Miksi Suomi kääntyi kristityksi maaksi niin myöhään?

Suomen muinaisväestö hautasi vainajansa polttamalla. Yksi kristinuskon saapumisen todiste on maahan hautaamisen omaksuminen. Polttohautaamisen korvaaminen maahan hautaamisella aloitettiin Lounais-Suomessa ja Hämeessä paikoitellen noin 1050 luvulla (Heininen – Heikkilä, s. 15; Raittila, s.17). Varsinaisia ”kirkollisia pyhäkköjä” oli Ahvenanmaalla ja Uudenkaupungin tienoilla todennäköisesti jo 1000-luvun puolivälissä (Raittila, s. 17). Kuitenkin Kristinuskon vaikutusta on Suomessa ollut mahdollisesti jo 500-luvulla. ”Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueilla, alettiin 500-luvulla haudata ihmisiä maakuoppiin, mahdollisesti kristinuskon vaikutuksesta. Aikakauden erikoispiirre ovat rikkaasti varustellut asehaudat, jotka viittaavat jonkinlaisen ’yläluokan’ olemassaoloon. Eräiden tutkijoiden mukaan Suomen alueen sosiaalisen johtokerroksen jäsenillä oli merovingiajalla tiiviit yhteydet Keski-Ruotsissa ja Etelä-Skandinaviassa kehittyvien valtiomuodostumien johtajiin.” (https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_esihistoria) Ruotsissa oli kaupankäynnin, käsityön ja maanviljelyksen keskuspaikkoja, joista ”on kaivettu esiin kultaa sekä hyvin kaukaa tuotuja esineitä kuten egyptiläinen pronssikauha, pieni pohjoisintialainen Buddhaa esittävä patsas, irlantilainen piispansauva sekä bysanttilaisia kolikoita… Sodista, kaupankäynnistä ja vilkkaasta yhteyksistä ulkomaihin todistavat myös Uplannin Vendelistä ja Valsgärdestä löytyneet upeat venekalmistot, jotka ovat peräisin 500-700 luvuilta… Valsgärdestä löytyi myös erittäin taitavasti tehty kypärä, joka muistuttaa suuresti erästä englantilaisesta 600-luvun kuningashaudasta esiin kaivettua kypärää. Molemmat kypärät ovat ruotsalaisia versioita Rooman kaartilaisten kypäristä.” (Lindqvist, s. 36-37)

Arkeologia siis paljastaa, että jo 500-700 luvuilla sekä Ruotsiin että Suomen länsirannikolle toivat vaikutusta frankkien ja anglosaksien kulttuurit, jotka puolestaan olivat jo tulleet Rooman kirkon vaikutuspiiriin. Puolestaan Skotlannin länsirannikon Raamattuun pohjautuva ja seitsemännen päivän sapattia pitävä kelttikristillisyys (http://www.sundaylaw.net/books/other/edwardson/facts/fof13.htm) oli myös levittänyt vaikutustaan ainakin Englantiin ja keskieurooppaan jo viimeistään 500-luvulta lähtien, jolloin se tuli tunnetuksi Ionan saaren lähetyksenä. Paavikunta kuitenkin tukahdutti sen piakkoin. Myös eteläisen Ranskan valdolainen, myös seitsemännen päivän lepopäivää pyhittävä, kristillisyys vei evankeliumia ympäri Eurooppaa, aina Puolaan ja Unkariin asti (Alfa ja Omega 7, s. 50), kunnes paavikunta tappoi valdolaisia niin paljon että sen vaikutus hälveni. Myös Bysantin kristillisyys loi vaikutustaan Eurooppaan. Kaupankäynti oli vilkasta ja on selvää, että samalla myös jaettiin hengellisiä ajatuksia. On siis mahdollista, että ennen viikinkiaikaa Suomeen on vaikuttanut myös muunlainen kristillisyys kuin roomalaiskatolilaisuus.

Sekä Bysantti että paavillinen Rooma nousivat 500-800 luvuilla tekijöiksi, jotka käyttivät kristinuskoa poliittisiin tarkoitusperiinsä. Varsinkin Rooman tarkoitus on aina ollut valloittaa koko maailma. Paavikunta sai huomattavaa valtaa ja kasvoi Euroopan hallitsijaksi. Rooma käänsi selkänsä lopullisesti Bysantin vallalle liittoutuessaan frankkien kanssa kahdeksannen vuosisadan puolivälissä. Länsimaiset kuninkaat, jopa Kaarle Suuri, olivat Rooman alamaisia. Bysantista ja kreikkalaiskatolisesta kirkosta tuli Rooman suurin kilpailija. Paavikunta valloitti lähes koko Euroopan; vain serbien keskuudessa Bysantilla oli menestystä (Ortodoksinen kirkko Suomessa, s. 53). Puolestaan slaavilaiset alueet tulivat kokonaan Bysantin hallintaan, vaikkakin niistä käytiin kovaa taistelua. ”Eräällä suunnalla Bysantti ei joutunut taistelemaan läntisen lähetystyön kanssa: 900-luvulla suurvallaksi kohonneeseen Kiovan Venäjään juurrutettiin ortodoksinen usko ilman kilpailua. On osoitettu, että kristinusko levisi Venäjälle jo 800-luvun lopulla rauhanomaisesti. Venäjällä olikin 900-luvun puolivälissä ensimmäinen kristitty hallitsija, ruhtinas Igorin puoliso Olga, joka miehensä kuoltua hallitsi Kiovan ruhtinaskuntaa ja pyrki levittämään kristinuskoa. Uusi usko pääsi Venäjällä voitolle kuitenkin vasta, kun ruhtinas Vladimir I otti kasteen vuonna 988. Sen leviämistä edisti vielä se, että Vladimirin puoliso Anna oli Bysantin keisarinnan sisar. Kristinusko levisi Venäjälle 900-luvun lopulla nopeasti Kiovan ja Novgorodin ruhtinaskuntien alueilla.” (ibid.)

Rooman kirkko olisi kovasti tahtonut levittää vaikutustaan, ja onnistuikin siinä parhaiten koska se oli saanut valtiovallan alamaisekseen, mutta se kuitenkin koki myös vastoinkäymisiä. Suurin vastus muodostui Bysantista, jota vastaan lännen kirkon oli kilpailtava. Lisäksi 900-luvulla karolingien Eurooppaa yhtenäistävä valta tuhoutui viikinkien ja saraseenien hyökkäyksien vuoksi. Paavin kirkon etenemistä jarruttivat idässä kreikkalaiskatolinen kirkko, koillisessa saksit, jotka kukistuivat ja pakkokäännytettiin Kaarle Suuren hyökkäyksien seurauksena vasta vuonna 804, saraseenit sekä pohjoisessa viikingit 800-1050 luvuilla. Suomi oli (ja on ollut erittäin usein) kahden tulen välissä: Ruotsin ja Venäjän. Ruotsia hallitsivat viikingit; Itä-Eurooppaa ja Venäjää Bysantti ja slaavit. Lisäksi viikingit hallitsivat 800-luvulla myös itäistä Novgorodia. Läntisen kirkon lähetystyö ja miekkalähetystyö eivät päässeet läpi Suomeen.

Katolisen kirkon oli tultava Suomeen Ruotsin kautta. Jonkinlaisena roomalaiskatolilaisuuden Ruotsiin saapumisen merkkipaaluna pidetään benediktiinimunkki Ansgarin lähetystyötä vuonna 829, kun hän matkusti Ruotsin Birkaan ja onnistui perustamaan uskontonsa sinne. Ruotsalaisten kristinuskon vastaanottavuus oli kuitenkin välillä positiivista ja välillä ei. ”Oli pitkiä ajanjaksoja, joiden kuluessa Birkassa ei ollut yhtä ainoaa kristittyä.” (Lindqvist, s. 51) Kuitenkin jokin aikaa tämän jälkeen ranskalaiset munkit perustivat Vretaan Ruotsin ensimmäisen luostarin. Ruotsin ensimmäinen piispanistuin perustettiin vuonna 1015. (ibid., s. 52) ”Kansaa painostettiin siis kristinuskoon ylhäältä. Painopiste oli alusta alkaen enemmänkin itse kultissa kuin uskossa. Kirkolle oli tärkeämpää, että jumalanpalvelukset sujuivat asianmukaisesti, kuin se, mitä kansa uskoi.” (ibid., s. 54) Paavikunta sulautti pakanauskomuksia kristinuskoon, jolloin valheet saivat vain uuden muodon ihmisten uskossa ja elämässä. Niin kuin muissa pakanalähetysmaissa, ”Suomessakin monen haltijan tehtävät siirtyivät katolisille pyhimyksille. Loitsuihin ja manauksiin sekoitettiin vanhaa ja uutta, pakanallista ja kristillistä ainesta.” (Heininen, s. 27)

Niin paavikunta alkoi saada jalansijaa Ruotsissa ja sitä mukaa myös Suomessa. Pohjoismaiden yhteinen arkkihiippakunta perustettiin Lundiin vuonna 1103 (Voipio, s. 14) ”Ensimmäinen Eerikin sukua edustava hallitsija astui valtaan 1100-luvun puolivälissä… Näihin aikoihin monilla seuduilla raivattiin uutta maata ja maanviljelys yleistyi kaikkialla, jopa idässä meren takana. Monet ruotsalaiset olivat hakeutuneet itään viikinkiaikana ja sitä ennenkin. Ruotsalaista väestöä oli ilmestynyt vanhoja viikinkireittejä pitkin niin Ahvenanmaalle, Suomen länsirannikolle kuin Baltiaankin. Tämä itään suuntautunut muuttoliike voimistui kuningas Eerikin aikana. Samaan aikaan Tanska ja Saksa alkoivat kiinnostua sekä Virosta että Etelä-Suomesta ja myös Novgorodin vallanpitäjät alkoivat tunkeutua Suomeen. ” (Lindqvist, s. 61)

Suomeen oli siis tullut kristillisiä vaikutteita jo viimeistään varhaisella viikinkiajalla. Suomen pakanallisesta kalmistosta on löydetty hautoja, joissa vainajalla on risti kaulassaan. On myös löydetty krusifiksejä, miekkoja ja Neitsyt Marian kuvia, joista osa viittaa venäjältä tulleeseen kristinuskon vaikutukseen (Heininen, s. 14). Kauppamatkoillaan ”Mälarin Birkassa ja Venäjän jokien varsilla suomalaiset olivat jo joutuneet puheisiin uuden uskon kannattajien ja saarnaajien kanssa. Ensimmäisten vaikutteiden suunnasta kertoo se, että eräät keskeiset kristilliset käsitteet, kuten pappi, risti, raamattu ja kummi ovat tulleet kieleemme idästä. Itäinen vaikutus peittyi kuitenkin pian läntisen alle. Suurin osa keskiaikaista kirkollista sanastoa on tullut suomen kieleen ruotsin välityksellä.” (ibid. s. 14)

Novgorodin munkit tekivät lähetystyötä Suomeen. ”Suomen kannalta tärkeä Novgorodin piispanistuin perustettiin noin vuonna 990. Sieltä käsin levitettiin ortodoksista uskoa Karjalaan.” (Ortodoksinen kirkko Suomessa, s. 53) ”Jotkut Karjalan osat olivat jo kääntyneet ortodoksiseen uskoon.” (Lindqvist, s. 64) Tämä voimisti katolilaisten kiinnostusta Suomeen sekä pyrkimyksiä sen valloittamiseksi. Juuri itäisen kirkon munkkien lähetystyö ”alkoi herättää Rooman paavin huomiota”. (Raittila, s. 18) Karjalan ortodoksisen kirkon hallinnollinen organisointi tapahtui 1200-luvulla (Ortodoksinen kirkko Suomessa, s. 95). Paavikunnan ohella myös ortodoksinen kirkko salli Kalevalan perinteiden sulautua kristinuskoon (ibid. s. 100).

Miksi siis kristinusko tuli Suomeen viimeisenä Euroopan maista? Edellä mainittujen Rooman lähetystyötä jarruttaneiden syiden lisäksi, katolilaisuus levisi Euroopasta pohjoiseen ja itään päin joten oli luonnollista että Euroopan koilliskulmalla oleva Suomi oli viimeisiä maita, jonne se saapui. Toiseksi voidaan huomata, että Rooma toimi älykkäästi. Se hankki ensin Ruotsin kansan puolelleen, soluttautuen sitä mukaa myös Suomeen. Historia kertoo, että Ruotsikaan ei kääntynyt helposti ja nopeasti; ja Rooma ei keskittänyt joukkojaan sinnekään nopealla tahdilla. Toisaalta myös tanskalaiset olivat tuoneet vaikutteitaan Suomeen, pehmittäen sen maaperää voimakkaammalle lähetystyölle. Kolmanneksi paavikunnan pääasiallinen huomio keskittyi keskieurooppaan ja lähi-itään 500-1000 luvuilla jolloin Roomalla riitti tekemistä jalansijan hakemisessa universaalina valtana, jollaiseksi se on aina tahtonut. Todennäköisesti Paavikunta ei nähnyt tarpeelliseksi suunnata voimia niin paljon edes Ruotsiin, koska sille strategisesti tärkeämmät alueet sijoittuivat lähi-itään ja esim. eteläiseen Ranskaan kun se lähetti ristiretkeläiset tuhoamaan Etelä-Ranskan valdolaisen kristillisyyden. ”Arabien levittäydyttyä Välimeren alueelle, siitä tuli sotavyöhyke ja sen seurauksena suuri osa kaupasta siirtyi Pohjois-Eurooppaan.” (Lindqvist, s. 47) Vaikuttaa siis siltä, että paavikunta keräsi voimia kaupankäynnillä, ”teollisuudella”, hengellisellä työllä ja rekrytoinnilla ristiretkiin. Pohjois-Euroopasta vasta tunnusteltiin alueita kaupankäynnin avulla.

Samoihin aikoihin tuli lännen ja idän kirkon ero ja vihamielisyys. Suomi oli ”maailman laidalla” olevaa raja-aluetta, jota idässä ”blokkasi” Kiova, Novgorod ja Siperia, ja lännessä Suomenlahti ja Pohjanlahti. ”Suomalaisten yhteiskunnallista järjestystä hidasti voimakkaan uudisasutuksen muodossa tapahtuva kansan asuinalan jatkuva laajeneminen. Samaten naapurimme omaksuivat kristinopin ennen suomalaisia ja saivat siten nauttia suurten kristillisten järjestöjen, roomalaiskatolisen ja kreikkalaiskatolisen kirkon, tukea.” (Mantere-Sarva, s. 18-19) Suomi oli eristyksissä. Suomalaiset heimot elivät myös keskenään eristyksissä laajassa maassa, jossa useilla heimoilla oli oma kielensä. Siksi heidän tavoittamisensa oli pitkäaikaisempi prosessi. 1500-luvulla kirjoitetussa teoksessaan Pohjoisten kansojen historia Olaus Magnus kirjoittaa: ”Ei vain peräpohjalaisten vaan myös lännessä asuvien vermlantilaisten kohdalla ovat valitettavia nämä etäisyydet ja vaikeakulkuisuuden asettamat esteet ihmisten kääntymiselle kristinuskoon. Sen vuoksi myös papit voivat vain peri harvoin – eivätkä piispat koskaan – käydä noissa erämaissa, jotka tiettöminä ovat täynnä vaaroja.” (s. 58-59) Eristyneisyyden lisäksi syynä voi olla yksinkertaisesti Suomen kirpeä pakkanen; yhdessä nämä kaksi tekijää eivät houkutelleet lähetyssaarnaajia. Lindqvistin mukaan edes Ruotsin apostolilla Ansgarilla, kun hän matkusti Ruotsiin 800-luvulla, ei ollut tuosta maasta ja sen asukkaista mitään todellista tietoa. ”Esimerkiksi Adam Bremeniläinen kirjoitti 150 vuotta myöhemmin, että tuo maa koostui pelkistä saarista ja että ’maailman äärilaita sijaitsee svealaisten maan pohjoispuolella’.” (Lindqvist s. 49)

Puolestaan politiikan alalla, on mahdollista, että Suomen ajateltiin olevan niin harvaan asuttua, niin kuin se olikin, siellä ollen vain pikkukyliä ja muutamia taikauskoisia heimoja, että siitä ei voinut olla välittömäksi vaaraksi ja vastukseksi paavikunnan politiikalle. Suomalaisia sanottiin ”villeiksi” (Lindqvist, s. 61) ja ”agressiivisiksi heimoiksi” (ibid. s. 62). Olaus Magnus kuvailee heitä kuitenkin taitaviksi käsijousen käyttäjiksi (s. 48) tai varsijousen käyttäjiksi (s. 55). Hän kertoo, että ”metsäläiset” ”osaavat joka taholle väistyen ja saartaen tehdä tyhjäksi tai torjua minkä tahansa vihollishyökkäyksen” (s. 46). On mahdollista, että ne vähäiset kauas pohjolaan lähetetyt keskieurooppalaiset sotilaat, jotka kulkivat painavien varustusten kanssa ryhmissä, torjuttiin suomalaisten metsistä tehtyjen väijytysten avulla. On myös mahdollista, että ärsytettyinä suomalaiset olivat tehokkaita puolustamaan maitaan; Magnus kirjoittaa suomalaisista: ”Sotaa he eivät aloita koskaan naapureitaan tai kauempanakaan asuvia vastaan, ellei heitä pakoteta siihen tekemällä suurta vääryyttä. Silloin he turvautuvat raivostuneina tavallisten aseiden lisäksi melkein sammumattomassa vihassaan myös hirveisiin loitsuihin.” (s. 50)

Olaus Magnuksen 1500-luvulla kirjoitetussa Pohjoisten kansojen historiassa kuvaillaan suomalaisia erittäin taikauskoisiksi, jossa epäjumalanpalvelus ja noitakeinot olivat juurtuneet erittäin tiukasti heidän kulttuuriinsa (s. 40-45). Toisaalta on yleisesti tiedossa, että roomalaiskatolilaisuus oli keskiajalla (sekä uuden ajan alussa) myös taikauskoista, jollaista se on nykyäänkin (omaksuen esim. transsubstantiaation, jonka mukaan ehtoollisessa viini muuttuu konkreettiseksi Kristuksen vereksi ja leipä konkreettiseksi Kristuksen ruumiiksi). On mahdollista, että taikauskoisilla roomalaiskatolilaisilla oli taikauskoisia käsityksiä pohjoisista alueista. Esimerkiksi suomalaisten valtavissa erämaissa, Ruzziassa päin, asui Adam Bremeniläisen mukaan laumoittain merkillisiä ihmisiä – amatsoneja, koiranpäisiä ihmisiä ja kyklooppeja, joilla on silmä keskellä otsaa, sekä ihmissyöjiä (Lindqvist, s. 49; https://fi.wikipedia.org/wiki/Adam_Bremenil%C3%A4inen). Myös tämä seikka saattoi viivyttää katolilaisuuden etenemistä Suomeen.

Sen jälkeen kun ruotsalaisia oli ensin pikku hiljaa asetettu Suomen lounaisrannikolle, kun aika koitti, myös Suomi oli ristiretken kohteena. ”Ristiretkiliike ulottui Itämeren piiriin 1100-luvun puolimaissa. Sen pääideologi Bernhard Clairvauxlainen kehotti paavia rinnastamaan Itämeren etelä- ja itäpuolen pakanamaiden lähetystyön varsinaisiin Pyhälle maalle tehtyihin ristiretkiin. Aikaisempi rauhanomainen lähetystyö muuttui nyt miekkalähetykseksi.” (Heinilä, s. 14) Kuningas Eerikin ja piispa Henrikin Suomen valtausta on kutsuttu ja voidaan kutsua ristiretkeksi. Jo Paavali Juusten kirjoitti 1500-luvulla, että Suomi pakotettiin paavikunnan alaisuuteen. Heininen ja Heikkilä muotoilisivat asian toisin. He sanovat, että ensimmäinen ristiretki ei ollut ristiretki vaan kirkollisten olojen varmistaminen Suomessa. Nämä kaksi ilmausta ovat kuitenkin periaatteeltaan sama asia; oli tarkoitus sitten vallata alue tai turvata alue, ne pyrkivät poliittisessa mielessä lopputulokseltaan samaan. Eri asia on se, kuinka suuri joukko sotilaita tuli Suomeen ja kuinka suuren alueen he aikoivat vallata, ja että voiko sitä kutsua vielä ristiretkeksi verrattuna lähi-itään tehtyihin massiivisiin sotaretkiin.

Rooman kirkon tarkoitus oli hallita rautaisella otteella, niin kuin kirkkohistoria kuvaa tilannetta muissa lähetysmaissa. Sen ei tarvinnut käyttää paljon miekkaa ensimmäisellä Suomen ristiretkellään, koska se tuli ainoastaan Suomen lounaisrannikolle, jonka ruotsalaiset olivat jo vallanneet, kun tanskalaiset olivat ensin käännyttäneet osan väestöstä. Tämä ensimmäinen ristiretki, Kuningas Eerikin ja piispa Henrikin ”vallannäyttöretki”, tapahtui vuonna 1155 (Magnus, Lindqvist ja Voipio) tai vuonna 1157 (Heininen – Heikkilä). ”Kyseessä oli ehkä pienen sotajoukon siirto alueelle niin sanotun ledung-laivaston avulla – mitään muuta mahdollisuutta kuninkaalla ei Suomeen päästäkseen ollut. Tanskalaiset olivat jo aiemmin käännyttäneet kristinuskoon osia Ahvenanmaasta ja Länsi-Suomesta, ja ne kytkettiin Ruotsin valtakuntaan rauhallisessa ja pitkässä prosessissa.” (Lindqvist, s. 62) Katolisen kirkon intressinä oli laajentuminen. ”Mitä suurempi kirkon alue oli ja mitä enemmän seurakuntia perustettiin, sitä suurempia tuloja kirkko saattoi odottaa ja sitä enemmän arkkipiispojen valta kasvoi. Näihin aikoihin Lundin arkkiispan kirkollinen valta ulottui koko Pohjolaan, ja hän halusi reviirinsä leviävän itään lyödäkseen Hampurin ja Bremenin kilpailevat lähetyssaarnaajat puhumattakaan Novgorodista” (ibid. s. 64).

Piispa Henrik kuitenkin tapettiin Lallin toimesta. ”Latinankielisen pyhimyselämäkerran mukaan suomalainen murhamies surmasi piispan tämän rangaistua häntä taposta. Suomenkielisen Piispa Henrikin surmavirren mukaan Henrik oli käynyt vierailulla Lallin kotona tämän tietämättä. Lallin vaimo väitti piispan väkipakolla ottaneen ruokaa, olutta ja heinää maksamatta siitä korvausta, vaikka piispa oli tosiasiassa heittänyt penningit tilalle. Raivostunut Lalli lähti joko yksin tai Pentin ja Uolevin kanssa kirves tai ’laakari’ eli lyömämiekka kädessään piispan reen perään. Henrik surmattiin Köyliöjärven jäällä. Mahdollisesti kansanomainen kertomus kuvaa jonkun muun kirkonmiehen kuin piispan tappoa.” (https://fi.wikipedia.org/wiki/Piispa_Henrik) Kertomuksessa piispa Henrik pyytää kestitystä ja maksaa siitä, mutta Lallin emäntä Kerttu valehtelee Henrikin välttäneen maksun yläpidosta. (Heininen – Heikkilä, s. 16). Tämä versio tapahtumien kulusta ”saattaa olla peräisin 1200-luvun lopulta” (ibid.). Ajan feodaaliseen yhteiskuntaan perustuen, on kuitenkin yhtä todennäköistä että myöhemmin kirjoitetun legendan mukaan piispa Henrik ei maksanut kestityksestä, koska se kuului korkea-avoisemman piispan etuihin. Tuossa legendassa, legendaa ei ole ainakaan sen ajan kirkkokuri. Piispan kuoleman jälkeen tapahtuneet ihmeet sen sijaan voivat olla legendaa, koska paavikunnan tiedetään keksineen keskiajalla useita legendoja ja ihmeitä kansan taivuttelemiseksi uskoonsa.

Aivan niin kuin ruotsalaiset olivat ailahtelevia roomalaiskatolilaisuuden vastaanottamisessa, niin myös olivat myöhemmin suomalaiset. Toisella Suomeen kohdistuvalla ristiretkellään paavikunta kokikin jo vastustusta kun hämäläiset olivat ryhtyneet kapinaan. Paavi lupasi ristiretkeen osallistuville synninpäästön ja samaisti sen lähi-itään suoritettuihin ristiretkiin. Paavikunnan miekka kuitenkin vuodatti suomalaisen veren ja toi oman sosiaalisen oikeutensa Pohjan tähden alle. Myös venäläiset Katolinen kirkko onnistui ajamaan kauas itään. Voisiko suomalaisten vastustusta selittää osittain Olaus Magnuksen kuvaus suomalaisista? Kuvaus kuuluu: ”Ihmiset ovat toisiaan kohtaan hyvänsuopia, sävyisiä ja hitaita vihaan, mutta jos heitä kauan ärsytetään, korvaavat he koston ankaruudella sen viipymisen.” (s. 59) Magnus myös kirjoitti, että roomalaiskatolilaiset huomasivat myöhemmin että Suomeen kannatti asettaa voudeiksi ”viisaita ja ymmärtäväisiä, tarmokkaita ja maltillisiä miehiä, jotka oikeudenmukaisen laillisuuden tietä poistavat sekä maan asukkaiden että muukalaisten riitaisuudet ja turvaavat kunkin rauhan. Sillä mitä villimmiksi ja itsepäisemmäksi tämän ilmansuunnan asukkaat havaitaan (niin kuin he todella ovatkin), sitä ymmärtäväisempiä miehiä tarvitaan heitä pikemminkin taivuttelemaan (toki terveen laillisuuden puitteissa) kuin ankaruudella pakottamaan, ryöstämään ja kiduttamaan. Siinä tapauksessa väestö ei ainoastaan kernaasti suorita sille määrättyjä veroja ja velvollisuuksia, vaan on myös heti valmiina tottelemaan mitä tahansa muitakin käskyjä, vaikka niiden täyttämiseen liittyisi hengenvaara.” (s. 74) Vai olisiko suomalaisten nihkeä suhtautuminen selitettävissä Katolisen kirkon periaatteiden ja keinojen kautta? Kertooko lallin tapaus ja paavin kirje jotakin suomalaisesta luonteesta, vai enemmänkin katolisen kirkon lähetyksen luonteesta? Onhan selvää, että Rooma asetti keskiaikaisen systeemin mukaisesti pakkouskonnon, feodaalisen järjestelmän ja verot. Ehkä syy löytyy molemmista.

Kirjallisuusluettelo

Gothus Olaus Magnus, Pohjoisten kansojen historia – Suomea koskevat kuvaukset, Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu, 1973

Heininen Simo ja Heikkilä Markku, Suomen kirkkohistoria, 6. painos, Edita Prima Oy, 2010, Helsinki

Linqvist Herman, Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen, WSOY, 2003

Mantere O. ja Sarva G., Keskikoulun Suomen historia, Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo, 1959

Ortodoksinen kirkko Suomessa, toim. Isä Ambrosius ja Markku Haapio, Etelä-Suomen kustannus Oy, 1979

Raittila Anna-Maija, Suomen kirkkohistoria, Yhteiskirjapaino Oy, Helsinki, 1965

Voipio Aarne, Suomen kirkkohistoria ja kirkkotieto – keskikouluja varten, Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo, 1962

Mainokset