Kristityn suhde väkivaltaan ja sotaan – osa 2: Luuk. 22:35-38

Kristillinen väkivallattomuus ja Luuk. 22:35-38

 

Viimeisellä ehtoollisella

Ensilukemalta vaikuttaa siltä, että Luuk. 22:35-38 raamatunkohdassa Jeesus, Rauhan ruhtinas (Jes. 9:6), käskee opetuslapsiaan ostamaan miekat. Joka tapauksessa tekstistä on erilaisia tulkintoja, jotka voidaan jaotella kahteen ryhmään: kuvaannollinen (tavallaan vertauskuvallinen) ja kirjaimellinen tulkinta. Ennen kuin käsittelemme näitä kahta tulkinta-ryhmää, tarkastelemme raamatunkohdan taustaa, johon sisältyy välitön asiayhteys (se hetki, jolloin keskustelu käydään) sekä laajempi asiayhteys. Tarkastelemme myös tekstin alkuperäisellä kielellä kirjoitettua tekstiä, joka on kreikankielinen teksti. Tämä taustan ja asiayhteyden (tai kontekstin) tutkimus liittyy ns. eksegetiikkaan teologiassa. Kyseisen tekstin välitön konteksti on viimeinen ehtoollinen ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Laajempi asiayhteys on Jeesuksen elämän viimeiset tapahtumat, joka on viimeinen osa Luukkaan evankeliumin viidestä osasta (Carson & Moo, 2009, s. 201). Ennen välittömän asiayhteyden tutkimista on luonnollista lukea itse teksti.

“Jeesus sanoi opetuslapsille: ‘Kun lähetin teidät matkaan ilman kukkaroa, laukkua ja jalkineita, niin puuttuiko teiltä mitään?’ ‘Ei mitään’, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi: ‘Nyt on toisin. Jolla on kukkaro, ottakoon sen mukaansa, samoin laukun. Jolla ei ole rahaa, myyköön viitan päältään ja ostakoon miekan. Sillä tietäkää, että tämän kirjoituksen täytyy käydä minussa toteen: ’Hänet luettiin rikollisten joukkoon.’ Kaikki, mitä minusta on lausuttu, saa nyt täyttymyksensä.’ Opetuslapset sanoivat: ‘Herra, tässä on kaksi miekkaa.’ ‘Riittää’, hän vastasi.” (KR92)

Niin kuin mainittiin, tässä Jeesus ja opetuslapset ovat viimeisellä ehtoollisella. Luukkaan evankeliumista paljastuu, että “kaksi miekkaa” puhe on Jeesuksen viimeinen opetus ennen kuin Hän ja opetuslapset jatkavat matkaa Öljymäelle (Luuk. 22:39). Jeesus opettaa, että Jumalan valtakunnassa kaikkein nöyrin palvelija on suurin (22:24-30), ja että Pietari tulisi kieltämään Herransa Jeesuksen näennäisen tappion vuoksi Sanhedrinin (juutalaisen tuomioistuimen) ja Rooman valtion käsissä (22:31-34). Voimme havaita, että välitön asiayhteys kertoo, että Jeesus opettaa opetuslapsilleen Jumalan valtakunnan periaatteita, kuinka ne näkyvät Jeesuksen elämässä ja luonteessa ja että opetuslapset tulisivat olemaan järkyttyneitä kun Jumalan valtakunta ilmoitettaisiin ja toteutettaisiin heidän Mestarinsa kuolemassa.

Kontekstin tietäminen on yksi osuus taustan tutkimuksessa. Toinen työkalu on tekstin tunteminen sen alkukielellä. Mitä kreikankielinen teksti kertoo meille?

Muinaiset käsikirjoitukset ja Luukas 22:35-38

Raamatunkohdan kreikankielinen teksti on melko normaali. Vertaillessa pää-käsikirjoitusperheitä SBL Greek New Testamentin, Textus Receptuksen, Westcott-Hortin ja Bysanttilaisen version kautta, merkittäviä eroavaisuuksia ei esiinny. Tästä huolimatta on hyvä tarkastella tarkemmin kahta varianttia (vaihtoehtoista tekstiä).

Ensinnäkin jakeessa 36, kun Jeesus puhui asioiden mukaanottamisesta, ostamisesta ja myymisestä, kaikki edellä mainitut versiot käyttävät imperatiivi aoristi aktiivi yksikön kolmas persoona verbiä (paitsi πωλησαι on infinitiivi aoristi aktiivi verbi) (Willker, 2015, TVU 356), joka tarkoittaa sitä että Jeesus antoi käskyjä. Kuitenkin Willkerin (2015) mukaan suurinosa käsikirjoituksista viittaavat siihen, että Jeesus käytti indikatiivi futuuri aktiivi yksikön kolmatta persoonaa (TVU 356), joka tarkoittaa sitä että Jeesus profetoi (esim. “ottakoon sen mukaansa” olisi tulevaisuudessa tapahtuva asia). Bysanttilainen teksti vuodelta 2005 on yksimielinen käsikirjoitusten kanssa (“Step Bible,” 2017). Tämä on erittäin merkittävä vihje siihen suuntaan, että Jeesus yhdisti senhetkisen tilanteen tulevaisuuden olosuhteisiin maailmassa ja kirkossa. Tätä käsitellään tarkemmin alempana, tulkinta-osassa.

Toiseksi, yksi sana joka on aiheuttanut pientä polemiikkia tutkijoiden keskuudessa on ικανος jakeessa 38, jossa Jeesus sanoo: “ικανον εστιν” (suom. “Se riittää”). Ικανος tarkoittaa “sopiva”, “riittävä” tai “tarpeeksi suuri” (Kittel, 1965, s. 293). Jeesuksen lausahdus on aiheuttanut väittelyä, koska “vastaus ei tule kovin selväksi kontekstista” (Kittel, 1965, s. 295). Kuitenkin tämänkaltainen kommentti on itsessään tekstin tulkintaa, jonka analysointi kuuluu alemmaksi tässä artikkelissa.

Nyt kun tiedämme raamatunkohdan asiayhteyden ja kreikankielisen tekstin variaatiot, voimme edetä tulkintojen tutkimiseen.

Kuvaannollisesta kirjaimelliseen

Niin kuin mainittiin, Luukas 22:35-38 on aiheuttanut hämmennystä kristittyjen parissa. Kuinka Jeesuksen sanat tulisi ymmärtää? Ehkä on olemassa monenlaisia tulkintoja, mutta seuraavaksi esitetään kymmenen kommentaattorin/kommentaarin selitykset. Ne voidaan jakaa kahteen ryhmään: kuvaannollinen ja kirjaimellinen tulkinta.

Ronald Knox, joka oli katolilainen pappi, sanoi, että Jeesuksen sanat olivat todennäköisesti “ironinen lausahdus” (Knox, 1954, s. 189). Marshall (1978), Aberdeenin yliopistosta, on Knoxin kanssa samaa mieltä (s. 823). David Gooding, Vanhan testamentin professori Queen’s yliopistosta, Belfastista, lausui että tarve miekalle oli “metaforinen viittaus” (Gooding, 1987, s. 334). Leon Morris, filosofian tohtori ja Melbournen Ridley Collegen rehtori sanoi, että lausahdus oli kuvaannollinen (Morris, 1974). Uudempana esimerkkinä John MacArthur, Master’s yliopiston presidentti, lausui myös, että Jeesuksen sanat olivat kuvaannollisia (MacArthur, 2014, s. 324).

Toisaalta Barnes (1868) väitti, että Jeesus viittasi lähitulevaisuuteen, jolloin opetuslapset joutuisivat kantamaan aseita ja puolustamaan itseään vaarallisten aikojen vuoksi. Lenski (1946), Capital yliopiston professori yhtyi Barnesin näkemykseen (s. 1068). A Commentary on the New Testament from the Talmud and Hebraica (1979) lausuu, että Jeesus kehotti opetuslapsia ostamaan miekat yhteistä vihollista vastaan, eikä kinastelemaan keskenään (s. 205). Puolestaan Michael D. Goulder, Birminghamin yliopistosta kirjoitti, että Jeesuksen sanat olivat kirjaimellisia. 2010-luvun esimerkkinä, vaikkakin ei varsinaisena kommentaarina, joka uskoo Jeesuksen tarkoittaneen fyysisiä aseita opetuslasten käyttöön, mainittakoon arvostettu tutkija ja entinen Evangelical Theological Society:n presidentti, Wayne Grudem (Grudem, 2010).

Sen lisäksi, että kommentit voidaan jakaa kuvaannolliseen ja kirjaimelliseen osastoon, selitykset voidaan jaotella myös kolmeen ryhmään: (1) ne jotka uskovat, että Raamattu selittää itse itseään ja Luukas oli johdonmukainen kirjoituksissaan; (2) ne jotka uskovat, että Raamattu selittää itse itseään ja Luukas oli johdonmukainen kirjoituksissaan, mutta Jeesus antoi luvan käyttää miekkaa tietyissä tilanteissa; ja (3) ne jotka uskovat, että Raamattu ei selitä itse itseään ja Luukas ei ollut johdonmukainen kirjoituksissaan eikä luotettava kirjailija.

Tämä artikkeli väittää, että ryhmien 2 ja 3 tulkinnat ovat epäjohdonmukaisia, epäraamatullisia ja epäloogisia. Ryhmä 2:n mukaan Jeesus antoi uuden käskyn, joka oli epäjohdonmukainen Hänen aikaisempien opetusten kanssa, niin kuin tullaan osoittamaan tässä artikkelissa. Puolestaan Goulderin (1994) näkemys kuuluu ryhmään 3, sillä se on osuva esimerkki kriittisestä tulkinnasta ja enemmän eksegeettisestä tutkimuksesta, sen analysoidessa kreikankielistä tekstiä. Hänen kommentaarinsa kyseenalaistaa sekä Luukkaan pätevyyden että luotettavuuden. Jotta voidaan laskea tutkittu (eksegeettinen) pohja tämän artikkelin väitteille, ensin tarkastellaan lähemmin Goulderin (1994) kirjoitusta.

Luukas-tutkimus. Tulkinnan syyksi Goulder (1994) väittää, että “Jeesus oli nimenomaan perunut kiellon tulevaa käyttöä varten tarvittaville tavaroille ja jopa miekalle pääsiäistä varten, yksinkertaisesti varovaisuuden vuoksi” (s. 737). Goulder (1994) sanoi, että Luukas yksinkertaisesti unohti, että hän oli kirjoittanut aikaisemmin evankeliumissaan rahapussin, laukun ja kenkien hylkäämisestä 72:a opetuslasta varten, ei kahtatoista opetuslasta varten; joten tämän vuoksi Luukkaan täytyi keksiä uusi käsky (muka Jeesuksen sanomana) peittääkseen erehdyksensä (s. 737). Lisäksi, Goulderin (1994) mukaan Jeesuksen vastaus jakeessa 38 ei ollut sitova, eikä kovin merkityksellinen (s. 738).

Sen vuoksi että kolmas ryhmä, jota Goulder (1994) edustaa, tukeutuu redaktiokritiikkiin (historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen muoto, joka tutkii kirjoittajan tai tekstin muokkaajan teologiaa ja/tai motiiveja), ja väittää että Luukas ei ollut luotettava kirjailija, Luukkaan luotettavuuden arviointi on suoritettava ennen kuin edetään Goulderin (1994) varsinaisiin kommentteihin, tulkintojen arviointiin ja raamatunkohdan tulkintaan. Raamatun luotettavuus ja tekstikritiikki eivät ole tämän artikkelin pää-aiheita, joten ne käsitellään nopeasti.

Tarpeeton kritiikki. Ensinnäkin redaktiokritiikillä ei ole todisteita väitteidensä puolustukseksi  (Carson & Moo, 2009, s. 111). Carson ja Moo toteavat, että yksi redaktiokritiikin ongelmista ovat liioitellut väitteet evankeliumin kirjoittajan lähteiden muokkaamisen määrästä (s. 112). Toisin sanoen redaktiokritiikki tukeutuu oletuksiin sen suhteen, mikä oli kirjoittajan ajattelutapa ja mitkä olivat kirjailijan tavoitteet. Se väittää, että kirjoittaja tai muokkaaja ei ole tallentanut tositapahtumia vaan on muuttanut niitä. Kuitenkin ennen 18:sta vuosisataa, kristityt elättelivät erittäin vähän sellaisia epäilyksiä, ettei evankeliumeja tulisi lukea historiallisesti varmoina selontekoina Jeesuksen elämästä (Carson & Moo, 2009, s. 118).

Goulderin (1994) oman tekstin selvän kannan lisäksi, Verbin (2002) sanoo, että Goulder on redaktiokriitikko. Goulder (1994) epäilee molempia: Luukkaan pätevyyttä kirjailijana sekä Luukkaan vilpittömyyttä. Voidaanko Luukas lukea johdonmukaisten ja luotettavien historioitsijoiden joukkoon? Oliko Luukas tarkka kirjallisessa työssään?

Luukkaan johdonmukaisuus. Seuraavaksi mainitaan neljän tutkijan päätelmät Luukkaan huolellisuuden puolesta. Carson ja Moo (2009) sanovat, että Luukkaan evankeliumin narratiivisen analyysin mukaan, kun Luukkaan työtä verrataan toisiin Luukkaan kirjoitusten kanssa samankaltaisiin tuotantoihin muinaisessa maailmassa, tulee tämä evankeliumi “tulkita huolelliseksi ja tarkoin harkituksi kirjalliseksi tuotteeksi” (s. 218). Cosaert (1999) kirjoittaa, että Green näkee kerronnallisen yhtenäisyyden, joka on pelastuksen tuominen sen koko täyteydessä kaikille ihmisille, koko Luukkaan evankeliumin ja Apostolien tekojen kokonaisuudessa (s. 311). Kistemaker (1982) lausuu, että Luukkaan kertomus on evankeliumeista “kaikkein kokonaisvaltaisin” (s. 35) ja “Luukas kirjoitti evankeliuminsa huolella, tarkkuudella ja suunnitellusti”, sillä “se käy selväksi jo johdannosta (1:1-4)” (s. 34). Nämä asioita tutkineet ihmiset ajattelevat, että Luukkaan evankeliumi on johdonmukainen. Onko se myös luotettava?

Luukkaan vilpittömyys. Ensinnäkin evankeliumin sanoma, joka pitää sisällään opetuslapsien virheet ja väärät käsitykset, rehellisyyttä vaativan katumuksen tärkeyden, ja opetuksen hyvyyden lävistämästä Jumalan valtakunnasta, on voimakas todiste Luukkaan tekstin ja koko Raamatun vilpittömyydestä. Toiseksi, Luukkaan evankeliumi on arvioitu yksityiskohtaisen tarkaksi kuvaukseksi Rooman valtiosta, ensimmäisen vuosisadan maantieteellisistä rajoista, sosiaalisista ja uskonnollisista tavoista, merenkulkuun liittyvistä toimintatavoista jne. sellaisten tutkijoiden puolesta kuin William Ramsay, A. N. Sherwin-White and Colin Hemer (Carson & Moo, 2009, s. 318).

Nyt kun tiedämme Luukkaan evankeliumin yleisen johdonmukaisuuden ja luotettavuuden, voimme edetä lähempään keskusteluun Luukkaan 22:35-38 kohdasta.

Goulder vs. Marshall

Luukkaan evankeliumi on kirjoitettu erilaisilla kreikankielen muodoilla. Tämä on johtanut kysymykseen: käyttikö Luukas lähteitä sellaisina kuin ne olivat vai muuttiko hän niitä? Marshall (1978) sanoo raamatunkohdasta: “Mielipiteet vaihtelevat sen suhteen, että ottiko Luukas kohdan juuri sellaisena kuin se on, lähteestä, vai onko hän liittänyt mukaan joitakin perinteisiä elementtejä.” (s. 824)

Keskustelua on käyty siitä tosiasiasta, että jakeen 37 lainaus Vanhasta testamentista eroaa LXX:sta (Septuaginta, joka on varhainen kreikankielinen käännös Vanhasta testamentista), jota Luukas yleensä lainaa (Goulder, 1994; Marshall, 1978). Kysymys kuuluu, että oliko Luukas kuitenkaan niin tarkka lainauksissa vai muuttiko hän tarkoituksella LXX:n tekstiä (Goulder, 1994)? Vielä yksi mahdollisuus on se, että varhainen seurakunta muutti kappaleen saadakseen “raamatullisen oikeutuksen” ristin tuomaan häpeään (Marshall, 1978, s. 826).

Kuitenkin todennäköisin mahdollisuus on se, että Luukas käytti luotettavaa lähdettä, ns. “esi-Luukas” (pre-Lucan) lähdettä (Marshall, 1978). Tämä on paras selitys kolmesta syystä: (1) Luukas sanoi itse käyttäneensä lähteitä; (2) Jeesus todennäköisesti lainasi Jesajan tekstin alkuperäistä ideaa, ei välttämättä sanasta sanaan; ja (3) varhainen seurakunta lopulta ymmärsi Jeesuksen ristin voittona synnistä ja kuolemasta, ei häpeänä (1. Joh. 1:7; 1. Kor. 1:18-31; 1. Piet. 2:24). Luukkaan kirjoituksesta, Marshall (1978) asetti sen näin: “[O]n todennäköisempää, että se heijastaa itse Jeesuksen ajatuksia.” (s. 826) Marshall (1978) vielä selittää, että koska Luukas viittaa aikaisempaan tapahtumaan kun opetuslapset lähetettiin työhön, se “vihjaa, että Luukas seuraa perimätietoa eikä keksi omasta päästään” (s. 825).

Yhteenvetona, historiallis-kriittisellä raamatuntutkimuksella, ainakin tässä tapauksessa, on taipumus spekuloida kirjoittajan motiiveja ja päämääriä. Carson ja Moo (2009) toteaa: “[L]uukkaan evankeliumin tekstuaalisen todistusaineiston rikkaus antaa meille varmuuden siitä, että meillä on hallussamme teksti olennaisesti niin kuin hän kirjoitti sen.” (s. 216) Kun Raamattua, ja tässä tapauksessa Luukasta, tutkitaan, tekstikritiikkiä tulee käyttää harkitusti. Goulderin (1994) argumentit vaikuttavat olevan niitä väitteitä, jotka liioittelevat evankeliumin kirjoittajan lähteiden muokkauksen määrää.

Joka tapauksessa, kaikki Raamatun kommentaattorit eivät perusta tutkimustaan sellaiselle tekstikritiikille, joka on Raamattua vastaan. Päin vastoin, he ottavat Luukkaan kirjoitukset todellisina ja historiallisina kuvauksina Jeesuksen elämästä ja sanoista. Ryhmä 3, joka pitää sisällään ne jotka eivät usko että Raamattu on oma selittäjänsä ja että Luukas ei ollut johdonmukainen ja luotettava kirjailija, on käsitelty. Muistutuksena, tämä artikkeli kuuluu siihen ryhmään (1), joka uskoo että Raamattu selittää itse itseään ja Luukas oli johdonmukainen ja luotettava kirjailija. Sitten on ryhmä (2), joka uskoo, että Raamattu selittää itse itseään, Luukas oli johdonmukainen ja luotettava kirjailija, mutta Jeesus antoi luvan käyttää miekkaa tarvittaessa. Kumpi on oikea tulkinnan tapa, numero yksi vai kaksi? Etsiessämme vastausta, tutkimme ensin kuvaannollisen kielen mahdollisuutta.

Merkitys sanojen takana

Sola Scriptura (Raamattu selittää Raamattua) on protestantismin hermeneuttinen (Raamattua selittävä ja tulkitseva) periaate; ja tämä tutkimus seuraa tätä periaatetta. Bernard Ramm, joka ansaitsi tohtorin tutkinnon Southern California:n yliopistosta, ja joka oli systemaattisen teologian professori American Baptist Seminaarissa, opetti Sola Scriptura periaatetta (Ramm, 1970, s. 104). Kuvaannollisesta puheesta Raamatussa, Ramm (1970) sanoi, että se on oikeutettu kielenkäytön ja hermeneutiikan lajityyppi (s. 143). Sola Scriptura koskettaa myös kuvaannollisen kielen tulkintaa. Toinen Raamatun tutkija, ja erittäin ahkera sellainen, sekä kuuluisa saarnaaja ja yksi Adventtikirkon uranuurtajista, William Miller, opetti että Jumala paljasti tulevaisuuden tapahtumia sekä näkyjen että kuvaannolisen tekstin ja vertauskuvien kautta (Wellcome, 1874). Hän myös opetti, että ymmärtääkseen profetioita, näkyjä ja kuvaannollista puhetta on yhdisteltävä, ja että kuvaannollisella tekstillä on aina kuvaannollinen merkitys ja joskus kaksi tai useampaa merkitystä (Wellcome, 1874). Ja vielä hän jatkoi, että jos sana ei ole järkevästi ymmärrettävissä kirjaimellisesti niin se tulee ymmärtää kuvaannollisesti (Wellcome, 1874).

Ranko Stefanovic, Uuden testamentin professori Andrews yliopistosta, on samaa mieltä William Millerin kanssa kuvaannollisen kielen tulkinnassa (Stefanovic, 2009, s. 17). Hän kirjoittaa, että Ilmestyskirja pitää sisällään kuvaannollista kieltä (Stefanovic, 2009, p. 17), ja kuvaannollista tulkintaa voidaan käyttää mikäli se ottaa merkitykset Vanhan testamentin taustasta, ei allegorisesta mielikuvituksesta (Stefanovic, 2009, s. 14). Lisäksi, Stefanovic (2009) opettaa, että koko Raamattu on Ilmestyskirjan selittäjä (s. 18-22). Tätä periaatetta voidaan soveltaa Ilmestyskirjan ohella myös muun Raamatussa ilmenevän kuvaannollisen ja profeetallisen kielen tulkintaan.

Niin kuin listattiin, kommentaattorien tulkinnat ovat joko kuvaannolliseen tai kirjaimelliseen selitykseen pohjautuvia. Ne ovat myös joko loogisia tai epäloogisia Jeesuksen ja koko Raamatun opetuksen valossa. Joko Jeesuksen sanat miekkojen ostosta ovat täysin uusi käsky, joka ei ole sopusoinnussa Jeesuksen muun opetuksen kanssa, tai Hän kuvaannollista kieltä käyttäen tarkoitti jotakin muuta. Löytääksemme vastaukset, meidän on tutkittava kolmea kysymystä: käyttikö Jeesus kuvaannollista kieltä evankeliumien muissa tilanteissa; mikä on Jeesuksen sanojen sisältö; ja miten Raamattu kokonaisuudessaan selittää Jeesuksen sanojen sisältöä.

Jeesuksen metaforat (kielikuvat)

Saatetaan väittää, että Jeesuksen sanat kyseisessä raamatunkohdassa eivät ole kuvaannollisia, sillä Hän ei käytä varsinaisesti vertauskuvaa (tarinallista vertausta). Mutta todellisuudessa Jeesus käytti kielikuvia tai kuvaannollisia tekoja sekoitettuna “normaaliin puheeseen” toisissakin tilanteissa.

Ensinnäkin, toinen teksti jossa Jeesus mainitsee “miekan” (Matt. 10:34), on myös kuvaannollinen. Tässä luvussa Jeesus sanoo: “Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” (KR92) On selvää, että Jeesus tarkoitti hengellistä jakoa ihmisten kesken, niin kuin myös konteksti ilmaisee (Clouse, 1981, s. 53). Lisäksi raamatunkohdan rinnakkaisteksti (Luuk. 12:51) käyttää “miekan” sijasta “jakautuneisuus” sanaa (KJV) (“riitaa” KR92).

Luukas 14:26 kohdassa Jeesus sanoi, että jos joku ei ole valmis vihaamaan isäänsä tai äitiänsä, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan. Mitä ilmeisimmin tässä on kysymys kielikuvasta, joka tarkoittaa sellaista tilannetta jossa henkilön tulee tehdä valinta Jeesuksen ja vanhempiensa välillä juuri sen jakautuneisuuden tähden johon viitattiin Luuk. 12:51 kohdassa. Tämä käy selväksi myös siksi, että Jeesus opetti kunnioittamaan vanhempia (Matt. 7:10).

Toinen samanlainen Jeesuksen metafora sijaitsee Luukkaan evankeliumin 9:60 kohdassa (ja Matt. 8:22:ssa), jossa Jeesus sanoo: “Anna kuolleiden haudata kuolleensa.” (KR92) Tässä Jeesus puhuu kirjaimellisesti ja hengellisesti kuolleista samassa lauseessa.

Lisäksi Jeesus sanoi, että Hän rakentaisi temppelin uudelleen kolmessa päivässä (Joh. 2:19), tarkoittaen “temppelillä” ruumistaan; Hän kirosi viikunapuun kuvaannollisena tekona (Mark. 11:12-24); ja Jeesus sanoi kuvaannollisesti: “Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” (Luuk. 18:25) Itse asiassa jopa viimeinen ehtoollinen oli kuvaannollinen (symbolinen) teko Jeesukselta, jolloin on loogista että Hän käytti muunkinlaista kuvaannollista kieltä samalla aterialla. Ja vielä, Seventh-day Adventist Bible Commentary (1953) sanoo, että Jeesuksen sanat miekoista olivat kuvaannollisia (s. 869); ja Kaiser Jr., Davids, Bruce and Brauch (1996) eivät usko kirjaimelliseen tulkintaan ja lausuvat, että “on laajasti hyväksyttyä, että tätä sanontaa ei ollut tarkoitettu otettavan kirjaimellisesti” (s. 486).

Jeesuksen sanojen sisältö. Toinen pointti, joka johtaa siihen suuntaan että Jeesuksen sanat ovat kuvaannollisia, on Hänen sanojensa sisältö. Niin kuin on esitetty, tämä artikkeli väittää että puhuessaan miekoista Jeesus viittasi toiseen ihmisryhmään kuin opetuslapset; ja jakeiden senhetkisen tilanteen lisäksi, Jeesus viittasi seurakunnan tulevaisuudessa siintäviin olosuhteisiin.

Kaksi ihmisryhmää. Jeesuksen opetus lopunajasta pitää sisällään kaksi eri ihmisryhmää, ne joita vainotaan ja jotka pelastuvat, ja ne jotka vainoavat ja jotka eivät pelastu. Tämä argumentti, jonka mukaan Jeesus puhuu ensin opetuslapsista Luukkaan 22:35:ssä, jonka jälkeen Hän käsittelee toista ihmisryhmää jakeessa 36, tarvitsee todisteita, jotka esitetään seuraavaksi.

Ensiksi, kun Jeesus sanoi opetuslapsilleen, että heiltä ei puuttunut mitään (jae 35), Hän viittasi siihen tilanteeseen kun Hän lähetti opetuslapset lähetystyöhön (Matt. 10:9-10). Kysymykseen viittaavan μη sanan vuoksi, Jeesus esitti retorisen kysymyksen (Lenski, 1946). Tämä tarkoittaa sitä, että Jeesus tahtoi opetuslasten ymmärtävän että silloin kun Jeesus lähetti heidät matkaan, he eivät todellakaan tarvinneet mitään mukaansa. He olivat turvassa jopa riivattujen keskellä; Jeesuksen nimessä, opetuslapset pystyivät ajamaan riivaajat ulos ihmisistä. Opetuslapset eivät tarvinneet fyysisiä aseita kamppailussa Saatanaa vastaan. Kaikki sujui ongelmitta ja Jumalan valtakunta vaikutti tulleen, ja tulikin, ihmisten keskelle Jeesuksen kautta.

Toiseksi, jakeessa 36, Jeesus ei käyttänyt persoonapronominia “te” tai “sinä” vaan “hän”. Tämä tarkoittaa sitä, että Jeesus tarkoitti ainoastaan yhtä opetuslasta tai joitakin opetuslapsia tai jotakin toista tai joitakin toisia kuin opetuslapset. Luukas 22:35-36:n välitön yhteys kertoo, että Juudas oli juuri lähtenyt sen jälkeen kun hän oli tehnyt valintansa pettää Jeesus (Joh. 13:2, 18-31; Luuk. 22:21-23; Mark. 14:18-21; Matt. 26:21-25). Juudas oli opetuslasten rahastonhoitaja (Joh. 13:29), ja hänellä oli oma mielipiteensä sen suhteen kuinka käyttää yhteisiä rahoja (Joh. 12:4-6). Sen jälkeen kun Juudas oli poistunut yläsalista, hän myi Mestarinsa ylipapeille kolmestakymmenestä hopearahasta (Matt. 26:15). Toisin sanoen, jakeessa 36, Jeesus viittasi Juudakseen.

Kun Jeesus opetti opetuslapsia, Hän käytti Juudasta esimerkkinä niistä ihmisistä jotka tahtoivat ja tahtovat maallista kunniaa. Se, jolla on rahapussi, kuvaa sitä, jolla on taloudellinen valta; se, jolla on  laukku, pitää hallussaan omaisuutta ja mahdollisuuden liikevaihtoon. Juudaksella oli “rahalaukku” (Joh. 12:6; 13:29). “Laukku” (Hebr. ץרור and כיס; Greek γλωσσοκομον) Raamatussa liitetään kultaan (Jes. 46:6), rahaan (Sananl. 7:20), palkkaan (Hagg. 1:6) tai vaaka-painoihin, joilla punnittiin tarvikkeita (5.Moos. 25:13; Miik. 6:11; Sananl. 16:11) (“G1101,” n.d.; “H3599,” n.d.; “H6872,” n.d.). Lopuksi, “miekka” (hepr. חרב) kuvaa taistelua ja sotilaallista voimaa (3.Moos. 26:6; Jer. 5:17; Jes. 2:4; 22:2; Ps. 76:3) ja vainoa (Dan. 11:33) (“H2719,” n.d.) (hepreankielisessä Raamatussa). “Miekkaa” Uudessa testamentissa tullaan käsittelemään tarkemmin alempana.

Jeesus siis osoitti toiseen ryhmään ihmisiä kuin opetuslapsiin. Opetuslapsilla ei ollut ekonomista ja sotilaallista valtaa. Olisi ollut absurdia Jeesukselta jos Hän olisi ajatellut, että opetuslasten pieni ryhmä olisi pystynyt keräämään tarpeeksi suuren armeijan antamaan vastuksen Rooman valtakoneistolle. Siksi Jeesus ei tarkoittanut, että kaksi miekkaa olisi ollut tarpeeksi Hänen puolustamisekseen vaan että “jo riittää tämänkaltainen puhe!” (Morris, 1974, s. 310). Viitatessaan neljään tutkijaan, Marshall (1974) tulee johtopäätökseen että Jeesus tarkoitti “riittää” kommentin nuhteeksi (s. 827).

No, miksi Jeesus sitten käytti sanaa “nyt”, aivan kuin Hän olisi puhunut samasta ihmisryhmästä? Jeesus painotti olosuhteita. “Mutta nyt”, niin kuin Jeesus aloittaa lauseen (jae 36, VKR), tilanne muuttuisi aiempaan nähden. Lähimenneisyydessä Jumalan valtakunta teki voittoja kun opetuslapset evankelioivat, paransivat sairaita ja ajoivat ulos demoneja menestyksekkäästi (Matt. 10:1-15). Nyt vihamielisyys ja vaino kohtaisivat Jeesusta ja Hänen seuraajiaan, jota tullaan selittämään tarkemmin alempana. Mutta ensin tutkitaan sitä, että Jeesus viittasi myös yleisiin olosuhteisiin Hänen aikanaan; ja tarkemmin sanottuna Jeesus viittasi Israelin kansaan kokonaisuutena.

Sanoessaan, että “nyt” asiat ovat toisin, Jeesus tarkoitti Israelin geneettistä kansaa, sillä, ensinnäkin, ihmisten tavoittamis- ja pelastamistehtävänsä aikana Jeesus kutsui ensisijaisesti juutalaisia (Matt. 10:5-6; 15:22-28). Jeesus toimi näin, koska Israelin kansan etsikkoaika oli vielä voimassa. Myöhemmin Israelin etsikkoaika loppui (Luuk. 13:35), sillä se tahtoi pitää kiinni omasta näkemyksestään Messiaan työstä ja luonteesta. Juutalaiset Jeesuksen aikana uskoivat yleisesti, että Messias tulisi uudelleenrakentamaan Israelin valtion. “He odottivat kuningasta ja kuningaskuntaa, joka tulisi syöksemään Rooman valtaistuimelta ja vapauttamaan juutalaiset Rooman alistamiselta.” (“The Gospels,” 2012, p. 23) Joka tapauksessa, Jeesus ei tullut perustamaan poliittista valtakuntaa “rahakukkaroineen”, “laukkuineen” ja “miekkoineen”.

Toiseksi, Jeesus puhui Israelista, koska juuri se tulisi vainoamaan Jeesuksen seuraajia sen jälkeen kun se ensin myisi Messiaan Rooman vallalle ristiinnaulittavaksi. Mainittuaan “miekan”, Jeesus tarkoitti vainoa. Luuk. 22:35-38:n asiayhteydessä, viimeisen ehtoollisen aikana, Jeesus opetti opetuslapsilleen Jumalan valtakunnan periaatteita ja kertoi heille, että he tulisivat kieltämään Hänet vainon tähden. Jeesus selvästikin yritti selittää opetuslapsille miksi he kaikki tulisivat kieltämään Hänet ratkaisevalla hetkellä, koska Jeesus jatkaa sanoen, että Hänet tullaan lukemaan “rikollisten joukkoon” (Luuk. 22:37). Kaikki opetuslapset tulisivat loukkaantumaan Jeesukseen ja Juudas pettäisi Hänet (Matt. 26). Jeesus puhui vainosta, sillä se on kirkon malja, samoin kuin se oli Jeesuksen malja. Tämä selitetään Johanneksen evankeliumissa, kronologisesti rinnakkaisessa raamatunkohdassa, viimeisen ehtoollisen aikana, jolloin Jeesus puhui vainosta joka tulisi kohtaamaan opetuslapsia (Joh. 15:18-20; 16:1-4, 20, 33). Lisäksi Jeesus viittasi vainoon lähettäessään opetuslapset lähetystyöhön. Jeesus sanoi:

Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden, mutta se, joka kestää loppuun asti, pelastuu… Ei opetuslapsi ole opettajaansa ylempi eikä palvelija isäntäänsä. Tyytyköön opetuslapsi samaan kuin opettaja ja palvelija samaan kuin isäntä. Jos talon isäntää nimitetään Belsebuliksi, kuinka paljon helpommin sen nimen saa talonväki! Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin (Matt. 10:22, 24, 25, 28, KR92).

Jeesus lähetti opetuslapset nimenomaan tavoittamaan juutalaisia (Matt. 10:5-6), ja “vainolla” Jeesus tarkoitti, että juutalaiset tulisivat vainoamaan opetuslapsia. Hän lausui: “Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset… Kun teitä yhdessä kaupungissa vainotaan, paetkaa toiseen.” (Matt. 10:16, 23, KR92) Jeesus ei käskenyt seuraajiaan puolustamaan itseään miekoin tai mitenkään kun heitä vainottiin. Apostolien teoissa ei ole yhtäkään tapahtumaa, jossa Jeesukseen uskovat olisivat puolustaneet itseään miekoin tai nyrkein. “Koko Apostolien teot ei sisällä yhtään tilannetta, jossa apostolit olisivat käyttäneet tai edes kantaneet asetta.” (Seventh-day Adventist, 1953) Kittel (1965) tuli johtopäätökseen, että Jeesuksen vastauksen tarkoitus oli “karistaa pois opetuslasten naiivi itsevarmuus ja vapauttaa heidät luottamuksesta miekkaan” (s. 296).

Tämän pohjalta on selvää, niin kuin Walter Veith sanoi (“The Herodian Mind,” 2015), että Jeesus ei tarkoita että opetuslasten tulisi ostaa miekat vaan Hän viittaa Israelin johtajiin, jotka “ostivat miekat” silloin kun he yhdistivät voimansa Juudaksen kanssa ja “ostivat” asevoimaa, sillä “miekoin ja seipäin aseistautunut suuri miesjoukko, jonka ylipapit ja kansan vanhimmat olivat lähettäneet” saapui pidättämään Jeesuksen (Matt. 26:47; vertaa Joh. 18:3).

Lopuksi, Jeesus käytti “nyt” sanaa toisessa samankaltaisessa tilanteessa. Joh. 12:31:ssä Jeesus sanoi: “Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta” (KR92) Tässä Jeesus sanoi “nyt”, vaikka Hän katsoi eteenpäin ristillä läpikäydyn kärsimyksen ja kuoleman seuraksiin eli voittoon Saatanasta ja voittoon koko maailman synnistä ja kuolemasta (Hepr. 2:14). Samalla tavoin Jeesuksen sanat Luukkaan 22:36:ssa voidaan soveltaa tulevaisuuteen; itse asiassa, noiden sanojen ollessa profeetallisia, niitä ei tarvitse soveltaa ainoastaan Israelin historiaan ensimmäisellä vuosisadalla eli lähitulevaisuuteen Jeesuksen ajasta katsottuna, vaan ne voidaan soveltaa myös kauemmas tulevaisuuteen.

Profetia. Niin kuin ylempänä mainittiin, kreikankielinen teksti viittaa siihen, että kyseisessä raamatuntekstissä Jeesus käytti indikatiivi futuuri aktiivi yksikön kolmatta persoonaa, joka tarkoittaa sitä, että Hän lausui profetian. Tämä on harmoniassa Jeesuksen “viimeiset tapahtumat” (Matt. 24) ja “opetuslasten lähettäminen” (Matt. 10) puheiden kanssa.

Kun tarkastelemme kontekstia kaikkien evankeliumien perspektiivistä, on ilmeistä että Matteus, Markus ja Luukas (ns. synoptiset evankeliumit) asettavat viimeisen ehtoollisen ja “kaksi miekkaa” puheen juuri “viimeiset tapahtumat” puheen jälkeen (Matt. 24; Mark. 13; Luuk. 21). On totta, että Carson ja Moo (2009) asettavat ne eri osiin laajemmassa kontekstissa, mutta jos katsotaan Jeesuksen elämän aikajanaa, niin näiden kahden puheen välinen aika on vain yhdestä kahteen päivään (Matt. 26:2, 17). Tämä merkitsee sitä, että Jeesuksella oli yhteneväinen teema Jumalan valtakunnan luonteenpiirteistä uudessa liitossa ja lopunajan pyhien vainot mielessään jatkuvasti kun Hän oli Jerusalemissa, Vanhan liiton maallisen Jumalan valtakunnan pääkaupungissa. Tämä uusi liitto jatkuisi apostolien ajan jälkeen, niin kuin Paavali kirjoitti toisessa tessalonikalaiskirjeessä (2. Tess. 2:1-10; vertaa Ap.t. 20:29-30; Joh. 17:20). Tämä yhdistää sen teeman suuresta taistelusta Kristuksen ja Saatanan välillä, joka tulisi aiheuttamaan vainoa ja kärsimystä Jeesuksen seuraajille aina lopunajan viimeisiin päiviin asti.

Toinen asia joka muistuttaa “viimeiset tapahtumat puhetta” (Matt. 24; Mark. 13; Luuk. 21) ja viimeisen ehtoollisen puhetta, on se, että Luuk. 21:31-32 raamatunkohdassa Jeesus vaihtoi persoonaa, yhtäkkiä, sillä Hän käsitteli kahta eri sukupolvea: opetuslasten sukupolvea ja viimeisten päivien sukupolvea. Ensin Jeesus puhuu opetuslapsista (jae 31), kunnes Hän puhuukin koko lopunajan sukupolvesta (jakeet 32-33). Tämä väite on puolustettavissa sillä, että merkit auringossa, kuussa ja tähdissä (Mark. 13:24-25) viittaavat kauemmaksi tulevaisuuteen (Ilm. 6:12-13; 8:12), niin kuin myös Stefanovic (2009) kirjoittaa (s. 225-226; 302-303). Lisäksi Mark. 13:14 liittää tekstin Danielin kirjan osaan, joka ulottaa profetiansa kaukaiseen tulevaisuuteen “Kristuksen näkökulmasta” (Stefanovic, 2007, s. 39).

Kun Jeesuksen sanat olivat profeetallisia ja samanlaisia kuin Matt. 24:n suuntautuminen kaukaiseen tulevaisuuteen, ja kun Hän viittasi opetuslapsista erilliseen ryhmään, on selvää, niin kuin Walter Veith sanoi (“The Herodian Mind,” 2015), että sen lisäksi kun Jeesus puhui oman aikansa ihmisryhmästä, Hän puhui ihmisryhmästä lopunajalla. Ilmestyskirja käsittelee paljon tätä joukkoa, joka on maailmanlaajuinen kirkollinen ja poliittinen valta (Ilm. 12:9; 13:2-4, 7, 8, 14; 14:8; 17:15, 18; 19:19). Tämä ryhmä yrittäisi rakentaa “Jumalan valtakunnan” ekonomisilla, poliittisilla ja militaristisilla keinoilla; ja se olisi nimellisesti “Israel” (Jumalan kansa = kristitty joukko [Ilm. 17:1-6]). Se lankeaisi ja luopuisi Jumalan sanasta yhdistämällä kirkon ja valtion, niin kuin Katolisen kirkon “kaksi miekkaa” oppi todistaa, jota tullaan käsittelemään alempana.

Luuk. 22:36:n profetia käy historiaan. Ensinnäkin, Jeesus sanoi, että opetuslapsilta ei puuttunut mitään, joka tarkoittaa sitä, että heiltä ei puuttunut vaatteitakaan. Toiseksi, Jeesus mainitsi että toisella ihmisryhmällä olisi vaatteet, mutta he myisivät ne saadakseen miekat. On mielenkiintoista, että “vaate” Raamatussa symboloi vanhurskautta (Ilm. 7:14; 19:8; Jes. 64:6; Luuk. 8:44; Mark. 5:27). Opetuslapset saivat vaatteensa Jeesukselta, joka tarkoittaa uskon kautta vanhurskautumista. Kuitenkin tämä toinen ryhmä tulisi hylkäämään uskon kautta vanhurskautumisen, ja/tai se tulisi myymään omien tekojen vanhurskauden vaatteitaan ihmisille (koska “myyminen” voi tarkoittaa myös opettamista, julistamista tai uskonnollisten asioiden edistämistä [Stefanovic, 2009, p. 436]). Omien tekojen vanhurskauden vaatteiden myyminen johtaisi siihen, että ihmismassat tavoitettaisiin ja saataisiin tukemaan poliittisia ja sotilaallisia päämääriä ja alistumaan näennäiskristillisen vallan alle.

Tämä toinen ryhmä ja valta, josta on kyse, on keskiajan paavinkirkollinen yksinvaltius (Stefanovic, 2009, p. 419), joka kääntyi pois uskonvanhurskaudesta ja ryhtyi opettamaan tekojen kautta vanhurskautumista (Lohse, 1978, p. 159). Vanhurskaus tekojen ja inhimillisten pappien kautta roomalaiskatolisessa kirkossa oli (ja on yhä tänään) ilmeni mm. eukaristian (ehtoollisen) kautta vanhurskauttamisena (Lohse, 1978, p. 151, 159), pelastuksena paavin auktoriteetin alle alistumisen kautta (Christensen & Göransson, 1975, p. 227; Lohse, 1978, p. 128), hengellisinä harjoituksina (Christensen & Göransson, 1975, p. 218) ja aneina (Lohse, 1978, p. 159). Toisin sanoen paavikunta myi Jeesuksen vanhurskauden maallisen vallan hinnalla. Kirkkohistoria kertoo, että niin tapahtui täsmälleen kun Rooman piispa ja Rooman kirkko sai poliittista valtaa pikkuhiljaa (Christensen & Göransson, 1975) ja lopulta alkoi opettamaan raamatunvastaisesti (Christensen & Göransson, 1975, p. 133, 142, 225; “The Antichrist,” n.d.). Lähes jokainen uskonpuhdistaja, plus monet muut tutkijat eri aikoina, tulivat siihen johtopäätökseen, että paavikunta oli Raamatun ilmoittama Antikristus (“Reformer’s Interpretations,” n.d.). Tämä on merkittävää, sillä paavikunta toimi Juudaksen tavoin, jota kutsutaan “kadotuksen lapseksi” (Joh. 17:12, VKR) kun ainoa toinen raamatunkohta, jossa tämä kutsumanimi esiintyy on 2. Tess. 2:3, jossa puhutaan Antikristuksesta. Tämä toimii todisteena sille, että Jeesus tarkoitti myös kaukaisessa tulevaisuudessa siintävään profetian täyttymiseen Luuk. 22:36 kohdassa.

“Minä näin, että nainen oli juopunut pyhien verestä ja Jeesuksen todistajien verestä, ja hämmästyin suuresti hänet nähdessäni.” (Ilm. 17:6, KR92) Niin kuin tämä raamatunteksti kertoo, paavikunnan uskonnollispoliittinen valta vainosi kristittyjä, jotka eivät uskoneet Katolisen kirkon lailla (vertaa Ilm. 13:9-10). Kirkkovaltio tappoi noin 50 miljoonaa ihmistä, sillä he eivät alistuneet paavin istuimen arvovallalle uskonnollisissa asioissa (Plaisted, 2006, kappale 3). Paavikunta oli se valta, joka otti väkivallan, kidutuksen ja Augustinuksen oikeutetun sodan teorian “arsenaaliinsa” ja aloitti ristiretket, jotka johtivat mittaamattomaan verenvuodatukseen. Kaiken lisäksi oikeutetun sodan teorian vaikutus on nähtävissä myös tänään, kun presidentti Donald Trump, joka sanoi että paavi Franciscuksen tapaaminen oli “suuri kunnia” (Kirchgaessner, 2017, May 25), lausui uskovansa vesikidutuksen toimivuuteen (“Donald Trump,” 2017, January 26).

Lopuksi

Jeesuksen sanat eivät olleet kirjaimellisia vaan kuvaannollisia. Jeesus ei tarkoittanut opetuslapsiaan vaan toista ihmisryhmää kun Hän sanoi kommenttinsa miekoista. Vaikka Kittel (1965) sanoi, että Jeesuksen “riittää” toteamus jakeessa 38 ei tule kovin selväksi asiayhteydestä (s. 295), voimme todeta, että Jeesuksen lausahdus on tullut selvemmäksi kokonaisvaltaisen evankeliumien kontekstin valossa. Ilmeisesti Jeesus tarkoitti: “Nyt riittää tuon kaltainen puhe!”. Tämä tulee vielä selvemmäksi kun seuraavaksi (osassa 3) etenemme tarkastelemaan sitä, että oliko Jeesuksen kokonaisvaltaisessa opetuksessa kyse väkivallattomuudesta vai fyysisestä voimankäytöstä. Tulemme kysymykseen: onko kristitty oikeutettu tappamaan joissakin olosuhteissa? Ja vielä: voiko kristitty liittyä armeijaan?

Lähteet: osassa 3.

Mainokset