Onko Raamattu Jumalan inspiroima teos? Onko Raamatun kaanon järjestetty Jumalan johdatuksesta ja onko Raamatulla Jumalan auktoriteetti? Jos Jumalan Sana on Jumalan inspiroima, silloin sillä on Jumalan auktoriteetti ja silloin Raamattua tulisi myös tulkita itse Raamatulla. Tähän periaatteeseen pohjautuu Sola Scriptura, ”Yksin kirjoituksista”, näkemys. Väitetään, että ei voi loogisesti väittää rakentavansa teologiaa ainoastaan Raamatulle, koska apostolit eivät olisi rakentaneet teologiaansa Raamatulle, koska kaanonia ei vielä oltu järjestetty yhtenäiseksi kirjakokoelmaksi heidän aikanaan. Se ei kuitenkaan ole totta, niin kuin kerrotaan alempana. Lisäksi Sola Scriptura ei väitä, että ihmiset eivät olisi kirjoittaneet ja koonneet Raamattua, mutta se kyllä väittää, että Raamattu on kirjoitettu ja koottu ainoastaan Jumalan auktoriteetille.

Näin ollen, onko Jumala siirtänyt auktoriteettiaan myös ihmiselle? Jumala näytti auktoriteettinsa apostoleille Jeesuksessa sekä Vanhan testamentin kirjoituksissa, joiden varaan apostolit rakensivat teologiansa ja uskonsa. Jeesus oli keskushahmo, ja ennen ja jälkeen Häntä kaanon muodostui Pyhän Hengen toimesta, Pyhän Hengen auktoriteetille. Kuinka Pyhä Henki on inspiroinut Raamatun kirjoittajia ja järjestelijöitä? Näitä aiheita käsitellään tässä kirjoitelmassa. Käsitellään myös sitä, kuinka tärkeää on ymmärtää minkälaisille ”peruskiville” Jumalan arvovalta perustuu itse tekstissä (Vanhassa testamentissa sekä Uudessa testamentissa).

Raamatun inspiraatio

Raamatusta ei löydy sanaa ”inspiraatio”. Sana tulee latinasta ja tarkoittaa ”hengittää sisään” (Handbook of Seventh-day Adventist Theology – Commentary Reference Series vol. 12, s. 34). 2. Tim. 3:16 kertoo, että jokainen pyhä kirjoitus on syntynyt Jumalan Hengestä (”Jumalan hengittämä”; ”theopneustos”; ”breathed by God”) (ibid.). Koska ”inspiraatio” sanalle ei ole selvää kreikankielen vastinetta Raamatussa, joka selittäisi prosessia siitä, kuinka Jumalan Henki tulee ihmismieleen, sen voisi sanoa kuvaavan paremmin prosessia siitä kun Jumalan Henki ylipäätään vaikuttaa valituissa ihmisyksilöissä (ibid.). Näin siksi, koska Jumala ei pakota ketään tottelemaan itseään ja Hän ei sanele käskyjä alistavan arvovaltaisesti; vaan vaikuttaessaan ihmisyksilöön Hän aina antaa ihmisen itse vastata kutsuun, jolloin syntyy molemminpuoleinen liitto Jumalan ja ihmisen välillä. Tämän liiton taustalla on Jumalan Abrahamin kanssa tekemä uskonliitto, joka oli lakiliiton pohjalla (1.Moos. 15-17).

Raamatun kirjoittaminen on ollut Pyhän Hengen ja ihmisen yhteistyötä. Jotkut profeetoista puhuivat ja jotkut kirjoittivat. Heidän tekojaan ja kirjoituksiaan voidaan näin kutsua ”inspiroiduiksi”, Pyhän Hengen ”johtamiksi” (2.Piet. 1:21) tai Hänen ”liikuttamiksi” (KJV). Tämän vuoksi Raamatun inspiraation kohdalla ei voi puhua sanainspiraatiosta, vaan kyse on ajatusinspiraatiosta. Jumala antoi ymmärrystä esim. pelastushistoriaan liittyvistä asioista, ja ihminen kirjoitti niistä omin sanoin. Kirjailijat jatkuvasti viittaavaat itseensä persoonapronomineilla; he myös ovat tallentaneet omia kokemuksiaan (Esra 8:15-30: Neh. 1:1-11; Jes. 6:1-8; Jer. 1:1-19; Dan. 7:1-28; Gal. 1:12-2:10; Ilm. 1:9-19).

Patristisella ajalla uskottiin useimmiten Raamatun olevan suoraan Jumalan sanelema (Norman R. Gulley, Systematic Theology vol. 1 Prolegomena, s. 295-296). Ihminen ei kuitenkaan ole Pyhän Hengen vaikutuksessa kuin mekaaninen objekti, vaan ihmisellä on itsehallinta (Gal. 5:23), sillä ”profeetat pystyvät hallitsemaan henkilahjojaan” (1.Kor. 14:32). Merkkinä väärennöksestä on irrationaalisuus, johon useimmiten kuuluu ”siansaksa” (glossolalia), ekstaattinen käytös, saneluteoriat (ibid.), liturgian ja sakramenttien painotus joihin kuuluu mantramainen kaavojen ja rukousten esittäminen, sekä ylistys jonka tarkoituksena on saada ekstaattinen kokemus (joka on itseasiassa samaa liturgian painotusta joka on ollut uskonnollisuutta yhdistävänä tekijänä Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta lähtien; näin Raamatun inspiroitu sanoma ja pyhitysoppi mitätöityy ja tilalle tulee tunteidenhakuisuus).

Raamatun inspiraatio on ehkä suurin Sola Scripturaa tukeva elementti, koska se kertoo, että Jumalan Pyhä Henki on innoittanut Kirjan kirjoittajat. Tämä tarkoittaa, että myös teksti on innoitettu ja siksi sitä voi ymmärtää vain Pyhän Hengen avulla. Näin Pyhä Henki on Raamatun kaanonin määrittäjä, ei ihmisen auktoriteetti ja traditio. Näitä aiheita käsitellään seuraavaksi.

Auktoriteetti ja traditio

Onko Raamatulla kaikki arvovalta? Jos on niin miksi? Mikä määrittelee Raamatun arvovallan? Määritteleekö sen itse Raamattu vai traditio vai molemmat? Tradition osallisuudesta teologian auktoriteettiin on kolme yleisintä teoriaa, jotka Heiko Oberman ja Alister E. McGrath asettavat seuraavasti: 0-lähdeteoria, joka sanoo että traditiolla ei ole lainkaan osuutta autoritatiiviseen uskoon; 1-lähdeteoria, joka selittää että Raamatulla on arvovalta, mutta traditio auttaa tulkitsemaan Raamattua ”oikein”; ja 2-lähdeteoria, jonka mukaan traditio on Raamatusta erillinen auktoriteetti. (Kessia Reyne Bennett, Tradition 0.5 : A Case for ”No Creed but the Bible”, Adventist Theological Society, http://www.atsjats.org/article/103/media/video-audio-archives/2013-fall-symposium-the-nature-function-of-scripture, http://www.scribd.com/doc/116137747/Tradition-0-5-Creeds-the-Evangelical-Theologian#scribd)

1-lähdeteoriaan uskoivat paljon jo varhaiset kirkkoisät, ja se tuntuu olevan myös nykyään suosituin teoria (McGrath, Kristillisen uskon perusteet, s. 194-197). 2-lähdeteorian kehitteli Katolinen kirkko Trenton kirkolliskokouksessa, jonka mukaan traditio on jopa ilmoituksen toinen lähde Raamatun lisäksi. Puolestaan uskonpuhdistus (keskiajalla ja uuden ajan alussa) pyrki pohjustamaan uskoa ainoastaan Raamatulle, mutta oli vielä osittain aikansa vanki. Esim. Luther ajatteli, että Raamatun kaanonin sisällä on oikea kaanon kun hän ei hyväksynyt Jaakobin kirjettä. Näin hän itse tuli väheksyneeksi Sola Scriptura periaatetta. Myöhemmin Luther kuitenkin hyväksyi Jaakobin kirjeen ja ymmärsi sen, että Paavalin kirjeet ja Jaakobin kirje eivät ole toistensa kanssa ristiriidassa vaan Raamatussa on johdonmukainen vanhurskautumisoppi (Enemmän vanhurskautumisopeista artikkelissa Uskonvanhurskauden merkki).

”Raamattu ja yksin Raamattu oli uskonpuhdistuksen taisteluhuutona… [E]i ollut kohtuullista odottaa, että uskonpuhdistajat heti olisivat nähneet kaikkea Raamatun totuutta ja jaksaneet sitä kaikessa panna käytäntöön [pitäydyttiin esim. lapsikasteessa ja sunnuntain pyhittämisessä]. Tämä tosiasia tarjosi Rooman kirkolle mahdollisuuden syyttää mm. luterilaisia epäjohdonmukaisuudesta ja puolustaa omaa valtaansa, joka edellytti tradition ottamista huomioon Raamatun rinnalla.” (Olavi Rouhe, Uskonpuhdistuksen perillisiä, s. 149) ”On sinänsä mielenkiintoista, että Vatikaanin toinen konsiili (1962-1965) näyttää etääntyneen tästä lähestymistavasta ja alkaneen suosia” 1-lähdeteoriaa (McGrath, s. 198). Usein ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, että Vatikaani II konsiilin tarkoitus ei ollut mitätöidä tavuakaan Trenton konsiilin päätöksistä, vaan ainoastaan uudistaa sen oppia nykyajalle sopivammaksi ja syvemmäksi (http://www.seattlecatholic.com/article_20030103_Differing_from_Other_Councils.html; http://en.wikipedia.org/wiki/Second_Vatican_Council). Itse asiassa 1-lähdeteoria on lähes sama asia kuin 2-lähdeteoria, koska molemmat antavat painavan arvon traditiolle. 1-lähdeteoriassa traditio ei ole vain apu Raamatun ymmärtämisessä vaan ”oikea” tapa sen ymmärtämiseen, jolloin traditio saa arvovallan Raamatun rinnalla. Näin traditio sanelee sen, kuinka tulee uskoa.

Tradition nostaminen Raamatun rinnalle 2-lähdeteorian saatua jalansijaa Trenton konsiilin jälkeen aiheutti ns. radikaalireformaattoreissa pitäytymistä ainoastaan Raamattuun. Syntyi 0-lähdeteoria. Tätä periaatetta sanotaan myös Tota Scripturaksi (”Koko Raamattu”) (Richard M. Davidson, Interpeting Scripture According to Scripture, http://www.perspectivedigest.org/article/69/archives/17-2/interpreting-scripture-according-to-scripture). 0-lähdeteoriaan uskoo mm. (tai ainakin) Seitsemännen päivän adventistikirkko (tunnetaan Suomessa pelkästään Adventtikirkkona). Usein kuitenkin sekotetaan radikaalireformaatio spiritualisteihin eli ns. hurmahenkiin. Välttäessään vääriä traditioita, jotkut hurmahenget menivät niin pitkälle, että he erottautuivat monista raamatullisistakin opeista systemaattisen tutkimuksen vajavuuden vuoksi. Monet erottautuivat myös yhteiskunnasta. Ainoaksi autoritatiiviseksi Raamatun selittäjäksi nousi oletettu Pyhän Hengen yksilöllinen vaikutus. Kuitenkin ”varsinainen anabaptismi, kastajaliike, on erotettava ’sisäiseen sanaan’ vetoavista spiritualisteista ja mm. kolminaisuuden kieltävistä rationalisteista. Ellei tätä erotusta tehdä, syyllistytään helposti sellaisiin erehdyksiin, joissa evankelisia anabaptistejakin syytetään spiritualismista, vaikka nämä itse torjuivat spiritualismin ainakin yhtä jyrkästi kuin Luther ja muut klassisen protestantismin uskonpuhdistajat.” (Olavi Rouhe, Uskonpuhdistuksen perillisiä, s. 42)

Traditiolla, toki, on merkitystä Raamatun selittäjänä ja yhteisöllisen uskon ylläpitäjänä niin pitkälle kuin se tukeutuu Raamattuun. Esim. kolminaisuusoppia täytyy selittää Raamatusta, jotta se tulee selväksi. On selvää, että tämä selitys tapahtuu ihmisten kautta, ihmisen instituutioiden kautta, jotka on rakentanut traditio. Traditio on tavallaan sellaista, joka muodostuu luonnollisesti sen hetkisen kulttuurin mukaan. Traditio on kuin inhimillinen puoli Jumalan Sanan ymmärtämisessä. Se on sidottuna sen hetkiseen kulttuuriin. Myös Raamatun kirjoittajat olivat sidottuja aikansa kulttuuriin, mutta se ei tarkoita että he olisivat antaneet aikansa maailman vaikuttaa itse sanomaan. Pyhä Henki erottelee kulttuurilliset kerrokset pois päältä, jotta niiden alta löytyisi Jumalan Sana, Jumalan ilmituotu ajatus, Hänen laajemmat kokonaisuudet ja metanarratiivit. Systemaattinen teologia on erinomainen apu niiden löytämisessä. Ihanteellinen seurakunta olisi sellainen, joka perustaa uskonsa Raamattuun ja korjaa oppejaan sen mukaan jos/kun löydetään ”uusia” totuuksia Raamatusta. Siinä välissä seurakunta kuitenkin tarvitsee raamit ja opin yhteisöllisen rakenteen ylläpitäjänä, josta kulttuuri pitää huolen.

On tarpeen ymmärtää, miksi opeilla ylipäätään on merkitystä. Sanotaan että ihminen pelastuu uskosta, ei opeista. Ihmisen suhde toiseen ihmiseen tarvitsee kommunikointia. Toista ei voi oppia tuntemaan, ellei keskustele tämän kanssa. Samoin on Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa. Jumala tuntee luotunsa läpikotaisin, mutta ihmisen on tutustuttava Jumalaan jotta voisi tuntea Hänet, jotta ihmisen usko perustuisi todellisuuteen. Jeesus sanoi: ”Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.” (Joh. 17:3) Aivan kuten ihmisen voi oppia tuntemaan tämän kommunikoinnin kautta, myös Jumalan voi oppia tuntemaan Hänen kommunikointinsa kautta, Jumalan Sanan kautta, Hänen itseilmaisunsa kautta. Raamatun laajempien kokonaisuuksien kautta muodostuu tietty kuva Jumalasta, tietyt totuudet, tietyt opit. Raamattu ohjaa myös oikeanlaiseen ymmärrykseen omasta minästä ja ihmisyydestä yleensä. Toisin sanoen Raamatun opeilla on systemaattinen yhteys toisiinsa ja ne muodostavat kokonaisuuksia ja kokonaiskuvia myös ihmiselämän tärkeimmistä asioista. Näin se johdattaa oikeanlaiseen suhteeseen Jumalan kanssa, ja sitä mukaa myös toisien ihmisten kanssa. Usko on uskollisuutta, joka muodostuu ihmisen rakkaudesta Jumalaan koska Jumala on ensin rakastanut häntä. Ja tästä rakkaudesta ihminen kuulee Raamatun kautta, joka kertoo Jumalan luonteesta. On mielenkiintoista, kuinka osuvasti Raamattua voidaan verrata Jeesukseen; kutsutaanhan molempia Jumalan Sanaksi (Ilm. 19:13). Jeesus oli täysin ihminen sekä täysin Jumala (Joh. 1:1-3,14); myös Raamattu on täysin Jumalasta sekä täysin ihmisten kirjoittama. Molemmissa on sekä jumalallinen että inhimillinen puoli. Ja aivan niin kuin Jeesus oli täysin synnitön ja vilpitön, niin myös Raamattu on täysin luotettava Jumalan Sana, joka antaa oikean kuvan Jumalan luonteesta.

Tämän kirjoitelman kirjoittaja uskoo 0-lähdeteoriaan niin pitkälle, kuin ei luisuta hurmahenkisyyteen. 0-lähdeteorian ja Tota Scripturan mukaan traditio pyritään saattamaan Raamatun mukaiseksi. Siinä pyritään siihen, että vallitseva kulttuuri ei säätele traditiota vaan Raamattu säätelee traditiota. Traditio kulkee mukana ja on elävää ja muovautuvaa, mutta se ei koskaan saa auktoriteetin asemaa. Traditio mukautuu tavoissa soveltaa Raamatun ohjeita vallitsevan kulttuurin kontekstiin, mutta se on valmis uudistumaan Raamatun mukaisesti, mikäli siihen on tarvetta. Kessia Reyne Bennett on nimennyt tällaisen suhtautumisen 0.5-lähdeteoriaksi (Tradition 0.5 : A Case for ”No Creed but the Bible”). Tämä kanta voi kuulostaa näennäisesti epäloogiselta, koska ihmiset (”kirkko”) olivat mukana Raamatun kaanonin muodostamisessa, ja ihmisten kautta aina tulkitaan Raamattua; mutta kanta ei perustukaan ihmisten auktoriteettiin vaan Jumalan auktoriteettiin, jota selitetään seuraavaksi.

1-lähdeteoriaan uskoivat paljon jo varhaiset kirkkoisät, ja heidän kantansa riippuu hyvin paljon siitä, miten he ymmärsivät auktoriteetin ja tradition käsitteet. Useimmiten he uskoivat, että traditiota tarvitaan asettamaan ”oikea” tapa selittää Raamattua. Usein he käyttivät sen hetkistä platonilaista filosofiaa, joka perustuu dualismiin. Toisin sanoen jo kirkkoisät ajautuivat inhimillisien traditioiden oppeihin selittäessään Raamattua. He antoivat dualismin olla lähtökohtaisena perustana, vaikka perustana olisi täytynyt olla Raamatun itsensä antama maailmankuva (ja tässä suhteessa antropologia).

Jo Paavali kirjoitti, että ihmisfilosofiat vievät harhaan (Kol. 2:8). Paavali ei myöskään hyväksynyt ihmistietämystä (”tiedettä”, ”science” KJV) lopulliseksi auktoriteetiksi (1.Tim. 6:20). Sekä Vanhan että Uuden testamentin kirjoittajat osoittavat, että luonto (mukaanluettuna ihmisluonto) on rappeutunut ja ei siksi voi tarjota totuuttaa täyteydessään (1.Moos. 3:17,18; Room. 1:20-23; 2:14-16; Sananl. 14:12). Tämän vuoksi Pyhä Henki on inspiroinut muinaisia ihmisiä heidän kirjoitustyössään. Se johdattaa tarkastelemaan sitä, kuinka pelastushistoriallinen traditio näkyy Raamatussa.

Ymmärtääkseen Raamatun suvereenin arvovallan on aluksi tietenkin uskottava (niin kuin Raamattu kertoo), että Raamattu on historiallinen kirja ja Jumala loi kaiken kuudessa päivässä sekä lepäsi seitsemännen päivän. Näin on nähtävissä, että Jumalalle luojana kuuluu kaikki arvovalta. Saman arvovallan Jumala toi esille myös Kymmenen käskyn neljännessä käskyssä, sapattikäskyssä, ilmoittaen itsensä lain antajaksi. Usein ei muisteta sitä, että Raamattu on pelastushistoriallinen teos. Auktoriteetti on täten Jumalan teoilla historiassa. Paremmin sanoen, Jumala on osoittanut auktoriteettinsa historiassa. Hän itse lähestyi Abrahamia ja Moosesta. Heidän kauttaan asetettiin perusta, liitto, jonka varaan profeetallinen suksessio alkoi rakentua. Tätä kantaa vastaan on mahdollista väittää, että se ei todista Raamatun arvovallasta koska Raamattua ei ollut vielä olemassa; mutta sanoessa näin, ei itse asiassa usko Vanhaan testamentin ja sen liittohistorian todenperäisyyteen joka kerrotaan jo ensimmäisessä Mooseksen kirjassa.

Toiseksi on uskottava (niin kuin Raamattu kertoo), että Jeesus on Jumala, Luoja ja Lunastaja, ja että Hänelle kuuluu arvovalta Jumalana, Luojana ja Lunastajana. Hän lunasti ihmiskunnan jälleen omakseen Saatanalta ja synniltä. Näin voidaan huomata, että oikeanlainen raamatullinen traditio alkoi jo luomisessa Adamista ja jatkui Setin, Nooan, Abrahamin, Iisakin, Jaakobin, Joosefin, Mooseksen ja muiden sukupolvien kautta Jeesukseen (tai ennen Moosesta oli paremmin sanottuna ”jumalallinen traditio”, koska Raamattua ei ollut vielä syntynyt). Kyseessä on hengellinen/jumalallinen seuraanto, vaikka sen tekikin mahdolliseksi Vanhassa liitossa myös kansallinen traditio. Jos traditiolla tarkoitetaan periytyviä oppeja, niin Raamatussa itsessään on se nähtävissä profeetallisessa seuraannossa. Koko pelastussuunnitelma on nimittäin havaittavissa jo Pentateukissa. Jumala toi periaatteiltaan ja olemukseltaan perustavanlaatuiset asiat ilmi jo Moosekselle: lain (Kymmenen käskyä) ja evankeliumin (pyhäkkö).

Heprealaisen kaanonin Profeetat muistuttivat ja kirjoittivat samasta pelastussuunnitelmasta, mutta saivat asian suhteen lisävaloa. Ilmoitus oli näin progressiivista, mutta ei siinä mielessä, että profeettojen sanoma olisi mitenkään mitätöinyt Pentateukkia tai ollut ristiriidassa sen kanssa. Profeetat rakensivat samalle perustalle, kirjoittivat he sitten itse Pyhän Hengen inspiroimana tai saivat he sitten suoran näyn Jumalalta. He saivat esim. lisäselvitystä pelastussuunnitelman eskatologiasta. Kaiken profetian pohjalla täytyi kuitenkin olla Jumalan liitto Abrahamin ja Mooseksen kanssa: Uskon ja lain liitto Abrahamin kanssa (1.Moos. 15) ja uskon ja lain liitto Mooseksen kanssa. Kyseessä on ns. Hengenliitto (Room. 5:5; 7:6; 8:1-17; Ef. 1:13; Kol. 1:8), jossa Jumala kirjoittaa Kymmenen käskyä ihmisen sydämeen (Jer. 32:40). Tämä liitto oli olemassa jo ennen Kymmenen käskyn kirjoittamista varsinaiseen kirjalliseen muotoon (Ilm. 13:8 KJV [Kuningas Jaakon käännnöksessä tässä raamatunkohdassa sanotaan, että Jeesus on ’teurastettu maailman perustamisesta alkaen’; ei niin kuin useissa käännöksissä, joissa viitataan epäraamatulliseen ennaltamääräämisoppiin, sanoen, että Elämänkirjaan kirjoitettujen ihmisten nimi eli kohtalo olisi kirjoitettu sinne jo maailman perustamisesta] ; 14:6). Siksi Jesaja kirjoitti jokaisen profeetan ja Kirjoitusten järjestelijän (”redaktorin”) koetinkiveksi: ”’Pysykää laissa ja todistuksessa!’ Elleivät he näin sano, ei heillä aamunkoittoa ole.” (Jes. 8:20 VKR)

Näiden Vanhan testamentin profetioiden varaan myös Jeesus rakensi. Jeesus sanoi: ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan.” (Matt. 5:17) Varsinkaan Jeesuksen ei ollut mahdollista mitätöidä Pentateukkia ja Profeettoja, koska Hänestä ne kertoivat ja ennustivat (Luuk. 24:25-27; Joh. 5:39). Jeesuksen tuoman Uuden liiton varaan myös apostolit rakensivat, joka on itse asiassa Iankaikkinen liitto (Jer. 32:40); toisin sanoen sama Adamin, Abrahamin ja Mooseksen kanssa tehty liitto. Apostolit pitäytyivät samassa Iankaikkisessa liitossa, Hengenliitossa, johon kuuluu sekä Kymmenen käskyä että evankeliumi, joka toi heidän sanoilleen jumalallisen auktoriteetin. Paavali, apostolien edustajana, kirjoitti: ”Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon? Emme suinkaan, me päinvastoin vahvistamme sen mitä laki sanoo.” (Room. 3:31) Laki vahvistui Pyhän Hengen kautta, joka vaikutti apostoleissa (ja varsinkin Jeesuksessa). Näin Jumalan pelastussuunnitelma, Vanha ja Uusi testamentti, yhdistyy Jeesuksessa ja Hänen ikiaikaisessa liitossa yhdeksi kaanoniksi.

Jeesus ilmaisi useasti, että Pyhillä Kirjoituksilla, Vanhalla testamentilla, on auktoriteetti Jumalan tahdon ilmaisijana (Matt. 4:4; 19:4,5; 21:13,16; Mark 12:36; Luuk. 22:37). Lisäksi Paavali kirjoittaa: ”Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen. Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään.” (2.Tim. 3:15-16) Paavali siis osoittaa, että pyhät kirjoitukset (samaan oppiin ja pelastussuunnitelmaan perustuvat tekstit) ovat erotettuja muusta kirjallisuuudesta. Lisäksi Kuningas Jaakon käännöksessä jae 16 ilmaistaan selvemmin, sen sanoessa, että kaikki Kirjoitukset (”all Scripture”) ovat hyödyllisiä ja voitollisia (”profitable”) opinkappaleiksi tai opiksi (”doctrine”).

Paavali siis selkeästi viittaa systemaattisen teologian tarpeellisuuteen. Mutta miksi profeetallinen seuraanto olisi jatkunut Paavaliin ja apostoleihin? Miksi heidän sanansa ja kirjoituksensa olisivat arvovaltaisia? Kysymykseen on jo vastattu edellä, mutta lisäksi: Jeesus nimitti 12 apostolia, 12 patriarkan mukaisesti. Tällä Hän osoitti, että Uudessa liitossa perustutaan samoille lupauksille kuin Vanhassakin liitossa. Paavali puolestaan kirjoittaa: ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.” (Ef. 2:20; katso myös 1.Piet. 1:10-12). Niiden kahdentoista lisäksi Jumala kutsui myös Paavalin. Kirjeissään Paavali puolustaa auktoriteettiaan Kristuksen henkilökohtaisesti kutsumana apostolina, jota voi verrata VT:n profeettojen kutsumukseen Jumalalta. Jesaja, Jeremia ja Paavali sanovat yhtälailla Jumalan valinneen heidät jo äitinsä kohdusta (Jes. 49:1; Jer. 5:1; Gal. 1:15); ja usein Jumala ilmestyi profeetoille näkyvästi, niin kuin kävi myös Paavalin kohdalla Damaskoksen tiellä (Ap. 9). Paavali samaistaakin itsensä toisiin apostoleihin sen perusteella, että hän oli näiden tavoin saanut nähdä Herran ylösnousseena (1.Kor. 15:5-9). Paavali korosti Abrahamin uskon- (Room. 4:11, 13) ja Hengenliittoa, joka on Kristuksen, Suuren Ylipapin, jonka pappeus on Melkisedekin pappeutta (Hepr. 5:10; 6:19- 10:21; 1.Moos. 14:17-20) ja Jumalan Karitsan verellä perustettu liitto, jo edelläkin mainittu, ikuinen liitto (Jer. 32:40). Tästä Hengestä tulisi myös vanhurskaus (Gal. 5:5), joka perustuu Jeesuksen ristinkuoleman tarjoamaan vanhurskautukseen. Paavali yksinkertaisesti toisti Jeesuksen opetusta uudestisyntymisestä (Joh. 3:5-8; 4:23,24). Pietari hyväksyi Paavalin opetuksen ja kutsui hänen kirjeitään Pyhiksi Kirjoituksiksi (2.Piet. 3:16). Näin myös Paavali rakensi samalle perustalle. Jumalan pelastussanoma ei ole muuttuva. Siksi Jumalan ilmoitus päättyi 12 apostoliin ja Paavaliin. Myös Luukkaan evankeliumi oli apostolien hyväksymä; muuten se ei olisi päätynyt Raamattuun. Raamatussa kerrotaankin, että Luukas oli yhteydessä ainakin Paavaliin (Kol. 4:14; 2. Tim 4:11; Filem. 1:24).

Jeesus sanoi, että toisin kuin fariseukset, Hän ei kärkkynyt kunniaa ihmisiltä vaan halusi tehdä Isänsä tahdon (Joh. 5:44). Puolestaan Paavali entisenä fariseuksena korosti, puolustaessaan uskottavuuttaan, että hän ei enää pyrkinyt miellyttämään ihmisiä, eikä ollut heidän kiitoksensa tarpeessa julistaessaan evankeliumia (Gal. 1:11-12; 1.Tess. 2:4-7); eihän hän ollut sitä omien sanojensa mukaan ihmisiltä saanutkaan, vaan Jeesukselta Kristukselta, kun Hän ilmestyi Paavalille (Gal. 1:12).

Kuitenkaan se ei riitä syyksi ihmiselle kirjoittamaan opetuksia, tai saamaan auktoriteettia, jos jokin häikäisevä olento ilmestyy hänelle, koska ”tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi” (2. Kor. 11:14). Siksi transsendenttisen tai yliluonnollisen ilmiön tai olennon viestittämän sanoman on oltava sopusoinnussa aikaisemman profeetallisen seuraannon opetuksen kanssa. Tämän vuoksi esim. Koraani ei ole lähtöisin Jumalasta. Pelastushistoriassa tuotu toivo on luja, koska siinä on havaittavissa jumalallinen johdatus. Raamattu on kirjoitettu useiden ihmisten toimesta, ja kyseessä on ajatusinspiraatio; ei sanainspiraatio, jonka johdosta Raamattu olisi saneltu suoraan ihmisille tai niin kuin Koraanin kohdalla yhdelle ihmiselle, Muhammedille.

Väitetään, että Sola Scripturaa ei löydy Raamatusta. Väittäessä näin itse asiassa sanotaan, että Jumalan auktoriteetti ei näy Raamatussa. Sola Scriptura tarkoittaa sitä, että Jumalan auktoriteetti on ja näkyy Hänen Sanassaan. Hän on sekä Luoja että Lunastaja. Hän on antanut sekä yleisen että erityisen ilmoituksen. Hän on yhdistänyt yleisen ilmoituksen erityiseen ilmoitukseen, objektiivisen totuuden, alle, koska ilman sitä kuka tahansa voi vaatia itselleen jumalallista auktoriteettia. Traditio, joka määrittelee sen kuinka Raamattua tulee lukea, ottaa tämän Jumalalle kuuluvan auktoriteetin itselleen.

Sola Scriptura tai Tota Scriptura ei tarkoita sitä, että Raamattu olisi ”tippunut suoraan taivaasta” sellaisenaan, vaan sen kirjoittajilla oli auktoriteetti, joiden yhtenäisen sanoman mukaan kaanon koottiin; mutta tämän kirjoittajien auktoriteetin määritteli Pyhä Henki sekä pelastushistoriassaan että ilmoittamalla itsensä ja Sanansa heille, josta voidaan lukea juuri Raamatusta. Toisin sanoen Jumalan auktoriteetti ihmisessä on Pyhä Henki. Ehkä tärkein asia, joka sitoo Sola Scripturan Jumalan auktoriteettiin on se, että Raamatun kirjoittajat kirjoittivat Pyhän Hengen vaikutuksesta. Siksi Raamattu on Pyhän Hengen inspiroima kirja, ja siksi sitä voi ymmärtää vain Pyhän Hengen avulla. Pyhä Henki on siis Raamatun tekstissä (sen merkityksissä, narratiiveissa, metanarratiiveissa ja typologiassa). Siksi Sola Scriptura väite on pätevä, koska se perustuu Jumalan auktoriteettiin.

Raamatun kirjoittajien ja apostolinen auktoriteetti siis tarkoittaa oikeaa oppia ja pelastussuunnitelmaa, jotka Jeesus yhdisti Vanhaksi ja Uudeksi testamentiksi (siis myös apostolien kautta). Siksi ei ole apostolista seuraantoa siinä mielessä, että joku voisi määritellä uuden opin. Pyhä Henki ei voi antaa uusia merkityksiä ja totuuksia Raamatun tekstille, koska Pyhä Henki on jo antanut merkitykset itse tekstiin. Johtajuus toki välittyi apostoleilta seurakunnan kaitsijoille ja vanhimmistoille, mutta heille ei siirtynyt auktoriteettia opin määrittäjänä ja Raamatun tulkitsijana niin kuin tradition 1-lähdeteoria ja 2-lähdeteoria väittävät. Jeesuksen ja Paavalin mukaan seurakunnan johtajankin on oltava nöyrä ja puhtaassa opissa pysyvä, eikä häntä tullut valita ellei hän täyttänyt kriteerejä (Matt. 20:25-28; Tiit. 1:1b, 6-9; 2:1; Gal. 1:8-9; 1.Tim. 3:1-7, 10; Kol. 1:25-26; Ef. 4:11-15; 1.Kor. 9:8). Paavali asettui Pietariakin vastaan juuri opin tähden (Gal. 2:11-14). Toki auktoriteetti määrittyi myös profetianlahjan tai näkyjen sekä ihme- ja voimatekojen kautta (2.Kor. 11; 12:1-12), mutta ainoastaan jos myös oppi oli kunnossa (10:4-6). Itse asiassa Paavali lähetettiin, Jumalan toimesta, viemään juuri evankeliumin sanomaa, oppia, joka puolelle, ja perustamaan seurakunnat sen varaan (1.Kor. 1:17; 3:4-15); eikä hallitsemaan ihmisiä oman auktoriteettinsa varassa. 0.5-lähdeteoria antaa traditiolle oman paikkansa Raamatun opin soveltamisessa vallitsevassa kulttuurissa, mutta se ei anna traditiolle minkäänlaista auktoriteettia. Puolestaan Karl Rahner, yksi Vatikaani II:sen merkittävimmistä arkkitehdeista, kertoi motokseen: ”Herramme täytyy mukautua maailmaan, ei maailman Häneen.” (God´s 20th Century Giants, George Cornell, Associated Press, December 22, 1988). Tässä annetaan auktoriteetti kulttuurille, ei Kirjoituksille.

Jotkut väittävät, että Sola Scriptura sloganilla uskonpuhdistajat tarkoittivat sitä, että oikea oppi kyllä löytyy yksin Kirjoituksista, mutta traditiolla on oma osansa selittämään Kirjoituksia, koska iskulause ei lue Solo Scriptura, joka itse asiassa tarkoittaisi ”Yksin Raamattu” (Kessia Reyne Bennett, ibid.). Näin sanovilla ei kuitenkaan ole käsitystä siitä, mikä oli uskonpuhdistuksen tarkoitus ja mitä reformaattorit opettivat. He päinvastoin pyrkivät siirtämään auktoriteetin pois kirkolta, paavilta, piispoilta, kulttuurilta, traditiolta ja ihmiseltä, ja kiinnittämään katseen Raamattuun, Jumalan auktoriteettiin. Tässä erheellisessä käsityksessä ja väitteessä voidaankin havaita hyvin paljon kallistumista 1-lähdeteoriaan. Alister E. McGrathin mukaan traditio tarkoittaa ”sitä aktiivista pohdintaprosessia, jolla teologisia tai hengellisiä näkemyksiä arvioidaan tai välitetään sukupolvelta toiselle.” (Kristillisen uskon perusteet, s. 197) McGrath ei kuitenkaan selitä sitä, mihin tradition tulisi perustua. Väite, että Raamatun tulkinta tarvitsee ohjaajaksi tradition on paradoksaalinen; sillä tapa, traditio, jolla lukea Raamattua tulisi olla juuri Sola Scriptura tapa. Toisin sanoen: annetaan Raamatun selittää itse itseään, koska Raamatussa on epäselviä kohtia. Se on kirjoitettu niin erilaiset luonteet ja olosuhteet omaavien ihmisten toimesta niin pitkän ajan kuluessa, että se sisältää hyvin erilaisia tapoja kuvata samoja asioita ja totuuksia. Joskus nämä muinaisen kultuurin ja nykyaikaisen kulttuurin väliset eriävyydet maailmankäsityksessä aiheuttavat suurtakin hämmennystä. Kuitenkin jokaiselle Raamatun lukijalle sovelias ja varma konsti, epäselvän kohdan sattuessa kohdalle, on antaa Raamatun toisten selvempien samaa aihetta käsittelevien kohtien antaa selittää vaikeammin ymmärrettävää kohtaa. Tätä tarkoittaa Sola Scriptura, koska Raamattu on tarkoitettu jokaisen ihmisen ymmärrettäväksi (5.Moos. 30:11-14; Matt. 21:42; Luuk. 1:3,4; Ilm. 1:3). Hyvä esimerkki on oppi kuolemanjälkeisestä olotilasta / ihmisen antropologia Raamatussa. Aihetta on kuvailtu hyvin erilaisin tavoin Raamatussa (usein runollisesti), jonka johdosta on usein tehty vääriä johtopäätöksiä, jotka ovat laajempaa kokonaisuutta vastaan, tässä tapauksessa esim. Jumalan luonnetta vastaan. Lisäksi moderneja raamatunkäännöksiä on käännetty kreikkalaisen filosofian pohjalta, ei muinaisen heprealaisen ajattelun pohjalta. Syy tähän oli se, kun annettiin tradition (kreikkalaisen filosofian) vaikuttaa tapaan, jolla tulkita Raamattua. Juuri ikuisen helvetinoppi on erityinen esimerkki tradition väärästä vaikutuksesta sekä Sola Scriptura periaatteen laiminlyönnistä (Lue lisää artikkelista Helvetti Raamatussa). Jos Raamattua ryhdytään tulkitsemaan inhimilliseen traditioon pohjautuen, tehdään helposti inhimilliseen arvostelukykyyn pohjautuvia tulkintoja. Jeesus sanoi fariseuksista, jotka olivat laatineet erilaisia omiin tulkintoihinsa perustuvia säädöksiä (tai pitäytyivät isiensä laatimissa säädöksissä), jotka olivat saaneet yhtä suuren auktoriteetin kuin Pyhät Kirjoitukset: ”Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä. Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä.” Ja hän jatkoi: ’Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne… Näin te perinnäissääntöjä seuratessanne ja opettaessanne teette tyhjäksi Jumalan sanan…’” (Mark. 7:7,8,9,13)

Apostolit kokosivat evankeliumit ja tietyt kirjeet kaanoniksi (Ernest L. Martin, Restoring the Original Bible). Pietari kirjoitti, että hän aikoo varmistaa että evankeliumi tulisi olemaan ”jokaisena aikana” (Strong’s Lexicon) seurakunnan muistissa (2. Piet. 1:15), joka ei ole mahdollista muuten kuin tallentamalla evankeliumit ja muutkin kirjoitukset, jotka olivat jo saaneet arvonimen ”pyhät kirjoitukset” (2. Piet. 3:16) (eli ne oli kanonisoitu). Alkuperäistä tekstiä suojeli ja säilytti mm. Pellan seurakunta Palestiinassa (joka piti seitsemännen päivän sapattia, nykyistä lauantaita, pyhänä) (Eusebiuksen kirkkohistoria, b, 3, luku 5), nasareenit (esim. Epiphaniuksen ja Hieronymoksen mukaan) (Samuele Bacchiocchi, Sapatti ja Sunnuntai), Syyrian seurakunta Antiokiassa, Pohjois-Italian seurakunta (ostrogootit saivat käsikirjoituksensa lähi-idästä, eivät Roomasta), Etelä-Ranskan gallialainen seurakunta, kelttien seurakunta Britanniassa, esivaldolaiset ja valdolaiset (ja myöhemmin reformoidut seurakunnat) (Les Garrett, Which Bible can we trust). Koptilainen, esilatinalainen ja syyrialainen versio oli kirjoitettu ja laitetu levitykseen ennen Vulgataa ja Rooman käsikirjoitusperhettä. 

Varhaiskristittyjen jälkeen tietyt kirkkoisät pitäytyivät apostolisessa opetuksessa kaanonin suhteen ja toivat jo tutut ja laajalle levinneet evankeliumit ja apostolien kirjeet yhteen jo valmiin Vanhan ja Uuden testamentin kaanonin kanssa. Jeesuksessa yhdistyneen Jumalan Vanhan ja Uuden liiton ilmoituksen mukaisesti, tämän uuden kaanonin nimi pysyi samana: Pyhät Kirjoitukset. John Bartonin mukaan, toiset kirkkoisät tarkoittivat kaanonilla suljettua kirjakokoelmaa ja toiset yhtenäistä oppia (Carson & Moo, An Introduction to the New Testament, s. 733; John Barton, Holy Writings, Sacred Text: The Canon in Early Christianity). Eri kirkkoisät asettavatkin painotuksia eri kirjoille lainatessaan näitä kirjoituksissaan, mutta kuitenkin kaikkien isien lainauksista voidaan laatia yhtenäinen lista, josta käy ilmi kolme selkeää ryhmää: 1. Uuden testamentin kirjat joita on lainattu jatkuvasti (neljä evankeliumia ja Paavalin kirjeet); 2. Vähemmän lainatut kirjat (loput nykyisen Uuden testamentin kirjat); 3. Kirjat joita on lainattu hyvin harvoin (kaanonin ulkopuoliset kirjat) (Carson & Moo, ibid., s.733). Varhaiset kirkkoisät siis huomasivat tietyissä kirjoissa tietyn opillisen yhtäläisyyden. Eusebiuksen (n. 260-340) lista on jo hyvin arvostettu, vaikka hän listasikin Jaakobin, Juudan, 2. Pietarin kirjeen, sekä 2. ja 3. Johanneksen kirjeen kiistanalaisiksi. Laodikean kirkolliskoukous (n. 363 jaa.) piti kaikki 27 UT:n kirjaa, paitsi Ilmestyskirjan. Karthagon kolmas kirkolliskoukous (n. 397) hyväksyi lopulta Augustinuksen johdolla kaikki 27 nykyistä kirjaa.

Toki evankeliumi levisi myös suullisesti. Eusebius kertoo Papiaksen olleen toisenpolven kristittyjen aikalainen ja eläneen parin sadan kilometrin päässä silminnäkijöiden oppilaista, jolloin Jeesuksen alkuseurakunnan historiaan ei tule ajallisesti, eikä edes maantieteellisesti pitkää mystistä aukkoa. Eusebiuksen kirkkohistoria kertoo myös Quadratus Ateenalaisen kertoneen, että Jeesuksen parantamia ja kuolleista nostamia henkilöitä ei nähty ainoastaan silloin kun heidät parannettiin ja nostettiin ylös haudasta, vaan he olivat aina saapuvilla pitkän aikaa myös Vapahtajan taivaaseenastumisen jälkeen niin että useat heistä olivat elossa vielä Quadratuksen aikana. Paavali kirjoitti Kristuksen ilmestyneen yli 500 henkilölle (1.Kor. 15:5), joka kertoo evankeliumin leviämisen laajoista lähtökohdista jo varhaisessa vaiheessa. Evankeliumi ei ollut mikään nurkkakuntainen yhdeltä tai muutamalta ihmiseltä toiselle kiertävä huhu, joka silloin muuttuu helposti matkalla, vaan kyseessä oli maata järisyttävä sanoma. Apostoleista ja Jeesuksen seuraajista sanottiin, että he ”olivat kääntäneet maailman ylösalaisin” (Ap.t. 17:6 NKJV).

Karthagon kirkolliskokous siis hyväksyi jo kanonisoidun Raamatun Uuden testamentin (F. F. Bruce, The books and the parchments). On huomattavaa, että 27 kirjan tunnustaminen pyhiksi ei ollut ihmisen suunnittelemaa, vaan niiden järjesteleminen toteutettiin Pyhän Hengen auktoriteetille jo apostolien aikana. Mutta lisäksi parisataa vuotta myöhemmin kaikki seurakunnat eri puolilta laajaa Rooman imperiumia toivat esille oman näkökantansa, jonka olivat oppineet kirjoitusten taustasta ja arvovallasta (Carson & Moo, An Introduction to the New Testament, s.736). He päätyivät yhteisymmärrykseen, koska tietyillä kirjeillä oli ollut tietty auktoriteetti jo hyvin varhain ja tietyt tavat olivat jo syntyneet Jeesuksen ja apostolien opetuksen pohjalta. Näin Raamattu koottiin Jumalan auktoriteetille, ei ihmisen auktoriteetille. Kaanonin uudelleenauktorisointi nähtiin tarpeelliseksi, koska gnostilaisuus, markionilaisuus, montanolaisuus sekä muut harhaopit pyrkivät korruptoimaan yhteistä oppia ja totuutta Kristuksessa. Toinen ongelma olivat pseudepigrafiset kirjeet, joita esiintyi jo Paavalin aikana (2.Tess. 2:2; 3:17). Raamattuun ei kuitenkaan uudelleenhyväksytty ainuttakaan kirjoitusta, jota olisi epäilty pseudonyymiksi (Carson & Moo, ibid., s.736-737). Raamattuun hyväksyttiin lisäksi vain ne kirjoitukset, joita oli apostolisen seuraannon perusteella käytetty apostolien perustamissa seurakunnissa (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 84). Roomalaiskatolinen kirkko ja Ortodoksinen kirkko ovat sisällyttäneet VT:n kaanoniinsa myös ns. apokryfiset kirjat, tai deuterokanoniset kirjat; mutta protestantit ovat pitäytyneet 39:ään heprealaisen Raamatun kirjaan alkuperäisen käsikirjoitusperheen mukaisesti. Ei ole todisteita sille, että Palestiinan juutalaiset, tai Jeesus, tai apostolit olisivat käsittäneet apokryfikirjat kuuluvaksi kaanoniin (Handbook of SDA Theology, s. 42). Lisäksi, niin kuin mainittiin, alkuperäistä tekstiä ja kaanonia suojelivat mm. Pellan seurakunta ja valdolaiset (jotka molemmat viettivät seitsemännen päivän sapattia), ja se oli laitettu levitykseen ennen joidenkin kirkkoisien ja ”erämaa-isien” okkultistista ja spiritististä vaikutusta valtavirta-kirkon opetukseen ja kanonisointiin Rooman ja Ortodoksisen kirkon piirissä.

On tärkeää tietää, että apostolinen auktoriteetti päättyi apostolien opetukseen. Ensinnäkin, niin kuin jo mainittii, Jeesus osoitti sen valitsemalla nimenomaan 12 apostolia 12:sta patriarkan tapaan. Toiseksi Jeesus sanoi ylimmispapillisessa rukouksessaan rukoilevansa niiden puolesta, jotka apostolien julistuksen kautta tulevat uskomaan (Joh. 17:20). Ja tärkeimpänä, Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden.” (Joh. 16:13). Lisäksi on mielenkiintoista, että Paavalia voi verrata Moosekseen. Toisin sanoen samoin kuin 12 patriarkkaa oli perustana ennen Moosesta, ja Mooses oli ensimmäinen joka erityisesti toi pelastussuunnitelman kirjalliseen muotoon doktriiniksi, samoin 12 opetuslasta oli ennen Paavalia, ja Paavali toi heidän opetuksensa erityisesti kirjalliseen muotoon doktriiniksi (vaikka myös osa opetuslapsista kirjoittikin kirjeitä, mutta Paavalin kirjeiden laajuus systemaattisessa teologiassa on omaa luokkaansa). On myös mielenkiintoista, että samoin kuin Moosekselle annettiin jo koko pelastussuunnitelma ja häntä seuranneet profeetat vain julistivat samalla perustalla, niin myös apostoleille (Paavali mukaan lukien) annettiin koko pelastussuunnitelma (tosin täydellisempänä, koska nyt Messias oli jo tullut; mutta pelastussuunnitelmaa ei annettu täydellisempänä olemukseltaan vaan laadultaan, koska Jumala on aina ollut sama) ja heitä seuranneet kristityt julistivat samoja oppeja ja jopa profetoivat kristuskalliolla niin kuin voimme lukea Uudesta testamentista (1.Kor. 12-14).

Apostolinen seuraanto päättyi opin — Vanhan ja Uuden testamentin: Lain, evankeliumin, armon ja totuuden – suhteen. Mutta profeetallinen seuraanto ei päättynyt (1.Kor. 13:8-10; 14:3-4; 1.Tess. 5:20); koska sama periaate siinä, että VT:n profeetat eivät muuttaneet perustusta mutta toivat uutta profetiaa samoihin Mooseksen kautta tuotuihin periaatteisiin nähden, pätee myös jälkikristilliseen aikaan. Lisäksi Raamatussa on esimerkkejä profeetoista, jotka eivät kirjoittaneet tai heidän kirjoituksiaan ei päätynyt kaanoniin. Jälkikristillisen ajan profeettojen kohdalla myös samat kriteerit profeetan testaamiseksi pätevät kuin VT:n aikaan (1.Kor. 14:29; 1.Tess. 5:21). Ilmestyskirjassa kerrotaan, että profeetallinen seuraanto jatkuu maailman historian viimeisenä aikana. Tähän Raamattuun pitäytyvään jäännökseen kuuluvat ovat niitä, ”jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle.” (Ilm. 12:17); sillä ”Jeesuksen todistus on profetian henki.” (Ilm. 19:10). Joelin kirjassa ennustettiin: ”Näitten jälkeen minä olen vuodattava Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat, nuorukaisenne näkyjä näkevät. Ja myös palvelijain ja palvelijattarien päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni.” (Joel. 2:28-29) Jumala, siis, lupaa profeetallista ohjausta muinaisien aikojen ja Jeesuksen sekä apostolien aikojen lisäksi myös lopunajan ”viimeisille päiville”, koska silloin uskonpuhdistus on tullut vaiheeseen, jossa Jumalan seurakunnalla on jälleen kaikki Jumalan käskyt.

On erittäin huomion arvoista, että Jumalan kansalla on ollut näkyjä ja ilmestyksiä näkeviä profeettoja keskuudessaan ainoastaan silloin, kun heillä on ollut kaikki Jumalan käskyt, mukaan lukien sapattikäsky joka nimenomaan julistaa auktoriteetin kuuluvaksi Jumalalle. Kymmenen käskyä, eli Kymmenen sanaa (hepreankielellä), perustuu samaan lupaukseen joka annettiin jo Abrahamille. Neljäs käsky perustuu Jumalan vanhurskauteen, koska Hän tahtoo ihmisen lepäävän Hänen vanhurskaudessaan. Jumalalla on auktoriteetti myös lunastajana. Siksi Kymmenen käskyä on osa sitä liittoa, jonka Jumala on tehnyt kansansa kanssa. Jumala asetti sen itse, kirjoitti omalla sormellaan. Se on äärimmäinen koetinkivi jokaiselle profeetalle. Toisin sanoen henkilön väittäessä olevansa profeettaa, vaikka hän näkisikin näkyjä, on hänen tunnustettava Jumalan liittolaki; sillä ”laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut.” (Matt. 5:18) On selvää, että kommentissaan Jeesus tarkoittaa omalla sormellaan kirjoittamaa Kymmentä käskyä eikä Vanhan liiton esikuvallisia ja Uudessa liitossa kumoutuneita lakeja joiden arvovalta loppui ristillä. Jesajan sanat, profeetan koettelemisesta lailla ja todistuksilla (Jes. 8:20 VKR), pätevät siis yhä tänä päivänä. Jesaja tarkoitti lailla Pentateukkia ja todistuksilla Profeettoja. Myös Jeesus jakoi Vanhan testamentin näin kahteen osaan (Matt. 5:17). Sanat voidaan suhteuttaa nykyisyyteen niin, että laki on Kymmenen käskyä (koska se on ainoa muuttumaton laki Mooseksen kirjoissa) ja todistukset on se profeetallinen seuraanto josta on puhuttu edellä. Profeetallinen seuraanto rakentaa Raamatun kanonisen opin varaan.

Myös apostolien asettamilla seurakunnilla, niiden johtajilla, vanhimmilla, jäsenillä ja kaitsijoilla oli aluksi puhdas oppi: oikea ymmärrys Vanhan ja Uuden liiton suhteesta. Paavali antaa seurakunnan kaitsijan ominaisuuksiksi mm. hyvää rakastavuuden, oikeamielisyyden ja terveen opin (Tiit. 1:7; 2:1). Pian kuitenkin, juutalaisvainojen takia, sapattia alettiin väheksymään ja se syrjäytettiin pakanuudesta otetulla sunnuntain pyhittämisellä (Sunnuntain pyhittämisen ja paaviuden nousu kirkkohistoriassa). Myös muita harhaoppeja alkoi ilmaantua niin kuin kuolleille uhraaminen ja pyhimysten palvominen (aiheesta enemmän artikkelissa Harhaopit varhaisessa kirkkohistoriassa). Näin profeetallinen seuraanto turmeltui.

On siis merkittävää, että Jeesus asetti jo oikean opin ja seurakunnan perustuksen 12 apostolin ja Paavalin varaan. Jeesus ja apostolit kanonisoivat pelastussuunnitelman ja opin, niin kuin edelläkin jo on mainittu. Tähän perustuu Sola Scriptura. Väite, että Sola Scriptura ei ole looginen koska Raamattua ei ollut vielä olemassa apostolien eläessä, ei ole pätevä, koska Sola Scriptura perustuu Jeesuksen auktoriteettiin Luojana ja Lunastajana, jonka opille apostolit rakensivat, joiden opille kaanon perustettiin. Sitä paitsi myös Jeesus käytti Sola Scripturaa vedotessaan useasti Kirjoituksiin pyhinä ja varmoina. Hän vastasi Saatanan vastaväitteisiin: ”Kirjoitettu on…” (Matt. 4:1-11)

Onko Katolinen kirkko alkuperäisen apostolisen auktoriteetin perillinen?

Niin kuin todettiin, apostolinen seuraanto päättyi opin ja auktoriteetin suhteen. Kuitenkin keskiajalla alettiin väittämään, että Rooman piispa on Pietarin seuraaja ja koko kristikunnan johtaja, jolla on arvovalta Raamatun yli. Kirkon tradition, ja sen päänä paavin aseman, väitettiin olevan erehtymätön. Perusteena Katolisen kirkon erityisasemalle pidetään Jeesuksen sanoja Pietarille: ”Minä olen antava sinulle Taivasten valtakunnan avaimet. Ja minkä sinä sidot maanpäällä, se on oleva sidottu taivaissa ja minkä sinä päästät maanpäällä se on oleva päästetty taivaissa” (Matt. 16:19). Nämä avaimet ovat kuitenkin Kristuksen Sanat eli Pyhä Raamattu. Kyseessä on Kristuksen arvovalta; ei kirkon johtajien! Jeesus sanoikin: ”Sanat jotka olen teille puhunut ovat henki ja elämä” (Joh. 6:63). Lisäksi itse Pietari sanoi samassa yhteydessä Jeesukselle: ”…Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (6:68)

Jeesus sanoi Pietarille myös: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.” (Matt. 16:18) Tähän jakeeseen vedoten väitetään, että paavi olisi seurakunnan perustus ja johtaja, koska hänen katsotaan olevan Pietarin seuraaja Rooman seurakunnan johtajana, ja näin valtuutettu maailmanlaajuisen seurakunnan pääksi.

Ensinnäkin väite, että Pietari olisi mennyt Roomaan, perustuu perimätietoon, ei Raamattuun. Perimätiedon mukaan Pietari oleskeli Roomassa ja kuoli siellä marttyyrikuoleman. Nykytutkimuksen mukaan Pietari ei ollut Rooman piispa, sillä käsite syntyi seuraavalla vuosisadalla ja Rooman seurakunta oli perustettu ennen hänen saapumistaan (http://fi.wikipedia.org/wiki/Pietari_(apostoli)#Pietari_Rooman_piispana). Joka tapauksessa, oli Pietari Roomassa tai ei, ja jos oli niin teki hän siellä mitä tahansa, niin Raamattu Kansalle käännöksen Matt. 16:18 alaviitteessä lukee Jeesuksen Pietarille antaman nimen tarkoittavan kalliosta irronnutta kiveä (kreikaksi Petros). Näin kertoo myös Liddell-Scott kreikan kielen sanakirja. Abbott-Smith sanakirja puolestaan selittää nimen kalliosta irronneeksi vieriväksi kiveksi. Jeesuksen aikana oli normaalia, että ihmisellä oli monta nimeä ja nimet annettiin tämän luonteenpiirteen tai piirteiden mukaan. Vaikuttaa siltä, että Jeesus antoi tarkoituksella Pietarille Vierivä kivi nimen, koska se kuvaa täydellisesti hänen eteenpäin suuntautuvaa, innokasta ja tarmokasta luonnetta. Joka tapauksessa nimi merkitsee kalliosta irronnutta kiveä, ei itse kalliota. Kallio, josta Pietari oli lohkaistu, ja josta hänen uskonsa ja tekonsa olivat lähtöisin, on Kristus. Pelastus, usko ja uskonelämä ovat aina perustuneet Jumalan Poikaan ja Pietari tiesi tämän sanoessaan: ”Hän on se kivi, joka ei teille rakentajille kelvannut mutta josta on tullut kulmakivi. Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän.” (Ap.t. 4:11-12) Paavali kutsuu Jeesusta seurakunnan pääksi (Ef. 5:23). Jeesukselle kuuluu johtajan asema, koska Hän nousi esikoisena kuolleista (1.Kor. 15:23). Lisäksi, niin kuin jo mainittiin, Paavali lähetettiin, Jumalan toimesta, viemään juuri evankeliumin sanomaa, oppia, joka puolelle, ja perustamaan seurakunnat sen varaan (1.Kor. 1:17; 3:4-15); eikä hallitsemaan ihmisiä oman auktoriteettinsa varassa.

Mutta entäs Jeesuksen sanat: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:23) Eikö tämä kerro selvästä auktoriteetista antaa syntejä anteeksi? Ensinnäkin, tässä jakeessa Jeesus ei puhu vain Pietarille. Toiseksi, toinen raamatunkohta selventää, mitä Jeesus tarkoitti. Luuk. 18:15-18 kertoo kuinka Jeesus opetti opetuslapsille seurakunnan käytännön tietentahtoen syntiä tekevän jäsenen kohdalla: ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.” Joh. 20:23 kohdassa on kysymys samasta asiasta, ei synninpäästöstä.

Paavikunnan väitetty auktoriteetti universaalin kirkon päänä, ja Jumalan paikan ottajana syntien anteeksiantajana, ei siis päde. Ensinnäkin, niin kuin on osoitettu, ei ole olemassa apostolista seuraantoa ja traditiota auktoriteettina Raamatun auktoriteetin yli. Toiseksi, seurakunnan johtajien opetuksen tulisi perustua ja olla sopusoinnussa ”lain ja todistusten” kanssa joihin kuuluu Kymmenen käskyä. Roomalaiskatolinen järjestelmä on muuttanut Jumalan Kymmenen käskyä (poisti toisen käskyn, joka kieltää kuvien ja patsaiden palvomisen, ja jakoi viimeisen käskyn kahteen osaan); ja se on tehnyt sen juuri auktoriteettiinsa vedoten. Itse asiassa siksi se on Raamatun Antikristus.

Myös, niin kuin on käynyt selväksi, mikään traditio, kirkkokunta, insituutio tai kirkolliskokous ei ole arvovaltainen muuttamaan Raamattua tai antamaan sen sanomalle ja opeille lopullisen uskonelämää ohjaavan muodon. Raamatun tulee antaa itse selittää itseään, ja sen tulee antaa itse tarjota ”lopulliset muodot”, koska sen auktoriteetti pohjautuu Jumalan auktoriteettiin. Ihmisen ja seurakuntien tulee myös olla valmiita muuttamaan tunnustuksiaan jos ne huomataan Raamatun lisävalon avulla vääriksi. Jeesus antoi apotoleille ”koko totuuden” (Joh. 16:13), mutta luopumus (laittomuus ja Antikristus, josta oli jo ennustettu [2.Tess. 2:1-11]) valtasi kristikunnan paavikunnan muodossa. Uskonpuhdistus ryhtyi palaamaan jälleen Raamatun totuuksiin, joka toteutui hitaana prosessina ennen kuin saavutaan nykyaikaan ja Jumalan viimeisen sanoman (Kolmen enkelin sanoman) julistuksen aikaan (tai nopeana prosessina jos verrataan Vanhan testamentin aikaiseen Jeesuksen ensimmäistä tuloa odottavaan noin 4000 vuoden ajanjaksoon). Nyt ihmiskunta elää viimeistä aikaansa, koska uskonpuhdistus löysi jälleen Jumalan auktoriteetin Raamatusta, joka on ilmaistu Hänen Kymmenen käskynsä neljännessä käskyssä (seitsemännen päivän sapattikäskyssä). Ennen Jeesuksen toista tuloa Antikristus nousee vielä viimeiseen hirvittävään rynnistykseen Jumalan auktoriteettia vastaan, vaatien itselleen arvovaltaa, vaatien koko maailmaa kumartamaan oman arvovaltansa merkkiä: sunnuntaita. Viitteitä tästä on ollut havaittavissa jo heti kun vastauskonpuhdistus laitettiin käyntiin (Lue lisää artikkelista Historiaa uskonpuhdistuksen jälkeen).