Jumalan sodat

Väitetään, että Raamattu ei voi olla eettinen kirja koska siinä Jumala tappaa ja esim. käski Abrahamin uhrata poikansa. Tämä väite kuitenkin perustuu siihen olettamukseen, että etiikka on vain idea. Hyvyys kuitenkin perustuu sekä Jeesuksen persoonaan että Jumalan universaaliin hyvyyteen ja uhriin Jeesuksessa (aiheesta enemmän: Myytit ja totuus artikkelissa). Jeesuksessa sekä Vanha- että Uusi testamentti täydentävät toisiaan.

Etiikka perustuu suhteeseen Jumalan kanssa, ei ainoastaan moraalisääntöjen noudattamiseen. Vain Jumala on vanhurskas ja pystyy täyttämään moraalin mittapuut. Siksi todellinen moraali perustuu Jumalalta tulevaan Henkeen, joka pääsee ihmiseen vain jos tämä myöntyy siihen, vain jos ihminen vastaa Jumalan kutsuun suostumalla omasta puolestaan suhteeseen Jumalan kanssa. Jumala tunsi Abrahamin. Hänen käskynsä perustui erittäin läheiseen suhteeseen Hänen ja Abrahamin välillä; niin läheiseen suhteeseen, että Jumala koetteli Abrahamia koska tiesi ennalta kuinka tämä toimisi. Kaikkinäkevänä Jumala näkee lopun alusta. Lopulta, Jumala ei uhrauttanutkaan Iisakia. Koettelemalla Abrahamia, Jumala tahtoi osoittaa koko maailmankaikkeudelle että Abraham on Hänen ystävänsä. Abraham osoitti Jumalalta tulleen uskon, oikeanlaisen jumalsuhteen, järkähtämättömyyttä ja syvyyttä, sekä oikeanlaista suhdetta joka tuntee Hänet joka pitää sanansa ja ei hylkää niitä jotka ovat ottaneet Hänen antamansa pelastusliiton vastaan.

On kyllä totta, että Jumala määräsi muinaisen Israelin hävittämään naapurikansoja. Usein ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, että Vanhan liiton aikana ihmiset todella elivät kansana, yhtenä tiiviinä yksikkönä. Henkilökohtaisen jumalsuhteen lisäksi oli myös yhteisöllinen suhde Jumalaan; siksi Israelin kansalla oli erinäisiä lakeja ja säädöksiä. Kun puolestaan yhtenäisen pakanakansan epäjumalanpalvelusmuodot sisälsivät kauhistuttavia ja epäsiveellisiä toimia, nämä palvontamuodot vaikuttivat myös jokapäiväiseen elämään. Sitä kautta sekä epäjumalanpalvelus että siveettömyys olisivat levinneet myös Israelin keskuuteen jos Israel olisi yhtynyt näihin kansoihin (4.Moos. 31:14-16; 5.Moos. 20:18). Näin ikävä kyllä kävikin. Palestiinassa ja Syyriassa tehdyistä arkeologisista kaivauksista on löytynyt tietoa muinaisista epäjumalanpalvontamenoista (SDA Bible Commentary, volume 1, 1953, s. 126-129). Ras Shamran taulut osoittavat, että ennen sen tuhoa (1400-luvulla eaa.) oli yleistä uhrata eri jumalille. Kaivauksista on löytynyt kuvauksia Baal, Anath, El, Dagon ja usean muun jumalan palvontaan liittyvistä menoista, joiden järkyttävyys moraalisessa mielessä voi antaa osviittaa vastaukselle kysymykseen: miksi hyvä Jumala tuhoaisi kansoja?

Vanhan liiton aika oli Saatanan hallinta-aikaa, sotaisaa aikaa, ja Jumalan oli toimittava osittain ihmisten tavoilla, ihmisten kautta, sillä Hän oli valinnut tietyn kansan kaikkien kansojen joukosta. Silloinen Jumalan valitsema yhteiskunnallinen järjestys oli teokraattinen, toisin kuin Uuden liiton aikainen. Uudessa liitossa Jumalan kansalaiset ovat sekoittuneina maallisiin kansoihin ja erilaisiin yhteiskuntajärjestelmiin. Jumala valitsi Israelin kansan, koska se oli kaikista kansoista kaikkein vähäisin, osoittaakseen voimansa (5.Moos. 7:7). Ehkä merkittävin vertauskuva (joka tosin oli todellinen tapahtuma) tästä asetelmasta oli Daavidin ja Goljatin vastakkainasettelu. Vanhan liiton idea sotavoimista uskonnollisen maailmanjärjestyksen ylläpitäjänä ei päde Uuteen liittoon. Se kuuluu osana ristillä kumottuihin säädöksiin. Sitä paitsi, Israelin tuli vallata vain tietty, melko pieni, alue lähi-idästä. Tällä alueella kukoistavan todellisen Jumalan, taivaan ja maan Luojan ja ihmisen pelastajan, tuntemuksen tuli houkutella ympäröiviä kansoja totuuden tuntemiseen.

Israelilaisten tuli hävittää kansat, joiden pahuus oli ”täyttänyt mittansa” (1.Moos. 15:16). Jumala kuitenkin tiesi, että sotiminen vaikuttaa negatiivisesti ihmiseen ja usein Hän soti israelilaisten puolesta (2.Moos. 14:14, 26-28; 5.Moos. 20:4; 7:20; Joos. 10:11; 1.Sam. 7:10). Israelilaisten tuli taistella moraalisempien periaatteiden mukaisesti kuin mitä muilla kansoilla oli. Ellei viholliskaupunki ollut täyttänyt syntiensä mittaa, heille tuli tarjota mahdollisuus antautumiseen (5.Moos. 20:10,11, 15-18). Tällainen tilaisuus saatettiin antaa myös rauhantahtoisille yksityishenkilöille (Joos. 6:22-25).

Muinaisen Israelin yhteiskunnalliset lait, ja varsinkin Kymmenen käskyä, olivat viisaampia, parempia ja ihmisystävällisempiä kuin sen ajan kulttuurien kehittyneimpienkin kansojen lait. Mooses julisti israelilaisille: ”Minä opetan teille lain käskyt ja säädökset, kuten Herra, minun Jumalani, käski minun tehdä. Teidän tulee noudattaa niitä siinä maassa, jonka nyt menette ottamaan haltuunne. Noudattakaa niitä ja pitäkää ne, sillä ne ovat muiden kansojen silmissä osoitus teidän viisaudestanne ja ymmärryksestänne… Onko millään muulla suurellakaan kansalla yhtä oikeudenmukaiset käskyt ja säädökset kuin tämä laki, jonka minä teille tänään annan?” (5.Moos. 4:5,6,8)

Kuitenkin Israelin hylättyä Jumalan lain, naapurikansat alkoivat uhitella sitä vastaan. Se johti jatkuviin sotiin, sillä myös Israel usein turvautui mieluummin inhimillisiin keinoihin ja jopa naapurikansojen apuun kuin Jumalan voimaan. Sen vuoksi sille sanottiin: ”Joudut jatkuvasti käymään sotia” (2.Aik. 16:7-9). ”Daavid ei kelvannut rakentamaan Jumalan temppeliä, koska ’oli vuodattanut paljon verta ja käynyt suuria sotia’ (1.Aik. 22:8). Sodat eivät olleet Jumalan suunnitelman mukaisia vaan seurausta kansan tottelemattomuudesta Hänen käskyilleen (Tuom. 2:10-23)” (Auvo Helminen, Vastaus löytyy Raamatusta, s.100).

Mainokset