Monien mielestä Kol. 2:16 vaikuttaa sanovan, että Sapatti, eli viikon seitsemännen päivän lepopäivä, olisi menneisyyttä. Jakeessa lukee kreikankielellä, että kolossalaiskristittyjä ei saa tuomita ”sapattien” johdosta. Myös vuotuisia juhlapäiviä kutsuttiin ”sapateiksi”. Voiko näihin sapatteihin kuulua myös viikkosapatti eli seitsemäs päivä?

Kol. 2:16–17 kuuluu: ”Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa: todellista on Kristuksen ruumis.” (KR92)

On todennäköisempää, että viikkosapatti ei kuulu kolossalaiskirjeen sapatteihin. Ensinnäkin, tämä on selitettävissä asiayhteydellä. Jae 17 sanoo, että nuo uskonnolliset toimet ovat vain varjoa ja todellista on Kristuksen ruumis. Paavali siis käsittelee niitä lakeja tai säädöksiä, noita varjoja tulevasta todellisuudesta ja esikuvia ihmisen sovituksesta Jumalan kanssa, jotka Golgatan ristin uhri kumosi (Hepr. 8:5; 10:11). Kyseisten jakeiden asiayhteys on selkeä: koska Kristus voitti ristillä (Kol. 2:15), ja koska ristillä vanha liitto purkautui, kukaan ei saa tuomita ketään vanhan liiton säädösten noudattamistavoista tai noudattamattomuudesta. Koska vanhan liiton toimintatavat ovat mitätöityneet, Paavali jopa samaistaa ne omavanhurskaisiin uskonnonharjoitustapoihin, niin kuin ruumiin kurittaminen (2:18, 23).

Paavali siis viittaa lakeihin, jotka ovat kumottuja. Kyseessä eivät ole puhtaisiin ja saastaisiin eläimiin liittyvät ruokalait, koska (1) ne ovat universaaleja (1. Moos. 7:8; 8:20–22; 9:12–17; 3. Moos. 17:10–14; Ap.t. 15:20, 29); (2) ruokalakeihin ei kuulunut juomarajoituksia; ja (3) koska ruokalait eivät olleet typologisia esikuvia ristin pelastuksesta, joka tarkoittaa sitä, että ne eivät kuuluneet niihin lakeihin, jotka olivat vain varjoa tulevasta (Gane, 357). Tämä asiayhteys on tärkeä, sillä silloin Paavali puhuu esikuvallisiin uhreihin liittyvistä ruoka- ja juomasäädöksistä. Seitsemäs päivä ei ole koskaan ollut väliaikainen esikuva, sillä se asetettiin ennen syntiinlankeemusta koko ihmiskunnan eduksi ja hyvinvoinniksi (Mark. 2:27).

Toiseksi, Kol. 2:16–17 tarkempi käännös on seuraava: ”Siksi, älkää antako kenenkään tuomita teitä syömisessä ja juomisessa, eikä osittain juhliin tai uudenkuunpäiviin tai sapatteihin liittyen, jotka ovat vain varjoa tulevasta, mutta ruumis on Kristuksen”. ”Osittain” käännös on todennäköinen vaihtoehto, sillä tekstissä esiintyy μέρος sana, joka useimmiten tarkoittaa ”osittain” (Papaioannou). Mistä osasta juhlia, uudenkuunpäiviä ja sapatteja ei sitten saa tuomita? Tuo osa on juuri uhrit seremonialaissa, sillä ne olivat vain varjoa tulevasta (Papaioannou). Israelilaisilla oli tapana tuoda uhri kiitokseksi, vannoessaan tai tuoda vapaaehtoinen uhrilahja (3. Moos. 7:15–16; 5. Moos. 12:6–7) varsinkin tiettyjen kolmen juhlan aikana, jotka olivat happamattoman leivän juhla, elonleikkuujuhla ja korjuujuhla (2. Moos. 23:14–17). Koska elonleikkuujuhlan ja lehtimajanjuhlan aikana tuli iloita (5. Moos. 16:10–11, 15–15), on melko todennäköistä, että kolossalaiskirjeen mainitsemina sapatteina tuli myös iloita ja syödä (5. Moos. 12:7) (Gane, 358). Näihin kolmeen juhlaan Paavali todennäköisesti viittaa, sillä Hoos. 2:11, 2. Aik. 8:13 sekä 4. Moos. 28–29 puhuvat juuri juhlista, uudenkuunpäivistä ja sapateista. Lisäksi Hes. 45:17 sanoo: ”Mutta ruhtinas toimittakoon polttouhrit, ruokauhrin ja juomauhrin juhlina, uusinakuina ja sapatteina, kaikkina Israelin heimon juhla-aikoina; hän uhratkoon syntiuhrin, ruokauhrin, polttouhrin ja yhteysuhrin toimittaakseen sovituksen Israelin heimolle.” (VKR) Paavali siis viittaa uhreihin ja niihin liittyviin ruoka- ja juomatapoihin näiden juhlien aikana, mukaan lukien seremoniallisten sapattien aikana, sillä seremonialliset sapatit sisältyivät juhliin (3. Moos. 23:7–8, 21, 25, 28–32, 35–36, 39).

Paavali kirjoitti kolossalaiskirjeen ensimmäisen vuosisadan kristityille, jotka elivät olosuhteissa, jossa juutalaisuudesta kristinuskoon kääntyneet olivat vasta alkaneet ymmärtämään, että vanhan liiton säädöksistä oli siirryttävä eteenpäin uuteen liittoon. Tämä siirtyminen ei ollut mutkatonta tuona aikana, koska juutalaisuus oli niin vaikutusvaltaista. Olivathan kristinuskon juuret heprealaisessa uskonnossa. Suurin osa Paavalin ajan juutalaisista pyrki olemaan uskollisia Jumalan liitolle, mutta he menivät väärään suuntaan tässä yrityksessä. He lankesivat lakihenkisyyteen (Carson & Moo, 380; Stuhlmacher, 41). Paavali, ollessaan israelilainen, yhdistää seremonialain pitämisen omavoimaiseen yritykseen pelastua, sillä siitä oli tullut ”omavanhurskauden näyttämö”, jonka vuoksi useat Paavalin ajan juutalaiset eivät ottaneet Jeesuksen pelastuksenlahjaa vastaan (Joh. 5:44; Room. 10:3). Paavali käyttää ilmaisua ”lihan mukainen” juutalaisten käsitteestä kansalliseen Israeliin kuulumisesta (Room. 1:3; 4:1; 9:3), joka joskus pitää sisällään viittauksen ihmisteoilla saavutettavaan vanhurskauteen (Room. 4:2, 13–15; 8:13; 9:31—10:3; 2. Kor. 11:18–29; Fil. 3:3). Tämä ”lihassa kerskailu” aiheutti vääränlaista ylpeyttä (Room. 3:27; Ef. 2:8–9). Paavali oli sitä vastaan, että ainoastaan olemalla nimellisesti israelilainen, ihminen voi pelastua. Siksi Paavali sanoo jakeen 17 päätteeksi: ”mutta ruumis on Kristuksen”. Seremonialaki ei enää ole Jumalan kansaan kuulumisen merkki. Kristuksen ”ruumiiseen” vertauskuvallisesti kuuluva on osa Jumalan uuden liiton kansaa. Vanhan liiton säädösten perusteella emme voi enää arvioida itseämme ja toisiamme ja kuuliaisuuttamme.

Vanhan liiton säädösten tarkoitus oli olla sekä esikuvallisia että väliaikaisesti synnin kurissa-pitäviä (Gal. 3:23–24). Niin kuin luimme jakeesta Hes. 45:17, uhreilla oli jopa sovittava vaikutus. Kuinka me sitten saamme sovituksen Jumalan kanssa tänä päivänä? Kolossalaiskirjeessä kokonaisuudessaan Paavali menee tämän asian ytimeen? Ulkoisilla tavoilla ja toimilla, jotka tapahtuvat jokapäiväisten valintojen seurauksena, on yhä tänäänkin vaikutusta synnin voittamiseen sekä henkilökohtaisessa ruumiissa (kehossa) (Kol. 1:24) että Kristuksen ”ruumiissa” (seurakunnassa) vertauskuvallisesti (1:28–29; 3:1–17), mutta Kristuksen henkilökohtainen ruumis (keho) on ainoa täydellinen ja pelastava todellisuus (1:22; 2:9, 17), sillä ainoastaan Kristus oli ja on ikuisen ja täydellisen vanhurskauden omaava lihassa (kehossa) (Room. 3:21-26; Hepr. 4:15; 10:5–10, 14). Siksi ainoastaan vanhurskauttaminen Jeesuksen täydellisyyden hyväksilukemisen kautta (Kol. 1:12–20, 22; 2:13) johtaa uudestisyntymiseen (2:10–13, 20), jossa sisäinen (sydämen) ympärileikkaus tapahtuu. Uudestisyntyminen aiheuttaa todellista synnin voittamista (3:5–10), kuuliaisuuteen Jumalan liittoa kohtaan ja jalompiin tapoihin, jotka kumpuavat uskovan sydämestä Pyhän Hengen vaikutuksesta, kun hän tahtoo olla Jeesuksen kaltainen, ajatella kuin Hän (3:1–3).

Kristuksen ruumiista osallisena (jälleen vertauskuvallisesti) Jumalan lapsi kasvaa uskossa ja pyhittyy (Kol. 2:3–7). Hän kompastelee ja kaatuilee, erehtyy ja lankeaa syntiinkin, mutta hän pyytää niitä anteeksi Jumalalta Jeesuksen nimessä ja veressä, jonka vuoksi hän on turvassa Kristuksessa, rakentuen uskossa ja nöyryydessä. Hän myös viettää Sapattia ikuisen liiton merkkinä, sillä lepopäivä on uskonvanhurskauden merkki, kun uskova saa levätä Kristuksen vanhurskaudessa Hänen vuodatetun veren tähden. Kristuksessa ja Hänen totuudessaan seurakunta on todella yhtä, osallisena Hänen ruumiistaan. Sapatti on myös todellisen yhteyden merkki.

Mistä osasta juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä sitten voi tuomita? Ainakin Israelin juhlien esikuvalliset merkitykset ovat osa Jumalan sanaa ja pelastussuunnitelmaa. Nuo typologiset asetukset osaltaan ilmoittavat niiden toteutumiset historiassa. Voimme siis tuomita opetusta pelastushistoriasta ja erityisesti eskatologiasta (opista lopunajasta) koko Raamatun perusteella ja sen tulkintaperiaatteen perusteella, että koko Raamattu on johdonmukainen ja selittää itse itseään.

 

Oliko Sapatti vain esikuvallinen asetus?

Seremonialaki oli väliaikainen ja esikuvallinen ”varjo” tulevasta todellisuudesta Jeesuksessa. Se julisti Jumalan pelastussuunnitelmaa, jossa Jumalan vanhurskaus pelastaa. Niin kuin jo todettiin, seitsemäs päivä ei ole koskaan ollut väliaikainen esikuva, sillä se asetettiin ennen syntiinlankeemusta koko ihmiskunnan eduksi ja hyvinvoinniksi (Mark. 2:27). Mutta, jos Sapatti on uskonvanhurskauden merkki, eikö se voi tarkoittaa sitä, että Jumala asetti tuon merkin ennen kuin Jeesus oli täyttänyt vanhurskauden, joka taas tarkoittaa sitä, että Jumala on saattanut asettaa Sapatin esikuvalliseksi, koska Hän näki synnin ilmaantumisen ennen luomista? Tämä väite ei päde ainakin kolmesta syystä.

Ensinnäkin, Sapattia ei asetettu syntiin liittyen juuri siksi, koska syntiä ei ollut vielä tullut. Jumala ei suunnitellut syntiä, vaan Hän näki synnin ja pahuuden ilmaantumisen ennen kuin ne tulivat maailmankaikkeuteen, jonka johdosta Hän toimi ja toimii avoimesti maailmankaikkeuteen ja ihmiskuntaan nähden (Job 1:6–11; 2:1–6; Joh. 18:20).

Toiseksi, Sapatille ja Jumalan vanhurskaudelle ei ole yhteistä synti vaan lepo. Synnin ilmaannuttua maailmaan, myös Sapatti sai uuden merkityksen: se ei enää ollut vain Jumalan täydellisessä luomisessa lepäämisen merkki, vaan nyt myös Jumalan täydellisessä lunastuksessa lepäämisen merkki. Tämä kertoo sekä Jumalan muuttumattomuudesta että Hänen kyvystään samaistua maailmankaikkeuden ongelmaan: syntiin. Vanhurskaus ja hyvyys olivat olemassa ennen syntiä.

Kolmanneksi, Jumala asetti myös avioliiton ennen syntiinlankeemusta ja avioliitto (miehen ja naisen välillä) on selkeä voimassaoleva Uuden testamentin opetus, joka on myös vertauskuvallinen asetus Jumalan ja seurakunnan välisestä liitosta (Jes. 54:5–10; Jer. 3:14; 31:32; 2. Kor. 11:2; Ef. 5:21–33; katso Mark. 19:4–6). Liitto Jumalan ja ihmisen välillä oli olemassa ennen synnin tuloa, ja se on nykyäänkin olemassa, antaen meille ikuisen ja vakaan toivon Jumalan muuttumattomassa vanhurskaudessa ja rakkaudessa.

 

 

Lähteet

 

Carson, D. A., and Douglas J. Moo. An Introduction to the New Testament. 2nd ed. Grand Rapids, MI: Zondervan, 2005.

Gane, Roy. Old Testament Law for Christians: Original Context and Enduring Application. Grand Rapids, MI: Baker Academic, 2017.

Papaioannou, Kim. ”The Sacrifice of Jesus, the Sabbath and Salvation in Col 2:16-17” (mp3 luento). Adventist Theological Society. 2011 Fall Symposium – No Other Name. https://www.atsjats.org/media1/video-audio-archives1/2011-fall-symposium.

Stuhlmacher, Peter. Revisiting Paul´s Doctrine of Justification: A Challenge to the New Perspective. Downers Grove, IL: IVP, 2001.