Rapids, MI: Zondervan.

Catholic dictionary: Two swords: Definition. (n.d.). Catholic Culture.org. Retrieved November 20, 2017 from https://www.catholicculture.org/culture/library/dictionary/index.cfm?id=36967

Clouse, R. G. (Ed.). (1991). War: Four Christian views. Downers Grove, IL: InterVarsity.

Christensen T. & Göransson S. (1975). Kirkkohistoria 1: Evankeliumista paavin jumalanvaltioon (2nd ed.). Finland: Oy Gaudeamus Ab.

Cosaert, C. P. (1999). The Gospel of Luke [Review of the book The Gospel of Luke: New International Commentary on the New Testament]. Andrews University Seminary Studies, 37(2), 311-312. Retrieved November 11, 2017 from http://digitalcommons.andrews.edu/auss/vol37/iss2/68

Denominational principles of noncombatant and governmental relationships. (1942). USA: Seventh-day Adventist War Service Commission.

Donald Trump says he believes waterboarding works. (2017, January 26). BBC News. Retrieved May 16, 2017 from http://www.bbc.com/news/world-us-canada-38753000

Froom, L. E. (1950). The prophetic faith of our fathers (Vol. 1). Washington, DC: The Review and Herald Publishing Association.

G1101 – Glōssokomon: Strong’s lexicon. (n.d.). In Blue Letter Bible. Retrieved December 24, 2017 from https://www.blueletterbible.org/lang/lexicon/lexicon.cfm?Strongs=G1101&t=KJV

G1286 – diaseiō: Strong’s lexicon. (n.d.). In Blue Letter Bible. Retrieved January 14, 2017 from https://www.blueletterbible.org/lang/lexicon/lexicon.cfm?Strongs=G1286&t=KJV

G1378 – dogma: Strong’s lexicon. (n.d.). In Blue Letter Bible. Retrieved November 13, 2017 from https://www.blueletterbible.org/lang/lexicon/lexicon.cfm?Strongs=G1378&t=KJV

Geldenhuys, N. (1988). The new international commentary on the New Testament. Grand Rapids, MI: WM. B. Eerdmans Publishing Company.

Grudem, W. A. (2010). Politics – According to the Bible: A comprehensive resource for understanding modern political issues in light of Scripture. Grand Rapids, MI: Zondervan.

Gooding, D. (1987). According to Luke: A new exposition of the Third Gospel. Leicester, UK: Inter-Varsity Press.

Goulder, M. D. (1994). Luke: A new paradigm. Sheffield, England: Sheffield Academic Press.

H2719 – Chereb: Strong’s lexicon. (n.d.). In Blue Letter Bible. Retrieved December 24, 2017 from https://www.blueletterbible.org/lang/lexicon/lexicon.cfm? Strongs=H2719&t=KJV

H3041 – Yĕdiydĕyah: Strong’s lexicon. (n.d.). In Blue Letter Bible. Retrieved November 13, 2017 from https://www.blueletterbible.org/lang/lexicon/lexicon.cfm?Strongs=H3041&t=NKJV

H3599 – Kiyc: Strong’s lexicon. (n.d.). In Blue Letter Bible. Retrieved December 24, 2017 from https://www.blueletterbible.org/lang/lexicon/lexicon.cfm?Strongs=H3599&t=KJV

H6872 – Tsĕrowr: Strong’s lexicon. (n.d.). In Blue Letter Bible. Retrieved December 24, 2017 from https://www.blueletterbible.org/lang/Lexicon/Lexicon.cfm?strongs=H6872&t=KJV

H8010 – Shĕlomoh: Strong’s lexicon. (n.d.). In Blue Letter Bible. Retrieved November 13, 2017 from https://www.blueletterbible.org/lang/lexicon/lexicon.cfm?Strongs=H8010&t=NKJV

Handbook of Seventh-day Adventist theology: Commentary reference series (Vol. 12). (2000).   Dederen, R. (Ed.). Hagerstown, MD: Review and Herald Publishing Association.

Henry, P. (1974). Politics for evangelicals. Valley Forge, PA: Judson Press.

Kaiser Jr., W. C., Davids, P. H., Bruce, F. F. & Brauch, M. T. (1996). Hard sayings of the Bible. Downers Growe, IL: Intervarsity Press.

John Paul II. (2002). No peace without justice no justice without forgiveness. Retrieved November 19, 2017 from http://w2.vatican.va/content/john-paul-ii/en/messages/peace/documents/hf_jp-ii_mes_20011211_xxxv-world-day-for-peace.html

Kee, H. C. (1983). The Gospels: A commentary on Matthew, Mark, Luke, John. Nashville, TN: Abingdon Press.

Kirchgaessner, S. (2017, May 25). Pope looks glum after Vatican meeting with Donald Trump. The Guardian. Retrieved November 20, 2017 from https://www.theguardian.com/us-news/2017/may/24/donald-trump-vatican-meeting-pope-francis

Kistemaker, S. J. (1982). The structure of Luke’s gospel. The Journal of the Evangelical Theological Society, 25(1), 33-39. Retrieved September 10, 2017 from http://www.etsjets.org/files/JETS-PDFs/25/25-1/25-1-pp033-039_JETS.pdf

Kittel, G. (Ed.). (1968). Theological dictionary of the New Testament (3rd ed., vol. 3). Grand Rapids, MI: WM. B. Eerdmans Publishing Company.

Knox, R. (1954). A commentary on the Gospels. New York: Sheed and Ward.

Lenski, R. C. H. (1946). The interpretation of St. Luke’s gospel. Minneapolis, MN: Augsburg Publishing House.

Lohse, B. (1978). A short history of Christian doctrine: From the first century to the present. Philadelphia, PA: Fortress Press.

MacArthur, J. F. (2014). The MacArthur New Testament commentary: Luke 18-24. Chicago, IL: Moody Publishers.

Marshall, I. H. (1974). The gospel according to St. Luke: An introduction and commentary. Grand Rapids, MI: William B. Eerdman’s Publishing Company.

Marshall & Pickering. (1984). Evangelical dictionary of theology. Elwell, W. (Ed.). United States: Baker Book House.

Matson, D. L. Pacifist Jesus? (2015). The (mis)translation of ἐᾶτε ἕως τούτου in Luke 22:51. Journal of Biblical Literature, 134(1), 157-176. Retrieved August 31, 2017 from Academic Search Premier EBSCO database (AN: 103705621).

Morris, L. (1974). The Gospel according to St. Luke : an introduction and commentary. Grand Rapids, MI: W. B. Eerdmans.

Mueller, E. (n.d.). Noncombatancy. Biblical Research Institute General Conference of Seventh-day Adventists. Retrieved November 16, 2017 from https://www.adventistbiblicalresearch.org/sites/default/files/pdf/Noncombatancy.pdf

Mäkipelto, V. (2017). Tuntematon sotilas teologien silmin – ”Elokuva on pasifistinen kannanotto”. Teologia.fi. Retrieved January 10, 2017 from https://www.teologia.fi/ajankohtaista/1502-tuntematon-sotilas-teologien-silmin

Nel. M. (2015). “Not peace but a sword”: Jesus and the sword in Matthew. Neotestamentica, 49(2), 235-259. Retrieved August 31, 2017 from Academic Search Premier EBSCO database (AN: 115272112).

Plaisted, D. (2006). Estimates of the number killed by the Papacy in the Middle ages and later. Investigative Journal. Retrieved November 9, 2017 from www.end-times-prophecy.org/papacy-estimates.doc

Ramm, B. (1970). Protestant biblical interpretation: A textbook of hermeneutics (3rd rev. ed.). Grand Rapids, MI: Baker Book House.

Reformer’s interpretations of Anti-Christ. (n.d.). Redeemer Lutheran Church: The Lutheran Church Missouri Synod. Retrieved Nov 16, 2017 from http://redeemerfw.org/resources/reformers_antichrist.pdf

Rodríguez, Á. M. (2003). Is killing a murder?. Biblical Research Institute. Retrieved August 31, 2017 from https://www.adventistbiblicalresearch.org/materials/theology-law/killing-murder

Seventh-day Adventist Bible commentary: Genesis – Revelation (Vol. 1-7). (1953). Washington, DC: The Review and Herald Publishing Association. Retrieved November 19, 2017 from https://archive.org/details/SDABibleCommentary17GenesisRevelation

Shariatmadari, D. (2017, January 30). How war on Islam became central to the Trump doctrine. The Guardian. Retrieved November 19, 2017 from https://www.theguardian.com/us-news/2017/jan/30/war-on-islam-central-trump-doctrine-terrorism-immigration

Stefanovic, R. (2009). Revelation of Jesus Christ: Commentary on the book of Revelation (2nd ed.). Berrien Springs, MI: Andrews University Press.

Stefanovic, Z. (2007). Daniel wisdom to the wise: Commentary on the book of Daniel. Nampa, ID: Pacific Press Publishing Association.

Step Bible. (2017). Tyndale house. Retrieved October 9, 2017 from https://www.stepbible.org/?q=version=Byz|reference=Luk.22

Studies in denominational principles of noncombatancy and governmental relationships. (1942). USA: Seventh-day Adventist War Service Commission.

The analytical Greek lexicon. (1967). Grand Rapids, MI: Zondervan.

The Antichrist in Daniel. (n.d.). Historicist. Retrieved November 1, 2017 from http://www.historicist.com/daniel/the-antichrist-in-daniel

The Gospels: Lesson one: Introduction to the gospels. (2012). Third Millennium Ministries. Retrieved September 22, 2017 from http://thirdmill.org/seminary/manuscripts/TheGospels.Lesson1.Manuscript.English.pdf

The Herodian mind. (2015). Amazing Discoveries. Retrieved December 1, 2017 from https:// amazingdiscoveries.tv/media/2256/267-the-herodian-mind-part-1/

Todays’s Catholic: Peace and the just use of force. (2017). Today’s Catholic. Retrieved December 13, 2017 from https://todayscatholic.org/peace-just-use-force/

Verbin, J. S. K. (2002). Goulder and the new paradigm: A critical appreciation of Michael Goulder on the synoptic problem (Vol. 3). Computing in the Humanities and Social Sciences: Faculty of Arts & Science: University of Toronto: The Gospels According to Michael Goulder / First Proofs [approximate pagination]. Retrieved November 19, 2017 from http://homes.chass.utoronto.ca/~kloppen/2002Goulder.pdf

Wang, A. B. (2016, November 20). Mike Pence doesn’t rule out waterboarding under Trump administration. The Washington Post. Retrieved May 16, 2017 from https://www.washingtonpost.com/news/the-fix/wp/2016/11/20/mike-pence-doesnt-rule-out-waterboarding-under-trump-administration/?utm_term=.a3bdb20739c8

Wellcome, I. C. (1874). History of the second advent message and mission, doctrine and people. Yarmouth, ME: (n.p.).

White, E. G. (n.d.). Spalding and Magan collection. EGW Writings: Version 1.2.2 (224). Ellen G. White Estate, Inc.

Willker, W. (2015). A textual commentary on the Greek Gospels: Luke (12th ed., Vol. 3). TCG: An Online Textual Commentary on the Greek Gospels. Bremen: online published. Retrieved October 8, 2017 from http://www.willker.de/wie/TCG/TC-Luke.pdf