Risti ja ehtoollinen (Vetoomus protestanteille)

Paavikunta on jälleen noussut valtaan, parantaessaan haavansa, niin kuin Raamattu kertoikin edeltä (Ilm. 13:3). Walter Veithin sanoja lainaten: ”Tämä on vetoomus protestanttiselle maailmalle. Katsoisitteko juurianne. Älkää luopuko siitä, minkä vuoksi toiset olivat valmiit kuolemaan.” (From Crete to Malta)

Olen itse ”luterilaisesta perheestä”, jolla tarkoitan sitä että minut on kastettu vauvana ja olen käynyt rippikoulun. Opiskelen teologiaa, ja Suomen kirkkohistoriaa opiskellessani olen iloinnut siitä, kuinka Suomen uskonpuhdistajat tulivat Lutherin opista uudistamaan tämän maan uskoa. Lutherin ajoista on kuitenkin vierähtänyt jo pitkä aika, ja paljon on ehtinyt tapahtumaan. Ikävä on se tosiasia, että Luterilainen kirkko, huolimatta uskonpuhdistuksen merkityksestä ja niistä miljoonista surmatuista kristityistä jotka kuolivat uskonsa tähden vastustaessaan paavikunnan hirvittäviä oppeja ja omatuntoa sortavaa valtakoneistoa, on allekirjoittanut yhtymisen takaisin Rooman syliin.

Katolinen kirkko ja Luterilainen kirkko laativat yhteisen sopimuksen nimeltä Vastakkainasettelusta yhteyteen – Luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset viettävät yhdessä reformaation muistoa 2017. Puolestaan jo paljon aikaisemmin laadittiin Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (sama englanniksi), ”jonka Roomalaiskatolinen kirkko ja Luterilainen maailmanliitto hyväksyivät virallisesti vuonna 1999. Seuraava selonteko perustuu tähän Julistukseen, joka esittää ’erilaisuudet sallivan yksimielisyyden’ (differentiating consensus), joka muodostuu yhteisistä johtopäätöksistä sekä molempien osapuolten erilaisista korostuksista. Julistus väittää, että nämä erot eivät kumoa asioita, joissa on saavutettu yhteisymmärrys. Kyseessä on siis konsensus, joka ei poista eroavuuksia vaan ennemminkin sulkee ne sisäänsä.” (Vastakkainasettelusta yhteyteen, kohta 123, s. 46) Edellä lainatussa julistuksessa painotetaan sekä yhteistä kompromissia vanhurskauttamisopista että ehtoollisesta (tai eukaristiasta). Se väittää, että Raamattu ja Katolisen kirkon oppi voivatkin yhtäkkiä käydä käsikädessä.

Tämän kirjoitelman tarkoitus ei ole väittää tietävänsä mitä ihmiset, katolilaiset ja luterilaiset sydämessään ajattelevat ja uskovat. Ihmisten vaikuttimia emme voi tietää. Tässä artikkelissa käsitellään yleistä, johtajien tekemää, julistusta ja sen opetusta.

Kuinka Raamattu todella opettaa ihmisen vanhurskauttamisesta ja kuinka Luther ja uskonpuhdistus todella ymmärsivät vanhurskauttamisopin? Mikä rooli ehtoollisella on uskonelämässä?

Kun Martti Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen, oli hän syvästi vakuuttunut Raamatun sanomasta, joka kertoo, että synnit sovitetaan ainoastaan Jumalan Karitsan, Jeesuksen Kristuksen, ristin verellä. Luther ja protestantit myös uskoivat, että vanhurskaus on ainoastaan Jeesuksella, jonka Hän antaa lahjaksi asumaan ihmisen sydämeen ristin sovituksen henkilökohtaisen vastaanottamisen jälkeen. Paavikunta nousi tätä väitettä vastaan, sillä Katolisen kirkon mukaan paavi, papit ja sakramentit (sekä aneet) antavat synnit anteeksi, vaikka he vetoavatkin Jeesuksen nimeen ja jopa vereenkin. Paavikunnan mukaan myös sakramentin sovituksessa ihminen tehdään vanhurskaaksi. Katolinen kirkko opettaa, että Jeesuksen työn lisäksi pelastus tapahtuu myös toisien mekanismien kautta: mm. kirkon auktoriteetin, sakramenttien, aneiden ja rukousharjoitusten kautta. Se antaa arvovallan ihmisen filosofioille ja traditioille Raamatun, Jumalan auktoriteetin, yli. Se opettaa yhä, että vanhurskautumiseen tarvitsee ihmisen ponnisteluja, pyhittymistä, pyhimysten esirukouksia jne. (Katolisen kirkon katekismus, artiklat 1987, 1989, 1995, 2008, 2027 ja 2019). Katekismus tekee selväksi, että ilman papistoa kukaan ei pelastu. Siis kirkko päättää, kuka pelastuu ja kuka ei (ibid, artiklat 553, 846, 868, 982 ja 983). Aneoppi on yhä olemassa (ibid, artikla 1478). Sekä Johannes Paavali II että Franciscus möivät aneita. Luther naulasi teesinsä juuri aneoppia vastaan.

Katolisen kirkon mukaan ehtoollisen sakramentissa leipä ja viini muuttuvat Kristuksen oikeaksi, konkreettiseksi, lihaksi ja vereksi. Vastakkainasettelusta yhteyteen dokumentissa lukee: ”Luterilaiset ja katolilaiset voivat yhdessä ilmaista vakuuttuneisuutensa Jeesuksen Kristuksen todellisesta läsnäolosta ehtoollisessa: ’Herran ehtoollisen sakramentissa Jeesus Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen, on kokonaan ja täydellisesti läsnä ruumiissaan ja veressään leivän ja viinin merkkien alla’ (Eucharist 16).” (Kohta 154, s. 55) Puolestaan kohdassa 157 kutsutaan ehtoollista uhriksi. Siksi roomalaiskatolilaisuudessa on pappeja, ei pastoreita, koska papit uhraavat uhreja. Messu on uhrijuhla, jossa pappi luo ja surmaa Kristuksen. Näin Kristus uhrataan yhä uudelleen ja uudelleen, ja papit antavat ihmisten synnit anteeksi ja uhraavat sekä eläville että kuolleille, vaikka kuolleet eivät tiedä mitään (Saar. 9:5,6,10).

Jeesus ei ole riippuvainen tämän maailman olomuodoista, eikä Hänen olemuksensa ole läsnä materiassa niin kuin panteistinen transubstantiaatio oppi opettaa. Jeesus sanoi olevansa läsnä kaikkialla Pyhän Hengen välityksellä. Pyhä Henki ottaa Jeesukselta, joka on taivaassa, ja antaa uskoville, jotka ovat maanpäällä. Pyhä Henki opettaa Jeesuksen luonnetta. (Joh. 14:15-31) Jumalan luonne on se, josta ihmisten tulisi oppia.

Roomalaiskatolilaisuudessa eukaristia tapahtuu aina alttarilla, jonka sisällä on kuolleen ihmisen luita. Jeesus ei asettanut messua, jossa uhrataan alttarilla, varsinkaan Häntä, yhä uudestaan ja uudestaan, joka on järjetön uskomus. Lisäksi Jeesus ei asettanut erikseen pappisvirkaa, vaan kristityt ovat kaikki Jumalan hengellisiä pappeja (1.Piet. 2:5). Myös mithralaisuudessa, joka oli muinaista auringonjumalan palvontaa, käytettiin alttareita. Koko Katolisen kirkon hierarkia on polveutunut mihralaisuudesta. Roomalaiskatolilaisuudessa pappi nostaa uhrin ylös osoittaakseen, että leipää ja viiniä on kunnioitettava kun tämä taikauskoinen ihme on tapahtunut. Niin kuin mainittiin, messu on uhrijuhla jossa pappi luo ja surmaa Kristuksen; siinä ihminen kuvittelee luovansa itse Jumalan, ja sen jälkeen ihminen, pappi, uhraa Kristuksen ”alamaistensa” puolesta! On vaikeaa kuvailla sanoin, kuinka kauhistuttava ja Jumalaa häpäisevä on tämä oppi. Se onkin Saatanan käsialaa, joka löytyy jo muinaisista pakanauskonnoista. Ei ole salaisuus, että Rooma jatkoi pakanallisen Roman perinnettä kansakuntien sulatusuunina ja Aleksanteri Suuren kreikkalaisen yhtenäiskulttuurin filosofian ympärille rakentamaa konsensusta, jonka merkitys oli palvella kaikkia uskontoja ja kulttuureita ja tuoda ne yhteen kristinuskon ja myyttien keskinäiseen kompromissiin. Näistä muinaisista myyteistä kerrotaan enemmän artikkelin lopussa.

Kirkon ehtoollisella ja messussa käynti oli keskiajan kansan sydän ja tärkein toimitus. Se piti kansan pelossa, koska sitä peloteltiin ikuisella kidutuksella, ja koska opetettiin että sakramentti pelastaa. Papin uhrausrituaalin uskottiin ulottuvan myös kuolleisiin, joita pystyi pelastamaan kiirastulesta kun kävi ehtoollisella. Aneilla pystyi helpottamaan kiirastulessa olevien tuskia. Nämä uskomukset kuuluvat yhä Katolisen kirkon oppiin.

Uskonpuhdistajat nousivat transubstantiaatio oppia ja monia muita epäraamatullisia oppeja vastaan, ja monet heistä poltettiin roviolla sen tähden. Ehkä kuuluisin marttyyri on John Lambert, joka huusi liekkien keskeltä: ”Vain Kristus! Vain Kristus!” Erittäin merkittävä raamatullisen uskon puolustaja ja uskonsa tähden kuollut oli John Rogers (1505-1555), joka jatkoi William Tyndalen (1494-1936) työtä Raamatun kääntämisessä englannin kielelle. Katolinen kirkko ei olisi tahtonut Raamattua kansalle, joten Tyndale kuristettiin kuoliaaksi ja Rogers poltettiin elävältä. Rogers murhattiin juuri siksi, koska hän ei hyväksynyt transubstantiaatio oppia. Hän oli ensimmäinen transubstantiaation vastustamisen tähden tapettu; ja hänen jälkeensä monet joutuivat liekkeihin, mutta he kuolivat rohkeasti totuuden puolesta, tietäen käyvänsä Kristuksen voittosaatossa kohti kuolemaa, jonka Jeesus on voittanut, ja kohti ikuista elämää, jonka ainoastaan Jeesus on hankkinut. (James D. McCabe, Cross and Crown, 1874, s. 463-464) Epäillyiltä kysyttiin ensin: ”Mitä sinulla on sanottavaa? Onko sakramentissa Kristuksen liha ja veri vai kuinka?” Jos syytetty vastasi ”liha”, niin hänet armahdettiin; jos vastaus kuului ”leipä”, hänet tuomittiin kuolemaan. Kun Rogers tuotiin roviopaikalle, häneltä kysyttiin jos hän tahtoisi vielä perua päätöksensä. Rogers vastasi: ”Sen, jonka olen saarnannut, sinetöin verelläni.” ”Sinä olet kerettiläinen!” sanoi sheriffi. ”Sen tulemme näkemään viimeisenä päivänä” vastasi Rogers. (James Wylie, The History of Protestantism vol III, s. 401-402)

Roomalaiskatolilaisuudessa sakramenteilla on pelastava merkitys. Yhteisjulistuksessa puhutaan ”sovituksen sakramentista”, joka antaa anteeksiantamuksen (kohta 30). Raamatun mukaan Herran ehtoollinen asetettiin Jeesuksen muistoksi, niin kuin Jeesus sanoi, sekä julistukseksi, itsetutkisteluksi ja koetukseksi (2. Kor. 11:29). Leivän ja viinin nauttiminen Jeesuksen itseuhraavan rakkauden muistelemiseksi ei itsessään pelasta ihmistä.

Luther joutui tekemään kompromisseja katolisen opin kanssa, koska hän katsoi parhaaksi perustautua kansankirkkoon (jossa toki oli mahdollisuus uskossa kasvamiseen ja liittymiseen uskovien todelliseen ns. näkymättömään kirkkoon). Vaikka Luther sanoi, että ehtoollisen viettäminen symbolisena käsitteenä olisi voimakas ase Rooman harhaoppia vastaan, hän ei tahtonut liikaa hengellistää ehtoollista, koska pelkäsi sen johtavan hurmahenkisyyteen (J. H. Merle d’Aubigné, History of the Reformation in the Sixteenth Century) Niinpä hän pitäytyi konsubstantiaatiossa. Luther ei vain hyväksynyt sitä, että pappi pystyy muuttamaan leivän ja viinin Kristukseksi. Hän uskoi, että Kristus on läsnä Hänen oman tahtonsa mukaisesti. (Pöytäpuheita, 1937, SLS, s. 47-48) Siksi konsubstantiaatio on periaatteessa sama kuin transubstantiaatio, vain ilman papin välitystä. Niin kuin Pöytäpuheita kertoo, myöhemmin Luther hylkäsi myös konsubstantiaation, eli idean että Kristus on läsnä edes mystisessä mielessä leivässä ja viinissä. (Pöytäpuheita [Table Talk], Henry Bell:n hollannista englantiin kääntämä alkuperäinen versio, s. 227).

Niin kuin mainittiin, Vastakkainasettelusta yhteyteen käsittelee ehtoollisen ohella myös vanhurskauttamisoppia. Se perustuu vuoden 1999 Yhteisjulistukseen vanhurkauttamisopista. Tämä dokumentti pyrkii saamaan Raamatun opetuksen ja katolilaisen opetuksen sopusointuun. Dokumentissa käytetään taitavasti sanoja, mutta sitä tarkemmin tutkiessa huomaa että siinä opetetaan ihmisen omaa vanhurskautta, ei Raamatun opettamaa Jumalan vanhurskautta jonka Hän on antanut lahjana Jeesuksessa.

Seuraavaksi tullaan tutkimaan, että oliko Jeesuksen välttämätöntä kuolla ristillä? Onko olemassa ainoastaan ristin moraalista opetusta? Oliko Jeesuksen elämä vain hyvyyden ja moraalin näytös? Tapahtuuko syntien sovitus yleisesti hyvillä töillä, tai myös eri mekanismeilla, niin kuin Katolinen kirkko opettaa? Mihin perustuu se Raamatun ja protestantismin julistus vanhurskauttamisesta pelastuksessa?

Synnin hirvittävyys on niin suurta, että sen sovittamiseksi tarvittiin puhdas luonne, puhdas persoona. Tarvittiin nimenomaan ihmisen Luoja, itse hyvyyden Alkulähde, sovittamaan synti. Taivaan Isä ei ole sadisti, joka pakotti Poikansa ristille kuolemaan ja sitten vihasi Jeesusta ristillä, joka olisi vihdoinkin lepyttänyt ”isähirviön” vihan. Ei! Jeesus tuli vapaaehtoisesti kuolemaan ihmiskunnan puolesta, koska Hän on aina rakastanut omia luotujaan. Jeesus sanoi: ”Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni — saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä.” (Joh. 10:17-18) Taivaan Isä rakasti Poikaansa koko ajan, myös Hänen ollessa ristillä.

Miksi Jeesuksen kuolema tarvittiin? Eikö riittänyt että Hän olisi vain täyttänyt lain hyvillä töillä? Ei, koska ”synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23). Miksi synnin palkka on kuolema? Koska synti on tarttuvaa ja leviävää kuin tauti. Jos Jumala antaisi synnin levitä maailmankaikkeudessa, eikä lopulta hävittäisi sitä, niin synti todella leviäisi joka puolelle ja Saatana voittaisi. Synti on laittomuutta (1.Joh. 3:4). Laki on Jumalan luonne ja taivaan valtakunnan perustuslaki. Taivaassa on järjestys. Ihmiselle laki on sekä ulkoinen (Kymmenen käskyä) että sisäinen (kun Herra kirjoittaa Kymmenen käskyä ”sydämen tauluun”). Laki on sisäinen, koska muuten sitä ei noudattaisi sydämestään vaan vain ulkoisena pakkona, ja ulkoinen, jotta olisi yhteinen perustuslaki ja tieto että laki on lähtöisin Jumalasta eikä omasta sisimmästä. Laki on kaikki hyvyys, mitä voi kuvitella, koska hyvyys on ääretöntä. Siksi laki on kasvattaja, mutta se ei anna voimaa kasvaa. Voima on ainoastaan Hänessä, joka täytti lain. Joten miksi Jeesuksen piti kuolla? Koska laki vaati kuolemaa, eroa Jumalasta, koska synti on niin hirvittävä asia. Siksi voima on ainoastaan ristinkuoleman sovituksessa.

Ikävä kyllä maailma ei tahdo ottaa vastaan Raamatun opetusta siitä, että synti ja sovitus ovat laillisia asioita. Mutta maailma ei olekaan oikeassa, vaan se on Paholaisen valheiden näyttämö (1.Joh. 2:15-17). Jumalan laki ei ole niin kuin ihmisen lait. Se on myös sitä, mutta se on enemmän: se ilmaisee koko elämän. Se on syvälle elämään menevä. Se koskettaa kaikkia vaikuttimiakin, koko ihmisen sisäistä elämää. Kymmenen käskyä antaa myös lupauksia paremmasta elämästä, koska sen antaja on Jumala.

Jeesus siis tuli sijaiseksi kuolemaan lain tähden, kuolemaan ihmisen elämän tähden, kuolemaan synnin tähden, koska Jumalan laki täyttää koko elämän, se koskettaa koko maailmankaikkeutta. Tämä on vasta pintaraapaisua siitä, mitä laki ja Jumalan luonne ovat. Ristin ihmettä ja sovitusta tullaan tutkimaan halki ikuisuuksien, koska se ilmaisee Jumalan syvän rakkauden. Jo se, että Jumalan laki lävistää koko elämän, kertoo että ristillä on suurempi merkitys kuin vain olla moraalisena oppaana tai Jumalan hyvyyden ilmaisijana tai osana hyvien töiden ansioita. Mutta sen lisäksi se koskettaa jokaista ihmistä yksilöllisesti, sillä ihmiset ovat yksilöitä. Jeesuksen veri tulee ottaa vastaan omaan sydämeen. Mitä se tarkoittaa?

Ihmisen puolelta se tarkoittaa nöyrtymistä, synnin erottamista, synnin tunnustamista ja niiden anteeksisaamista. Tämä tapahtuu kun Pyhä Henki saa ihmisen ajattelemaan ja ihmettelemään Jeesuksen uhria, jonka jälkeen ihminen ottaa Jeesuksen tarjoaman pelastuksen lahjan vastaan sydämeensä. Tämä johtaa uudestisyntymiseen sekä kasteen ottamiseen. Ehtoollinen kyllä muistuttaa Jeesuksen ristinuhrista ja sen tuomasta anteeksiantamuksesta ja sovituksesta, mutta se ei välitä anteeksiantamusta. Se voi ohjata ihmisen tunnustamaan syntinsä, mutta ei itsessään anna syntejä anteeksi.

Ehkä sanot: ”Noniin! Ihmisen puolelta siis tarvitsee myös jotakin. Parannuksen tarpeen on lähdettävä omista tarpeista ja tarpeiden tunnustamisesta.” Jos väittää näin, väittää että ihmisessä on itsessään jotakin lähtökohtaista hänen vanhurskauttamisessansa. Todellisuudessa lähtökohtaisesti ei ole ihmisen osuutta pelastumisessa. Jumala tekee kaiken taustatyön ihmisen sydämessäkin; ihminen ei tiedä itsessään hänen tarvettaan ikuiseen elämään, koska hän on langennut olento jonka luontainen taipumus on päinvastaiseen suuntaan Jumalasta. ”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.” (1.Kor. 2:14) Sen jälkeen kun Jumala on ensin tehnyt kaiken taustatyön, vaikuttanut Pyhällä Hengellä ihmisen sydämeen, tuonut ajatuksia että jotakin parempaa voisi olla olemassa, tuonut vastauksen Jeesuksessa siitä että jotakin parempaa on olemassa ja johdattanut ihmisen valinnan paikalle ja mahdollisuuteen katumukseen synneistään, ihmisen osa pelastuksessaan on ainoastaan valita Jeesus tai olla valitsematta Jeesusta. Nämä ovat lähtökohdat uskoon tulolle. Ihmisen osuutta, vain ottaa vastaan Jeesuksen valmistama pelastus, ei voi kutsua lähtökohdaksi, sillä Jumala on tehnyt kaiken taustatyön. Kaiken lisäksi, ihminen ei saa itse aikaan edes todellista katumusta, vaan senkin saa aikaan Jumalan Henki; joka myös johtuu siitä että ihminen on luonnostaan paha (Jer. 17:9). Jumalan Hengen vaikutuksesta ihminen syntyy uudesti. Uudestisyntyminen on ihmeellinen tapahtuma, ja osittain ihmiselle salaperäinenkin; se onkin Jumalan ihme. Nöyrtyminen ja sydämen avaaminen Jumalalle ovat avaimia ihmisen puolelta, mutta nekin on saanut aikaan Pyhä Henki. Jeesuksen ristinkuolema osoittaa, että Jumala tekee sovituksen (justification – ”lakiopillinen” termi). Ihminen vain ottaa sen vastaan. Ehtoollisessa, tätä jo syntynyttä suhdetta Jumalaan voi syventää mietiskelemällä Jeesusta ja Hänen uhraustaan.

Jeesus hakattiin, ruoskittiin, ja Hänen käsiensä läpi lyötiin naulat, juuri minun syntieni ja juuri minun pelastumiseni tähden. Se on totta, se tapahtui ajassa; se ei ole vain moraalinen opetus. Usein Jeesuksen elämän merkitys jätetään siihen, että Hän oli Jumalan hyvyyden puolestapuhujana, lohdutuksena ja voiman antajana (lisäksi voimakin voi olla vain ideaalista, ei hengellisesti konkreettista); ja senkin voidaan katsoa olevan vain osa sitä moraalista pääomaa, suurta hyvyyttä, tekojen ansioita, niin kuin Katolinen kirkko opettaa (Katolisen kirkon katekismus – aneet). On mielenkiintoista, että ”eukaristia” sana tarkoittaa ”armon osoittaminen” tai ”armon antaminen”. Kuka katolisen ja luterilaisen kirkon mukaan antaa armon? Niin kuin on jo tuotu esille: paavi ja papit jakavat tätä armoa. Siksi Katolinen kirkko katsoo paavin olevan Kristuksen sijainen maanpäällä, ja siksi, monien muiden todisteiden lisäksi, paavikunta on Raamatun tunnistama Antikristus. Juuri tätä epäraamatullista oppia vastaan uskonpuhdistajat nousivat (Thomas Russell, The Works of English and Scottish Reformers vol IV, s. 202; Merle D’aubigne, History of the Great Reformation of the Sixteenth Century, 1844, s. 118).

Katolinen kirkko opettaa että tähän ansioiden pankkiin myös toiset tahot voivat tuoda ansioita; siellä katsotaan olevan pyhimysten ansiot ja etenkin Marian ansiot jne. Mutta todellisuudessa, Raamatun mukaan, edes Jeesuksen täydellisen elämän ansiot eivät pelasta ihmistä, saatikka myös muiden ”pyhimysten” ansiot, ilman ristiä. Sen lisäksi, että ainoastaan Jeesuksen täydellisen elämän ansiot kyllä luetaan ihmiskunnan hyväksi, ainoastaan Jeesuksen ristinkuolema toteutti koko Jumalan rakkauden. Se teki sen konkreettiseksi, käsin kosketeltavaksi. Jeesus pyysikin Tuomasta kokeilemaan haavojaan (Joh. 20:27-29): ne ovat todelliset. Tänäkin päivänä haavat ovat vielä Jeesuksen käsissä ja jaloissa.

Ihmisen täytyy siis saada henkilökohtainen anteeksianto suoraan Jumalalta Jeesuksen, ja ainoastaan Jeesuksen, kautta. Hän on ainoa välittäjä. Mutta pelkkä anteeksianto ei riitä. Jos pelkkä anteeksianto tai armo yleisesti riittäisi, niin Jeesus olisi kuollut turhaan. Synnille tarvitaan sovitus. Miksi? Koska se on oikeus. Oikeuden mukaan, lain mukaan, synti täytyy sovittaa. Synti haavoittaa Jumalaa. Se koskee Jumalaan. Synti lopulta korruptoi ja vie jokaisen tappajaksi. Synti on jotakin, joka on luonteessa; se on tie, se on siemen joka kasvaa puuksi. Se on elämän vastakohta; se on Jumalan lain vastakohta. Siksi se täytyy sovittaa, puhdistaa, ”heittää meren syvyyteen”. Lopulta synti aiheuttaisi sen, että henkilö olisi valmis jopa tappamaan ja kiduttamaan toisia, aivan niin kuin Saatana. Siksi Jeesuksen täytyi kuolla hivittävä kuolema. Hän kesti Saatanan kidutuksen.

Mutta fyysinen kipu ja kuolema ei ollut se joka eniten aiheutti tuskaa Jumalan Pojalle, vaan suurin kärsimys oli ero Isästä. Kuolema onkin ero Jumalasta. Niin kuin jo mainittiin: ”Synnin palkka on kuolema.” Jumala otti kaikki synnit itseensä, haavoittamaan itseään, koska ne oikeasti koskevat syvästi Häneen. Kaikki pahuus on PAHUUTTA Hänen silmissään. Synti on pahuuden voimaa. Se on vastakohta Jumalan voimalle. Laulussa lauletaankin osuvasti: ”Golgatan veressä voima on”.

Veri on jotakin syvintä voimaa, tai symboloi syvintä voimaa, joka on olennossa; se virtaa halki olennon ja vie tekoihin. Se virtaa sydämestä, josta Jeesuksen ja Raamatun mukaan lähtevät kaikki ihmisen kauheudet. Ihmisen koko sisin on turmeltunut, koska Aadamilta periytyi taipumus syntiin ja synti itsessään on myös taipumus pahuuteen. Synti on muutakin kuin vain teot, se on se sydänjuuri josta teot kumpuavat. Se ajaa omaa selviytymistä muiden kustannuksella, omaa kunniaa muiden kustannuksella. Jeesus otti kaikkien raakuuksien, hirveiden murhien, toisten ihmisten halveksimisen, raiskauksien, toisten elämän tuhoamisen vaikka kun hänen omaisuutensa viedään ja jätetään kuolemaan velkoihin, toisista pahan puhumisen, ylpeyden, toisten kiduttamisen, toisen sydämen särkemisen, ja kaiken kauheuden aiheuttaman syntivelan ja syyllisyyden taakan päälleen. Kaikki nämä synnit aiheuttavat vain lisää syntiä, kauheutta ja kurjuutta ihmisen elämässä, ellei tämä synny uudesti (Joh. 3:5-8). Ihminen ei pysty muuttamaan omaa sydäntään, siihen tarvitaan ihme, yliluonnollinen ihme. Ihminen ei pysty siihen, koska Aadamilta ja Eevalta periytyi rikkoutunut jumalsuhde. Synti on syvimmillään rikkoutunut suhde Jumalaan. Aadam ja Eevahan juuri pakenivat Jumalaa ja piileskelivät Häneltä. Lisäksi he syyttivät synnistään kaikkia muita paitsi itseään. (1.Moos. 3:8-13)

Hepr. 9:22: ”Lain mukaan melkein kaikki puhdistetaan verellä, eikä anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta.” 3. Moos. 17:11: ”Veressä on elävän olennon elämänvoima. Minä itse olen määrännyt, että veri on tuotava alttarille teidän puolestanne tapahtuvaa sovitusta varten, sillä veressä oleva elämänvoima tuottaa sovituksen.” Jeesuksen veri tulee ottaa vastaan. Jeesuksen sovituskuolema tulee ottaa vastaan sydämeensä. Tätä on uskosta vanhurskautuminen, jonka pohjalle protestantismi perustuu. Se on kertakaikkinen tapahtuma, laillinen tapahtuma. Tämä on se, mitä Luther löysi Raamatusta jossa se oli aina ollutkin.

Jeesuksen veri vanhurskauttaa ja sovittaa ihmisen Jumalan kanssa (justification). Se sovittaa suhteen Jumalan ja ihmisen välillä. Tämä kertakaikkinen ja hetkellinen tapahtuma luetaan ihmisen hyväksi kun hän ottaa sen henkilökohtaisesti vastaan. Siihen ei tarvita sakramentteja. Sitä seuraa pyhitys ja uskollisuus Jeesukselle, se kun Jeesuksen vanhurskaus (righteousness) annetaan ihmisen hyväksi asumaan ihmisessä ja kasvattamaan ihmistä. Yhteisjulistuksessa kuitenkin opetetaan, että ”vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamusta ja vanhurskaaksi tekemistä” (kohta 27, korostus lisätty) Raamattu on erittäin selkeä tämän asian suhteen: ”He eivät tiedä, mitä Jumalan vanhurskaus on, ja yrittäessään pystyttää omaa vanhurskauttaan he eivät ole alistuneet siihen vanhurskauteen, joka tulee Jumalalta” (Room. 10:3) KR92 käännös kääntää useassa kohdassa virheellisesti ”justify” sanan ”vanhurskaaksi tekemiseksi” (esim. Jes. 53:11). Vanhurskaudesta, jonka Jumala asettaa ihmisen sydämeen lahjaksi, ei koskaan tule ihmisen omaa vanhurskautta. Vanhurskautus ei missään kohdassa Raamattua tarkoita sitä, että ihminen tehdään vanhurskaaksi (lue esim. Paavalin kirje roomalaisille). Jumala ei mahdollista asetelmaa jossa toiset voivat olla vanhurskaampia kuin toiset, vaan jokainen ihminen on samalla viivalla; jokainen ihminen on perinyt turmeltuneen luonnon ja taipumuksen syntiin. Raamattu kutsuu ihmisen sydäntä jopa pahaksi (Jer. 17:9).

Uudestisyntymisessä ihminen saa kokonaan uuden sydämen. Lisäksi ihmisen sydämeen asetettua vanhurskautta ei tule sekottaa ristillä hankittuun kertakaikkiseen sovitukseen ja sen hankkimaan vanhurskauteen, johon ihminen ei voi vaikuttaa. Uudestisyntymässä ihminen ottaa vastaan tuon jo hankitun vanhurskauden. Ihmisen henkilökohtaisessa vanhurskauttamisessa tapahtuu rikkoutuneen jumalsuhteen korjaus ja silloin alkaa suhde Jeesuksen kanssa: pyhitys. Pyhitys on suhteen ylläpitämistä, antamalla Jeesuksen toimia sinussa kun sinä olet Jeesuksessa. Pyhitys on koko elämän mittainen prosessi; sitä ei tule sekottaa vanhurskauttamiseen. Pyhityksessä Pyhä Henki soveltaa Jeesuksen sovituksen ihmisen elämään, ja ihminen voi myötävaikuttaa itsensä pyhitykseen antamalla sydämensä muokattavaksi; mutta silti se on aina Jumalan vanhurskaus joka asuu sydämessä, muovailee sitä ja ohjaa ihmistä. Ihminen voi vaikuttaa omaan pelastukseensa ainoastaan tahtomalla olla kuin Jeesus.

Ristin kautta muodostuu suhde Jumalan kanssa, johon kuuluu kiitollisuus Jeesukselle kun Hän kuoli juuri minun tähteni, ja kaiken lisäksi vielä pitää minusta huolta Pyhän Hengen välityksellä. Kun Häntä ajattelee ristillä, suhde syventyy. Jeesus kehotti palaamaan ensirakkauteen Ilmestyskirjassa (2:4-5). Niin kuin jo selitettiin, ehtoollisessa katsellaan Jeesusta ristillä, mutta tuo toimitus ei itsessään anna syntejä anteeksi. Ja vielä kerran: synnit saa anteeksi ainoastaan henkilökohtaisesti sekä taivaassa (kun Jumala pyyhkii ne pois taivaan kirjoista tässä ajassa) että sisimmässään kun pyytää syntejään anteeksi suoraan Jumalalta ja ainoastaan suoraan Jumalalta, Jeesukselta ja Jeesuksen kautta, ottaa vastaan anteeksiantamuksen Jeesuksen ristin kuoleman perusteella suoraan Jeesukselta, joka toimii ihmiskunnan hyväksi taivaan pyhäkössä.

Yhteinen julistus vanhurkauttamisopista on erittäin viekkaasti laadittu dokumentti. Siinä puhutaan armosta, ja uutta luovasta armosta, mutta siellä ei puhuta sanaakaan rististä (hakusana ”risti” tai englannin kielisessä ”cross” evät tuota yhtään tulosta). Niin kuin edellä mainittiin, Raamatun oikeuden mukaan, lain mukaan, synti täytyy sovittaa. Siksi pelkkä armon antaminen ilman laillista sovitusta ei ole pätevä. Siksi Katolinen kirkko puhuu niin paljon pyhityksestä, ihmisen myötävaikuttamisesta, tahdon oikein käyttämisestä pelastuksessa ja hyväntekeväisyydestä ilman raamatullista vanhurskauttamista; jota (pyhitystä) he lisäksi, virheellisesti, sanovat vanhurskauttamiseksi. Tämä on omilla teoilla pelastumista, ilman ristiä ja ilman Jeesuksen vanhurskauttamista. Siinä lisäksi sekotetaan vanhurkauttaminen ja pyhitys. Sanotaan ehkä että Jeesus antaa voimaa, mutta silti kohdistus on ihmisessä; sen mukaan ihminen on se vanhurskas, ei Jeesus. Katolinen kirkko uskoo, että synnit saa anteeksi pappien ja paavin välityksellä. Siksi se korostaa sitä, että kirkon yhteyteen on tultava ensin. Siksi se painottaa sakramentteja ja yhteistä eukaristiaa. Se hyppää henkilökohtaisen ristillä saatavan sovitustapahtuman yli. Se väittää, että ihminen tehdään vanhurskaaksi Jumalan ja ihmisen yhteistyöllä (jossa papistolla on erityinen tehtävä toimia osana vanhurskautusta sakramentin ja synneistä päästön kautta). Tämä on vakava asia, koska ei ole pelastusta ilman ristiä joka ainoastaan mahdollistaa henkilökohtaisen uudestisyntymisen.

Luther erosi Katolisesta kirkosta juuri sen väärien oppien tähden, koska ne häpäisevät Kristuksen, häpäisevät Hänen ristillä hankkimansa sovituksen. Paavikunnan mukaan, ja tämän Yhteisjulistuksen mukaan, Raamatun sanat ovat vain kirjaimia joille jokainen voi keksiä oman merkityksensä ja oman totuutensa. Ei! Jumalalla on jokin merkitys ja totuus Sanassaan ja ihmiset ovat kirjoittaneet Raamatun omin sanoin, mielessään nuo Jumalan ikuiset totuudet, jotka Jumala on inspiroinut heidän mieleensä.

Vatikaanin dokumentit kertovat, että ekumeenisen dialogin tarkoitus on ollut pikku hiljaa valmistaa kristikuntaa yhteisen eukaristian juhlaan, takaisin ”äitikirkon” helmaan. Siellä sanotaan, että Katolinen kirkko on huolellisesti suunnitellut ekumenian säännöt. Edelleen kerrotaan: ”Uskolliset katolilaiset, piispojensa ohjauksessa, edistävät yhteistyötä ja veljellistä rakkautta ja yhteyttä. Tämä on se tapa jolla esteet täydelliselle seurakunnalliselle yhteydelle tulevat pikkuhiljaa voitetuiksi, ja kaikki kristityt tullaan vihdoinkin, yhteisessä Eukaristiassa, keräämään yhteen ja ainoaan kirkkoon…” (Documents of the Second Vatican Council, Decree on Ecumenism, Chapter 1, section 4; Richard M. Bennett, A Denial of the Gospel and Righteousness of Christ). Kardinaali Ratzinger (myös tunnettu paavi Benedictus XVI:na) sanoi: ”Kutsuttaessa toisia kirkkokuntia sisariksi, on oltava aina selvää, että pyhä, katolinen ja apostolinen universaali kirkko ei ole sisar, vaan kaikkien kirkkojen äiti.” (Note on the expression Sister Churches, 4.9.2000) On hyvä muistaa, että jesuiitoilla on yhä sama tavoite kuin heillä on alusta alkaen ollut: saada maailmanlaajuinen valta takaisin paaville ja kaikki seurakunnat ja liikkeet Rooman alaisuuteen. Jesuiittapaavi Franciscus julisti viralliseksi kohdaksi katekismukseen, että sunnuntain eukaristia on kanava kaikkeen Kristuksen armoon. Hän sanoi: ”Sunnuntain eukaristia tuo juhlintaamme kaiken Jeesuksen Kristuksen armon: hänen läsnäolonsa, rakkautensa, uhrinsa, se kun hän muodostaa meidät yhteisöksi, ja hänen tapansa olla meidän kanssamme. Kaikki muutetaan hänen armonsa kautta: työ, perhe, jokapäiväiset ilot ja koetukset, jopa kärsimyksemme ja kuolemamme. Tunnustakaamme aina perhe etuoikeutetuksi paikaksi jossa ymmärtää, ohjata ja ylläpitää niitä lahjoja jotka kumpuavat juhlanvietostamme, erityisesti sunnuntain eukaristiasta.” (Pope Francis, General Audience: The Family – 22. Celebration) On hyvä tietää, että juuri Rooma asetti sunnuntain vieton oman arvovaltansa ja voimansa merkiksi (enemmän artikkelissa: Paaviuden nousu kirkkohistoriassa).

Yhteisuskonnollisesti korostetaan, että ihmiskunta voi pelastua vain yhdessä, yhteisvoimin (ihmisvoimin), siksi korostetaan yhteistä eukaristiaa. Katolisen kirkon mukaan Jeesuksen risti ei pelasta, vaan yleensäkin Jumalan armo (hyvien töiden pankki, josta paavi voi ottaa ja jakaa aneina). Papit ja paavi siis jakavat Jumalan armon Katolisen kirkon mukaan. Pelastus ei tapahdu heidän mukaansa vain Kristuksen kautta vaan yleisen armopankin kautta sekä paavin kautta. Kristus, pelastaja, ei siis ole heidän mukaansa ainoastaan Jeesus. Kristus (Yksi ja ainoa pelastaja) ei siis heidän mukaansa tullut lihaan, maanpäälle syntiseen lihaan (tarkoittaa Kristuksen kohdalla ihmisen luontaista taipumusta syntiin, ihmisen rikkoutunutta suhdetta Jumalaan, ei tiettyjä perittyjä tai itse hankittuja taipumuksia syntiin, saatikka syntejä tekoina, sillä Jeesus oli synnitön [2.Kor. 5:21; 1.Joh. 3:5; 1.Piet. 2:22; Room. 8:3]); juuri tuohon yhteen lihaan, ollen Jeesus Nasaretilainen, joka eli maanpäällä. Siksi he katsovat että paavi on Kristuksen sijainen (myös Kristus lihassa), armon jakaja, ja myös tämä on yksi niistä todisteista, että paavikunta on Antikristus. (1. Joh. 4:3 KJV) Kaiken lisäksi korostetaan, että sunnuntai on portti Jumalan armoon joka pelastaa maailman ilmastonmuutokselta ja tuholta.

Raamatun mukaan sovitus ja vanhurskautus on tullut ainoastaan Jeesuksen ristinkuoleman kautta, ja yksilön ottaessa sen vastaan, seurauksena tulee pyhitys ja ehtoollisenkin viettäminen raamatullisesti. Osallistumalla paavikunnan eukaristiaan ja yhteyteen, osallistuu pahojen henkien pöytään (lue Ilm. 16:13-14 KJV ja 14:8-10). On mielenkiintoista, että Tyatiran seurakunnan sanoman kuvatessa kirkkohistoriallista aikaa noin 500-1500 jaa, sen kuuluessaan kristikunnan vaiheita kuvailevaan aikaprofetioiden sarjaan, siinä Jeesus viittaa Isebelin oppiin kuvaillessaan langennutta keskiajan seurakuntaa, joka oli tehnyt kompromissin epäjumalanpalveluksen kanssa, sisällyttäessään oppiinsa ja jumalanpalvelukseensa aineksia babylonialaisesta, persialaisesta, egyptiläisestä ja hellenistis-roomalaisesta okkultismista ja filosofiasta. Juuri keskiajalla, tarkemmin sanottuna v. 1079 kirkolliskokouksessa Roomassa, julistettiin, että ehtoollisessa leipä ja viini muuttuvat oikeaksi konkreettiseksi Kristuksen lihaksi ja vereksi (Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, s. 149). Tyatiran seurakuntasanomassa Isebel on langennut nainen, portto, joka on saattanut seurakunnan haureuteen. Ilmestyskirjassa kerrotaan Antikristuksen olevan yhtä kuin langennut seurakunta. portto, sen istuessa pedon selässä (nainen kuvaa seurakuntaa [Puhdas nainen = Jer. 6:2; 2.Kor. 11:2; Ef. 5:23-27; Langennut nainen / haureus = Hes. 16:15-58; 23:2-21; Jer. 3:6-10; Ilm. 14:4, 8]). Isebel on saanut seurakunnan syömään epäjumalille uhrattua lihaa (Ilm. 2:20). Onko osuvampaa kuvausta epäjumalanpalveluksesta polveutuneesta paavikunnan messu-uhrista? On mielenkiintoista, että ”sakramentti” tulee latinan sanasta ”sacramentum” joka tulee ”salaisuus” sanasta (eng. ”secret”). Jeesus kutsui epäjumalille osoitettua uhria juuri ”Saatanan salaisuudeksi” (Ilm. 2:24).

Jumala ilmoitti totuuden muinaisille heprealaisille, jotka kirjoittivat sen kirjaan: Raamattuun. Puolestaan Saatanalla oli ”oma totuutensa”, salaisuutensa, jota hän ilmoitti pakanauskonnoille. Ishtar jumalattaren uskottiin uhranneen poikansa Tammuzin, ja paavikunta otti tämän käytännön ja yhdisti sen kristinuskoon. Muinaisessa auringonjumalan syntymän palvonnassa käytettiin pyöreätä leipää, aivan niin kuin Rooman kirkon ehtoollisessa. Tapa oli tunnettua Babyloniassa ja Osiriksen palvonnassa (Paganism and Catholicism). Isis jumalattaren (katolilaisuudessa Maria) uskottiin synnyttäneen Horus jumalan, joka oli auringonjumala (http://www.truthbeknown.com/horus.html). Isis jumalatarta kuvattiin usein sarvina tai puolikuun muotona, kuin kohtuna, josta aurinko syntyy (Walter Veith). Tämän vuoksi roomalaiskatolilaisen kirkon astioissa, joissa pyöreä ja aurinkoa kuvaava leipä on, on yleensä puolikuumainen muoto johon leipä asetetaan (kuin kohtuun). (Lue enemmän muinaisten myyttien vaikutuksesta nykyaikaan artikkelin Myytit ja totuus kappaleesta 7.)

Rukoukseni on, että protestanttinen Suomi erottaisi nämä Saatanan ja Antikristuksen salakavalat petokset, joita on soluttautunut keskellemme. Rukoilen, että protestantismin lippu liehuisi korkealla; ja mikä on protestanttien lippu? Se on Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemallaan hankkima sovitus ja vanhurskautus, joka on portti kaikkeen Jumalan armoon.

Mainokset