Uskonnonvapaus Suomessa

Sisällysluettelo

  1. Omantunnonvapaus
  2. Uskonpuhdistus Suomessa
  3. Herätysliikkeet ja uskonnonvapauden kehittyminen Suomessa
  4. Suomen Adventtikirkon alkutaival
  5. Kirjallisuusluettelo

1. Omantunnonvapaus

Pelastus on lahja, jonka Jumala tarjoaa puhtaasta rakkaudesta. Tämän lahjan vastaanottaminen on vapaaehtoista, sillä ihmiselle on annettu valinnanvapaus. Jo Edenin puutarhaan asetettu hyvän ja pahan tiedon puu toimi koetuksena ihmisen valinnalle. Adam ja Eeva valitsivat väärin. Uutena Adamina Jeesus valitsi oikein. Vain Jeesus on valinnut joka tilanteessa oikein, ollen täydellinen. Jeesus valitsi kärsiä ja kuolla sen ihmiskunnalle tarkoitetun tuomion, jonka se oli päälleen vetänyt väärin valitsemisesta, epäuskon ja Paholaisen tien valitsemisesta. Jeesuksen sijaiskärsimyksen ja kuoleman hyväksyminen ja vastaanottaminen on valinta. Jeesuksen pelastuksenlahjan vastaanottaminen aiheuttaa vastarakkauden Jumalaa kohtaan, joka johtaa rakkauteen myös toisia ihmisiä kohtaan. Tätä on omantunnonvapaus, jota Raamattu opettaa.

Vaikka Jumalan totuutta ylläpitänyt muinainen heprealainen kansa sai identiteetin myös yhteisön uskosta, oli jokaisella kuitenkin myös oma identiteetti ja henkilökohtainen suhde Jumalaan. Abrahamia sanotaan uskon isäksi. Jumala teki Abrahamin kanssa uskonliiton ennen lakiliittoa (1.Moos. 15-17). Lailla tarkoitetaan tässä yhteydessä muinaisen Israelin yhteiskunnallisia lakeja ja uskonnollisia seremonialakeja. Tätä kumoutunutta lakiliittoa kutsutaan myös Vanhaksi liitoksi. Ei ole sattumaa, että vain uskonliitto laitettiin voimaan uhriveren kautta, joka kuvasi Jeesuksen ristinuhria. Puolestaan lakiliiton merkiksi asetettiin ympärileikkaus (17:10-14). Paavali selittää näiden liiton solmimisesta kertovien tekstien välissä olevan kuvauksen Abrahamin orjattaren pojasta kuvaavan myös lakiliittoa (Gal. 4:21-31). Uskonliitto, henkilökohtainen uskonliitto, on siis ennen lakiliittoa. Se muodostuu kun ottaa henkilökohtaisesti vastaan Jeesuksen ristin vanhurskautuksen.

Nykyaikaisessa filosofiassa ja tulevaisuutta suunnittelevassa päätöksenteossa panostetaan ihmisten välisiin suhteisiin, ei yksilöllisyyteen. Yksilöllisyyttä korostava aate on hiipumassa. Epävarma tulevaisuus ja globaalisuus vaikuttavat ihmiseen yhä enemmän yhteisöllisenä olentona. Ns. yhteisöllinen äly on ollut murtautumassa esiin. Monet näkevät ihmiskunnan yhtenä suurena moraalittomuuden, ekologisten kriisien, ilmastonmuutoksen, luonnonmullistusten ja pahan voittavana kokonaisuutena. Muutokseen ajaa pakottava tunne tai idea turvata elinolosuhteet, rauha ja turvallisuus mahdollisille tuleville sukupolville ja omalle hyvinvoinnille. Yhteisen hyvän varjolla toivotaan ja laaditaan ylikansallisia lakeja ohjaamaan ihmiskunnan toimintaa. Kaiken lisäksi ei ole varmaa tieteellistä näyttöä, että ihmisen kasvihuonepäästöt aiheuttaisivat maapallon lämpenemistä ja ilmastonmuutosta (Amazing Discoveries). Jopa uskonnollisessa maailmassa tapahtuu yhdentymistä. Ylikansallisia lakeja säädettäessä mukaan tulee helposti myös ihmisen uskonnonvapautta ja jumalanpalvelusta määrääviä lakeja.

Ihmisen yhteisöllisyys, vaikka se onkin tärkeä ominaisuus, ei kuitenkaan poista ihmisen yksilöllisyyttä ja sen tärkeyttä. Todellinen ajatusmaailman muutos tapahtuu aina vapaasta tahdosta. Vain vapaudesta syntynyt palvelus voi saada aikaan jotakin kestävää. Yhdelläkään ihmisellä, yhteisöllä tai instituutiolla ei ole oikeutta nousta yksilön omantunnon yläpuolelle ja valita uskoa tai uskonnollista toimintaa hänen puolestaan (esim. Ilm. 13:16 ja edellä mainittu Abrahamin uskonliitto). Uskossa ja maailmankatsomuksessa on kysymys omantunnonvapaudesta. Ihmisen henkilökohtaiset uskonvalinnat muodostavat hänen uskonnollisen identiteettinsä ja luonteensa yksilöllisen puolen, joka on todiste hänellä olevasta omantunnonvapaudesta. Sananvapaus ja uskonnonvapaus kunnioittavat tätä omantunnonvapautta. Ei ole uskonnonvapautta jos yhteisuskonnollisuus ja globaali yhteisöllinen äly painostaa kaikki uskomaan itsensä tavalla. ”Kaikki tiet vievät perille” ajattelu, usko ihmisen kautta löytyvään ja inhimillisen instituution kautta jaettavaan moraalin korkeimpaan auktoriteettiin ja usko globaaliin henkeen ihmiskunnan pelastajana ovat uskoja muiden rinnalla.

Uskon, uskontojen ja ideologioiden perusteista tulisi voida keskustella ilman pelkoa. Keskustelu näistä perusteista ei ole toisen ihmisen tuomitsemista tai vihaamista, sillä se ei arvaile toisen motiiveja. Tätä on, tai tähän kuuluu, toisen ihmisen yksilöllisyyden ja omantunnonvapauden kunnioittaminen. Väkivalta uskonnon varjolla on eri asia, ja se ei ole tervettä yksilöllisyyden käyttämistä ja kunnioittamista. Väärän tai ajattelemattoman uskonnon tai ideologian erottaakin siitä, että se loppujen lopuksi joutuu käyttämään väkivaltaa tai valtion pakkovaltaa saadakseen kaikki uskomaan itsensä tavalla, joka on vääränlaista puuttumista yksilöllisyyteen. Tähän voisi sanoa vastaväitteeksi, että nyt minä määrittelen omantunnon toisten puolesta; mutta asian ydin onkin se, että ennemmin painostus joka lopulta vie väkivaltaan yhteisen hyvän nimissä on väärin kuin rauhallinen ja väkivallaton yksilöllisyys omantunnonvapauden nimissä; ja ennen kaikkea: omantunnonvapaus on Jumalan antama lahja, josta sekä Hänen sanansa että itse omatunto todistavat.

2. Uskonpuhdistus Suomessa

Toisen vuosisadan lopulla Roomasta tuli ”uudistetun kristinuskon” uranuurtaja ja puolestapuhuja, joka hylkäsi Jumalan lain ja pyrki sovittelemaan kristinuskoa muiden vallitsevien sekä muinaistenkin tapojen ja uskomuksien kanssa. Keisari Konstantinuksen perustettua valtionuskontonsa, joka oli kristinuskon ja pakanuuden sekoitus, turmeltunut kristinusko sai taakseen valtion vallan ja voiman. ”Rooman piispa oli kristikunnan johtaja, jonka valtaan tuli alistua kaikkien, jotka halusivat pelastua.” (Christensen – Göransson, s. 227) Toisin sanoen: ensin Paholainen synkretisoi kristinuskon pakanauskontojen kanssa ja sitten vielä rakensi siitä uskonnollistaloudellispoliittisen järjestelmän, joka pakotti kaikki alistamaan omantuntonsa tälle instituutiolle.

Kun Luther naulasi teesinsä paavikuntaa vastaan Wittenbergin kirkon oveen vuonna 1517, paikalla oli myös 24-vuotias opiskelija, örebrolaisen sepän poika, Olaus Petri (Linqvist, s. 104). Hänestä tuli pian Ruotsin oma uskonpuhdistaja. Petri oli sekä Lutherin että Melanchtonin oppilas. Reformaation ja raamatullisen omantunnon mukaisesti, Petri perusti oppinsa Raamattuun ja pyrki tarkistamaan Lutherinkin opetukset itse Jumalan sanasta. Hän lausuikin suhteestaan Lutheriin: ”Luther on puutteitten alainen ihminen niin kuin me muutkin ja voi erehtyä niin kuin mekin. Mutta hän neuvoo meitä pysymään Raamatussa. Jos näemme, että hänen sanansa pitävät yhtä Raamatun kanssa, silloin meidän tulee seurata häntä, muutoin ei. Meillä on mestarina Kristus, häntä meidän tulee kuulla.” (Salomies, s. 42-43)

Myös ortodoksisessa kirkossa alkoi omanlaisensa uskonpuhdistus. 1500-luvulla se alkoi esittämään kritiikkiä aikaisemmin sallimaansa pakanallisuuden kirkkoon sulauttamista vastaan; ja arkkipiispat lähettivät edustajiaan kitketääm vanhoja Kalevalan taruja pois (Ortodoksinen kirkko Suomessa, s. 100). Valamon luostarista on säilynyt katkelmia keskiaikaisista Raamatun käsikirjoituksista, ja Valamossa on kopioitu tekstejä viimeistään 1500-luvun alussa (ibid. s. 101). Raamattua ryhdyttiin tutkimaan enemmän, mutta samassa ryhdyttiin tutkimaan (uskon rakentamisen autoritatiiviselta pohjalta) myös kirkkoisien opetuksia, joiden tiedetään (Lutherinkin sanojen mukaan) olleen usein Raamatun ja toistensa kanssa ristiriidassa.

Uskonpuhdistus vastusti ennen kaikkea Rooman itsekorotusta auktoriteettina Raamatun yläpuolelle. Kuitenkin paavikunta oli ja on uskonnollispoliittinen valta, joten uskonpuhdistus ulottui myös politiikkaan. Raamatullinen tarkoitus oli ja on että Jumalan sana vaikuttaisi yksilöihin, ja sitä kautta myös politiikkaan siinä toimivien ihmisten vakaumuksen kautta. Uskonpuhdistus itse ei aina noudattanut tätä periaatetta (esim. Calvinin teokratia). Mikään usko ei saa laatia lakeja pakottaakseen itsensä noudattamista, vaan Raamattu voi olla innoituksena oikeudenmukaiseen politiikkaan, jossa kansan uskonnonvapaus ja omantunnonvapaus voidaan turvata. Paavikunta ei välitä siitä mihin muuhun uskot, kunhan uskot että paavi on korkein auktoriteetti maanpäällä ja moraalin ja soveliaan uskon määrittäjä ns. yhteisen hyvän näkökulmasta (jonka määrittelee paavikunta). Lisäksi paavikunta ei välitä mitä muita jumalia tai uskomuksia sinulla on, kunhan uskot että universaali yhteisö, uskonnollispoliittinen seurakunta, tarvitsee inhimillisen välittäjän, Jumalan edustajan maanpäällä, ja armon jakajan, joka paavikunnan mukaan on paavi, joka jakaa armoa kaikille yhteisestä spiritualistisesta armopankista yhteisessä eukaristiassa.

Tietämättä Kustaa Vaasan henkilökohtaista uskoa, kuningas Kustaa Vaasa toimi ainakin politiikassa raamatullisen periaatteen mukaisesti ja kaatoi Katolisen kirkon poliittisen vallan. Piispat menettivät taloudellisen ja poliittisen valtansa ohella myös paikkansa valtaneuvostossa. Vaasa, kuitenkin, useiden muiden poliittisten reformistien ja uskonpuhdistuksen ajan valtionpäämiesten tapaan, pitäytyi kansankirkossa / valtionkirkossa. ”Kuningas oli nimittänyt kansliansa johtaviin asemiin uudistumielisiä pappeja ja nämä toteuttivat varsinaisen uskonpuhdistuksen eli kirkon opin muutokset.” (Linqvist. s. 111). Vaasaan oli vaikuttanut paljon Laurentius Andreae, joka oli kokenut, paljon matkustellut, Roomassakin käynyt, vallitsevan murrosajan kirkkopoliittisiin kysymyksiin perehtynyt, kirkkoisien ja kanonisen oikeuden tuntija. Häneen puolestaan oli vaikuttanut paljon Olaus Petri (Salomies, s. 44-45). Petri olikin yksi kirkon opin muutoksista erityisesti vastuussa ollut henkilö.

Joka paikassa tuli saarnata uskonpuhdistuksen oppia. Petrin saarnojen vaikutuksesta, kahdessa vuodessa koko Turun porvaristo siirtyi suurin piirtein evankeliseen uskoon (ibid. s. 46-47). Pian ryhdyttiin kääntämään Uutta testamenttia, joka julkaistiin vuonna 1526. Vanha testamentti tuotiin ruotsin kielelle vuonna 1541. Tämän jälkeen (1548) Mikael Agricola käänsi Uuden testamentin suomen kielelle. ”Myös suomalaiset raamatunkäännökset painettiin Tukholmassa. Paljon myöhemmin eli 1617 Ruotsissa käännettiin ja painettiin myös ensi kerran venäjäksi ja inkeriksi Martti Lutherin Postilla, jota alettiin levittää valtakunnan uusiin itäisiin osiin.” (Linqvist. s. 113)

Petri toteutti aatteellista muutosta ja Vaasa ja Laurentius perehtyivät hallinnolliseen muutokseen. Ruotsi-Suomen piispanistuimista 5/7 oli avoinna. Niille valittiin isänmaallisia oman maan miehiä. Paavi ei vahvistanut näitä vaaleja ja yritti saada istuimille Rooman valitsemia italialaisia miehiä (Salomies, s. 48). Merkittävä uskonpuhdistuksen vastustaja oli piispa Hans Brask, joka yritti säilyttää katolisuuden valta-aseman ja ehkäistä uuden opin leviämisen. Kun se ei toiminut, hän ryhtyi harjoittamaan poliittista kiihotusta Vaasaa vastaan. Kaikkina aikoina se on ollut Rooman tarkoitus. Mikäli se ei saa imartelulla ja hiljattaisella vaikutuksellaan aikaan muutosta, se nostattaa kansan kapinaan ja lietsoo sotia.

Paavali Juustenin aikana, Kustaa Vaasan kuoltua (v. 1560), kuningassuvun riitaisuus ja katolinen taantumus tuottivat lisää vaikeuksia. Juhana III olisi halunnut tehdä kompromissin katolilaisuuden ja Raamatun uskonnon välillä (protestantismi on raamatullista uskontoa, sillä siinä on mahdollisuus kasvamiseen ja uuteen valoon Jumalan sanasta, sillä se perustaa auktoriteetin Raamatulle [Raamattu avautuu ainoastaan Pyhän Hengen auktoriteetilla ja ohjauksella], ei sekä Raamatulle että papistolle/teologeille niin kuin katolilaisuus). Juhana pakotti Juustenin suorittamaan Upsalan arkkipiispan vihkimisen katolisin menoin ja laittoi vankeuteen tai karkotti maanpakoon rohkeimmat protestantit. ”Katolisuuden vaara kasvoi yhä suuremmaksi. Jesuiitat houkuttelivat eteviä suomalaisia nuorukaisia kouluihinsa kasvattaakseen heistä katolisuuden levittäjiä kotimaata varten.” (Voipio, s. 64-65) Jesuiittaveljestö oli ja on Rooman häikäilemättömin militaristinen perusta. Sen ”jäsenet liikkuivat kaikkialla vielä rohkeammin kuin kerjäläismunkit ja pitivät paavinvallan levittämiseksi kaikkia keinoja luvallisina. Saatuaan vaikutusvaltaa ruhtinaiden ja kuninkaiden hoveissa he kehottivat näitä väkivalloin kukistamaan uusia harhaoppisia. Dominikaanimunkit tulivat avuksi hoitamaan inkvisitio-tuomioistuimia, ja niiden toimesta kidutettiin tuhansittain protestantteja kuoliaiksi.” (ibid. s. 56) Paavikunta yritti tuoda totalitarismiaan takaisin (ei ilmastonmuutokseen vedoten niin kuin nykyaikana). Herran sana kuitenkin pääsi voitolle pohjolassa, ja Upsalan kokous (1593) julisti että Ruotsi (ja Suomi) tulisi pitäytymään Augsburgin tunnustuksessa.

3. Herätysliikkeet ja uskonnonvapauden kehittyminen Suomessa

Huolimatta uskonpuhdistuksesta ja merkittävästä perehtymisestä Raamattuun, Ruotsin valtiopäivät sääti uskontopakon joka ei ole raamatullista. Stolbovan rauhassa Venäjä luovutti Ruotsille Käkisalmen läänin, joka merkitsi erittäin voimakasta käännettä Laatokan Karjalan historiassa. Alue oli hävitetty, ja nyt sen hallitsijoiksi tulivat luterilaiset. Ja kun Ruotsissa alkoi puhdasoppisuuden aika, ortodoksista kirkkoa siedettiin vain rauhansopimuksen nojalla. Ortodoksit määrättiin osallistumaan myös luterilaisiin jumalanpalveluksiin ja luterilaisia pappeja nimitettiin kuolleiden ortodoksipappien tilalle. Ortodokseja kiellettiin myös viettämästä kirkkojensa muistojuhlia eli praasniekkoja. Ortodoksit valittivat asiasta hallitukselle jolloin valtiovalta salli uskonnonvapauden, vaikka sitä ei aina noudatettu. (Ortodoksinen kirkko Suomessa, s. 107-110)

Valtionkirkko oli ankara ja pyrki pitämään kansan kurissa ja nuhteessa. Kuitenkin todellinen yksilön kääntyminen tapahtuu aina vapaasta tahdosta. Herätyksen tuulet, jotka liittyivät henkilökohtaiseen uskonsuhteeseen Jumalaa kohtaan, alkoivat saapumaan Suomeen saksalaisen pietismin kautta 1600-luvun loppupuolelta lähtien. Henkilökohtaisen jumalsuhteen elpyminen johtaa aina toimivaan kristillisyyteen ja ”vain kirkonpenkissä istuvan kansan ylös nousemiseen”, joka olikin pietismin yksi merkittävimmistä tarkoituksista.

Yksityisissä tiloissa pidettävät kokoukset kuitenkin kiellettiin lailla. Tästä huolimatta kansa liikehti ja pietismi nousi erityisesti Erikssonin veljesten radikaalipietisminä pohjanmaalla, josta oli hyvät yhteydet Tukholmaan ja sen pietistipiireihin. (Heininen, s. 150) ”Erikssonin veljeksiä ei kuitenkaan voida nimittää hurmahenkisiksi sisäisen sanan miehiksi, vielä vähemmän vallankumouksellisiksi kiihkoilijoiksi.” (Rouhe, s. 58) He eivät vedonneet ns. sisäiseen sanaan niin kuin spiritualistit, vaan Raamatun sanaan niin kuin Luther. Veljekset kieltäytyivät menemästä ehtoolliselle ja korostivat uskonnonvapauden merkitystä, joka johti usean vuoden kestäneeseen oikeuskäsittelyyn. Jaakko Eriksson vastusti myös lapsikastetta, mutta hänen lapsensa kastettiin väkisin. ”’Kantansa he perustivat siihen, että heidän käsityksensä mukaan lapsia ei kastettu alkuseurakunnassa. Parannuksen ja uskon tuli käydä kasteen edellä. Kastetoimitus tapahtui nykyisin toisin kuin alkuseurakunnassa, jossa kastettiin upottamalla’… Vastaavantapainen käytäntö oli nähtävissä Erikssonien suhtautumisessa sunnuntain viettoon. Erikssonit katsoivat sen olevan ’uusi ies’, jonka he tahtoivat kristityn vapauteen nojaten poistaa. Tämän johdosta tuomiokapituli myönsikin, että sunnuntain viettoa ’Jumala ei ole aivan täsmällisesti määrännyt’, eikä se siis ole autuuteen välttämätön.” (Sakari Loimaranta, Erikssonien mystillis-separatistinen liike vuoteen 1745, Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 43, 1941; Rouhe, s. 65) Erikssonit eivät kuitenkaan palanneet Raamatun alkuperäisen sapatin, viikon seitsemännen päivän, viettoon. Erikssonit myös uskoivat Raamatusta löytyvään suuren taistelun teemaan, jonka mukaan Lucifer, joka alkujaan oli Jumalan luomana hyvä, lankesi ylpeyteen ja asettui Jumalaa vastaan, josta alkoi kamppailu hyvän ja pahan välillä. Erikssonit karkotettiin maasta 1733. Vuonna 1735 tuli jopa uskontosääntö, joka antoi viranomaisille oikeuden pidättää ja kuulustella epäiltyjä ilman näyttöä (Rouhe, s. 67).

Pietismin päähaara, hallelainen maltillinen pietismi, kosketti Siperiassa olleita sotavankeja liikkeen organisaattorin August Hermann Francken lähetettyä heille hengellistä lukemista. Rauhan tultua vangit toivat herätyksen mukanaan erityisesti Uudellemaalle. Niin myös nuori Abraham Achrenius (1706-1769) koki herätyksen. Tässä Nousiaisten kirkkoherrana kuolleessa herännäisjohtajan ”henkilössä ja elämäntyössä pietismin johtavat aatteet ja Ilmestyskirjassa luvatun suuren herätyksen ja Kristuksen takaisintulon odotus yhtyivät harvinaislaatuiseksi kokonaisuudeksi.” (Rouhe, s. 69)

Pappi Achrenius yhtyi jo Varsinais-Suomessa puhjenneeseen Kansanherätykseen. Raamatuntuntemus lisääntyi ja se aiheutti raittiutta ja toimivaa kristillityyttä; mutta puolestaan hurmoksellisuuden korostaminen aiheutti myös fanaattisuutta. Kuitenkin ”Abraham Achrenius sekä muutamat muut papit onnistuivat rauhoittamaan hurmosilmiöt ja pitämään liikkeen vanhan ja vakaan kristillisyyden suojissa.” (Heininen, s. 154) Valistusteologia ei juurtunut Suomeen kansan vastustuksesta johtuen (ibid. s. 159).

Achrenius tutki innokkaasti Ilmestyskirjaa, ja tutustuttuaan saksalaisen Anton Römelingin teokseen Die Zerstörung Babels Von Mitternacht und Morgen hän tuli johtopäätökseen että Konstantinus Suuren aikana peto astui merestä maalle, nimittäin pakanuudesta kristikuntaan, Rooman paavikunnan astuttua uskonnollispoliittisen maailman valtiaaksi. Niin kuin on edelläkin jo mainittu, on selvää, että pedosta ja Babylonista puhuttaessa kyseessä on myös juuri omantunnonvapauden maahan polkeva systeemi. ”Achrenius tuli kuitenkin siihen tulokseen, että vaikka Römelingin tulkinta periaatteessa oli oikea, vielä ei sittenkään ollut koittanut tuo aika, jolloin olisi jokaisen Herran oman noudatettava kehotusta: ’Lähtekää siitä (Babylonista) ulos, te minun kansani.’ Niinpä hän jäi kirkkoon ja ryhtyi vuoden 1740 alussa laatimaan eräänlaista kirkollista uudistusohjelmaa.” (Rouhe, s. 72) Tutkiessaan Danielin kirjan aikalaskelmaa ”aika, kaksi aikaa ja puoli aikaa” (Dan. 12:7), Achrenius tuli siihen tulokseen, että hänen aikanaan elettiin tuota viimeistä ”puolta aikaa”, mutta ei ollut varma kuinka pitkä tuo puoli aikaa olisi oleva. ”Pääasiasta hän kuitenkin oli varma: Jumalan kansan hajaannus oli lähestymässä päätöstään ja voimallisen herätysliikkeen alkaminen lähellä.” (Rouhe, s. 77; aikaprofetiasta enemmän artikkelissa Kristillinen apokalyptiikka) On mielenkiintoista, että Achrenius oli ”adventisti”: hän odotti Jeesuksen takaisintuloa.

Ensimmäinen askel uskonnonvapauteen oli, kun vuonna 1781 sallittiin Ruotsiin muuttaneille muiden kirkkojen kristityille vapaus harjoittaa omaa uskontoaan. Kirkko ei 1700-luvulla ollut niin tiukassa valtion palveluksessa ja ohjauksessa kuin 1600-luvulla.” (Vahtola, s. 204) Venäjän valtakaudella 1809-luvulta lähtien luterilainen valtionuskonnollisuus säilyi Suomessa, samalla kun ortodoksinen kirkko oli valtiokirkon edustajana Karjalassa; ortodoksisen kirkon asema oli hyvä. ”Maan ortodoksista väestöä… sitoi Venäjän ortodoksista kirkkoa koskeva lainsäädäntö… Venäjällä toteutettiin 1810-luvulla laaja uudistusohjelma vaapaamielisten eurooppalaisten katsomusten mukaisesti.” (Heininen. s. 163) Tämä ohjelma antoi oikeudet muillekin uskontokunnille. Keisari Aleksanteri I erotti Venäjällä suuren vallan saaneen Katolisen kirkon johdon. Hän tahtoi sekä palauttaa Ortodoksisen kirkon vallan että ”erottaa kirkon yksityiseksi ja erilliseksi laitokseksi”. Tämä poisti Maltan ritarikunnalta ja jesuiitoilta ehkä jopa 4/5 heidän tuloistaan (Wikipedia, https://en.wikipedia.org/wiki/Russian_tradition_of_the_Knights_Hospitaller). Nämä toimet suututtivat suunnattomasti jesuiittoja, ja he ryhtyivät suunnittelemaan vallankumousta jonka toteuttivat bolsevikkien avulla noin sata vuotta myöhemmin (History of the Jesuits: Their Order, Progress, Doctrines and Design, London, Henry G. Bohn, 1854, s. 356-357; Protestanttinen näkökulma maailmaa yhdistävään politiikkaan). Keisarin suostumuksella järjestettiin myös Turussa näyttävä uskonpuhdistuksen 300-vuotismuistojuhla. Aleksanteri kuitenkin muuttui epäluuloiseksi herätysliikkeitä kohtaan kun itävaltalainen ulkoministeri Clemens Metternich vakuutti hänet siitä, että niillä on yhteyksiä vallankumousliikkeisiin (Heininen, s. 165). Niin taantumus kiristi otettaan Aleksanteri I:n seuraajan Nikolai I:n valtakautena. Vuosina 1829 ja 1850 uskonnolliseen elämään tuli sensuuriasetukset, jotka kielsivät ”oikean opin” vastaiset kirjalliset tuotteet (Vahtola, s. 204).

Venäläiset jättivät Suomen valistustyön luterilaisille, joten ortodoksisuus hiipui Suomessa (Ortodoksinen kirkko Suomessa, s. 124). ”Kirkon tehostuneen kansanopetuksen ansiosta suomalaiset osasivat jo sangen yleisesti lukea 1800-luvun puolivälissä. Suomenkielisen, varsinkin uskonnollisen kirjallisuuden määrä oli lisääntymässä.” (Vahtola, s. 207) Herätyskirjallisuutta luettiin. 1840-luvulle tultaessa herätykset ja hurmoksellisuus muodostuivat erinäisiksi herätysliikkeiksi niin kuin Länsi-Suomen rukoilevaisuus, Paavo Ruotsalaisen johtama herännäisyys Pohjois-Savossa ja Kainuussa, Pohjanmaan pappisjohtoinen ja Etelä-Savon maallikkojohtoinen herännäisyys sekä Pohjois-Karjalan renqvistiläinen rukoilevaisliike. Renqvistiläiselle rukoilevaisuudelle oli ominaista raittiuden korostus, johon Henrik Renqvist sai kipinän tutustuttuaan Ruotsin raittiusseurojen julkaisemaan kirjallisuuteen ja nähtyään ”miten monet viinan vietteleminä olivat joutuneet rikosten tielle” (Rouhe, s. 86)

Paavo Ruotsalainen saarnasi Jumalan sanassa pitäytymisen tärkeyttä, ja vastusti aikansa hurmoksellisuutta. Kerran Ruotsalaisen pitäessä saarnaa muutama nainen alkoi huutamaan ja toiset kaatuilemaan lattialle raskaasti hengittäen. Silloin Ruotsalainen huusi: ”Se on saatanan henki, joka on taas täällä Herran töitä häiritsemässä ja heränneen kansan seuramenoa sekasortoon saattamassa. Ei saa huutaa eikä meluta. Te olette täälläpäin kuunnelleet ulkokullattujen oppeja ja luulette siinä ylimmän autuuden olevan, missä huudetaan ja meteliä pidetään ja maassa maataan. Vaan se onkin valheen hengen petos…” Tämän jälkeen tuli hiljaista ja jokainen nousi ylös lattialta. Eräs kysyi Ruotsalaiselta, että mistä hän erottaa oikean ja väärän hengen. Siihen Paavo Ruotsalainen lainasi raamatunjaetta: ”Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala.” (1.Kor. 14:33) (Paavo Ruotsalainen 1777-1852: juhlakirja, 1977, s. 220,221; Rouhe, s. 90) Ruotsalainen korosti myös raamatullista vanhurskauttamisoppia; hän tuomitsi kaikki ihmistyöt kevottomiksi Jumalan edessä ja korosti sola fide, yksin uskosta, periaatetta. Heränneitä vastaan nostettiin käräjäjuttuja ja tuomitut, mm. Ruotsalainen, saivat sakkoja. (Rouhe, s. 92-93)

Ns. evankelinen herätys erkaantui herännäisyydestä 1843 Pöytyän pitäjänapulaisen Fredrik Gabriel Hedbergin (1811-1893) pelastusvarmuuden korostuksen seurauksena. Hedberg näki Ruotsalaisen opissa ”lainomaista itsetarkkailua” ja ”teko-oppia” (Esa Santakari, Evankelisen liikkeen synty, 2003, s. 363; Rouhe, s. 103). On mielenkiintoista, että Hedberg nosti esiin Kristuksen taivaallisen ylipappilisen tehtävän talvella 1844, kun samoihin aikoihin, syksyllä 1844, oli Pohjois-Amerikassa ryhdytty siihen kiinnittämään aivan erityistä huomiota. (ibid.)

Merkittävä herätysliikkeen nousu tapahtui myös kun Ruotsissa pappina toiminut Lars Levi Lestadius (1800-1861) aloitti herätyskokoukset 1840-luvulla Tornionjokilaaksossa. ”Liike muuttui Lestadiuksen kuoleman jälkeen maallikkojohtoiseksi. Sen vaikutus ulottui myös etelään, 1870-1880-luvuilla Keksi-Pohjanmaalle ja vuosisadanvaihteeseen mennessä Etelä-Suomen kaupunkeihin asti.” (Heininen, s. 172) Lestadiolaisuus korosti mm. raittiutta. Vaikka herätysliikkeet erottautuivat paljolti toisistaan ja suhtautuivat toisiinsa ja varsinkin vapaisiin kirkkokuntiin melko tuomitsevasti (Ketola, s. 68), oli eri herätysliikkeiden välillä myös jatkuvaa vuorovaikutusta ja joskus jopa yhdistymistä (Heininen, s. 175). Eroavaisuutta aiheutti mm. suhtautuminen raittiuteen sekä rukoustavat. Tunnetuin yhteenliittymä syntyi Paavo Ruotsalaisen ja Etelä-Pohjanmaan herännäispappien kesken 1830-luvulla.

Muiden pietististen liikkeiden tavoin suomalainen herätyskristillisyys tähtäsi yksityisen ihmisen mielenmuutokseen, ei yhteiskunnan parantamiseen.” (Heininen, s. 175) Tämä on merkittävä aspekti protestanttisissa herätyksissä verrattuna katolilaiseen vapautuksenteologiseen herätykseen, joka pyrkii muuttamaan yhteiskunnan valta-asetelman. Protestantismi noudattaa Jeesuksen ja Raamatun sanaa, jonka mukaan tulee olla kuuliainen esivallalle eikä aiheuttaa kapinaa. Valtion lakeja tulee vastustaa vasta silloin, jos ne ovat Jumalan lakia vastaan; mutta silloinkin vastustuksen tulee olla väkivallatonta. Tottakai todellisen kristillisyyden seuraukset vaikuttavat aina myös ympäristöön ja yhteiskuntaankin elähdyttävällä ja pimeyttä poistavalla tavalla, mutta se ei kuitenkaan pyri tekemään maailmasta ”taivasten valtakuntaa” puuttumalla lakeja säätävien poliitikkojen ja virkamiesten toimintaan maallisella auktoriteetilla.

Vuonna 1869 Suomeen tuli uusi kirkkolaki, jonka mukaan luterilainen sai siirtyä toiseen seurakuntaan. Ortodoksisen kirkon jäsenet eivät saaneet erota seurakunnastaan. 1800-luvun puolivälistä lähtien slavofiilit pyrkivät venäläistämään Suomea, johon kuului ortodoksisen kirkon korostus. Jyrkkiin käännytyskeinoihin ei kuitenkaan ryhdytty. 1890 tilanne Karjalassa kärjistyi tulenaraksi, mutta 1892 Suomessa ensikertaa nimitetty ortodoksinen Suomen arkkipiispa Antoni ryhtyi vahvistamaan ortodoksisuuden ja luterilaisuuden yhteiselämistä sekä yleistä herätyksellisyyttä rauhallisin keinoin. Saarnojen pitäminen oli vähentynyt merkittävästi luterilaisissa jumalanpalveluksissa, jota Antoni pyrki muuttamaan. Vuonna 1905 Venäjällä ja 1906 Suomessa pantiin voimaan uskonnonvapauslaki, jonka nojalla sallittiin ortodoksisesta kirkosta eroaminen. Venäjän vallankumous vuonna 1917 ei aiheuttanut Suomessa ortodoksien vainoa niin kuin Venäjällä. Papistoa tosin erotettiin ja kouluja lakkautettiin. 1923 Suomen perustuslakiin säädettiin uskonnon- ja omantunnonvapaus (https://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonnonvapauslaki). Samana vuonna Suomen ortodoksiselle kirkolle annettiin autonominen asema (Ortodoksinen kirkko Suomessa, s. 130-138).

Ilman herätysliikkeitä, ja niiden omantunnonvapauden korostamista, uskonnonvapaus ei olisi elänyt käytännössä ja vaikuttanut yhteiskuntaankaan raitistavalla tavalla, joka lisää lainkuuliaisuutta. Herätysliikkeiden vaikutus herätti myös valtaa pitäviä ottamaan huomioon näiden vapauksien tärkeyden.

Uskonnonvapauden tulevaisuus maailmassa näyttää huonolta. Niin kuin jo edellä sanottiin, ei ole uskonnonvapautta jos yhteisuskonnollisuus ja globaali yhteisöllinen äly painostaa kaikki uskomaan itsensä tavalla. ”Kaikki tiet vievät perille” ajattelu, usko ihmisen kautta löytyvään ja inhimillisen instituution kautta jaettavaan moraalin korkeimpaan auktoriteettiin ja usko globaaliin henkeen ihmiskunnan pelastajana ovat uskoja muiden rinnalla. Paavikunta saa yhä enemmän ja enemmän valtaa, niin kuin myös Amerikan Yhdysvallat. Molemmat ovat hylänneet tai hylkäämässä Raamatun perustuksen omantunnonvapaudesta, jota tuodaan pikkuhiljaa areenalle kun maailman tilanne kärjistyy. Syyskuussa 2015 jesuiittapaavi Franciscus vieraili Amerikan Yhdysvalloissa. Hän puhui USA:n kongressissa, joka on se elin joka säätää lait! Paavi puhui myös YK:n yleiskokouksessa. Franciscus vetosi ilmastonmuutokseen ja Katolisen kirkon sosiaaliseen oikeuteen, joka tarkoittaa keskiajan uskonnollistaloudellispoliittisen järjestelmän kaltaista maailmanjärjestystä, jossa Rooma määrittelee kaiken hyvinvoinnin ja varallisuuden uudelleenjakamisen ja tasa-arvon. Ilmastosopimus toimii perustana ylikansallisille laeille. Paavi on useaan kertaan vedonnut sunnuntain pyhittämiseen ja jopa sunnuntailakiin ilmastoa ja taloudellista tasa-arvoa säilyttävänä tekijänä. Paavi kutsuu sunnuntaita yhteiseksi eukaristiaksi. Britannian jesuiitat julistivat innoissaan uutisen, jonka mukaan sopimus on saavutettu Pariisin ilmastokokouksessa (KTF Uutiset).

Ellen White kirjoitti profeetallisesti jo vuonna 1858 julkaistuun Suuri taistelu kirjaan: ”Kirkon ja valtion arvohenkilöt tulevat yhdessä vaatimaan, että kaikkien on kunnioitettava sunnuntaita. Vapaassa Amerikassakin hallitsijat ja lainsäätäjät suostuvat yleisön vaatimukseen saada sunnuntain viettoon pakottava laki. Suurin uhrauksin hankittua omantunnonvapautta ei enää kunnioiteta. Pian alkavassa taistelussa toteutuvat profeetan sanat: ’Lohikäärmeen raivo yltyi, ja se lähti sotimaan naisen muita lapsia vastaan, niitä, jotka ovat uskollisisa Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle.’” ”Yhdysvaltojen protestantit tulevat ensimmäisinä ojentamaan kätensä kuilun yli ja tarttumaan spiritismin käteen; he lyövät kättä myös Rooman vallan kanssa, ja tämän kolmiliiton vaikutuksesta tämä maa tulee seuraamaan Rooman jälkiä omantunnon oikeuksien polkemisessa.” Vaikutus on myös Suomessa, jossa yhä enenemässä määrin kirkko on puuttunut politiikkaan ns. yhteisen hyvän ja sosiaalisen oikeuden pohjalta, ohjaten kansalaisten mieliä hyväksymään katolinen sosiaalinen oikeus, joka on keskiajan kirkon järjestykseen pohjautuva, ”kristilliseen” fasismiin perustuva järjestelmä.

4. Suomen Adventtikirkon alkutaival

Kun adventisti lukee suomalaisten herännäisjohtajien kirjallista opetusta ja julistusta, hän yllättyy havaitessaan, miten paljossa ne yhtyvät adventtiliikkeen ja etenkin sen merkittävimmän uranuurtajan Ellen Whiten kirjalliseen tuotantoon.” (Rouhe, s. 101) Sanaan ”adventisti” liittyen, on mielenkiintoista, että jo ”Lutherin elämän loppuvuosilta voi hänen muistiinmerkityistä pöytäpuheistaan, kirjeistään ja kirjoituksistaan löytää lukuisia esimerkkejä siitä, miten lähellä hän ajatteli Kristuksen paluun olevan ja miten hän pohti tämän valtavan tapahtuman yksityiskohtiakin.” (Kaarlo Arffman, Mitä on luterilaisuus?, 1996, s. 53; Rouhe, s. 118)

1800-luvun alussa alkanut Pohjois-Amerikan adventtiherätys saapui Suomeen Seitsemännen päivän adventistiliikkeenä ensimmäisen kerran merikapteeni A. Fredrick Lundqvistin kautta. Lundqvist tuli uskoon Australiassa erään Viipurista kotoisin olevan Plymouthin veljen kautta. Myöhemmin hän hankki adventistien julkaisemia kirjoja (mm. Ellen G. Whiten teoksen The Great Controversy) kirjaevankelistalta vuonna 1884 Liverpoolissa. Lundqvist otti yhteyttä Ruotsin Adventtikirkkoon, joka lähetti kirjallisuustyön johtajan Emil Lindin levittämään kirjallisuutta. Työ oli vaikeaa varojen ja uskonveljien puuttumisen vuoksi, jonka lisäksi Venäjän keisarikunta uhkasi lähettää tämän ”epäilyttävän ulkomaalaisen” Siperiaan. (Ketola, s. 77) 1892 Yhdysvaltojen pääkonferenssi lähetti varoja, jolloin Suomeen voitiin lähettää saarnaajaksi Ruotsin adventistien johtaja Olof Johansson (1843-1919, oli Suomessa 1892-1898), jolla oli mukanaan kaksi seurakuntatyöntekijää Augusta Larsson ja Matilda Lindgren. Suomessa ensimmäinen adventtiseurakunta perustettiin Helsinkiin 1894. Seurakunnan johtajaksi tuli Olof Johansson. Ensimmäinen suomalainen työntekijä oli entinen Pelastusarmeijan kapteeni Alma Bjugg vuonna 1903. Ensimmäiseksi suomenkieliseksi johtajaksi valittiin Aarne Rintala vuonna 1920. hän oli myös yksi merkittävistä Suomen adventtiliikkeen uranuurtajista.

Kirkkoneuvosto hyväksyi adventismin sen positiivisen siveellisen vaikutuksen vuoksi, mutta epäili liikkeen teologiaa. Tämän innoittamana Hufvudstadsbladet kirjoitti kesäkuun 28. päivänä 1895 adventismista seuraavaa: ”Me emme voi ymmärtää tätä ajattelutapaa. Täytyyhän yleensä useiden uskontunnustusten ja palvelusmuotojen olemassaolo toisten rinnalla vaikuttaa harhaanjohtavasti ja aikaansaada käsitysten hämmennystä. Eihän saisi olla muuta kuin yksi autuaaksitekevä kirkko. Tämä ajatustapa johtaisi kaiken suvaitsevaisuuden hävittämiseen toisin ajattelevia kohtaan. Ja siihen ei kai kirkkoneuvostokaan tahdo meitä johtaa.” (Ketola, s. 89) Kommentissa on havaittavissa katkeruutta kirkkoneuvoston kykenemättömyyttä kohtaan kitkeä adventismi pois, sekä katolisen uskon korostusta joka näkee yhden kirkon tekevän autuaaksi.

Heti uskonnonvapauslain tultua voimaan 1923 keskusteltiin rekisteröidyn adventistiyhdyskunnan perustamisesta. Suunnitelma toteutui kuitenkin vasta 1943, jolloin pastori Toivo Seljavaaralta kiellettiin Helsingissä kokousten pito sillä perusteella, että hän kuului siviilirekisteriin eikä mihinkään laillistettuun kirkkokuntaan. Pastori Seljavaaraa vastaan nostettiin syyte luvattomien kokousten pidosta, mutta Helsingin raastuvanoikeudessa syyte kuitenkin aiheettomana hylättiin. Opetusministeriön päätöksellä 12.6.1943 seitsemännen päivän adventistiyhdyskunta Suomessa rekisteröitiin Suomen Adventtikirkko nimisenä. (Ketola, s. 121)

Adventtiliikkeessa korostetaan uskostavanhurskautumista ainoastaan henkilökohtaisen Jeesuksen ristinveren vastanaanottamisen perusteella jonka hedelmää on pyhitys kun Jumala kirjoittaa lakinsa ihmisen sydämeen, Kristuksen takaisintuloa taivaan pilvissä niin että Hänen jalkansa eivät kosketa maata, ns. kuolemanunta josta on ylösnousemus viimeisenä päivänä (kyseessä on kreikkalaisesta filosofiasta tulleen sielun kuolemattomuusopin hylkääminen ja usko siihen että ikuinen elämä on lahja, niin kuin mm. Martti Luther opetti), tuhatvuotiskautta taivaassa kahden (pelastettujen ja kadotettujen) ylösnousemuksen välissä, raittiutta, Jumalan kymmenen käskyn pysyvyyttä joihin kuuluu myös seitsemännen päivän sapatti (nykyisen viikkojärjestyksen mukaan lauantai), sapattia lahjana ja merkkinä Kristuksen luomis- ja lunastustyöstä, upotuskastetta jota ennen on tapahduttava henkilökohtainen uskonratkaisu, Kristuksen ylipapillista välitystyötä taivaan pyhäkössä (jonka kaikkeinpyhimpään Hän meni vuonna 1844) joka korostaa ihmisen omantunnonvapautta.

Adventtikirkko julistaa Kolmen enkelin sanoman ja Raamatun profetioiden merkitystä nykyajalle (jotka mm. ilmoittavat Antikristuksen ja Babylonin identiteetin sekä varoittavat tähän maailmanlaajuiseen instituutioon ja yhdistymiseen liittymisestä), vaikka se onkin huomattavasti unohtanut tai laiminlyönyt tämän tehtävänsä nykyaikana. ”Vaikka eskatologia muodostaa olennaisen osan jokaisen kristillisen piirin uskonnollisista käsityksistä, niin Suomessa toimivat kristilliset suunnat kiinnittivät kuitenkin vain vähän huomiota eskatologisiin Raamatun ennustuksiin ennen adventistien julistuksen alkua ja vielä kauan sen jälkeenkin.” (Ketola, s. 73) Nämä eskatologiset ennustukset juuri ilmoittavat, että paavikunta saa uudelleen omantunnonvapautta sortavan vallan (tällä kertaa maailmanlaajuisen) lyhyeksi aikaa, mutta Jeesuksella tulee olemaan viimeinen sana kun Hän saapuu.

5. Kirjallisuusluettelo

Christensen Torben ja Göransson Sven, Kirkkohistoria 1 – Evankeliumista paavin jumalanvaltioon, 2. painos, Weilin + Göös, Tapiola, 1975

Heininen Simo ja Heikkilä Markku, Suomen kirkkohistoria, 6. painos, Edita Prima Oy, 2010, Helsinki

Ketola T. N., Hengellisiä Liikkeitä – Historiallinen tutkielma Suomen adventtiliikkeestä (esipuhe: kirkkohistorian professori W. A. Schmidt), Uuden Auran Osakeyhtiön Kirjapaino, 1952, Turku

Linqvist Herman, Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen, WSOY, 2003

Ortodoksinen kirkko Suomessa, toim. Isä Ambrosius ja Markku Haapio, Etelä-Suomen kustannus Oy, 1979

Rouhe Olavi, Uskonpuhdistuksen perillisiä, Kirjatoimi, 2005, Tampere

Salomies Ilmari, Suomen kirkon historia II – Uskonpuhdistuksen ja kirkollisen puhdasoppisuuden aika, Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsinki, 1949

Vahtola Jouko, Suomen historia Jääkaudesta Euroopan unioniin, Otavan kirjapaino Oy, Keuruu, 2003

Voipio Aarne, Suomen kirkkohistoria ja kirkkotieto – keskikouluja varten, Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo, 1962

Mainokset