Uskonvanhurskauden merkki

Koska Jumala on hyvä, on Hän osoittanut sen teoissaan, jotka ovat talletettuina Raamattuun. Tämä kiteytyy Jeesuksessa, koska Hän on Jumalan Sana, Jumalan ilmaus itsestään. Jeesuksen ristinkuolemassa tapahtui ns. sovitus, jossa Jeesus tarjoutui synnin seurauksien (kärsimyksen ja kuoleman) sijaiskärsijäksi. Golgatan ristillä tapahtui koko maailman ns. vanhurskautus. Vanhurskauden läheisin nykykielinen ilmaus voisi olla oikeamielisyys tai moraalinen puhtaus. Näin Jeesus maksoi Jumalan moraalilain (Kymmenen käskyn) langettaman tuomion (ihmiskunnan kirouksen ja kuoleman); ollessaan Jumalan Poika (Jumala) Hän on ainoa, joka pystyi sen maksamaan. Ihmisellä on mahdollisuus pelastua synniltä ja kuolemalta, kun hän ottaa vastaan Jeesuksen koko maailmalle antaman sovituksen. Sitä kutsutaan uskostavanhurskautumiseksi. Myös Jeesuksen luonnetta ja hyvyyttä voidaan kutsua vanhurskaudeksi. Usko on se kanava, jolle ”klikkaamalla” voi päästä katselemaan ja kuuntelemaan Jumalan ajatuksia ja hyvyyttä. Näin tapahtuu ihmisen yksilöllisen uskon kautta vanhurskautumisen hedelmä: pyhitys. Katselemalla ja kuuntelemalla ihminen ottaa vastaan hengellisiä totuuksia ja todellisuuksia; silloin Jumala asuu ihmisessä joka näkyy hyvinä tekoina, jota kutsutaan pyhitykseksi. Toisin kuin varsinainen Jumalan lakiin ja ristinkuolemaan perustuva vanhurskautus, joka on hetkellinen, pyhitys on jatkuva prosessi.

Raamattu on syntynyt uskon ja Pyhän Hengen kautta. Myös Raamattu on näin kanava, ja itse asiassa nykyihmiselle perusta, jonka kautta Jumala puhuu. Näin ihminen samaistuu itse Luojaan ja kuoleman ja synnin Voittajaan, jolloin hänen elämänsä muuttuu. Tämän saa aikaan myös Jumalan Henki. Silloin, Raamattu kertoo, että ihmisen tullessa uskoon Jumalan Henki painaa ihmissydämeen sinettinsä, merkkinsä (Ilm. 7; 9:4; Room. 5:5), ja että Jumalan Henki on myös itsessään tuo merkki (Ef. 4:30). Sen vuoksi tätä merkkiä voi kutsua myös uskonvanhurskauden merkiksi. Uskonvanhurskauden merkki alkaa näkymään uskovan elämässä vähän kerrassaan, yhä enemmän ja enemmän, pyhityksen kautta.

Artikkelissa käsitellään myöhemmin myös vastakkaista merkkiä, pedon merkkiä, sekä pedon nimen lukuarvoa 666. Mutta ennen kuin on järkevää käsitellä pedon merkkiä, on tarpeen ymmärtää mikä on uskonvanhurskauden merkki. Ja ennen kuin käsitellään uskonvanhurskauden merkkiä, on hyvä käsittää laajemmin mitä on vanhurskaus.

Vanhurskaus pintaa syvemmältä

Vanhan testamentin kielessä vanhurskaus tarkoittaa uskollisuutta liitolle Jumalan ja ihmisen välillä tai ihmisen ja ihmisen välillä (James D.G. Dunn, The Theology of Paul the Apostle, s. 341-342). On selvää, että Jumala on aina uskollinen ja oikeamielinen. Ihminen kuitenkin voi olla täydellisesti uskollinen vain lahjavanhurskauden kautta, toisin sanoen Jumalan vanhurskauden kautta, jonka Hän antaa ihmiselle vaikka tämä ei sitä ansaitsekaan, jos tämä vain avaa sydämensä Herralle

Usko ja uskonvanhurskaus ei ole koskaan merkinnyt ainoastaan tunteita ja hetkittäisiä viipymisiä Jumalan seurassa, vaan kyseessä on liitto, sopimus ja sovinto Jumalan kanssa; se on koko elämän mittainen, Jumalan ja ihmisen välinen yhdistyminen (pyhitys). Jeesus on ainoa linkki, Välimies ja todellinen liitto Jumalan ja ihmisen välillä; ja Jeesuksen ristinuhri on ainoa todellinen linkki ihmisen ja Jumalan välillä, kun on kyse vanhurskautuksesta. Jeesuksessa Jumala tuli maanpäälle, jotta ihminen voisi päästä taivaaseen. Hän on oikeamielinen ja vain Hänen vanhurskautuksensa kautta voi ihminen olla suosiollinen Jumalan silmissä. Jumala lausuu Jeesuksesta: ”Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaiksi monet, heidän pahat tekonsa hän kantaa.” (Jes 53:11 KR92) Tämä käännös itse asiassa sanoo asian väärin; Jumala ei tee ihmisiä vanhurskaaksi, vaan Hän antaa oman vanhurskautensa ihmiseen asumaan. KJV sanookin Jes. 53:11 jakeessa, että Jumala vanhurskauttaa monet (”justify many”). Vain Jumalan armosta, jonka Hän on toteuttanut Jeesuksen ristin kautta, voi ihminen pelastua synnistä ja kuolemasta. Näin Hän on tehnyt ihmisen kanssa ns. uskonliiton. Sanotaanhan Raamatussa: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” (Room. 1:17)

Abrahamia sanotaan uskon isäksi. Jumala teki Abrahamin kanssa uskonliiton ennen lakiliittoa (1.Moos. 15-17). Lailla tarkoitetaan tässä yhteydessä muinaisen Israelin yhteiskunnallisia lakeja ja uskonnollisia seremonialakeja. Lakiliittoa kutsutaan myös Vanhaksi liitoksi. Ei ole sattumaa, että vain uskonliitto laitettiin voimaan uhriveren kautta, joka kuvasi Jeesuksen ristinuhria. Puolestaan lakiliiton merkiksi asetettiin ympärileikkaus (17:10-14). Paavali selittää näiden liiton solmimisesta kertovien tekstien välissä olevan kuvauksen Abrahamin orjattaren pojasta kuvaavan myös lakiliittoa (Gal. 4:21-31).

Jeremia ennustaa kirjassaan ns. Uudesta liitosta, joka tarkoittaa samaa Abrahamin uskonliitoa (Jer. 31:31-34). Itse asiassa kyseessä onkin Raamatun mukaan ”Ikiaikainen liitto” (32:40). Tämä liitto oli uusi maan päällisen Jumalan pelastavaa totuutta julistavan seurakuntajärjestyksen luonteeseen nähden, mutta se oli ja on ikiaikainen itse pelastavaan totuuteen nähden, koska se on vahvistettu Jumalan Pojan verellä. Tämä on se Abrahamin ensimmäinen liitto, henkilökohtaisen uskon liitto, Jeesuksen kirkastama liitto.

Uuden liiton uskovalle on voimassa ainoastaan uskonliitto. Näin Israelin kansallisen identiteetin määränneet lait ovat poistuneet, ja tilalle ovat tulleet tämän esikuvallisen yhteiskunnallisen todellisuuden hengelliset ja alkuperäiset merkitykset. Toisin sanoen, yhteiskunnalliset lait eivät aina sovellu nyky-yhteiskuntaan ja ainoastaan niiden periaatteet ovat voimassa; esim. periaatteet koskien oikeudenmukaisuutta ja terveyttä ovat tärkeitä myös nykyaikana. Paavali kirjoitti:”Oikea juutalainen ei ole se, joka on juutalainen ulkonaisesti, eikä oikea ympärileikkaus ole se, joka on ulkonaisesti näkyvänä ruumiissa. Oikea juutalainen on se, joka on juutalainen sisimmässään, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus, jota ei saa aikaan laki, vaan Henki. Tällainen juutalainen saa kiitoksen Jumalalta, ei ihmisiltä.” (Room. 2:28-29).

Uutta liittoa voi siis kutsua myös Hengenliitoksi (2.Kor. 3:6). Siinä jokaisella uskovalla on samanarvoinen pääsy Jumalan armoistuimen luo, kun Vanhassa liitossa ihminen vanhurskautettiin inhimillisen pappisvälittäjän kautta seremonialaissa. Vaikka seremonialaki onkin lakkautettu, Jumalan siveyslain (Kymmenen käskyn) periaatteet eivät ole lakkautettuja (Matt. 5:17-20). Jumala kertookin Uudesta liitosta: ”Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani.” (Jer. 31:33) Jumalan todelliset taivaalliset periaattet (laki) on aina ollut hengellinen (Room. 7:14). Uudessa liitossa itse laki ei ole mitätöitynyt vaan se saa uuden ilmenemismuodon ihmisten elämässä. Lisäksi laki on kirkastunut entuudestaan, koska evankeliumi on kirkastanut sen. Paavali sanoi: ”Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon? Emme suinkaan, me päinvastoin vahvistamme sen mitä laki sanoo.” (Room. 3:31)

Raamattu on kunnioitettavan avoin siinä, että se kertoo varhaiskristityillä olleen vaikeuksia ymmärtää Uuden ja Vanhan liiton suhdetta. Pietarille täytyi jopa antaa erityinen näky asiasta (Ap.t. 10). Puolestaan Paavali, entisenä fariseuksena, tunsi ns. lakihenkisyyden vaarat ja tunsi erityiseksi tehtäväkseen julistaa Hengenliittoa. Vaikka Paavali kunnioitti Pietaria ja Jaakobia, joita pidettiin seurakunnan pylväinä, hän kuitenkin uskalsi nousta heitäkin vastaan jos katsoi heidän poikenneen Uuden liiton sanomasta.

Monet kristinuskoon kääntyneistä tulivat farisealaisten piiristä (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 35). Nämä varhaiskristityt halusivat kunnioittaa kristinuskon juutalaisia juuria, ja he pitivät kiinni joistakin Vanhan liiton säädöksistä. Pietari ja Jaakob todennäköisesti yrittivät pitää hyviä suhteita juutalaisiin, ja he antoivat periksi tietyille juutalaisille, jotka vaativat pakanakäännynnäisiä ottamaan ympärileikkauksen (Gal. 2:11-14). Paavali päätteli, että he pelkäsivät juutalaisia (Gal. 2:12). Paavali kuitenkin opetti, että Uudessa liitossa tämä Vanhan liiton säädös ei ollut enää voimassa. Hän jopa kirjoitti hyvin voimakkain sanoin: ”Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä.” (Gal. 5:2) Korottamalla Hengenliittoa (Room. 5:5; 7:6; 8:1-17; Ef. 1:13; Kol. 1:8), Paavali yksinkertaisesti toisti Jeesuksen opetusta uudestisyntymisestä (Joh. 3:5-8; 4:23,24). Pietari hyväksyi Paavalin opetuksen ja kutsui hänen kirjeitään Pyhiksi Kirjoituksiksi (2.Piet. 3:16). Pietari yhtyy kirjeessään Paavalin (ja tietenkin Jeesuksen) ristin teologiaan ja uudestisyntymisoppiin (1. Piet. 1:18-25).

Nykyaikana, siis, huolimatta ihmisen kansallisuudesta ja sijainnista maanpäällä, oli tämä miten lähellä tai kaukana Jerusalemista hyvänsä, hänet vanhurskautetaan jos hän ottaa uskossa vastaan Jeesuksen ristinsovituksessa hankkiman vanhurskauden, ja jos hän lähestyy Taivaan armoistuinta jolla istuu itse Taivaan Isä. Jumalan universaali vanhurskaus yhä perustuu Hänen lakiinsa, koska se on ikuinen laki (Ps. 119:89, 142, 160). Kymmenen käskyn taulut oli sijoitettu Ilmestysmajan Kaikkeinpyhimmässä olevan liitoarkun sisään, kuvaten näin tuon lain ikuisuutta. Sitä paitsi ei voi olla armoa ilman lakia, koska armoa ei voi olla ilman lain tuomiota johon saa armahduksen. Ilman lakia joka osoittaa synnin, ei olisi tarvinnut syntien sovitusta; ja ilman syntien sovitusta, ei olisi tarvinnut Golgatan ristinkuolemaa.

Vanhan testamentin ja intertestamentaalisen ajan israelilaisilla oli tavallaan kaksi vanhurskautta, aivan kuin oli kaksi eri lakia. Ensiksi oli Jumalan universaaliin Kymmenellä käskyllä ilmaistuun lakiin suhteutettu vanhurskaus, jota ei saanut kuin uskosta itse Jumalan tulevaisuudessa tapahtuvaan syntiuhriin. Toiseksi oli ulkonaiseen, yhteiskunnalliseen, Israelin kansalliseen liittolakiin perustuva vanhurskaus. Vanhan liiton Israelin yhteiskunnallis-uskonnolliset lait, niin kuin ne esiintyvät esim. Toorassa, Mishnassa ja Talmudissa, olivat Kymmenen käskyn sovellutuksia yhteiskunnalliseen elämään. Toisaalta Talmud perustuu ns. suulliseen lakiin ja lainselitykseen, joka on usein ristiriidassa VT:n opetuksen kanssa, sisältäen esim. paljon kansallistuntoa kohottavia perinnäissääntöjä, joita vastaan myös Jeesus nousi. Joka tapauksessa Mooseksen antamat yhteiskunnalliset lait oli asetettu liitonarkun viereen, joten ne erotettiin heti alussa Kymmenestä käskystä (5. Moos. 31:26; 2.Aik. 5:10). Yhteiskunnalliset lait kuvastivat kuin Israelin kansallista pelastumista. Ei ole toimivaa yhteiskuntaa ilman toimivia lakeja, joita mahdollisimman moni kansalainen noudattaa. Yhteiskunnalliset lait on mahdollista toteuttaa, ja tämänkaltainen vanhurskaus on näin mahdollista saavuttaa omilla teoilla. Uudessa liitossa Jumalan lapset eivät enää elä yhtenäisenä poliittisena yhteiskuntana, vaan eri yhteiskuntien keskuudessa.

Toisin kuin yhteiskunnallisten ja pinnallisten lakien edessä, Jumalan edessä yksikään ihminen ei ole vanhurskas omiin tekoihinsa nähden. Jumalan vanhurskaus katsoo ihmissuhteiden ja jumalsuhteen sisältöä, ihmisen tekojen vaikuttimia, sekä ihmisen sisäistä elämää ja henkeä, aivan niin kuin Kymmenen käskyäkin. Ihminen on luonnostaan paha ja itsekäs. Koska ihminen ei näin pysty vanhurskauden mittapuuta täyttämään, Jumalan vanhurskaus tuo lain mukana myös yksilön sovituksen ja vanhurskautuksen. ”… Hän (Jumala) on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.” (Room. 3:26). Myös nykyään ihminen voi ulkonaisesti pitää yhteiskunnalliset lait ja olla tässä suhteessa ”moitteeton”, mutta samalla torjua Jumalan antaman vanhurskauden sydämessään. Tässä tapauksessa, jos yhteiskunnan lait muuttuvat Jumalan Kymmenen käskyn vastaisiksi, kumpaa lakia hän seuraa? Eikö sitä johon hänen sydämensä on kiintynyt. Tästä syystä pelastus ei ole koskaan perustunut ihmisen ulkoisiin tekoihin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Jumala tahtoisi että seurakunnassa ei ole lainkaan sääntöjä; päin vastoin. Vanhan liiton ydin oli maanpäällinen pyhäkkö ja seremonialaki, joiden ympärille koko teokratia ja yhteiskunta perustui. Siksi yhteiskunnalliset lait olivat seurausta seremonialaista. Seremonialain mitätöityä, Jeesuksen risti on ottanut hallitsevan ytimen. Näin uskonliitosta (johon kuuluu Kymmenen käskyä) käsin johdetaan Uuden liiton seurakuntayhteys. Seurakuntayhteyteen kuuluvat yhteiset opinkappaleet ja säännöt. Jo muinaisella Jumalan kansalla oli yhteisölliset säännöt, joten on selvää että myös lopunajallisella seurakunnalla täytyy olla Raamattuun perustuvat säännöt. Niiden tulee olla Uuteen liittoon perustuvat ja Vanhaa liittoa nykyaikaan soveltavat. Kuitenkaan Jumalan antama lahjavanhurskaus ei perustu niiden noudattamiseen, koska ainoastaan Jumala näkee jokaisen sydämen vaikuttimet. Sääntöjen noudattaminen on seurausta sisäisestä uskosta.

Vaikka sääntöjen noudattamisen perusteella ei kukaan ihminen voikaan arvioida toisen ihmisen pelastusta ja sydämen tilaa, on järjestys kuitenkin säilyttävä. Taivaassakin on järjestys, ei anarkiaa. Säännöt antavat hyvät puitteet yhteiselämälle. Olisi järjetöntä vastustaa ulkoisilla puitteilla sisäistä merkitystä. Yhteiset ihanteet ovat tärkeitä, koska synti, uskottomuus, kapinamieli ja hillittömyys ovat helposti tarttuvia ihmisten keskuudessa ja kanssakäymisessä. Jeesus asettikin seurakunnan auktoriteetin ja seurakuntakurin (Matt. 18:15-19). On kuitenkin tärkeää muistaa, että tällä ei ole politiikan ja yhteiskunnallisten lakien säätämisen kanssa mitään tekemistä. Teokratia kuului ainoastaan Vanhaan liittoon.

Roomalaiskirjeessä Paavali toi esille teodikeanongelman: Miksi Jumala ei rankaise pahoja ja miksi Hän antaa hyvien kärsiä? Miten hyvä ja paha ihminen määritellään? Ovatko juutalaiset erityisasemassa? Jos he ovat, niin miksi Jumala antaa valitun kansansa kärsiä, ja olla hengellisessä ja / tai poliittisessa pakkosiirrossa? Miksi Hän ei jo tuo lopullista pelastusta Messiaan kautta? Onko tuo pelastus hengellinen, poliittinen vai molempia? Jumalan vastaus oli ja on Hänen oma vanhurskautensa, Hänen lahjana antama vanhurskaus; aivan kuin oli jo VT:n aikana. Vain näin ihmisen pelastus on täydellinen ja universaali, kun se tapahtuu Messiaan ja Ihmisen Pojan kautta. Paavali kirjoittikin: ”Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa. Onhan kirjoitettu: — Ei ole yhtäkään vanhurskasta…” (Room. 3:9-10); ja: ”… sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. Näin Jumala on osoittanut vanhurskautensa.” (Room. 3:23-25) Jumalalla ei, siis, ole enää poliittista vapautusta kansalleen; ellei Jeesuksen tuloa taivaan pilvissä tahdo kutsua poliittiseksi astumiseksi maailmankaikkeuden näyttämölle. Silloin vanhurskaat lopulta kirkastetaan. Jeesuksen tulossa ei ole mitään salaperäistä, eikä salaista tempaamista (Luuk. 21:25-28; Matt. 24:29-36).

Fariseukset katsoivat olevansa Jumalan lain säilyttäjiä. Jerusalemin ja temppelin tuhon, sekä pakkosiirtolaisuuden jälkeen, lain tärkeyttä oli alettu erityisesti opettamaan, jotta Israel ei kohtaisi jälleen samanlaista tuhoa. Hesekiel kuitenkin kertoo kirjassaan, että Herran kirkkaus poistui temppelistä sen tuhon aikoina (Hes. 10). Siitä lähtien alkoi Messiasta vastaanottava ja kansaa Hänen tulolleen valmistava aika. Niin kuin on edellä mainittu, kysymyksessä on Jumalan Ikiaikainen liitto, jota nyt ryhdyttiin odottamaan. On mielenkiintoista, että Messiaan ymmärrettiin olevan nimeltään myös ”Ikiaikainen” (Jes. 9:5; Dan. 7:22; Miika 5:1). On loogista, että Ikiaikainen toi mukanaan Ikiaikaisen liiton.

Ensimmäisen temppelin tuhon muisto sai toisen temppelin aikaiset juutalaiset ”varpailleen”. Pelko Jumalan kansan sortumisesta sai juutalaisten farisealaiseen oppiin suuntautuneet johtohenkilöt ja heidän seuraajansa vastustamaan uusia ajatuksia laista, ja erityisesti kristinuskon Messiaassa täydelliseksi tekevää käsitystä lain merkityksestä. Myös Paavali kertoo käyttäytyneensä näin (Fil. 3:5-6). Lainopettajille syntyi pyrkimys rakentaa traditioonsa pohjautuvaa (heidän mielestään pysyvää) vanhurskautta, jotta he voisivat ottaa messiaansa vastaan kunnialla (omaan kunniaansa luottaen). He ymmärsivät Messiaan kunnian ja teot oman kansallistuntonsa lähtökohdista. Tämän itse pystytetyn vanhurskauden hedelmänä oli näin kansallinen ja oma-arvovaltainen ylpeys ja kerskailu (Room. 3:27; 1.Kor. 3:21). Ylpeys on usein synnin lähtökohta, koska ihminen kerskailee mielellään omista ansioistaan tai lähtökohdistaan (1.Kor. 1:29-31; 2.Kor. 11:18; Sananl. 16:18; Thomas R. Schreiner, Paul, Apostle of God´s Glory in Christ s. 116). Jos vanhurskaus perustuisi omiin tekoihin, se antaisi aihetta ihmisen omaan ylpeyteen ja itsekorotukseen (Room. 4:2). Paavali kirjoitti tyhjentävästi: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:8-9).

Jumala valitsi ja pelasti Israelin, mutta näiden erkaannuttua Hänestä, Hän erkaantui heistä. Juutalaiset ajattelivat, että koska Jumala oli antanut heille lakinsa ja erottanut heidät kansana muista kansoista, se riittäisi. Pelko toisenkin temppelin tuhosta sai heidät pyrkimään pitämään lakia kiivaasti, mutta he eivät ymmärtäneet lain merkitystä yksilön vanhurskautumisessa (Room. 10:1-3). He sekoittivat Abrahamin kaksi eri liittoa keskenään. Raamatun mukaan ihminen ei voi luottaa mihinkään omaansa, sillä ”petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee?” (Jer. 17:9) Predestinaatio-oppi ei päde, koska ilman Jumalan armon muuttavaa voimaa ihminen ajautuu oman petollisen arvostelukykynsä ohjaamalle tielle, ns. lakihenkisyyden tielle. Ilman Jumalan armon muuttavaa voimaa ihmisen sydämessä, sinne syntyy katkeruutta, vihaa ja niiden pohjalta luotuja päätelmiä oikeudenmukaisuudesta, sekä sen pohjalta toteutettuja itsekkäitä synnin tekoja. ”Moni luulee omaa tietään oikeaksi, vaikka se on kuoleman tie” (Sananl. 16:25), sillä ”synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 6:23) Ihmisen omalle vanhurskaudelle ja arvostelukyvylle perustuva lakihenkinen vanhurskaus saa näin voimaa laista ja pyrkii arvostelemaan toisten syntejä, virheitä ja vikoja siksi, että tuntisi itsensä paremmaksi. Siksi tällaista henkeä vaaliville on myös vaikeaa antaa anteeksi. Näin tämä asenne aiheuttaa kateutta, katkeruutta ja vihaa ihmisten välille; ja tätä asennetta vastaan Jeesus nousi.

Vääränlainen lakihenkisyys palvelee jopa Jumalaa katkerasta pakosta, koska Häntä pidetään vaativana ja julmana velkojana. Tästä syystä Paavali sanoi elämästään, ennen kuin tapasi Jeesuksen: ”…lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton.” (Fil. 3:6) Juuri tätä väärää käsitystä vanhurskauden luonteesta myös Paavali pyrki korjaamaan pääosin roomalais- ja galatalaiskirjeessään, sekä pienimuotoisemmin myös kirjeessään filippiläisille (3:2-16) ja kolossalaisille (2:13-23).

Jeesuksen ajan fariseukset ja lainoppineet nousivat Jeesusta vastaan juuri lain tähden. Jeesus oli murheellinen heidän kylmän, omaan vanhurskauteen perustuvan, tuomitsevan sydämensä tähden. Jossakin vaiheessa historian aikana, juutalaiset olivat unohtaneet edellä mainitun Jumalan vanhurskauteen perustuvan Abrahamin alkuperäisen uskonliiton, jonka pohjalta ihmiselle voi tulla voima ja tahto rakentaa elämää ja suhteita Kymmenen käskyn periaatteiden pohjalle Jumalan kirjoittaessa lakinsa uskovan sydämeen. Suuremman Hengen voiman uskonliitto tosin sai vasta Jeesuksen noustua kirkkauteensa ja lähetettyä Pyhän Hengen täyteyden helluntaina, mutta tästä huolimatta Jeesuksen aikaiset juutalaiset lainopettajat eivät ymmärtäneet oman aikansa merkitystä. Jos he olisivat olleet valmiina Messiaan tulemiselle ja vanhurskaudelle, niin Jumalan vanhurskaus olisi ilmestynyt heille ”uskosta uskoon” (Room. 1:17). Sen sijaan kun heidän olisi pitänyt olla selvillä lain hengellisestä merkityksestä ja sovellutuksesta omaan aikaansa, he köyttivät kokoon yhä raskaampia yhteiskunnallisia lakeja, odottaen maanpäällistä messiaanista valtakuntaa. Kaiken lisäksi, he eivät Jeesuksen mukaan itse pitäneet omia säädöksiään (Matt. 23:4). Näistä uskonnollis-rituaalisista laeista tehtiin pelastuskysymys; mutta niin kuin on mainittu, Jumalan vanhurskaus perustuu aivan toiseen todellisuuteen. Messiaan ja Jumalan Pojan tultua köyhänä juutalaisena puuseppänä, ja Hänen kirkastettua Jumalan luonteen ja tahdon pelastaa ja vanhurskauttaa ihminen, Hänen omansa eivät ottaneet Häntä vastaan.

Vanhurskautumisoppi vai vanhurskautumisopit

On osoitettu, että Vanhan Testamentin aikana oli kaksi eri vanhurskautta, koska oli kaksi eri lakia. On myös osoitettu, että Jeesus ja Paavali nousivat vanhurskauden vääriä käsityksiä vastaan. Tämän johdosta heitä on syytetty juutalaisvastaisiksi, vaikka molemmat olivat juutalaisia. Oliko Jeesuksen ja Paavalin teologia hyväksyttävää ja johdonmukaista? Entäs apostoli Jaakobin vanhurskautumisoppi; mihin se tulisi sijoittaa? Onko Raamattu ristiriitainen tai oliko Jeesuksella ja Paavalilla aihetta nuhdella aikansa ihmisiä?

Paavalin teologiaa ja vanhurskauttamisoppia on pyritty selittämään yrityksillä ymmärtää hänen aikansa, intertestamentaalisen ajan ja VT:n juutalaisuutta. 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun antisemitismi loi vaikutteita myös tähän tutkimukseen. Martin Luther pohjusti vanhurskautumisoppinsa Raamattuun, ja erityisesti Paavalin kirjoituksiin. Kirjoitustensa tähden, Lutheria ja jopa Paavalia haluttiin pitää juutalaisvastaisina.

1970-luvun vastareaktiona E.P. Sanders toi esille ns. ”uuden näkökulman”, jonka mukaan Paavalin aikana juutalaisuus ei ollut lainkaan lakihenkistä, ja juutalaiset eivät yrittäneet pelastua lain kautta vaan pysyä liitossaan Jumalan kanssa uskollisuuden kautta. Myös James D.G. Dunn puoltaa tätä näkemystä, jonka mukaan Paavalilla ja jopa Jeesuksella ei olisi ollut perusteita nuhdella lain väärästä ymmärryksestä.

Tämä näkökulma on ristiriitainen Jeesuksen ja Paavalin selkeisiin kannanottoihin nähden, ja vain osittain totta. Se on totta siinä mielessä, että Jumala todella oli alun perin pelastanut Israelin pelkästä armosta; ja Israelin pelastumisen edellytyksenä eivät olleet lain teot, vaan pysyminen tässä liitossa, jotka olivat ja ovat seurausta Jumalan armosta. Näkökulmassa ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, että toisen temppelin ajan juutalaisuus oli erittäin värikästä ja sitä ei voi pelkistää yhteen muotoon. Tämän ajan kirjallisista tuotannoista, niin kuin 4. Esran kirjasta, Qumranin kirjoituksista ja Toisesta Baarukin kirjasta, käy selville, että juutalaisille oli erittäin tärkeää nimenomaan lain teoilla saavutettu vanhurskaus (Carson & Moo, An Introduction to the New Testament, s. 380; Peter Stuhlmacher, Revisiting Paul´s Doctrine of Justification, s.41). Niin kuin on jo tuotu esille, edellä mainittu alkuperäinen, Jumalan armolle perustuva uskonliitto käsitys oli juutalaisissa piireissä suurimmalta osin korvattu Jeesuksen sanojen mukaan ”raskailla ja hankalilla taakoilla” (Matt. 23:4). Myös Carson ja Moo kertovat kirjassaan, että ”Sandersin tulkinta juutalaisuudesta ja ’uusi näkökulma’ on liitoiteltu reaktio toiseen suuntaan.” (An Introduction to the New Testament, s. 380).

On tuotu ilmi, että toisen temppelin ajan juutalaisuudessa, sekä varhaisessa kristillisyydessä oli muidenkin erehdysten ja väärien oppien lisäksi myös lakihenkisyyttä. Muussa tapauksessa, Paavalin ei olisi tarvinnut nousta sitä vastaan niin voimallisesti. Sandersin ja Dunnin näkemys on siis liian yksipuolinen. Heidän puoltamansa ”uusi näkökulma” oli osittain tarkoitettu kumoamaan perinteinen reformoijien, erityisesti Lutherin, käsitys siitä, että juutalaisuudessa oli edellä mainittuina aikoina väärää käsitystä liitoista. Timo Eskola kirjoittaa: ”Nykyään monet tutkijat katsovat Lutherin ja tämän seuraajien ymmärtäneen Paavalin väärin. Lutherin sanotaan tulkinneen Paavalia oman aikansa lähtökohdista. Siksi tämä halutaan irrottaa dogmaattisista yhteyksistä ja hänestä tehdään ekstaattisen uskonnollisuuden edustajaa.” (Paavali-tutkimuksen pääpiirteitä, s.1, http://www.sti.fi/images/biblos/Paavali-tutkimus.pdf). Lutherin opetuksille on siis tehty samaa vääryyttä kuin Paavalinkin opetuksille.

Uskonpuhdistajat perustivat väitteensä suurimmaksi osaksi Raamatun (Paavalin itsensä) antamaan kuvaukseen. Uuden näkökulman edustajien mukaan, Paavali ja Luther olisivat tällöin kumonneet juutalaisuuden ja VT:n uskollisuus aspektin kokonaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Uskollisuus ja rakkaus ovat seurausta uskosta. Itse asiassa usko ja uskollisuus ovat lähes synonyymeja, niin kuin tullaan huomaamaan.

Lutherin mukaan usko on ihmisen ja Jumalan välinen liitto, ja rakkaus ihmisen ja ihmisen välinen käsite (Olavi Rouhe, Vanhurskauttamisoppi ja Martti Luther, Helsingissä 1996, http://www.audiopankki.com/?p=220). Me emme pelastu rakkaudesta vaan uskosta. ”Me rakastamme Jumalaa, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1.Joh. 4:19). ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16) Luther sanoi, että todellinen pyhyys on lahjavanhurskautta, jossa ihminen vapautuu teoista pelastumista varten, mutta ei vapaudu teoista lähimmäisiään varten (Olavi Rouhe, ibid.). Toimivasta ja vanhurskauttavasta uskosta Luther sekä adventismin uranuurtaja Ellen White käyttivät usein sanontaa ”usko joka vaikuttaa rakkauden kautta” (Olavi Rouhe, ibid.), joka on raamatullinen ilmaus (Gal.5:6 ). Usko on siis lähtökohta, ei rakkaus. Rakkaus on seurausta uskosta.

Kristus lukee ensin oman vanhurskautensa uskovan hyväksi ja sen jälkeen julistaa uskovan vanhurskaaksi maailmankaikkeuden edessä. Rakkaus joka näkyy ihmisessä on tämä julistus koko maailmankaikkeudelle siitä, että hän on Korkeimman lapsi. Myös Jaakob tarkoitti tätä sanoessaan: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” (Jaak. 2:24 VKR) Jaakobin puhuessa siitä, että Abraham ”osoittautui” (KR92) vanhurskaaksi myös teon kautta, ei ainoastaan uskon kautta, hän tarkoitti Abrahamin uskon hedelmää; hän puhuu Abrahamin rakkaudesta Jumalaan. Jeesus sanoi: ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.” (Joh. 14:15). Sekä Jeesus että Jaakob puhuivat samasta asiasta: Abrahamin uskonliitosta, joka ei ole ristiriidassa Paavalin kirjoitusten kanssa.

Ellen White kirjoitti: ”Tarttumalla uskossa Kristuksen vanhurskauteen voimme olla taivasehdokkaita.” (Olavi Rouhe, ibid.) Silloin sydämeemme syntyy usko, joka myös kantaa hedelmää. Hedelmänä on se, että ihminen tahtoo luottaa Jeesukseen, joka hänet pelasti. Niinpä tartuttuaan Jeesuksen vanhurskauteen, uskova tahtoo myöskin pitää kiinni siitä. Jeesus sanoi: ”Joka pitää kiinni minun sanastani, ei näe milloinkaan kuolemaa.” (Joh. 8:51); ja: ”Joka kestää loppuun asti, pelastuu.” (Matt. 10:22); ja ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.” (Joh. 15:4) Usko ei merkitse vain vakaumusta vaan myös luottamusta. Ellen White käytti usein sanontaa ”elävä riippuvuus”, kun oli kyse uskosta (Olavi Rouhe, ibid.).

Uskovalle muodostuu siis läheinen side (liitto) Jumalan kanssa Pyhän Hengen kautta. Jeesus sanoi: ”Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä… Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. ” (Joh. 14:17, 20) Uskova on Kristuksessa ja Kristus on uskovassa. Myös Vanhassa testamentissa lukee: ”Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona.” (Jes. 57:15). Luther käytti usein sanontaa, että ”ihminen tulee osalliseksi jumalallisesta luonnosta”, joka on raamatullinen (2.Piet. 1:4) (Matti Väisänen, Luther tämän päivän polttopisteessä – Mitä sanoa vanhurskauttamisopista: forenssinen näkökulma, http://www.teolinst.fi/luennot/files/MV240908.htm#_ftn3; Olavi Rouhe, ibid.). Myös Ellen White käytti usein tätä sanontaa (noin 800 – 1000 kertaa [Ellen G. White Writings – Comprehensive Research Edition; Olavi Rouhe ibid.]). Luther sanoikin: ”Usko vanhurskauttaa koska se pitää hallussaan ja omistaa tuon aarteen, nimittäin läsnä olevan Kristuksen.” (Olavi Rouhe, ibid.). Jeesus korosti tätä periaatetta sanoen: ”Puhdista malja ensin sisältä, muuten sitä ei saada ulkopuoleltakaan puhtaaksi.” (Matt. 23:26).

Kuitenkin, sekä Paavalin että (ainakin alkuperäisen) luterilaisuuden mukaan, ei sydämessä asuva Kristus vaan ristillä riippuva Kristus on uskon kohteena (Room. 5:6-10; 18-21; 8:3; Meinilä, Sakari: Yhteinen julistus ja vanhurskauttamisen sanapeli, s. 117) Toki on otettava huomioon, että Jeesus kesti ristin kärsimykset ja Hänet nostettiin kirkkauteen, jolloin Hän on myös kirkastettu Jumala ja Kunnian Kuningas; mutta risti kuitenkin paljastaa Jumalan luonteen täydellisesti. Paavali kiteyttää: ”Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. Edessään olleen ilon tähden hän häpeästä välittämättä kesti ristillä kärsimykset, ja nyt hän istuu Jumalan valtaistuimen oikealla puolella.” (Hepr. 12:1-2) Jeesuksen aikaiset ihmiset kysyivät Häneltä: ”Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?” Jeesus vastasi heille: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.” (Joh. 6:28-29) Näin painopiste ihmisen pelastumisessa ei ole hänessä itsessään, vaan Jumalassa. Se mihin usko kohdistuu, on äärettömän tärkeä asia. Mehän haemme turvaa ja iankaikkista elämää sieltä mihin uskomme (Matti Väisänen, ibid.). Usko on luottamusta Jumalan hyvyyteen ja hallintoon, sekä toivon asettamista sen varaan; ja juuri Jeesuksessa Jumala ilmoitti hyvyytensä.

Galatalaiskirjeen kommentaarissaan Luther kieltää luottamasta mihinkään ihmisen sisäpuolella (GAL 461). Näin ihminen katsoo Kristukseen eikä omiin tekoihinsa, jolloin uskonelämän kohde muuttuu voimaksi ja Kristus on lähellä. Jumalan armo Kristuksessa synnyttää äärettömän voiman ja tahdon seurata Jeesusta ihmisen kiitollisuutta pursuavassa mielessä. Näin Jeesus on elämän lähde. Näin Jumala lahjoittaa ihmiselle oman vanhurskautensa. Näin Jumala ja ihminen lyövät kättä ja tekevät liiton. Näin hyvät teot seuraavat uskoa. Tätä myös Paavali korosti, johon Lutherinkin päätelmät perustuvat. Paavali kirjoitti: ”Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo.” (Fil. 3:9)

Kuitenkin, usein, ihminen väsyy ja menettää katsekontaktin Kristukseen. Silloin on uskon aika nostaa päätään, joka näkyy tahdossa etsiä Herran kasvoja. Jeesus kehotti opetuslapsiaan: ”Valvokaa ja rukoilkaa” (Matt. 26:41). Myös usein ihmiselle alkaa, kuin huomaamatta, kehittyä vääriä asenteita ja tapoja. Sekä noihin epäuskoisiin asenteisiin että uskollisuuteen viitaten, Paavali kirjoitti: ”Siksi, rakkaat ystävät, niin kuin olette aina totelleet minua, kun olen ollut luonanne, totelkaa vielä enemmän nyt, kun olen poissa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne.” (Fil. 2:12). On mielenkiintoista, että King James käännöksen mukaan jakeen loppu kuuluu: ”… järjestäkää / ymmärtäkää / järkeilkää / ahkeroikaa (work out [katergazomai – Strong sanakirja]) oma pelastuksenne”. Jakeessa siis puhutaan toiminnasta omien asenteiden ja elämän korjaamiseksi. Ihmisellä on aina valinnan vapaus. Ihmisen tulee itse valita ja tahtoa korjata elämäänsä Jeesuksen Hengen mukaiseksi. Jumala ei pakota ketään pelastumaan. Ihmisen tulee itse tahtoa kurottautua Jeesusta kohti ja pitää kiinni Hänestä, jolla on voima. Lisäksi ihminen on sosiaalinen olento, ja oman korjaantuneen elämän vaikutus ulottuu toisiinkin ihmisiin.

Paavali kirjoitti: ”En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä.” (Fil. 3:12-13); ja: ”Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja… Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät.” (Room. 6:12, 19); ja: ”Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.” (Gal. 5:13) Kaikki tämä on uskon hedelmää kun tartumme Jeesuksen käteen, emmekä päästä irti.

Paavali siis puhuu pyhityksestä. Pyhityksen salaisuus on siinä, että ihminen pyytää Jumalalta yliluonnollista voimaa ja todellista tahtoa pyhittyä. Ihminen tahtoo usein voittaa kaiken omassa voimassan. Synti, itsekkyys ja ylpeys on ihmisessä niin sitkeästi, että ihmisen tarvitsee usein kokea useitakin epäonnistumisia pyhityselämässään. Pettymysten jälkeen, Jumala osoittaa missä todellinen voima on ja keneen ihmisen kannattaa luottaa. Salaisuus on siinä, että myöntyy Jumalan voimalle. Tämä on täysin sama kamppailu jonka patriarkka Jaakob kävi Jumalan kanssa (1.Moos. 32:23-33). Jaakob ei luovuttanut, vaan paini niin pitkään että sai siunauksen Jumalalta, ja siksi Häntä kutsutaan Israeliksi. Tosin hän paini Jumalaa vastaan. Hän luuli painivansa vihollista vastaan, mutta painikin Kristusta vastaan (1.Moos. 32:31). Jaakob siis kamppaili epäuskoaan vastaan. Jumala on lähellämme aina ja yrittää auttaa, mutta me emme aina ymmärrä hänen apuaan, koska vain Hän näkee lopun alusta. Kamppailumme on omia vääriä asenteitamme vastaan. Mitä ylpeämpi sydän, sitä suurempi kamppailu. Näin ihminen ei yritä omassa voimassaan, vaan antautuu Jumalan voimalle joka toimii ihmisessä.

Raamattu korostaa uskon tekojen lähtökohtaa, lopputulosta ja täydellisyyttä vain Kristuksessa ja Hänen Hengessään. Jeesus on Alfa ja Omega, alku ja loppu, myös jokaisen uskovan henkilökohtaisessa elämässä. Ilman Häntä ihminen ei yksinkertaisesti voi tehdä mitään, ei edes kamppailla omaa itseään vastaan. Vanhurskauttava usko ja pyhitys on se luottamus Jumalan hyvyyteen ja uskollisuuteen joka kulkee ihmisen mukana, jonka voimasta hän tarttuu yhä uudestaan ja uudestaan Kristuksen käteen. Niin kuin aikaisemmin mainittiin, kyseessä on ns. elävä riippuvuus Herrasta. Jo muinainen Israel sai tämän kehotuksen: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kuule hänen ääntänsä ja riipu hänessä kiinni, sillä siinä on sinun elämäsi ja pitkä ikäsi…” (5.Moos. 30:20) Ihminen voi rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään ainoastaan siitä syystä ja sen vaikutuksesta, että Jumala on ensin rakastanut ihmistä. Tämä pitää Jumalan lapsen kristustiellä, ellei tämä tee omaa valintaa kääntyä pois.

Ristin teologia on vanhurskautumisopin perusta ja sydän. Paavali kirjoitti: ”Lain vaikutuksesta minä kuolin, mutta kuolin vapaaksi laista elääkseni Jumalalle. Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa… Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin?” (Gal. 2:19, 20; 3:3); ja: ”Hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” (2.Kor. 3:6) Kristityn elämä on siis jatkuvaa kuolemista ja henkiin heräämistä, sillä laki osoittaa synnin ja kasvattaa ihmistä näkemään luonteensa puutteita. Tämän seurauksena Jumalan lapsi tarttuu Kristuksen vanhurskauteen. Paavali kirjoitti myös: ”Te ette kuitenkaan elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa.” (Room. 8:9) ”Mutta jos Kristus on teissä, niin ruumis tosin on kuollut synnin tähden, mutta henki on elämä vanhurskauden tähden.” (8:10 VKR) ”Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton.” (8:3) ”Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa.” (Fil. 2:13) ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.” (2.Kor. 2:17-18)

Jeesus sanoi: ”Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, ja hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio.” (Joh. 16:7-8). Risti paljasti maailman luonteen ja Jumalan vanhurskauden. Pyhä Henki korostaa ristiä. Ilman Pyhää Henkeä, ihminen ei voi edes pelastua (Joh. 3:5). Kirjeessään efesolaisille, Paavali kutsuu Pyhää Henkeä sinetiksi, joka on annettu uskovalle varmistamaan pelastuksen luotettavuutta (Ef. 1:13-14). Tähän Jumalan sinettiin ja uskonvanhurkauden merkkiin liittyy kuitenkin vielä eräs mielenkiintoinen seikka.

Uskonvanhurskauden merkki

Jeesus ei arvostellut fariseuksia siitä että he ylipäätänsä toivat lakia esiin, vaan heidän väärästä laintulkinnastaan (Matt. 5:20). Hän itse sanoi, ettei laista häviä pieninkään piirto (5:17-19), ja Hän itse piti lain esim. viettämällä Jumalan asettamaa lepopäivää, sapattia (Luuk. 4:19). Jeesus tuomitsi fariseukset joskus ankarinkin sanoin. Hän sanoi: ”Te tekopyhät”, tai ”Te kyykäärmeitten sikiöt”. Mutta Johanneksen evankeliumista selviää, että Jeesus pyrki erittäin kärsivällisesti ohjamaan fariseuksia oikeaan ymmärrykseen. Hän jatkuvasti ohjasi heidän ajatuksensa Taivaan Isään, Hänen hyvyyteensä ja siihen kuinka se näkyi Jeesuksen omassa elämässä.

Usein väittelyissä Jeesuksen ja fariseusten välillä oli aiheena sapattikäsky, koska se on lain ytimessä. Juutalaisten hengellinen johto oli onnistunut tekemään laista ”raskaan taakan” kietomalla sapattikäskyn ympärille normaalin elämän kannalta vaikeita säädöksiä. Jeesus tuli tekemään lain suureksi ja ihanaksi. Hän teki sen esimerkillään, ja erityisesti sapatin viettämisellään. Johanneksen kahdeksannessa luvussa Jeesuksen kerrottua fariseuksille ja muille juutalaisille suhteestaan Taivaan Isään, osa kuuntelevasta ihmisryhmästä lähti pois ja osa jäi. Joh. 8:31-32 sanotaan: ”Niille juutalaisille, jotka nyt uskoivat häneen, Jeesus sanoi: ’Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.'” Raamatussa on kolme määritelmää totuudelle: Jumalan Sana on totuus (Joh. 17:17), Jumalan käskyt ovat totuus (Ps. 119:151 KJV), ja Jeesus on totuus (Joh. 14:6). Apostoli Jaakob kirjoitti kirjeessään: ”Vapauden lain mukaan teidät tuomitaan” (Jaak. 2:12), tarkoittaen Kymmentä käskyä, niin kuin edellisistä jakeista käy ilmi. Mitä Jeesus ja Jaakob tarkoittivat? Mitä Jumalan lailla on tekemistä uskonvanhurskaudessa?

Jeesus ja Jaakob puhuvat pelastussuunnitelman eri puolista, joihin kuuluu sekä laki että armo. ”Armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.” (Joh. 1:17) Näin Jeesuksen ristinkuolema sekä Jeesus totuutena (ja tietenkin persoonana) pelastaa. Puolestaan ja myös Kymmenen käskyä on totuus Jumalan ja Jeesuksen luonteesta. Se on maailmankaikkeuden perustuslaki ja itse Taivaan ikuisesti kunnioitettavan ja äärettömän korkean Isän moraalilaki. Laki sanasta tulee ihmiselle helposti negatiivinen ja vapautta rajoittava kuva. Tottakai laki osoittaa ihmisen vajavaisuuden, mutta se ei kuitenkaan ole Jumalan lain ainoa tarkoitus. Lain toinen tarkoitus on kirkastaa ihmisen näkemystä Jumalan luonteesta, ja taivaan järjestelmällisyydestä, joka on rakkaus. Alunperin, ja suoraan hepreasta suomennettuna, Kymmenen käskyn nimi onkin ”Kymmenen sanaa”. Ennen kaikkea neljäs käsky, lepopäiväkäsky, selkeyttää ihmisen suhdetta Jumalaan. Se kirkastaa lain itsensä luonteen, joka on ihmisestä huolehtiminen. Jumala tahtoo ihmisen lepäävän Hänessä. Näin Kymmenen käskyä on vapauden laki, sillä se ilmaisee sen ihanteen, joka on vapaus synnistä, Herran levossa ja rakkaudessa.

Jeesus sanoi, että jokainen joka tekee syntiä on synnin orja (Joh. 8:34). Lisäksi Hän sanoi, että synti on siinä että ihmiset eivät usko Häneen (Joh. 16:9). Juuri laki saa ihmisen tajuamaan Kristuksen avun ja lunastuksen tarpeen, joka saa ihmisen tarttumaan uskossa Hänen vanhurskauteensa. Juuri lepopäivänä keskitetty aika Jumalan etsimiseen vie ihmistä lähemmäksi Herraa. On totta, että Kristuksen risti vetää puoleensa enemmän kuin laki, mutta niin kuin jo edelläkin mainittiin: Jeesuksen uhrikuolema ristillä tapahtui juuri ihmisen vanhurskautuksen tähden, joka perustuu lakiin. Ei ole pelastusta ilman lakia. On myös totta, että myös Jeesuksen elämä ilmoitti Jumalan tahdon, mutta Hänen elämänsä perustui VT:n lupauksiin. Ei voi olla Uutta testamenttia ilman Vanhaa testamenttia. Jeesus sanoi, että juuri Hänestä kaikissa kirjoituksissa on kerrottu (Luuk. 24:27; Joh. 5:39). Laki on palvelija ihmisen suuntaamisessa kohti Kristusta, ei isäntä. Jos laki, mukaan luettuna sapatti, ei vie ihmistä kohti Kristusta, se muuttuu omavanhurskauden välikappaleeksi ja muodostaa synnin. Sapatissa on kyse ainoastaan Jeesuksesta, koska Hän on sapatin Herra (Luuk. 6:5).

Ihminen tarvitsee lepoa. Raamatun mukaan, Jumala on jo luomisessa sellaisen ihmiselle valmistanut. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, ja Jumala lepäsi kuusipäiväisen luomistyönsä päätteeksi. Vaikuttaa siltä, että jo ihmisen keho on säädetty seitsemänpäiväiselle viikkorytmille. Kronobiologit ovat huomanneet tutkimuksissaan, että seitsemänpäiväinen viikko, jossa lepopäivä on joka seitsemäspäivä, on ideaali ihmiskehon toiminnalle (Doug Batchelor, https://www.youtube.com/watch?v=ZZ7ix1nOBJs). (Kronobiologia on biologian haara, joka tutkii vuorokausirytmin ja muiden aikarytmien sekä ylipäätänsä ajan vaikutusta elintoimintoihin.) Aivan niin kuin Jumala asetti luonnon lait ja planeettojen kiertoradat, niin Hän myös määräsi ihmiskehon ja ihmiselämän lait.

Kun Jeesus loi ihmisen, Hän ei luonut tätä sapattia ja lakia varten vaan sapatti asetettiin ihmistä varten (Mark 2:27). Ihmistä ei luotu robotiksi, joka ilottomasti seuraa Jumalan ”ankaraa komentoa”, vaan Herra loi ihmisen nauttimaan Hänen yhteydestään, josta sitten saa voimaa elämän askareisiin. Ihminen luotiin kuudentena päivänä. Ensimmäinen kokonainen päivä, jonka ihmissuku sai viettää maanpäällä oli seitsemäs päivä, sapatti. Heti kun ihminen saatettiin olemaan, Hän sai olla mahdollisimman lähellä Jumalaa.

Syntiinlankeemuksessa tapahtui merkittävä käänne. Mutta Jumalalla oli valmiina pelastussuunnitelma. Jumalan Karitsa on teurastettu jo ”hamasta maailman perustamisesta.” (Ilm. 13:8 VKR) Heti synnin ilmaantumisen jälkeen Adam ja Eeva saivat lupauksen: ”Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.” (1.Moos. 3:15 VKR) Tämä vaimon siemen tarkoittaa Jumalan Poikaa, joka syntyi ihmiskuntaan vaimon (naisen) kautta. Kuitenkin ennen kaikkea vaimo / nainen symboloi Raamatussa Jumalan totuutta julistavaa yhteisöä, seurakuntaa; joka oli Vanhan liiton aikana Israel (Jeesus syntyi juutalaisena) ja Uuden liiton aikana Jumalan seurakunta, Kristuksen ruumis (Jer. 6:2; 2.Kor. 11:2; Ef. 5:23-27; Gal. 3:16). Vanhan Testamentin aikana ”tämä tarkoittaa, etteivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset vaan että jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset.” (Room. 9:8)

Vanhan liiton aikaiset lupauksen lapset, Ikiaikaisen liiton lapset, olivat todellisia Jumalan lapsia. Muinaisilla ihmisillä messiaslupauksesta tuli vapaus ja tahto noudattaa Jumalan tahdon mukaisia periaatteita, toisin sanoen Jumalan lakia. ”Laki on hengellinen.” (Room. 7:14) Myös siitä tulee ilmaisu ”vapauden laki”. Se ilmeni elämää ylläpitävinä periaatteina jotka kumpuavat suhteesta Luojaan ja Lunastajaan. Ellen White kirjoittaa osuvasti: ”Taipuessaan syntiin ihminen asetti tahtonsa Paholaisen hallintaan. Ihminen joutui avuttomana kiusaajan valtaan. Jumala lähetti Poikansa meidän maailmaamme murtamaan Paholaisen vallan ja vapauttamaan ihmisen tahdon. Isä lähetti Jeesuksen saarnaamaan vangituille vapautusta, katkaisemaan raskaat kahleet ja päästämään sorretut vapauteen.” (Australasian Union Conference Record, 1.6.1900) Myös kuningas Daavid, myöhemmin, ymmärsi, että laki on hengellinen sekä lupaukseen perustuva, sanoessaan: ”Sinä olet antanut säädöksesi tarkoin noudatettaviksi.” (Ps. 119:4). Tämän jakeen ”säädös” sana on hepreaksi piqqud, joka tarkoittaa periaatetta (Brown-Driver-Briggs Hebrew Lexicon). Lain hengellisyys ei kuitenkaan poista sen vaatimuksia. Päin vastoin. Näin se ulottuu ihmisen sisimpiin vaikuttimiin. Ihminen huomaa, että hänessä itsessään ei ole mitään hyvää, niin kuin Raamattukin kertoo (Jer. 17:9; Room. 3:9-18; 5:12), ja että hän tarvitsee henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen joka antaa oman vanhurskautensa lahjana yksilölle.

Sapattia vietettiin ennen Siinain dekalogia (2.Moos. 16). Se on aina ollut lupauksen ja lunastuksen merkki. Lepopäivä, ollen lain sydämessä, oli muinaisille ihmisille hengellistä todellisuutta, sekä tapa olla lähempänä Jumalaa ja katsoa uskossa tulevaan uuteen maahan ja kiittää Jumalaa pelastuksesta jonka Hän tulisi valmistamaan. Ne olivat todellisia lupauksia todellisille lupauksen lapsille. Puolestaan Uuden liiton ihmisille sapatti lupaa Vapahtajan toisen tulemuksen ja tulevan maailman tuoman levon ja rauhan. Raamatun mukaan lepopäivä tulee olemaan ikuinen asetus: ”Niin kuin uusi taivas ja uusi maa, jotka minä luon, pysyvät minun edessäni, sanoo Herra, niin pysyvät minun edessäni teidän sukunne ja teidän nimenne. Ja aina uudenkuun päivänä ja jokaisena sapattina tulee koko ihmissuku, ja kaikki kumartuvat minun eteeni, sanoo Herra.” (Jes. 66:22-23) Ristin kuoleman jälkeen, joka tapahtui perjantaina, Jeesus lepäsi sapatin haudassa. Näin sapatti on myös lunastuksen merkki, jota vietetään sellaisena myös uudessa maassa.

Faarao ei tahtonut päästää israelilaisia lähtemään Egyptistä siksi, että nämä viettivät sapattia. Faarao sanoi Moosekselle: ”Kansaa on maassa paljon ja sinä tahdot saattaa heidät lepäämään pakkotyöstään.” (2.Moos. 5:5 KJV) ”Levätä” sana on tässä shabath, joka tarkoittaa myös sapatinlepoa. Sapatti sana tarkoitti työnteon lakkaamista ja pysäyttämistä, mutta myös vain ”pysähtymistä”. Silloin ihminen, aivan kuin, ei mene ajan mukana, vaan on yhteydessä ikuisuuteen ja Jumalan valmistamaan tulevaisuuteen. Juutalaiset ymmärsivät sapatin tulevan maailman/elämän esimakuna. Yhteistä kaikille aikakausille on ollut usko ainoastaan Jumalan valmistamaan lepoon ja vapauteen. ”Siksi Jumalan kansalle sapatin lepo (tai sapatin pitäminen) yhä pysyy.” (Hepr. 4:9 KJV).

Sapattikäskyssä on käytetty täysin samoja sanoja kuin luomiskertomuksessa, joka osoittaa sen olevan tarkoitettu koko ihmiskunnalle eikä vain juutalaisille. Lepopäivän ei voi väittää kuuluvan vain Vanhaan liittoon, koska se asetettiin luomisessa, ennen kuin Uusi- ja Vanha liitto oli edes määritelty. Sekä luominen että lunastus ovat Kristuksen tekoa (Hepr. 1:2; Joh. 1:1-3,14). ”Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten.” (Kol. 1:16) Sapattina saa levätä omien ansioiden harhoista ja yrityksestään pelastaa itsensä, ja saa levätä Herran vanhurskaudessa. Niin kuin on jo mainittu, Herra asetti sapatin oman työnsä merkiksi ja ihminen sai viettää ensimmäisen päivänsä Herran valmiissa luomistyössä; sama pätee myös lunastukseen, jonka merkki on lepopäivä. Niinpä sapatti kirkastaa ristiä ja risti kirkastaa sapattia. Tietysti taistelu riehuu ihmissydämessä, mutta tämän taistelun keskellä voi olla lepo Kristuksessa, koska Jeesus on jo hankkinut sovituksen. Me voimme luottaa turvallisesti Kristuksen ansioihin, jotka Hän maksoi ristillä. Jeesus on taistelun yläpuolella, ja tarjoaa haavoitettua kättään johon tarttua.

Lepopäiväkäsky on siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että se on keskimmäinen käsky, kuin ydinkäsky, joka jakaa lain ensimmäiseen ja toiseentauluun. Ensimmäisen taulun käsittellessä ihmisen suhdetta Jumalaan, sapattikäsky johdattaa lain toiseen tauluun, joka käsittelee ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin. Sapattikäsky käsittelee sekä ihmisen jumalsuhdetta että ihmissuhteita. Lepopäivänähän on tarkoitus kokoontua yhdessä ylistämään ja palvelemaan Jumalaa. Se muistuttaa luomisesta, jolloin ihminen luotiin sosiaaliseksi ja vuorovaikuttavaksi olennoksi; ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksin.” (1.Moos. 2:18) Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Rakkautta ei voi ilmaista ilman toisia persoonia, joille sitä ilmaista. On mielenkiintoista, että sapattikäskyn 2.Moos. 20:11 kohdassa sana nuwach tarkoittaa Strong sanakirjan mukaan myös esim. rauhoittumista, vetäytymistä, lohduttamista ja ystävänä ja kumppanina olemista (huom. sama sana esiintyy 2.Moos. 33:14).

Nooa saarnasi aikansa maailmalle ihmisen luonutta ja lunastavaa Jumalaa, mutta se ei ottanut Häntä vastaan. Nooan ja vedenpaisumuksen jälkeen, areenalle astui Abraham. Hän sai erityisen lupauksen vanhurskaudesta. Abrahamille vakuutettiin, että hänen siemenestään (sekä Pyhästä Hengestä että kirjaimellisestakin juutalaisesta) tulisi maailman Vapahtaja (1.Moos. 22:18).

Roomalaiskirjeen 4. luvussa kerrotaan selvästi, että Abraham katsottiin vanhurskaaksi uskosta Jeesuksen vanhurskauteen. Jeesuksen vanhurskautta ei voi olla ilman Jumalan lakia, joka osoittaa synnin josta Jeesus pelastaa. Abrahamin kerrotaan ymmärtäneen Jumalan lain ja säilyttäneen sitä, koska Jumala totesi hänestä: ”Abraham oli minun äänelleni kuuliainen ja noudatti sitä, mihin minä hänet velvoitin. Hän piti minun käskyni, määräykseni ja lakini.” (1.Moos. 26:5) Myös seuraava Abrahamille annettu lupaus on mielenkiintoinen: ”Näiden tapausten jälkeen tuli Abramille näyssä tämä Herran sana: ’Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri.'” (1.Moos. 15:1) Tässä esiintyvä ”Herran sana” voidaan heprean kielessä ymmärtää joissakin tapauksissa myös (lähes) henkilöksi (1. Sam 15:23, 26; 28:15). Täytyy muistaa, että evankelista Johannes oli heprealainen, ymmärtäen asian niin (Joh. 1:1-5, 14). Toisin sanoen Abrahamille ilmestyi henkilö nimeltä Herran Sana, joka oli Jeesus, joka antoi sanansa.

Jumalan hyvyys näkyy Hänen sanoissaan, jonka perusteella se näkyy myös Hänen Käskyissään ja laeissaan. Hänen Sanansa (Jeesuksen) kautta on tullut myös vanhurskaus. Jeesus sanoi: ”Henki yksin tekee eläväksi, lihasta ei ole mitään hyötyä. Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä.” (Joh. 6:63) Kyseessä on siis jo aikaisemmin selitetty Jumalan ja Abrahamin välinen Hengenliitto / uskonliitto, joka perustuu lupaukseen. Jumalan sanat ovat siinä mielessä ihmeellisiä ja väkeviä, että Hän tarkoittaa jokaista niistä. Jeesus on taannut sanansa, koska Hän osoitti ne teoissaan. Hänen vanhurskauttava, itsensä uhraava, teko Golgatalla toikin pelastuksen ihmisille.

Erityiseksi Jumalan lain säilyttäjäksi nousi Mooses ja hänen kauttaan vapauteen kutsuttu Israelin kansa. Mooseksen välityksellä Jumala antoi ihmiskunnalle erityisen tiivistelmän tahdostaan, kahteen kivitauluun kirjoitetun, dekalogin (Kymmenen sanan) muodossa, joita kutsutaan myös liiton tauluiksi. Jeesus tiivisti taulujen sanoman vielä tiiviimmäksi Rakkauden kaksoiskäskyssä (Matt. 22:34-40). Ensimmäinen käsky tiivisti ensimmäisen taulun käskyt, ja toinen käsky tiivisti toisen taulun käskyt.

On erityisen merkittävää, että Kymmenen sanaa sisältää kieltomuotojen lisäksi myös lupauksia; esim. ”Älä tapa” voidaan kääntää myös: ”Sinä et tule tappamaan” ja ”Älä varasta” voidaan kääntää myös ”Sinä et tule varastamaan”, niin kuin asia on ilmaistu esim. englannin kielisissä Raamatuissa. Näin kieltomuotojen lisäksi, alkuperäinen Abrahamille annettu lupaus uskonvanhurskaudesta ja Ikiaikaisesta Hengenliitosta tuotiin Jumalan dekalogina maailmalle konkreettiseen muotoon. Lupaus annettiin ennen lakia, mutta lain ydin, Kymmenen käskyä, sitoo lupauksillaan itsensä alkuperäiseen lupaukseen vanhurskaudesta. Näin Jumalan Sanan, ja Käskyjen, lupaukset on kerrottu samassa Hengessä ja tarkoituksessa.

Jumalan Käskyjen sisältäessä uskonvanhurskauden lupauksen, ne sisältävät myös uskostavanhurskautumisen merkin, ytimessään. Kyseessä on sapattikäsky, joka viittaa selvästi Jumalan itse valmistamaan lunastukseen, sanoessaan: ”Muista, että itse olit orjana Egyptissä, kun Herra, sinun Jumalasi, kohotti voimakkaan käsivartensa ja johdatti sinut sieltä pois. Sen tähden Herra, sinun Jumalasi, käski sinun viettää lepopäivää.” (5.Moos. 5:15).

Kymmenestä käskystä erityisesti sapatti kirkastaa Jumalan luonteen, koska vain sapattikäsky ilmoittaa että koko laki on Luojan säätämä muistuttamalla Jumalan luomistyöstä. Se on sinetti Jumalan auktoriteetille maailman hallinnassa. Sinetit käsittävät yleensä kolme elementtiä: sinetin omistajan nimen, hänen arvoasemansa ja hänen valtapiirinsä. Virallisia sinettejä (muinoin sinettisormuksia, nykyään kai leimoja) käytetään takaamaan tärkeiden asiakirjojen aitous. Asiakirjalla on takanaan sen viranomaisen arvovalta, jonka sinetti siihen on kiinnitetty. Sinetti vahvistaa, että tuo viranhaltija itse on hyväksynyt asiakirjan ja että sen tukena on koko hänen virkaansa liittyvä valta.

Kymmenestä käskystä juuri sapattikäskyssä on sinetin tärkeät elementit. Se on kymmenestä käskystä ainoa, joka ilmaisee lain antajan nimen: ”Herra, sinun Jumalasi”, arvoaseman: ”Luoja” ja valtapiirin: ”taivas ja maa” (2. Moos. 20:10,11). Siten se sisältää Jumalan sinetin, joka on näin kiinnitetty hänen lakiinsa todistukseksi sen aitoudesta ja voimassaolosta.

Sapatti korostaa, että laki on lähtenyt Jumalan kädestä; Hänen joka rakastaa ihmistä, ajattelee ihmisen parasta, ja lähestyi ihmistä kun tämä lankesi syntiin. Jumala tuli auttamaan, koska Jeesus sanoi: Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, Minä annan teille levon.” (Matt. 11:28) Tämä lepo löytyy ainoastaan Jumalan vanhurskaudesta, joka on ainoastaan Jeesuksessa. Jumala sanoikin: ”Totisesti, pitäkää minun sapattini, sillä se on merkkinä meidän välillämme, minun ja teidän, polvesta polveen, jotta tietäisitte, että minä olen Herra, joka pyhitän teidät.” (2.Moos. 31:13, korostus lisätty) Näin, sapattikäsky korostaa ainoastaan Jumalalle kuuluvaa arvovaltaa ja voimaa sekä ihmisen luomisessa, lunastamisessa että pyhityksessä.

Niin kuin on kerrottu aikaisemmin, pyhitys ja rakkaus ovat uskonvanhurskauden hedelmää. Laki ja sapatti eivät itsessään vanhurskauta. Lain ja sapatin pitäminen eivät myöskään itsessään vanhurskauta. Laki ja sapatti, sekä pyrkimys niiden noudattamiseen, ovat ainoastaan merkki (sinetti), ulospäin annettu todistus, uskonvanhurskaudesta ja tahdosta seurata Jeesusta. Hän sanoi: ”Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.” (Joh. 14:21)

Sapatti vai sunnuntai

On osoitettu, että seitsemäs päivä on Jumalan asettama sinetti Hänen luomis- ja lunastustyölleen. Oleellinen kysymys on siis: mikä viikonpäivä on seitsemäs päivä?

Ensinnäkin, väittelyissä Jeesuksen ja fariseusten välillä ei koskaan ollut kyse sapatinviettopäivästä vaan sapatin vieton sisällöstä. Jeesus siis vietti oikeaa päivää. Jeesus kuoli perjantaina. Päivä jonka Hän lepäsi haudassa oli lauantai. Hän vietti sapattia jopa kuolemassaan. Jokainen evankeliumi on samaa mieltä siitä, että Jeesus nousi ylös viikon ensimmäisenä päivänä (Matt. 28:1; Mark. 16:2; Luuk. 24:1; Joh. 20:1), joka on sunnuntai. Muutos sunnuntain siirtämiseksi viikon viimeiseksi päiväksi suomalaiseen kalenteriin tehtiin vuonna 1973 (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sunnuntai).

Jokapuolella maailmaa on seitsemänpäiväinen viikko. Jopa Amerikan intiaaneilla oli seitsemän päivää viikossa. Käytännössä kaikilla muinaisilla ja nykyisillä sivilisaatioilla on ollut ja on yhtä pitkä viikko. Kaikki muut ajanlaskuun liittyvät kiertokulut liittyvät taivaan kappaleiden liikkeisiin, mutta 7 päiväisen viikon alkuperän voi jäljittää ainoastaan Raamatun luomiskertomukseen. Yli 105:ssä maailman kielessä seitsemännen päivän nimi on sapatti; esim. venäjäksi subbota ja espanjaksi sábado. (Doug Batchelor, https://www.youtube.com/watch?v=ZZ7ix1nOBJs)

Eikö sitten kalenterin muuttaminen ole kadottanut unohduksiin alkuperäisen sapatin ajankohdan? Ei. Kalenterin muutoksella ei ole ollut mitään vaikutusta viikkorytmiin. Esim. syntymäpäiväsi on eri viikonpäivänä joka vuosi, mutta kuitenkaan se ei muuta alkuperäistä viikonpäivää jona olet syntynyt. Itse asiassa USA:n merivoimien havaintoasema on vahvistanut, että viikkorytmissä ei ole ollut muutosta kristillisenä aikana. Nämä havaintoasemat pystyvät katsomaan menneisyyteen astronomisilla välineillään. Tämä tarkoittaa sitä, että Jeesuksen viettämä päivä asetti oikean esimerkin, jonka jälkeen päivää ei ole muutettu. (Doug Batchelor, ibid.)

Kuinkas oli apostolien laita; pitivätkö he sapattia? Apostolien teoista selviää, että Paavali ja hänen työtoverinsa pitivät sapattia (Ap.t. 17:2; 13:14; 16:13; 18:4). Jotkut väittävät, että Paavalin, Jaakobin ja Pietarin kirjeistä käy ilmi, että alkuseurakunnassa olisi ollut kaksi eri lahkoa: sapattia viettävät juutalaiskristityt sekä sunnuntaita viettävät pakanakristityt. Tälle väitteelle ei kuitenkaan löydy pohjaa Raamatusta.

Juutalais-kristityt sekä hellenisti- / pakanakristityt pitivät apostolien aikana yhtä. Esim. Ap.t. 13:42 lukee: ”Kun juutalaiset lähtivät synagogasta, pakanat pyysivät Paavalia ja Barnabasta puhumaan näistä asioista seuraavanakin sapattina.” (KJV) Jae osoittaa, että pakanakristityt kokoontuivat myös sapattisin, ja yhdessä juutalaistenkin kanssa. Riitoja esiintyi, mutta apostolit eivät niiden johdosta perustaneet uusia ryhmiä, vaan he ymmärsivät totuuden tärkeyden kansaa sitovana tekijänä. He pyrkivät ahkerasti löytämään totuuden ja julistamaan sitä. Tämän vuoksi esim. Paavalin ja Pietarin erimielisyydet Uuden liiton ehdoista löysivät yhteisen sävyn Jerusalemin kokouksessa. Pietari hyväksyi hellenistikristityt seurakuntaan ilman ympärileikkausta. Paavali tuli yhteisymmärrykseen myös Jaakobin kanssa ja suoritti jopa juutalaisia rituaaleja (Ap.t. 21:17-26; myös 18:18). Lisäksi Paavalin ja Pietarin välisessä riidassa oli kyse seremonialaista, ei sapatista tai Kymmenestä käskystä yleensä.

Ensimmäisen Jerusalemin kokouksen jälkeen Paavalille ja Barnabakselle, kyllä, tuli riitaa, mutta se ei liittynyt lakiin, eikä muutenkaan teologisiin erimielisyyksiin. Paavali työskenteli Markuksen kanssa ja ajautui hänen kanssaan erimielisyyteen, koska Markus ei ollut halunnut lähteä työhön; joka johti Paavalin ja Barnabaksen erimielisyyteen, koska Markus ja Barnabas olivat serkuksia (Ap.t. 12:25; 13:13; 15:37-40; Kol. 4:10). Paavalin ja Barnabaksen välit näyttävät parantuneen, koska jokunen vuosi tapauksen jälkeen Paavali kirjoittaa 1. kirjeessään korinttilaisille: ”Olemmeko minä ja Barnabas ainoat, joiden on tehtävä ansiotyötä?” (9:6) Myös Paavalin ja Markuksen välit paranivat (Filem. 24; Kol. 4:10). Barnabaalla ei olisi ollut syytä perustaa uutta ryhmää, ellei hänen teologiansa olisi ollut erilainen; koska henkilökohtaiset riidat voidaan Jeesuksen mukaan sopia (Matt. 18:21-35), mutta jyrkät teologiset eriävyydet eivät voi käydä käsikädessä, sillä ”kulkeeko kaksi yhdessä, elleivät ole keskenänsä sopineet?” (Aam. 3:3); ja ”mitä yhteistä on valolla ja pimeydellä?” (2.Kor. 6:14) Uuden liiton ehdot, mukaan lukien Kymmenen käskyä johon kuuluu sapatti, eivät siis erottaneet juutalais-kristittyjä ja pakanakristittyjä eri lahkoiksi vielä apostolien aikana. Oppi oli yhteinen.

Sapatin hylkiminen ja sunnuntain korottaminen alkoi vasta toisella vuosisadalla juutalaisvihan myötä (Aiheesta enemmän Sunnuntain pyhittämisen ja paaviuden nousu kirkkohistoriassa artikkelissa). Samoin oli toisienkin harhaoppien laita, jotka alkoivat saada jalansijaa vasta toisella vuosisadalla. Jotkut väittävät, että sunnuntai asetettiin ylösnousemuspäivän muistoksi jo apostolisella ajalla, vaikka väitteelle ei löydy kestävää tukea Raamatusta. Jeesuksen ylönousemukselle asetettiin kyllä muistomerkki, mutta se ei ole erityinen päivä; upotuskaste on merkkinä Herran kuolemalle ja ylösnousemukselle (Room. 6:4).

Yleisimmät ”epäselvät” kohdat lepopäivän ajankohtaan liittyen Uudessa testamentissa ovat seuraavat. Ap.t. 20:7-12 kertoo, että kristityt kokoontuivat murtamaan leipää viikon ensimmäisenä päivänä (sunnuntaina), joka näin viittaisi ehtoollisen viettämiseen ja jumalanpalvelukseen. Tämä ei kuitenkaan todista mitään, sillä alkuseurakunnan kerrotaan murtaneen leipää yhdessä joka päivä (Ap.t. 2:46).

Joh. 20:19:ssa niin ikään kerrotaan opetuslasten olleen koolla viikon ensimmäisenä päivänä. Jakeen yhteydessä ei kuitenkaan mainita, että he olisivat pitäneet jumalanpalvelusta. Heidän kerrotaan olleen koolla, koska ”he pelkäsivät juutalaisia”. Kaiken lisäksi, Emmauksen matkalta palattuaan,  he kokoontuivat lauantai-iltana, jolloin juutalaisen ajanlaskun mukaan alkoi viikon ensimmäinen päivä (Luuk. 24:13-49; Joh. 20:19-23), ja jatkoivat läpi yön; joten kyseessä ei ollut normaali käytäntö.

1.Kor. 16:2:ssa kehotetaan, että seurakuntalaisten olisi varattava rahaa viikon ensimmäisenä päivänä, joka joidenkin mielestä viittaa jumalanpalveluksessa kerättävään kolehtiin. Paavali kuitenkin sanoo, että jokaisen olisi laitettava syrjään rahaa kotonaan (VKR) heti viikon ensimmäisenä päivänä, etteivät he tuhlaisi Jerusalemin kristittyjen avustamiseen tarkoitettuja varoja viikon aikana.

Viimeiseksi, Ilm. 1:10 kertoo Johanneksen saaneen näkynsä ”Herran päivänä”. Tämä jae ei kuitenkaan kerro viikonpäivästä mitään. Herran päivä nimitys on annettu sunnuntaille myöhemmin, jotta sille saataisiin kannatusta. Muualla Raamatussa viikon ensimmäistä päivää sanotaan aina viikon ensimmäiseksi päiväksi, ei koskaan Herran päiväksi. Todennäköisesti Herran päivä viittaa Johanneksen näkyjen lopunajalliseen luonteeseen, tai sapattiin, sillä Jeesus sanoi olevansa ”sapatin Herra” (Mark. 2:28). Sunnuntaita ei kutsuta Raamatussa edes ylösnousemuspäiväksi tai ylösnousemuksen juhlapäiväksi, vaan aina viikon ensimmäiseksi päiväksi. Luulisi, että Jumala olisi erityisesti käskenyt pitää tuota päivää merkkipäivänä ja ehkä jopa nimennyt sen ylösnousemuksen päiväksi, mutta sellaisesta ei löydy tavuakaan Raamatussa.

Raamatusta ei löydy todisteita sille, että Jumala olisi muuttanut luomisessa asettamansa, ja uskonvanhurskauden liitoksi ja merkiksi asettamansa, lepopäivän toiseen ajankohtaan.

Pedon merkki

Jumala, siis, tarjoaa pelastusta omassa vanhurskaudessaan, ja Hän kertoo sen ilmenevän ihmisissä erityisenä merkkinä. Tästä merkistä käytetään Ilmestyskirjassa nimitystä: sinetti (Ilm. 7:3). Ilmestyskirjassa puhutaan myös pedon merkistä (13:16-17), jonka omistavat ne, jotka eivät ota vastaan Herran vanhurskautta. 1. Moos. kirjassa aiheesta löytyy erityinen esikuvallinen kertomus. Ihmisen langettua syntiin, jo ensimmäisen sukupolven aikana, Adamin poika Kain ei luottanut Jumalaan, koska Saatana oli tunkeutunut elämään. Kain toi uhriksi Herralle maan satoa, kun Abel toi esikoiskaritsoja. Kain tappoi veljensä Abelin, koska Jumala ei katsonut hänen tuomaansa uhriin (1.Moos. 4). Jumala ei hyväksynyt Kainin uhria, koska se ei ollut Hänen asettamansa jumalanpalveluksen tapainen.

Jumala oli asettanut veriuhrin jo tuolloin aikojen alussa esikuvaamaan Jeesuksen uhria Golgatalla. Myöhemmin Mooseksen kautta tuli seremoniallinen uhrijärjestelmä, jonka tarkoitus oli yhtälailla tuoda mieleen suuri Jumalan Pojan uhri koko ihmiskunnan hyväksi. Tämän vuoksi Jumala hyväksyi Abelin jumalanpalveluksen, mutta ei hyväksynyt Kainin jumalanpalvelusta. Kain ei välittänyt Kristuksen vanhurskaudesta, joka on jumalanpalveluksen perustus. Hän halusi tuoda omia ansioitaan Jumalan eteen, eikä välittänyt Kristuksen ansioista, jotka ovat ainoa pelastus. Hän halusi osoittaa Jumalalle kuinka hienon sadon hän oli viljellyt, tuoden näin omaa kunniaansa esille; aivan kuin Jumala olisi jokin etäinen ja vaativa velkoja, joka ei jo valmiiksi tunne ihmisen koko elämää. Sanotaanhan jo Jeesuksesta, että ”Hän ei tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä Hän tiesi itse, mitä ihmisessä on.” (Joh 2:25)

Jumala kuoli myös Kainin puolesta. Myös Kain olisi saanut syntinsä anteeksi jos hän olisi katunut sitä. Raamatussa ei kuitenkaan kerrota Kainin katuneen syntiään vaan syntinsä seurausta (1.Moos. 4:13). Kainin ”luopumuksen” ja veljensä murhan jälkeen, hänen kerrotaan saaneen merkin, joka estäisi toisia tappamasta Kainia (jae 15). Merkillä tässä ei tarkoiteta fyysistä vaan ennemmin henkistä ominaisuutta. Toki se on voinut näkyä fysikaalisinakin ominaisuuksina, mutta Raamatun toiset kohdat paljastavat, että kyseessä on hengellinen merkitys. Sekä merkki että sinetti tarkoittavat Jumalan hyväksymistä tai hylkäämistä (Hes. 9:4; Room. 4:11; Ilm. 13:17; 14:9-11; 7:2,3). Pedon merkki painetaan kadotettujen ihmisten otsaan tai käteen. Puolestaan Jumalan sinetti painetaan uskollisten otsaan. Otsa symboloi Raamatussa omatuntoa, valintoja, mieltä ja sisintä (5.Moos. 6:6-8; Room. 7:25; Hes. 3:8-9). Käsi kuvaa tekoja (Saar. 9:10; Jes. 59:6).

Niin kuin jo edellä on ohimennen mainittu, Raamattu kertoo myös Pyhän Hengen olevan merkki ja sinetti, jonka Jumala painaa omiensa sisimpään. Lisäksi on osoitettu, että Jumalan lain ytimessä on myös vanhurskauslupauksen- sekä levonmerkki. Ilmoitus vie ihmisen kohti Jumalan Poikaa, joka pelastaa hänet. Näiden lisäksi, myös Jumalan Pyhällä Hengellä on oma tehtävänsä.

Ensinnäkin: ”Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5) Jumalan laki on rakkauden laki. Pyhä Henki juuri saa aikaan uskosta vanhurkautumisen ja uskon elämässä vaeltamisen (pyhityksen). Pyhä Henki kirkastaa kaiken: Jeesuksen luonteen sekä lain ja evankeliumin merkityksen. Raamatussa sanotaan sekä sapattia että Pyhää Henkeä Jumalan sinetiksi, niin kuin voimme seuraavaksi todeta.

Efesolaiskirjeen 1:13 sanoo: ”Kristukseen tekin nyt uskotte kuultuanne totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin. Häneen uskoessanne te myös olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetiksenne.” Kyseiseen jakeeseen liittyen, teologian tohtori ja Uuden testamentin tekstikritiikin asiantuntija Timo Flink kirjoittaa: <esfragisthéte tó pneumati tés epangelias tó hagió voidaan kääntää ”teidät sinetöitiin luvatulla Pyhällä Hengellätai ”teidät sinetöitiin luvatun Pyhän Hengen toimesta.Ensimmäisessä tapauksessa Pyhä Henki on sinetti ja jälkimmäisessä sinetöijä. KR92 soveltaa ensin mainittua mallia vapaasti ja kääntää ”olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetiksenne.” Jälkimmäinen malli olisi vapaasti käännettävissä näin: ”olette luvatun Pyhän Hengen sinetöimiä.” Näyttäisi siltä, että tämän jakeen kohdalla ensimmäinen malli on oikeampi, koska edeltävissä jakeissa Isä Jumala on sinetöijä, uskovat sinetöitäviä, sinetöinti tapahtuu Jeesuksen yhteydessä ja Pyhän Hengen osallisuus se tapa, jolla sinetöidään.

Mutta sama perusongelma vaivaa myös Ef. 4:30 tekstiä. Onko ”en hó esfragisthétetapalause vai tekijälause? Ts. sinetöidäänkö meidät Pyhässä Hengessä (tapa) vai sinetöikö Pyhä Henki meidät (tekijä)? Erilaiset Raamatun käännökset suosivat toista vaihtoehtoa toisen kustannuksella. Vertaa esim. ”with which(NRSV) ja ”by whom(NET, ESV). KR92 tulkitsee myös Ef. 4:30 tekstin ensimmäisen käännösmallin mukaan, mutta on perusteltua kääntää Ef. 4:30 päinvastoin jälkimmäisen mallin mukaan. Pyhä Henki ei ole lauseyhteydessä tapa, vaan kohde ja siten tekijä. Teksti kuuluisi siis näin: ”Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka toimesta teidät sinetöitiin lunastuksen päivää varten.” Tai vapaammin: ”Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, joka on sinetöinyt teidät lunastuksen päivää varten.”

Valinta on tärkeä, koska tekstin sanoma muuttuu käännösvastineen valinnan seurauksena. Jos Pyhä Henki sinetöi uskovan, niin herää kysymys mikä on se sinetti, jolla uskova on sinetöity, jos se on Pyhän Hengen itsensä lisäksi jotain muutakin. Vanha testamentti esittää sinetöimisestä, että Jumala kirjoittaa lakinsa ja Henkensä ihmisen sydämeen (Jer. 31:33 = Hepr. 10:16; Hes. 36:27). Pyhä Henki ja laki eivät siis ole toistensa vastakohtia, vaan lain periaatteiden istuttaminen uskovaan on Pyhän Hengen vaikutusta.>> (http://timoflink.wordpress.com/2011/01/24/sinetti-vai-sinetoija-ef-113-430/)

Näin sapattikäsky kirkastaa lain luonteen Abrahamin uskonliiton mukaiseksi ja osoittaa sen olevan sama Pyhän Hengen kautta muodostunut liitto Jumalan ja ihmisen välillä. Pyhä Henki kirkastaa lain ja painaa rauhan ja levon uskovan sydämeen, jonka merkkinä on sapatti. Tämä on se Ikiaikainen liitto, johon Jumala tahtoo kutsua kaikkia ihmisiä. Tämä on se liitto, joka on vahvistettu Jumalan Pojan veren auktoriteetilla.

Ilmestyskirjan ja Danielin kirjan mukaan lopunaikana esiintyy antikristillinen ja maailmanlaajuinen liittoutuma (pedot), joka Jumalan arvovallan sijasta pyrkii johtamaan ihmiset hyväksymään sen itsensä auktoriteetin. Jos Jumalan Hengen sydämeen painama alkuperäinen Jumalan laki on Jumalan merkki, niin pedon merkki on Saatanan asettama väärennetty laki, jonka hän pyrkii painamaan ihmisen sydämeen tai tekoihin (Saatana ei välitä siitä, ymmärtääkö ja valitseeko ihminen hänet; kunhan tämä vain toteuttaa Paholaisen tarkoitusperiä). Raamatusta käy selville, että Saatana käyttää aseenaan erityisesti uskonnollis-poliittisia järjestelmiä eli petoja. Ne johtavat ihmiset ymmärtämään väärin Jumalan totuuden: pelastussuunnitelman, lain ja evankeliumin

Ilmestyskirjasta ja Danielin kirjasta käy ilmi, että lopunajallinen hengellinen Armageddonin taistelu käydään jumalanpalveluksesta. Toisella tastelevalla vastapuolella on Jumalan sinetti, ja toisella vastapuolella on pedon merkki. Kirjoitukset itse selvittävät asiaa Kainin ja Abelin tapauksella. Maailman tilanne jumalanpalveluksen suhteen on jakaantunut samankaltaisesti sekä historian alussa että lopussa. Lopussa mukana toimii lisäksi massiivisia petoja. Maailmanhistorian viimeisinä päivinä ilmenevä pedonmerkki tulee olemaan se henkinen ominaisuus ihmisessä, joka luottaa omien tekojen- ja/tai yleensä ihmisen kautta pelastumiseen, sekä luottaa organisaatioon joka opettaa ihmisen kautta pelastumista vaatimalla jumalanpalvelusta, hyväksymistä ja alistumista auktoriteetilleen Jumalan auktoriteetin sijasta. Ilm. 13:Tämän organisaation tunnistaa juuri siitä, että se on muuttanut Jumalan lain ydinkäskyn muuttamalla sapatin vieton sunnuntain vietoksi inhimillisellä arvovallallaan. Danielin kirjassa Antikristuksesta kerrotaan nimen omaan: ”Hän pyrkii muuttamaan ajat ja lain” (Dan. 7:25) Juuri sapattikäsky käsittelee sekä aikaa että lakia. Ei ole salaisuus, että tämän muutoksen teki antiikin / keskiajan Rooman kirkko (tunnetaan nykyaikana Roomalaiskatolisena tai Katolisena kirkkona).

Menekkiteoksessaan The Faith of Millions (1974) roomalaiskatolinen tutkija John A. O’Brien huomauttaa, että tapa viettää sunnuntaita ”perustuu Katolisen kirkon arvovallalle eikä millekään Raamatun nimenomaiselle tekstille. Tämä sunnuntainvietto on muistuttamassa äitikirkosta, josta ei – katoliset lahkot ovat eronneet. Ne ovat kuin poika, joka on juossut pois kotoaan, mutta joka yhä kuljettaa taskussaan äitinsä kuvaa.” ( John A. O’Brien, The Faith of Millions, rev.ed. [Huntington, IN: Our Sunday Visitor Inc., 1974] s. 400,401.) On myös erittäin tärkeää huomata se, että Augsburgin tunnustuksen 28. kohdassa todetaan että sunnuntai perustuu pelkkään inhimilliseen tapaan ilman mitään Jumalan antamaa käskyä. Lepopäiväkäskyn muuttamisen lisäksi, roomalaiskatolinen kirkko poisti toisen käskyn joka kieltää kuvien palvomisen; ja jakoi viimeisen käskyn kahteen osaan, jotta käskyluku pysyisi samana.

Erityinen pedonmerkki on siis luottaminen ihmisen arvovaltaan ja kykyyn pelastaa itsensä sekä yhdessä että yksilöinä. Se luottaa lähtökohtaisesti ihmisen toimintaan Jumalan, jumalien, totuuden tai ”valaistumisen” löytämisessä. Se opettaa, että Jeesuksen työn lisäksi pelastus tapahtuu myös toisien mekanismien kautta: mm. kirkon auktoriteetin, sakramenttien, aneiden ja rukousharjoitusten kautta. Se antaa arvovallan ihmisen filosofioille ja traditioille Raamatun, Jumalan auktoriteetin, yli. Uskonpuhdistuksen merkitys on häivytetty, ja protestantit menevät auliisti Rooman perässä, vaikka se ei ole koskaan muuttanut kantaansa siitä, että ihminen pelastuu myös omien töiden kautta. Se opettaa yhä, että vanhurskautumiseen tarvitsee ihmisen ponnisteluja, pyhittymistä, pyhimysten esirukouksia jne. (Katolisen kirkon katekismus, artiklat 1987, 1989, 1995, 2008, 2027 ja 2019). Katekismus tekee selväksi, että ilman papistoa kukaan ei pelastu. Siis kirkko päättää, kuka pelastuu ja kuka ei (ibid, artiklat 553, 846, 868, 982 ja 983). Aneoppi on yhä olemassa (ibid, artikla 1478). Sekä Johannes Paavali II että Franciscus möivät aneita (NY Times 1998; Helsingin Sanomat 2013; Official Vatican network).

On merkittävää huomata, että paavikunta ohjaa juuri nyt maailmaa tähän suuntaan. Se painottaa käytännöllistä kristillisyyttä/”inhimillisyyttä” ja sunnuntain vieton ja pyhittämisen merkitystä esim. perheiden lähentäjänä. Paavi Franciscus on aloittanut erityisen kampanjan sunnuntain merkityksen puolesta (http://www.cbc.ca/news/world/pope-francis-says-working-sunday-negatively-impacts-families-friendships-1.2697483). Hän järjesti Perhe päivän, johon osallistui 150 000 perhettä 70:stä eri maasta (https://www.youtube.com/watch?v=lcnJghh1GNU). 12.8.2015 Franciscus julisti viralliseksi kohdaksi katekismukseen, että sunnuntai on kanava kaikkeen Kristuksen armoon (https://w2.vatican.va/content/francesco/en/audiences/2015/documents/papa-francesco_20150812_udienza-generale.html). Hän sanoi: ”Aloitamme nyt sarjan katekismuksen kohtia, liittyen kolmeen perhe-elämän aiheeseen: juhlinta/vietto, työ ja rukous. Katsellaan ensin juhlan viettoa, joka, niin kuin näemme Luomiskertomuksesta, on Jumalan keksintö, joka lepäsi työstään seitsemäntenä päivänä. Jumala itse opettaa meitä omistamaan aikaa omien tekojemme mietiskelyyn ja töidemme hedelmistä nauttimiseen. Ei vain ammatissamme tai virassamme, mutta kaikissa toimissamme joiden kautta me, miehinä ja naisina, teemme yhteistyötä Jumalan luomistyössä, jopa vaikeina aikoina. Myös työpaikalla me juhlimme syntymäpäiviä, häitä, lapsen syntymää, jäähyväisiä tai tervetuliaisia. Todelliset juhlahetket saavat meidät taukoamaan työstämme, sillä ne muistuttavat että meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, joka ei ole työn orja vaan työn Herra. Joten meidän ei tule koskaan olla työn orjia, vaan ennemmin sen herroja! Kuitenkin tiedämme, että miljoonat miehet ja naiset, jopa lapset, ovat työn orjia. Pakkomielle rahalliseen voittoon ja tekniseen tehokkuuteen asettaa ihmisen elämän rytmit vaaraan. Levonhetket, erityisesti sunnuntaina, ovat pyhiä. Koska niissä me löydämme Jumalan. Sunnuntain eukaristi tuo juhlintaamme kaiken Jeesuksen Kristuksen armon: hänen läsnäolonsa, rakkautensa, uhrinsa, se kun hän muodostaa meidät yhteisöksi, ja hänen tapansa olla meidän kanssamme. Kaikki muutetaan hänen armonsa kautta: työ, perhe, jokapäiväiset ilot ja koetukset, jopa kärsimyksemme ja kuolemamme. Tunnustakaamme aina perhe etuoikeutetuksi paikaksi jossa ymmärtää, ohjata ja ylläpitää niitä lahjoja jotka kumpuavat juhlanvietostamme, erityisesti sunnuntain eukarististä.” (ibid.)

On erittäin tärkeää huomata tässä esitetyt väitteet, jotka kuuluvat, että ensinnäkin Jumala olisi muuttanut seitsemännen päivän, lauantain, vieton sunnuntaille, ja toiseksi, että lepopäivä olisi pyhitetty ihmisen omien töiden mietiskelyyn ja ihmisen omien töiden hedelmistä nauttimiseen. Juuri tämä on pedonmerkki. Sitä, niin kuin Raamattu ennusti, nyt ajetaan ihmisten vastaanotettavaksi näinä maailmanhistorian viimeisinä päivinä. Paavikunta ajaa sunnuntailakia erittäin ovelasti ja petollisesti, vedoten käytännöllisiin tosiasioihin ja osittain hyviin tavoitteisiin.

Saatana houkuttelee kristikunnan ja koko maailman liittoon, joka perustuu langenneiden seurakuntien ja langenneen maailman merkkiin, ihmisen auktoriteetin merkkiin, lankeemuksen merkkiin, pedon merkkiin, jonka nimen luku on 666 (Ilm. 13). Merkkiä tarjoavat Itse asiassa kaksi valtaa (kaksi petoa): keskiaikainen totuudesta luopunut kirkko (Roomalaiskatolinen kirkko), sekä totuudesta luopunut protestanttisuus. Voimme nähdä maailmantapahtumista, että nämä vallat yhdistyvät ekumenian ja yhteiskristillisyyden nimissä. Langennut protestanttisuus menee auliisti Rooman syliin, ja jopa houkuttelee koko maailman mukaansa: ”Se käyttää ensimmäisen pedon puolesta tämän koko valtaa ja panee maan ja sen asukkaat kumartamaan ensimmäistä petoa, sitä, jonka kuolinhaava oli parantunut.” (Ilm. 13:12)

On valitettavaa, että sekä varhainen kristillinen seurakunta että protestantismi vajosivat luopumukseen. Ilmestyskirjassa luopumuksen symbolina toimii numero 666. Esikuvallisena hahmona toimii Salomo, joka oli aluksi uskollinen Jumalalle, mutta saatuaan 666 talenttia kultaa hän otti pakanoita vaimoikseen ja alkoi palvella epäjumalia. (1.Kun. 10:14; 2.Aik. 9:13). Salomo alkoi luottamaan pakanallisiin oppeihin ja jumalanpalvelustyyleihin. Näin on käynyt, tarkalleen, myös kristikunnan historiassa, jonka seuraukset näkyvät nykyaikana. Numero kuusi symboloi Raamatussa ihmisen lukua. Nimet kuvaavat luonnetta. Luku kuusi merkitsee ihmisen epätäydellisyyttä, itsekorotusta ja kapinaa (Dan. 3:1). Ihminen luotiin kuudentena päivänä. (1.Moos. 1:26, 31) Paholaisen tarkoitus lopunajallisessa globaalissa järjestelmässä on antaa arvovalta ihmisen laatimalle uskonnollis-poliittiselle auktoriteetille, joka perustuu traditiolle, kulttuurille, ihmiskäskyille ja ihmisfilosofioille, ei Raamatulle. Danielin kirjan 2., 7. ja 8. luvun näyissä kerrottiin maailmanvalloista, joiden ensimmäinen valta (Babylonia) jo nostaa itsensä Jumalan paikalle. Kuvapatsaalla oli ihmisenkasvoinen kultainen pää. Leijona nostettiin ihmisjaloille, ja sille annettiin ihmisen sydän (Dan. 7:4). Jeesus sanoi: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” (Matt. 12:34) Lopulta Roomaa kuvaavasta pedosta nousisi valta (roomalaiskatolinen kirkko), jolla on ihmisen silmät ja suu, joka väittää pelastuksen tapahtuvan ihmisen vallan ja voiman kautta (7:8,25; 8:11). Raamattu käyttää tälläisestä puheesta nimitystä herjaus tai jumalanpilkka (Joh. 10:33; Matt. 26:63-65). Raamatun mukaan ainoastaan Jeesuksella Kristuksella on valta antaa syntejä anteeksi ja toimia välimiehenä Jumalan ja ihmisen välillä (Matt. 16:16; Hepr. 7:24,25,26).

Jumala ei katso Hänen lakinsa polkemista hyvällä, ja maailman on otettava vastaan tekojensa seuraukset viimeisten vitsausten ja pasuunoiden muodossa. Jumalan Lain, Ilmoituksen ja Hengen hylkimisen seuraukset nähdään myös yleisissä lopunajallisissa asenteissa: ”Sinun on tiedettävä, että viimeisinä päivinä koittavat vaikeat ajat. Silloin ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, he ovat rehenteleviä ja pöyhkeitä, he herjaavat ja ovat vanhemmilleen tottelemattomia. He ovat kiittämättömiä, jumalattomia, rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelevia, väkivaltaisia ja raakoja, kaiken hyvän vihollisia, petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa, he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia!” (1.Tim. 3:1-5) Jeesus sanoi lopunajasta: ”Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus.” (Matt. 24:13 VKR) Muistamme, että juuri rakkaus on uskonvanhurskauden hedelmää, joka näkyy Jumalan käskyjen pitämisenä. Ihmiskunnan asenteet ovat vieneet sen tuhoamaan itseään, ja tilanne menee yhä pahemmaksi. Jumala tahtoisi painaa sinettinsä: evankeliumin ja lain ihmisen sydämeen, mutta kristikunnan ja maailman petolliset opit, teologiat ja filosofiat johtavat ihmisiä ottamaan pedon merkin.

Pedon merkki painuu ihmisen sisimpään siinä vaiheessa, kun hän alkaa luottamaan ihmisen muuttamiin jumalkäsityksiin ja alkaa rakentamaan elämäänsä niiden varaan; tämä tapahtuu vasta siinä vaiheessa kun ihminen on saanut selkeän käsityksen, selkeän valon, kahdesta eri tiestä ja valitsee Antikristuksen ja Paholaisen tien. Se tapahtuu lopullisesti ja yleismaailmallisesti vasta siinä vaiheessa kun koko ihmiskunta asetetaan valinnan paikalle: tulevaisuudessa kun kansainvälinen sunnuntailaki pakottaa ihmisiä valitsemaan joko petovallan tai Jumalan kumartamisen.

Jumalan lapsella, joka on on saanut ja ottanut vastaan Jumalan sinetin, ei ole kuitenkaan pelättävää. Ilmestyskirjassa lukee: ”Ja vielä näin yhden enkelin, joka nousi idästä kantaen elävän Jumalan sinettiä. Hän huusi kovalla äänellä noille neljälle enkelille, joille oli annettu valta hävittää maata ja merta: ’Älkää hävittäkö maata, älkää merta älkääkä puita, ennen kuin olemme painaneet sinetin meidän Jumalamme palvelijoiden otsaan.’” (7:2,3) Puolestaan Ilm. 9. luvussa kuvataan pahoja henkiä, jotka aiheuttavat pahaa maanpäällä. ”Niille sanottiin, etteivät ne saa vahingoittaa kedon ruohoa eivätkä mitään muutakaan vihantaa eivätkä yhtään puuta, vaan ainoastaan niitä ihmisiä, joilla ei ole otsassaan Jumalan sinettiä.” (jae 4) Puut (Ps. 1:3; 52:8; 92:12-14; Jes. 61:3; Jer. 11:15-17; 17:7-8; Hes. 20:46-48) ja vihreä ruoho (Ps. 72:16; Jes. 40:6-8; 44:2-4) kuvaavat Raamatussa Israelia Jumalan liittokansana (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, second edition, s. 294). Sinetin painamisesta puhutaan viidennen pasuunansoiton yhteydessä.

Ilmestyskirjan pasuunansoitot ovat merkkisoittoja Jumalan lähenevästä tulemisesta. Ne on kerrottu kronologisessa ja historiallisessa järjestyksessä, niin kuin on ilmaistu myös sanomat seitsemälle seurakunnalle sekä seitsemän sinettiä. Pasuunat ovat merkkejä Jumalan liiton ja totuuden hylkäämisestä, jotka näkyvät maailmassa lopunaikana. Viidennen enkelin pasuunan soiton yhteydessä, Johannes näki kuinka taivaasta pudonnut tähti avasi syvyyden kuilun. Maahan pudonnut tähti kuvaa taivaasta langennutta Paholaista (Job. 38:7; Jes. 14:12-15; Ilm. 12:9). Syvyydestä nousi heinäsirkkoja, joilla oli skorpionien valta piinata niitä ihmisiä joilla ei ole Jumalan sinettiä (Ilm. 9:4). Heinäsirkat, joilla on sama toimintavalta kuin skorpioneilla, kuvaavat pahoja henkiä, koska skorpioni on symboli pahasta hengestä (Luuk. 10:19). Näillä pahoilla hengillä kerrotaan olevan pyrstö (”häntä” KJV), jolla ne tuottavat tuskaa, kuolemaa ja pahuutta. Jesajan kirjassa hännän kerrotaan symboloivan vääriä profeettoja (Jes. 9:14). Kyse on siis jälleen vääristä käsityksistä ja filosofioista Jumalan pelastussuunnitelmaan ja totuuteen nähden, joita julistetaan Jumalan sanana, petollisten ihmeiden saattelemana. Pahat henget toimivat myös yleisen spiritismin, okkultismin, transsendenttisen mietiskelyn ja materialistis-panteistisen mystiikan välityksellä. Myös kulttuuri ja media muokkaavat ihmisten maailmankäsityksia ja sitä mukaa jumalkäsitystä. Yksi suurimmista tuskista, joita väärät maailmankatsomukset tuottavat ihmisille, on materialismin, rakkaudettomuuden, kylmyyden ja kovuuden aiheuttama yksinäisyys ja toivottomuus. Jumala on työnnetty pois lähes jokaiselta elämän alueelta, ja tilalle on tullut elämyksien etsiminen. Kristinuskon eksytyksissä, epäpyhän kolminaisuuden ”Väärä Profeetta” on erityisesti mukana viimeisten päivien eksyttävässä toiminnassa (Ilm. 16:13-14), tarjoten tunteellisia ja ihmeellisiä kokemuksia totuuden kustannuksella. Ilm. 13. luku esittelee tämän vallan maasta nousevana petona, joka saa tulen lankeamaan taivaasta, jäljitellen näin Pyhän Hengen toimintaa. Spiritismi on soluttautunut myös kristinuskoon.

Myös kuudes pasuuna kertoo eksyttävistä pahoista hengistä. Tällä kertaa niitä kuvataan ratsastettavilla hevosilla, joiden häntä on kuin käärme. ”Hevosten voima oli niiden suussa ja hännässä. Häntä oli kuin käärme, ja sillä oli käärmeen pää, jolla se tuotti tuhoa.” (Ilm. 9:19) Hevoset kuvaavat voimaa taistelussa (Job. 39:19; Ps. 147:10; Sananl. 21:31). Käärme kuvaa Saatanaa (Ilm. 12:9; 1.Moos. 3). Häntänä esiintyvä käärme symboloi jälleen väärien profeettojen, sananjulistajien, opettajien ja meedioiden petollista toimintaa sekä uskonnollisessa että poliittisessa maailmassa. Kyseessä on myös poliittinen toiminta, koska Ilm. 13. luvun pedot ovat myös poliittisia valtoja. Kyseessä ollen hevosilla kuvattu erityisen voimakas hyökkäys, viimeisinä aikoina Saatanan nostattama taistelu hurjistuu enstisestään ja ”vääryyden salainen vaikutus” (2.Tess. 2:7) saa konkreettisemman ja yleismaailmallisen muodon yhteiskuntajärjestyksessä ja globaalissa laissa.

On erityisen merkittävää, että hevosten voima on myös niiden suussa. Suulla ilmaistaan oppeja ja maailmankatsomuksia. Ilm. 16. luvun saastaiset henget, jotka kokoavat maapallon kuninkaat ja koko maailman petoksien avulla vastustamaan Jumalan evankeliumia ja lakia (uskostavanhurskautumista ja uskonvanhurskauden merkkiä), tulevat ulos epäpyhän kolminaisuuden jokaisen osapuolen suusta; toisin sanoen Saatanan, Pedon ja Väärän Profeetan suusta. Jeesus sanoi: ”Se mikä tulee ihmisestä ulos, se saastuttaa ihmisen. Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana… herjaus…” (Mark. 7:20,21, korostus lisätty) Juuri pedon kerrotaan herjaavan Jumalaa asettamalla systeemin, joka antaa auktoriteetin ja pelastusvarmuuden inhimillisille traditioille, opeille ja uskomuksille (Ilm. 13:6; 17:3). Kyseessä on jumalanpilkka (Luuk. 5:21; Mark. 14:60-64). Danielin kirjassa Antikristuksella kerrotaan olevan ”suu, joka puhuu suuria sanoja.” (Dan. 7:8). Lisäksi pahoilla hengillä on leijonan pää, joka on Babylonin symboli (Dan. 7:4,17 VKR). Kyseessä on suuri lopunajallinen Babylon (totuuden ja valheen sekoitus), koska ”siitä on tullut pahojen henkien tyyssija” (Ilm. 18:2). Juuri Babylonin ylle langetetaan viimeiset vitsaukset (16:1-12), ja juuri kuudennen pasuunan tapahtumien yhteydessä mainitaan myös vitsaukset (9:20). Pahoja henkiä kuvaavat hevoset päästää irti neljä enkeliä, jotka lähtevät ”suuren Eufratvirran” rannalta (9:14), ja juuri Babylon on se suuri portto ”joka asuu suurten vesien äärellä” (7:1). Jesaja kuvaa Vanhassa Testamentissa jumalattomien hyökkäystä suuren Eufratvirran tulvana (Jes. 8:7-8). Kyseessä on siis sama aikajakso aivan maailmanhistorian lopussa, juuri ennen Jeesuksen takaisintuloa. Pahojen henkien voima on niiden suussa. Kyseessä on siis taistelu ajattelutapojen, ideologioiden ja puheiden välillä; uskonkappaleiden ja jumalkäsitysten välillä. Kyseessä on suuri taistelu totuuden ja valheen välillä. Paavali sanoi: ”Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan.” (Ef. 6:12)

Petovallat tulevat laatimaan ihmisen auktoriteetille perustuvan sunnuntailain, väittäen sen olevan maailman toivon, rauhan, kestävän kehityksen ja turvallisuuden takeena. Kyseessä on Saatanan viimeinen, suurin ja ovelin petos jonka avulla hän pyrkii vetämään mahdollisimman paljon ihmisiä mukanaan kadotukseen. ”Lohikäärmeen raivo yltyi, ja se lähti sotimaan naisen muita lapsia vastaan, niitä, jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle.” (Ilm. 12:17) Vainon tulet syttyvät uudelleen niitä kohtaan, jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen usko. Kuolema on varattu monille heistä. Mutta he uskovat niin kuin apostolit, jotka sanoivat ollessaan syytettyinä Suuren neuvoston edessä: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Ap.t. 5:29). Suuret luonnonmullistukset tulevat riepottelemaan tätä maapalloa, ja niistä tullaan syyttämään Jumalan kansaa. Vain Jumalan sinetti takaa turvan maailmanhistorian viimeisinä päivinä. Vain Jumalan sinetti takaa turvan valheiden ja eksytysten keskellä. Vain Jumalassa on toivo. Vain Jumala rakastaa ihmistä eniten koko maailmankaikkeudessa, koska Hän on ihmisen luonut ja lunastanut. Hän ei säästänyt edes omaa henkeään Golgatan ristillä pelastaessaan ihmisen. Vain Jumalan merkki sisimmässä auttaa näkemään elämän kauneuden ja luo ihmiseen syvimmän pohjavirran, joka näkee todellisia ihmeitä.

Mainokset