Avainsana: Raamattu

Helvetti ja oikeudenmukainen moraalin perusta

Lukiessani ateistien kirjoittamia kirjoja ja seuratessani debatteja moraalin perustaan liittyen ateistien (tai agnostikkojen) ja teistien välillä, olen huomannut, että ateistit antavat usein vastaväitteen, että raamatulliseen teismiin ei voi perustaa johdonmukaista moraalia, jos Jumala kiduttaa lukemattomia ihmisiä tai sallii heidän kidutuksen ikuisessa helvetissä. Esimerkiksi Richard Dawkins, Sam Harris ja Christopher Hitchens eivät perusta moraaliteorioitaan Raamatulle täsmälleen tämän syyn vuoksi (Dawkins, God Delusion, 319–322; Harris, The Moral Landscape, 32; Hitchens, God Is Not Great, 205), vaikka on heillä toki muitakin syitä. Ateistien väitteessä on perää, sillä, vaikka uskon viimeiseen tuomioon ja rangaistukseen pahuudesta, mielestäni Jumala ei ole oikeudenmukainen, jos Hän rankaisee ihmisiä ikuisesti heidän lyhyen elämän aikana tehtyjen syntien ja rikosten vuoksi. Mutta maailmassa on lukematon määrä kristittyjä, jotka uskovat sekä ikuiseen helvettiin että oikeudenmukaiseen Jumalaan. Voiko Jumala olla oikeudenmukainen, jos helvetti on ikuinen?

Tunnettu evankelinen teologi Millard J. Erickson uskoo, että Jumala voi olla oikeudenmukainen langettaessaan ikuisen rangaistuksen siksi, koska ihmisten tehdessä syntiä ikuista Jumalaa kohtaan, he tekevät ikuisen synnin, jolloin rangaistuksen on oltava myös ikuinen (Erickson, Christian Theology, 1137). Erickson ei kuitenkaan ole johdonmukainen ja raamatullinen kolmesta syystä.

1. Synnin ominaisuuksien on oltava verrannollinen rangaistuksen ominaisuuksiin

Synti on jotakin niin syvää ja kauheaa, että sen palkka on kuolema (Room. 6:23). Vaikka on pahuudeltaan eri tasoisia syntejä, synti yleisesti ja itsessään on, kyllä, äärettömän pahaa. Synti ei kuitenkaan ole ajaltaan ikuinen, sillä synti lopulta sidotaan sen tekijään, kun jokainen saa tekojensa mukaan tuomiolla (Matt. 16:27; Ilm. 20:12–13). Näin tehdään siksi, koska ihmisillä ja enkeleillä on valinnanvapaus sen suhteen, seuraavatko he Jumalaa vai Saatanaa. Synti sai alkunsa Luciferin, luodun ja rajallisen olennon, ylpeydestä ja kapinasta Jumalaa vastaan (Jes. 14:12–17; Hes. 28:11–19), ei ikuisesta Jumalasta. Koska jokainen saa tekojensa mukaan, ja koska ihmisten synnit tekoina ovat eri laatuisia ja tapahtuvat hetkellisesti tai tietyn ajan, tulee rangaistuksenkin olla laadultaan ja ajaltaan vaihteleva, ei ikuinen joka suhteessa. Ehkä sanot: ”Mutta tekojen seuraukset voivat olla ikuisia.” Totta, mutta ihmisen valitessa synnin ja paholaisen tien, hän tekee hallaa vain itselleen, ei Jumalalle (Jer. 7:19); ja ihmisen tehdessä väärin toista kohtaan, joka sen tähden joutuu kadotukseen, molemmat heistä silti tuomitaan sen tiedon mukaan, joka heillä henkilökohtaisesti on ollut totuudesta (Room. 2:12–16).

Vaikka synnin laatu itsessään (syvimmiltään) on äärettömän pahaa, Jeesus oli ja on syntiä voimakkaampi, sillä vain tahraton Jumalan Karitsa pystyi voittamaan synnin (Hepr. 7:26–28). Emme pysty täysin ymmärtämään, kuinka äärettömän pahuuden voi voittaa äärettömällä hyvyydellä, mutta meidän ei tarvitsekaan tietää kaikkea, sillä emme ole Jumala. Kaksi asiaa meidän kuitenkin tarvitsee ymmärtää synnistä ja sen rangaistuksesta: (1) Synnille ei ole puolustusta, sillä Jumala ei suunnitellut ja luonut pahuutta, jotta pahuudesta mukamas nousisi hyvää (Room. 3:8). Vaikka kuinka tutkisimme synnin syvyyttä, emme koskaan löydä syytä sille. Siksi synnin pahuus on ainakin tässä mielessä ääretöntä, emmekä koskaan löydä puolustusta sille. (2) Vaikka synti itsessään on äärettömän pahaa, lopulta katumattomat saavat tekojensa mukaan valintojensa ja tietonsa perusteella, sillä se on oikeudenmukaista.

2. Jumala pystyy antamaan ajallisesti rajallisia rangaistuksia

Usein ikuisen helvetin opin taustalla on kreikkalaisesta filosofiasta tullut sielun kuolemattomuusoppi, joka ei ole raamatullinen (lisää tästä artikkelissa Kuoleman arvoitus). Erickson ei kuitenkaan usko sielun alkuperäiseen kuolemattomuuteen (Erickson, 454), ja toinen evankelinen teologi Robert Duncan Culver uskoo, että ihmisen sielu ei ole luonnollisesti kuolematon, vaan se voidaan tehdä kuolemattomaksi (Culver, Systematic Theology, 1019). Uskottiinpa sitten että sielu on alkujaan kuolematon tai että se tehdään kuolemattomaksi, lopputulos on sama: pahat sielut elävät ikuisessa piinassa, koska Jumala jotenkin ”asettaa” heihin kuolemattomuuden. Meidän on kuitenkin muistettava Ericksonin syy ikuiselle rangaistukselle, joka on se, että Jumalan on rangaistava omaan ikuiseen luontoonsa kohdistuneen synnin mukaisesti.

Jos mietimme Ericksonin väitettä, voimme todeta, että Jumala on joko valinnut tuon lain, jota Hän itse noudattaa, tai Hän on jonkin ulkoisen lain vanki, jolloin lopputuloksena on sama ongelma: jos rangaistuksen tulee aina olla ikuinen, Jumala pystyy rankaisemaan ainoastaan oman ikuisen luontonsa mukaisesti. Mutta vaikka Jumalan luonto on ikuinen (Hän ainoastaan on kuolematon! [1. Tim. 6:16]), se ei tarkoita sitä, että Hän ei voisi antaa ajallisesti rajallisia rangaistuksia. Itse asiassa Hän antoi ajallisesti rajallisen rangaistuksen munaiselle maailmalle määräten vedenpaisumuksen vyörymään maan yli täsmälleen 40 päivää ja 40 yötä (1. Moos. 7:4). Samoin lopunajan maailma ja kaikki elämä sen päällä tuhoutuu, tällä kertaa tulessa (2. Piet. 3:6–7), eikä ole rangaistuksen alaisena loputtomiin. Tämä tulella tuhoaminen on Raamatun käsite helvetistä.

3. Rangaistuksen lopullinen tarkoitus ja Jumalan kunnia

Ericksonin väite olettaa, että rangaistuksen lopullinen tarkoitus on sovittaa se, että Jumalaa ja Hänen ikuista luontoaan on loukattu; ja koska Jumalan luonto on ikuinen, rikosta ei pysty koskaan sovittamaan. Ericksonin ja monien evankelisten oletus perustuu paljolti Jonathan Edwardsin ajatteluun, kun hän esimerkiksi sanoi kerran: ”Minkä tahansa rikoksen kauheus on mitattava sen henkilön arvon ja arvokkuuden mukaisesti, jota kohtaan rikos tehdään.” (lainattu artikkelissa Davidson, “Reasonable Damnation: How Jonathan Edwards Argued for the Rationality of Hell,” 50, oma käännös) Miettiessämme evankelisten kirjailijoiden kantoja, kysykäämme ensin: mitä on arvokkuus? Onko arvokasta kiduttaa jotakuta ikuisesti niiden rikosten mukaan, jotka hän on tehnyt hetkellisesti tai lyhyen elämän aikana. Toiseksi evankelisten teoria tuo mieleen Jumalan, joka on kuin oman ikuisen mielensä vankilassa, ikuisessa skitsofrenisessa kehässä, jota ei edes Hän itse pysty pysäyttämään. Jos Hän taas pystyisi pysäyttämään tämän kehän, miksi Hän ei sitä pysäyttäisi? Joku voisi sanoa, että Jumala ei pysäytä sitä samasta syystä, kuin Hän ei pysäyttänyt pahuuden tuloa maailmankaikkeuteen alun perinkään, mutta se ei ole sama asia, kuin ikuinen rangaistus, sillä synnin ilmaantuminen ei ollut rangaistus mistään.

Mutta, niin kuin tuotiin esille, Ericksonin ja monien evankelisten mukaan ikuisessa helvetissä ei ole kyse ainoastaan siitä, että Jumala antaisi synnin pysyä ikuisesti jossakin osassa maailmankaikkeutta—joka jo itsessään on outoa—vaan siitä, että Hän antaisi rangaistuksen pysyä ikuisesti eikä pysäyttäisi synnin ja oman luontonsa ristiriidan loputonta kehää vain siksi, koska Hänen luontoaan on loukattu, joka kohdistaa syyn Jumalan oman kunnian ylläpitämiseen. Jumalan kunnia on kyllä tärkeää ja Hänen herruutensa edessä jokainen polvi tulee notkistumaan (Room. 14:11), mutta ikuisen helvetin oppi tekee Jumalasta julman ja psykopaattisen diktaattorin, jonka kunnian ylläpitäminen saa hirvittäviä muotoja. Jumalan kunnia ei ole ristiriidassa Hänen oikeudenmukaisen, rakastavan ja järkevän luonteensa kanssa. On yksinkertaisesti järjetöntä rangaista ketään loputtomiin.

Useat väittävät, että Jumala rankaisee syntisiä ikuisesti sen tähden, että he jatkavat ja tahtovat jatkaa synnin tekemistä ikuisesti siksi, koska eivät tahdo katua. Mutta tämä ei ole Jumalalle tarpeellista eikä se edesauta Hänen kunniaansa, koska Jumala voisi yhtä hyvin tuhota heidät nähdessään sen etteivät he tule koskaan katumaan, sillä Jumala on kaikkinäkevä (Hän näkee tulevaisuuteen ja jokaisen sydämeen). Voidaan tietenkin väittää, että se ei riitä, että Jumala yksin tietää tulevaisuuden, vaan koko maailmankaikkeuden tuomioistuimen edessä on näytettävä, että pahat eivät koskaan kadu, jonka tähden synnin tekemisen ja katumattomuuden kehä jatkuu loputtomiin. On kyllä totta, että Jumala on asettanut avoimen tuomioistuimen (Job. 1:6—2:10; Room. 2:16), jotta koko maailmankaikkeus näkisi ja näkee synnin hirvittävyyden, Saatanan vääryyden (ja julmuuden!) ja Jumalan rakkauden ja oikeudenmukaisuuden. Mutta Jumala ei jatka tätä avointa ”oikeusjuttua” loputtomiin, sillä Raamatun mukaan ihminen tekee ikuisuusvalintansa tämän maailmanajan kuluessa. Kuoleman jälkeen ei ole enää mahdollista katua (Matt. 24:42–51; Luuk. 13:1–9, 25–28; Hepr. 6:4–6). Siksi Jumala on sallinut tämän maailmanajan toimia ”näyttämönä”, joka osoittaa maailmankaikkeudelle eron syntiään katuvien ja katumattomien välillä. (Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta [Luuk. 16:19–31] opettaa, että kuoleman jälkeen ei voi enää katua tekojaan. Tätä vertausta käytetään kuitenkin usein ikuisen helvetin opin puolustamiseksi. Yksi merkittävä syy ikuisen helvetin opille onkin Raamatun väärintulkinta. Yhdyn Lauri Thurénin ajatukseen siitä, että tulkitessamme Raamattua, meidän on otettava huomioon sen kerronnan retoriset keinot. Hän sanoo, että esim. vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta ei suoranaisesti anna tietoa siitä, mikä oli Jeesuksen tai evankelistan näkemys taivaasta tai kuolemanjälkeisestä elämästä [Thurén, Derhetorizing Paul, 26n11]. Tuo vertaus oli retorinen keino opettaa juuri sitä, että kuoleman jälkeen ei voi enää katua syntejään ja muuttaa elämänsä suuntaa. Raamatun helvettiopin tulkintaa sen omilla käsitteillä sekä ”epäselviä” kohtia, mukaan lukien edellä mainittua vertausta, käsitellään enemmän artikkelissa Helvetti Raamatussa sekä Adventtikirkon sivustolla artikkelissa Kadotettu kadotus.)

Tunnettu evankelinen teologi Norman Geisler sanoo: ”Kaikki-rakastavan Jumalan luonteelle ei ole johdonmukaista nitistää niiden sielut, jotka eivät tee hänen toiveidensa mukaan; voitko kuvitella maallisen isän, joka tappaisi lapsensa siksi, kun nämä eivät tee hänen tahtonsa mukaisesti?” (Geisler, Systematic Theology, vol. 4, 339, oma käännös). Vertaus on kuitenkin ontuva. Maalliset isät eivät ole kaiken todellisuuden ja kaikkien maailmojen luojia ja ylläpitäjiä, mutta Jumala on. Ja voitko kuvitella, että rakastava Jumala voisi antaa ihmisen kitua ikuisesti, vaikka tämä on tehnyt valintansa olla seuraamatta Jumalaa? Ratkaiseva seikka on se, että jumalattomat tahtovat kuolla (Ilm. 6:16)! Jumalalla ei ole mitään syytä pitää heitä hengissä kirkkaudessaan, jossa he eivät pysty eivätkä halua asua, sillä kun synti hävitetään maailmankaikkeudesta, sitä ei myöskään harjoiteta enää missään universumin pimeässä nurkassa, sillä toista kertaa ei synti ja sen seuraukset tule nousemaan maailmankaikkeudessa (Nah. 1:9; Ilm. 12:12; 21:4). Jumala sulkee oikeusjutun Hänen ja Saatanan välillä.

Tämän myötä voimmekin palata alkuperäiseen kysymykseen: onko Jumalan loukattu luonto helvetin lopullinen syy ja tarkoitus? Vastaus tähän on, että se riippuu siitä, mitä tarkoitetaan Jumalan kunnialla. Synnin lopullinen hävittäminen maailmankaikkeudesta on helvetin loppuun-kuluttavan tulen tarkoitus (Mal. 3:19; Juud. 1:7 VKR; Ilm. 20:9) ja se tuo ilmi Jumalan kunnian, joka ei hyväksy syntiä. Raamattu puhuu toisesta kuolemasta (Ilm. 21:8), ei ikuisesta elämästä synnissä ja helvetissä.

Mutta miettiessämme Jumalan loukattua luontoa, arvoa tai kunniaa, Ericksonin (ja evankelisten) väitteessä on perääkin. Synti on niin hirvittävää, että Jumala ei koskaan hyväksy syntiä itsessään ja se ei kestä Hänen pyhyytensä edessä. Siinä mielessä sitä ei koskaan voida sovittaa. Jeesus kuitenkin sovitti ihmiskunnan synnin ottamalla päälleen sen rangaistuksen, ottamalla päälleen Jumalan vihan syntiä kohtaan. Kristus voitti synnin ja kuoleman ja Jumala antaa kaikki synnit anteeksi jokaiselle katuvalle sielulle lukemalla Kristuksen veren ja täydellisyyden katuvan syntisen luonnon ja tehtyjen syntien sovitukseksi ja kuolemanrangaistuksen mitätöimiseksi. Vaikka Jeesus jatkaa synnin voittamista syntejään katuvien yksilöiden puolesta taivaan pyhäköstä käsin (Hepr. 4:14–16; 8:1), Hän ei ajallisesti jatka universaalin synnin voittamista ikuisesti, vaan Golgatalla Jeesus jo ”kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha” (Jes. 53:5 KR92). (Vaikka Jeesus jatkaa taivaallista välitystyötään, Hän ei jatka sitä ikuisesti, sillä osa ihmiskunnasta ei tahdo koskaan kääntyä Jumalan puoleen, jonka johdosta Jumala sulkee armon oven [Ilm. 14:10; 16:10–11; 22:10–12], aivan niin kuin Hän sulki arkin oven ennen vedenpaisumusta, kun ihmiset olivat valintansa tehneet, niin kuin periaatteessa tapahtuu myös lopunaikana [Matt. 24:36-40]). Evankelisena kristittynä Erickson toki uskoo Jeesuksen veren kautta pelastumiseen ja Golgatan ilmoitukseen Jumalan luonteen oikeudenmukaisuudesta ja rakkaudesta, mutta syntiä odottaa lopullinen hävitys, ei ikuinen sovituksen tarpeen ja sovittamattomuuden kehä Jumalan luonnon loukkaamisen takia, sillä se ei ole Jumalan oikeudenmukaisen ja rakkaudellisen luonteen mukaista. Jumalan luonto ja luonne ovat sopusoinnussa keskenään.

Synti, kyllä, loukkaa Jumalaa ja sattuu syvälle Hänen sydämeensä, mutta Herra sanoo synnin tekemisestä: ”Mutta minä, Herra, kysyn: Minuako he muka loukkaavat, eivätkö pikemminkin itseään? Itsensä he häpäisevät!” (Jer. 7:19 KR92) ”Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat, ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein.” (Job 35:8 KR92) Ihmisten ja maailmankaikkeuden kaikkien olentojen hyvinvointi on ensimmäisellä sijalla Jumalan sydämellä, joka kävi ilmi siinä, kun Taivaan Isä uhrasi oman Poikansa ja siinä, kun Jeesus uhrasi oman elämänsä ihmiskunnan hyväksi.

Lopputulos

Rangaistuksen synnistä tulee olla oikeudenmukainen ja täten ottaa huomioon ihmisten (ja enkelien) henkilökohtaiset valinnat ja tieto totuudesta, jolloin jokaista rangaistaan tekojen mukaan, jolloin rangaistus ei voi olla ikuinen, sillä teot eivät kestä ikuisesti. Vaikka Jumalan luonto on ikuinen, Hän on antanut ja pystyy antamaan ajallisesti rajoitettuja rangaistuksia. Jumala ei pidä yllä kunniaansa maailmankaikkeudessa antamalla hirvittävän rangaistuksen jatkua loputtomiin. Se, päinvastoin, tahraisi Hänen kunniansa ja arvokkuutensa. Jumalan kunnia näkyy Hänen rakastavassa ja oikeudenmukaisessa luonteessaan; ja Hänen kunniansa ja luontonsa eivät ole ristiriidassa Hänen luonteensa kanssa. Kristittyjen tulisi ottaa tämä huomioon apologetiikassa. Raamatun Jumalan varaan voi perustaa johdonmukaisen moraalin, sillä Hän on itse rakkaus ja oikeudenmukaisuus.

Kirjallisuus

Culver, Robert Duncan. Systematic Theology: Biblical and Historical. Fearn, Scotland: Mentor/Christian Focus, 2006.

Davidson, Bruce W. “Reasonable Damnation: How Jonathan Edwards Argued for the Rationality of Hell.” Journal of the Evangelical Theological Society 38.1 (1995): 47–56.

Dawkins, Richard. The God Delusion. London: Bantam Press, 2006.

Erickson, Millard J. Christian Theology. 3rd ed. Grand Rapids, MI: Baker Academic, 2013.

Geisler, Norman. Church, Last Things. Vol. 4 of Systematic Theology. Minneapolis, MN: Bethany House, 2005.

Harris, Sam. The Moral Landscape: How Science Can Determine Human Values. London: Black Swan, 2012.

Hitchens, Christopher. God Is Not Great: How Religion Poisons Everything. Paperback ed. with additions and corr. London: Atlantic Books, 2008.

Thurén, Lauri. Derhetorizing Paul: A Dynamic Perspective on Pauline Theology and the Law. Vol. 124 of Wissenschaftliche Untersuchungen zum Neuen Testament. Tübingen: Mohr Siebeck, 2000.