Myytit ja totuus

Sisällysluettelo

  1. Johdanto
  2. Muinaiset myytit;      2.1 Yhteenveto
  3. Jumalan ilmoitus, pahuuden ongelma ja tuomio
  4. Ilmoitus kokemuksena
  5. Jumalan sodat
  6. Idea vai persoona;      6.1 Tiivistelmä
  7. Myytit ja todellisuus
  8. Onko kaikilla uskonnoilla sama viesti?
  9. Suuri Babylon
  10. Kirjallisuusluettelo

1. Johdanto

Aikana ennen ajanlaskumme alkua, ihmiskunta jakaantui asumaan eripuolille maapalloa, jokaisen ihmisryhmän ja kansan kehittäessä omanlaisensa kulttuurin ja uskonnon. Ihmisryhmät muodostivat erilaiset uskonnolliset järjestelmänsä, jotka sisältivät erilaisia mytologioita. WSOY:n Mytologian Sanakirjassa mytologia määritellään seuraavasti: ”Mytologia on myyttien järjestelmä, kokonaisuus, jonka esim. jonkin kansan tai alueen myytit muodostavat… Jos mytologia on kirjoitettu muistiin esim. eepokseksi, kansalliseksi mytologiaksi, se on samalla joutunut tietoisen pohdinnan ja kehittelyn alaiseksi.” (Toim. Juha Honkala, 2000, s. 157). Myytit useimmiten käsittelevät maailman syntyä ja alkuperää (kosmogoniset myytit), jumalten alkuperää (teogoniset myytit), ihmisen alkuperää (antropogoniset myytit), pahuuden alkuperää (transformaatiomyytit), kulttuurin palauttamista tai uudistamista jonkin katastrofin jälkeen (soteriologiset myytit) tai maailman tuhoa (eskatologiset myytit). (ibid. s. 158)

Onko myyteillä yhteinen alkuperä eli totuus? Tämän alkuperän väitetään olevan animismissa ja polyteismissä. Tämä väite kuitenkin perustuu evolutionismiin (kulttuurievoluutioon) sekä historiallis-kriittiseen raamatuntulkintaan, joka on ristiriidassa Raamatun todistuksen kanssa. Raamattu, historiallisena dokumenttina, kertoo Setin, Nooan, Abrahamin ja Mooseksen uskonnon olleen alusta alkaen erilainen ympäröiviin uskontoihin nähden.

Totuutta tai todellisuutta pidetään usein myytin vastakohtana. Tutkiessa maailmankaikkeuden alkuperää, on ensiksi myönnettävä että kosmogonialle/kosmologialle on olemassa totuus. Eräs keskiajan merkittävimmistä apologeetikoista Tuomas Akvinolainen laati ajalleen erityisen systemaattisen esityksen teologiasta nimeltä Summa theologiae. Siinä hän kirjoittaa mielenkiintoisesti: ”On sitä paitsi itsestään tunnettua, että totuus on, sillä totuuden kieltävä myöntää totuuden olevan: jos näet totuutta ei olisi, olisi totta, ettei totuutta ole. Mutta jos jokin on totta, täytyy totuuden olla. Mutta Jumala on itse totuus, kuten Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ’Minä olen tie, totuus ja elämä.’ On siis itsestään tunnettua, että Jumala on.” (Gaudeamus 2002, s. 34) Tuomas käytti ensisijaisesti filosofiaa apologetiikassaan.

Ihanteellisessa mielessä, filosofia on totuuden etsimistä. Erittäin karrikoidusti sanottuna, eräässä mielessä se on väline joka yhdistelee havaintoja. Jälleen ihanteellisessa mielessä, se pyrkii yhdistelemään kaikille ihmisille yhteisiä havaintoja. Eräs tällainen merkittävä havainto on Jumalan todellisuus ja luomisteot, jotka voidaan havaita luonnossa. Sitä kutsutaan yleiseksi ilmoitukseksi. Yleiseen ilmoitukseen kuuluu muutakin, ja sitä käsitellään alempana tässä kirjoitelmassa. Joka tapauksessa totuus pitää sisällään enemmän kuin vain havainnon yliluonnolisen suunnittelijan tai suunnittelijoiden voimasta luonnossa; totuus pitää sisällään mm. sen minkälainen Jumala on, miksi Hän on luonut maailman, miksi on pahuutta, sekä mihin kaikki päättyy (sekä eskatologisesti että yksilöllisesti kuolemassa). Nämä todellisuuskäsitykset löytyvät Raamatusta, jota kutsutaan ns. erityiseksi ilmoitukseksi.

Luojan kädenjälki luonnossa ja maailmankaikkeudessa antaa lähtökohdan totuuden etsintään. Muinaisuudessa elämän synnystä muodostui kuitenkin erittäin useita kertomuksia. Kuinka voimme tietää, mikä niistä on oikea tarina? Vastausta tähän etsitään seuraavaksi.

2. Muinaiset myytit

Monista myytillisistä tarinoista saa, erittäin oikeutetusti, sen kuvan, että sekä totuuden että kaikkeuden alun selkeys on unohtunut; se onkin yksi myytin tarkoituksista: mystisyys, sekä symbolismin kautta tuotu idea. Toisaalta muinaisille ihmisille myytti saattoi tarkoittaa yhtälailla totuutta. Joka tapauksessa esim. kiinalaisessa mytologiassa maailma on syntynyt rikkoutuneesta munasta, jonka mursi sen sisään kehittynyt Pangu-niminen olento (Clio Whittaker, Itämaiden mytologia, 1989, s. 20-21). Kalevalassa maailma syntyy puolestaan sotkan munasta. Pohjois-Amerikkalaisessa irokeesien luomismyytissä ihmiskunnan äiti Ataensic laskeutui hiljalleen taivaalta ensimmäiset ihmiset kohdussaan. Samaan aikaan Piisami asetti maakokkareen kilpikonnan selän päälle, johon Ataensicin oli hyvä laskeutua. ”Ataensic laskeutui turvallisesti ja kykeni synnyttämään ihmiskunnan, samalla kun kilpikonna kannatti maailmaa maaperän kasvaessa sen selässä valtaviin mittoihin.” (Elizabeth Hallam, Mytologian jumalat, 1996, s. 13) Länsi-Afrikkalaisen Dahomeyn fon-kansan luomismyytin taustalla ovat kosminen käärme Aido-Hwedo ja luojajumalatar Mawu. Mawu kulki käärmeen suussa ja yhdessä he antoivat maalle kurpitsan muodon. Kiemurteleva käärme loi liikkeellään joet, laaksot ja rinteet. (Philip Wilkinson, Myytit & Legendat Ensyklopedia, 2009, s. 250)

Muinaiset kulttuurit näkivät maailmassa ja maailmankaikkeudessa ilmenevän suunnitelmallisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden. Yliluonnollinen voima oli heille itsestäänselvyys, mutta myyteissään ja pohdinnoissaan he käyttivät inhimillisiä ajatusrakennelmia. Eräs perustavanlaatuinen raamatullinen ja filosofinenkin näkemys on se, että ihmisen ymmärrys on rajallinen. Usein ihminen kuitenkin tahtoo muovata tuntemattoman itselleen käsitettävään muotoon ja jopa hallintaan. Tästä syystä usein luomismyyteissä olevien jumalien luomisvoima tai olemus saavat inhimillisiä, eläimellisiä tai fysikaalisia muotoja. Jumalan, jumaluuden tai yliluonnollisen voima pyritään alistamaan ja muovaamaan inhimilliselle ymmärrykselle sopivaksi. Esim. japanilaisessa luomismyytissä jumalat Izanagi ja Izanami loivat saaret niin, että he sekoittivat suolavettä ahraimella; ja kun he nostivat ahraimen vedestä, sen kärjestä tipahtavista suolavesipisaroista syntyi saari (Clio Whittaker, Itämaiden mytologia, s. 103).

Myyteillä pyrittiin ja pyritään myös selittämään luonnonilmiöitä, luonnonkiertokulkua ja luonnonmullistuksia, joilla oli vaikutusta viljelykseen ja maan satoon. ”Kanaanilaisen luonnonuskonnon mukaan monet luonnon jumalhahmot (kuten kanaanilainen El) tarvitsivat lepyttelyä hyvän sadon varmistamiseksi.” (Alister E. McGrath, Kristillisen uskon perusteet, s. 305) Usein esim. kuivuus tai tulvat johtuivat, heidän mukaansa, jumalien välisestä dramatiikasta tai voimienkoetuksesta. Jumalien keskinäiset koitokset saivat inhimillisien intohimojen ja pyrkimysten muotoja. Nykyaikainen vastine niille voisivat olla tietynlaiset romaanit ja elokuvat, ja varsinkin supersankarielokuvat jotka pohjautuvat sarjakuviin. Esim. polynesialaisessa luomismyytissä Tangaroa, kaiken luoja, ei pystynyt antamaan anteeksi veljelleen Tanelle sitä, että tämä oli erottanut maan ja taivaan toisistaan, ja kävi siksi jatkuvaa sotaa veljeään vastaan. (Elizabeth Hallam, Mytologian jumalat, s. 12)

Usein myös ihmisiä nimettiin (ja nimetään tänäkin päivänä) jumaliksi, joka kertoo asianomaisen kulttuurin, ryhmän tai yksilön jumalkäsityksestä, pelastuskäsityksestä, toivon laadusta ja universaliudesta tai sen puutteesta (toisin sanoen: paikallisuudesta). Esim. ”hindut eivät näe ehdotonta eroa ihmisen ja jumalten välillä. Jotkut pitävät guruja ja pyhiä miehiä jumalina” (Rachel Dwyer, Mihin uskovat Hindut, s. 19). Myös menneisyydessä eläneitä ihmissankareita nimettiin myöhemmin jumaliksi. Esim. kirkkoisä Tertullianus, sille ajalle korkeatasoisen koulutuksen käynyt teologi, kirjoitti Apologeticium kirjaansa roomalaisista jumalista, todennäköisesti roomalaisille tuomareille ja ylimyksille, seuraavaa: ”Esitämme teille vetoomuksen ja haasteen omantuntonne edessä. Arvioikoon se meidät, lausukoon se meistä tuomion, jos se voi osoittaa, etteivät kaikki nuo teidän jumalanne ole aikanaan olleet ihmisiä. Mutta siltä varalta, että se kuitenkin kävisi sitä kieltämään, kumottakoon sen vastaväitteet vetoamalla omiin vanhoihin asiakirjoihinne, joista omatuntonne on nuo asiat oppinut. Todistavathan ne näihin päiviin asti, missä kaupungissa nämä jumalat ovat syntyneet, mille alueelle heidän toiminnastaan on jäänyt joitakin jälkiä, jopa missä heidän hautansa on nähtävillä. Pitäisikö minun käydä yksitellen läpi kaikki nämä kovin monet ja monenlaiset jumalat: uudet ja vanhat, barbaariset ja kreikkalaiset, roomalaiset ja muukalaiset, muilta käyttöön otetut ja adoptoidut, erityiset ja yleis, mies- ja naispuoliset, maalaiset ja kaupunkilaiset, merimiesten ja sotilaiden suosimat? Turha olisi niitä edes nimeltä luetella. En teitä opettaakseni, vaan muistianne virkistääkseni – varmaankin näet mieluiten unohtaisitte – esitän kuitenkin asiasta pienen tiivistelmän. Ennen Saturnusta teillä ei ollut yhtään jumalaa. Hänestä on peräisin ylipäänsä koko jumaluuden arvostus, tai ainakin tärkeimmät ja tunnetuimmat. Siispä se mikä koskee alkua, koskee myös kaikkea myöhempää. Jos siis otetaan oppia kirjoista, käy ilmi, ettei Diodoros kreikkalainen eikä Thallus, ei Cassius Severus eikä Cornelius Nepos eikä kukaan muukaan heihin verrattavissa oleva antiikin kirjailija ole ilmoittanut Saturnuksesta mitään muuta, kuin että hän on ollut ihminen. Jos taas nojataan asiatodisteisiin, en löydä mitään luotettavampaa kuin itse Italiasta. Saturnushan jäi sinne asumaan monien tutkimusmatkojen ja Attikassa oleskelunsa jälkeen, koska Janus – tai Jani, kuten saliit häntä haluavat kutsua – otti hänet vastaan… Myös Juppiterin voimme osoittaa ihmiseksi, ihmisestä syntyneeksi, ja sen jälkeen koko suvun kuuluvaksi alkuperänsä mukaan kuolevien joukkoon.” (Apologeticum Kristinuskon puolustus, 2010, s. 57-58)

Ennen kuin muinaisia ihmisiä alettiin kutsua jumaliksi tai jättiläisiksi, niin kuin voidaan havaita useissa myyteissä niin kuin myös skandinaavisissa taruissa, Raamattu mainitsee että nämä muinaiset sankarit (tai ”mahtimiehet” – NKJV) olivat normaaleja ihmisiä (vaikkakin he saattoivat olla kooltaan suurempia, aivan niin kuin eläimetkin [esim. dinosaurukset] olivat). He olivat saaneet siunauksen Jumalalta ja käyttivät voimiaan ja kykyjään urotekoihin: ”Siihen aikaan eli maan päällä jättiläisiä, ja myöhemminkin, kun Jumalan pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin ja nämä synnyttivät heille lapsia; nämä olivat noita muinaisajan kuuluisia sankareita.” (1.Moos. 6:4 VKR). Jumalan pojilla tarkoitetaan Jumalan lapsia, Jumalaan uskovia ihmisiä (tässä yhteydessä miespuolisia), Setin jäkeläisiä; ja ihmisten tyttärillä tarkoitetaan Kainin jälkeläisiä, Jumalaa vastustavia (tässä yhteydessä naispuolisia) ihmisiä.

On mielenkiintoista, että ”monista muista kulttuureista poiketen antiikin Kreikassa ei ollut pelkästään yhtä ihmiskunnan alkuperästä kertovaa tarua. Kreikkalaiset myytit mainitsevat monia yrityksiä luoda ihmiset eli kuolevaiset. Kolme niistä epäonnistui ennen kuin nykyinen ihmisrotu pääsi alkuun, mutta luojasta ei ole tietoa.” (Philip Wilkinson, Myytit & Legendat Ensyklopedia, s.26) Joka tapauksessa, kosmiset syyt ja totuudet olivat myös kreikkalaisille hämärän peitossa. Myöhemmin filosofia toi merkittäviä muutoksia kreikkalaiseen ajatteluun, jota käsitellään alempana. Ehkä ateenalaiset, joita Paavali puhutteli, olivat ymmärtäneet mytologioiden epämääräisyyden, koska he olivat pystyttäneet alttarin, jossa oli kirjoitus: ”Tuntemattomalle jumalalle” (Ap.t. 17:23).

Joissakin muinaisissa luomiskertomuksissa on yhtäläisyyksiä Raamatun luomiskertomuksen kanssa. Esim. sumerilaisten mukaan luomisvoimana ja luomisvälineenä oli jumalan sana (inim-dingira) (http://www.argumentti.fi/raamattu_sumerit_sumerien_mytologia/Raamattu_sumerit_kosmologia_maailmankuva.pdf). Assyrialaisessa Enuma Elish kertomuksessa jumalatar Tiamatin (tai Kingun) keho halkeaa kahtia ja toisesta puolesta muodostuvat taivaankannen yläpuolella olevat vedet ja toisesta puolesta taivaankannen alapuolella olevat vedet (Handbook of Seventh-day Adventist Theology – Commentary Reference Series vol. 12, 2000, s. 442). Babylonialaisessa Atrahasis luomiskertomuksessa, jälleen jumalien kiistelyn tuloksena, päätetään luoda ihminen ja hänet muovataan savesta; aivan niin kuin Raamatussa ihminen tehdään maan tomusta. Sumerilaisessa Eridu tekstissä, yhtälailla, ihminen luodaan maasta. Lisäksi Eridussa luodaan myös pikkueläimet maasta samaan aikaan kuin ihminen, aivan niin kuin Raamatussa. (ibid.)

Vertaillessa muinaisia tekstejä, Raamatun luomiskertomus on kuitenkin erilainen. Siinä todellisuuden ominaisuudet eivät synny inhimillisien ongelmien seurauksena tai jumalien kehojen konkreettisista aineista. Raamatun Jumala luo kaiken tyhjästä. Materiaa ei ollut ennen kuin Hän suunnitteli sen. Vaikka ihminen muovataankin maasta, hän ei synny merkillisten sattumusten seurauksena, vaan hänet luodaan Jumalan kuvaksi.

Ihmisen alkuperä ei ole moraalisesti arvelluttava, vaan alussa kaikki oli hyvää. Materialismiin ja ihmiskunnan animistiseen alkuperään uskova näkee myyteille yhteisen alkuperäisen myytin (aineen itsensä luojana, jonka pohjalle kulttuuriset myytit olisivat syntyneet). Raamatun Luojaan uskova näkee moninaisten myyttien taustalla alkuperäisen kertomuksen, universaalin totuuden yliluonnollisesta Luojasta (huom. myös materialismin aineen ”luomisteot” ovat yliluonnollisia, sillä tiede ei ole todistanut että elämää voisi syntyä aineesta tai tyhjästä). Puhutellessaan ateenalaisia, Paavali, entinen fariseus ja kirjanoppinut, pyrki johdattamaan kuulijoitansa kohti tätä totuutta, ja hän jatkoi: ”Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan. Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä.” (Ap.t. 17:23,24)

Raamatun universaalius on merkittävä aspekti sen sisällössä. Esim. eri kansojen perimätiedoista löydetyt kaikkiaan yli 150 muunnelmaa suuresta vesitulvasta kertovat Raamatussa kuvatun suuren Vedenpaisumuksen maailmanlaajuisesta luonteesta. Käytännöllisesti katsoen kaikilla ihmisroduilla on oma vedenpaisumuskertomuksensa, ja niitä esiintyy jopa kaukana valtameristä, kuivilla ylänkömailla kuten Keski-Meksikossa ja Keski-Aasiassa. Vedenpaisumus antaa osuvan selityksen myös fossiilien nopealle hautautumiselle. Fossiilit kertovat jostakin menneisyydessä tapahtuneesta valtavissa mittasuhteissa riehuneesta luonnonkatastrofista (https://answersingenesis.org/fossils/how-are-fossils-formed/do-fossils-show-signs-of-rapid-burial/). Pääosittainen dinosaurusten äkillinen katoaminen sekä maaperässä oleva suuri määrä kivihiiltä ja öljyä viittaavat myös massiivisen laajaan kasvi ja eläinkunnan hautautumiseen (http://www.icr.org/article/521/269/).

Raamatun luomiskertomus on erilainen siinäkin mielessä, että se on tarkoitettu historialliseksi kertomukseksi (vastakohtana myytille), tai pikemminkin historian aloittavaksi kertomukseksi, jonka jälkeen maailman historia ryhtyy muovautumaan ajan kanssa. Se kuitenkin lisää historian muovautumiseen erään merkittävän lisävivahteen: Saatanan, jonka toiminta antaa perussyyn ihmiskunnan pahuuteen.

Aivan niin kuin hyvyydellä on Raamatun mukaan Persoona, niin on myöskin pahuudella. Tuo muinaisaikojen käärme, Paholainen, oli siis langennut enkeli jo ennen kuin maailma luotiin. Ilm. 12:7-9; Jes. 14:12-14; ja Hes. 28:12-17 kertovat Luciferin lankeemuksesta ylpeyteen. Saatana nousi Jumalaa vastaan ja hänet enkeleineen ajettiin pois taivaasta. Myös Jeesus kertoi, että Hän näki Saatanan lankeavan alas taivaasta kuin salama (Luuk. 10:18) sekä että Paholainen on ollut valehtelija alusta asti (Joh. 8:44). Valhe on ollut hänen suurin aseensa Jumalaa vastaan alusta asti. Raamatun historiallinen kritiikki väittää Paholaisen polveutuneen Nergal nimisestä babylonialaisesta jumalolennosta (http://www.argumentti.fi/raamattu_sumerit_sumerien_mytologia/Raamattu_sumerit_kosmologia_maailmankuva.pdf). Nergal oli kuitenkin sodan, metsästyksen ja manalan jumalatar (Mytologian sanakirja, s. 174), ei universaali pahuuden ruumiillistuma niin kuin Raamatun Saatana. Paholaisen ollessa valheen levittäjä, vääränlaisten käsitysten viljelijä koskien Jumalan luonnetta ja hänen omaa luonnettaan, sekä sitä kautta totuuden ja todellisuuden luonnetta koskien suurta vastakkainasettelua hyvän ja pahan välillä, hän juuri tahtoo, että häntä pidetään myyttisenä, inhimillis-eläimellisenä ja rumana sarvellisena otuksena, niin kuin hänet on kuvattu mm. keskiaikaisessa taiteessa ja modernissa populaarikulttuurissa.

Vaikka pahuus onkin kiteytynyt persoonassa, Raamattu ei aseta pahuuden alkuperäksi vain persoonaa tai jumalallista / jumalallis-inhimillistä / jumalallis-eläimellistä persoonaa (niin kuin useissa myyteissä), vaan se kertoo pahuuden alkaneen ylpeydestä ja itsekkyydestä. Se kertoo valinnanvapauden väärinkäytöstä. Tämä pahuuden universaali aspekti on hyvä ymmärtää ennen kuin henkisten ominaisuuksien voidaan ymmärtää myös olevan yhtä persoonan kanssa tai olevan persoonassa. Tästä kerrotaan enemmän alempana osiossa ”Idea vai persoona”. Niin kuin Raamattu kertoo, ensimmäiset ihmiset lankesivat Saatanan huijaukseen ja myös valitsivat väärin (1.Moos. 3).

Usein sekotetaan historiallinen luomiskertomus runollisten kirjojen kuvauksiin luomakunnasta; niin kuin Psalmin 104 kauniit kuvaukset, jotka kerrotaan eri järjestyksessä kuin luomisviikon päivien luomistyöt (katso myös Ps. 8 ja 19 sekä Aam. 4:13; 5:8,9; 9:5,6). Sama erehdys tapahtuu myös Jobin kirjan tai Psalmien kirjan runollisten kohtien kanssa, jotka kuvailevat merihirviötä (Job. 3:8; 7:12; 40:25-41; Ps. 74:13-15; Jes. 27:1) sekä Jumalan kamppailua merihirviötä vastaan (Job. 9:13). Kuvaus sekotetaan raamatulliseen luomisoppiin, koska pakanallisissa mytologioissa (esim. ugariittisessa ja kanaanilaisessa tarustossa) maailma syntyy kamppailuiden seurauksena. Heidän mukaansa luomiskertomuksen ”alkumeressä” uiskentelisi tarunomainen Leviathan, Rahab, Tannim, Behemot, Nahar, Jam tms. Luomiskertomus ei ole kuitenkaan runollinen teos vaan historiallinen. Taivas, vedet ja jonkinlainen autio ja tyhjä maa ovat ensimmäiset asiat, jotka Jumala loi (1.Moos. 1:1-2). Raamattu ei kuitenkaan tunne sellaista ”alkumerta”, jossa olisi elänyt eläimiä ennen kuin Jumala loi ne. Se ei myöskään tunne ”alkumerta”, josta olisi itsestään lähtenyt kehittymään eliöitä.

Merihirviöstä Raamatussa puhutaan vain Rahabina ja Leviatanina; lisäksi mainitaan Behemot (Job. 40:15-24), mutta se on maahirviö. On merkittävää huomata, että nämä hirviöt mainitaan ainoastaan runollisissa kirjoissa ja profeetallisessa kirjassa. Leviataniin on myös viittaus apokalyptisessä kirjassa (Ilmestyskirjassa). Leviatan tai Rahab ovat vertauskuvallisia ilmaisuja Saatanasta, aivan niin kuin ”lohikäärme, tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi, tuo koko ihmiskunnan eksyttäjä”. (Ilm. 12:9; vrt. Jes. 27:1). Tämän vuoksi, on myös mahdollista, että luomiskertomuksen ”alkumeri”, jossa voi jopa sanoa vertauskuvallisesti Saatanan ”uivan” ”hirviönä”, ilmaisee sitä tilaa jossa ”maailmankaikkeus” (Raamatun ilmaisema taivas) oli ennen luomisviikkoa. Jumala tuo järjestyksen Saatanan aiheuttamaan kaaokseen luomalla jotakin kaunista ja ihmeellistä: ihmiselämän maanpäällä. Jopa synnin turmelemassa maailmassa, ihminen joskus lausahtaa: ”Elämä on kaunista” tai ”Elämä on ihmeellistä”. Joka tapauksessa tämä vertauskuva on johdettu runollisista ja profeetallisista kirjoista, joten se on nimensä mukaan vertauskuva, symboli ja runollinen ilmaus; toisin kuin luomiskertomus, joka on historiallinen ja konkreettinen kuvaus. Synnin turmelemassa maailmassa, asiat eivät ole enää laadultaan samanlaisia kuin ne tulivat täydellisinä Jumalan kädestä; mutta olemukseltaan ne ovat samanlaisia. Siksi luomiskertomus kertoo oikeista asioista ja tapahtumista.

On siis merkittävää, että toisin kuin ugariittisessa ja kanaanilaisessa tarustossa, Raamatussa maailmankaikkeus ei synny jumalien välisestä kamppailusta, ja ihminen ei ole epämääräisen ja moraalisesti toivottoman draaman jatkumo, vaan Jumala on itsessään oleva ääretön hyvyys, joka loi kaiken hyväksi. Hän sanoi: ”’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli.” (1.Moos. 1:3) Jumalaa ei kuvata inhimillisen erehtyväksi. Pahuuden alkuperä on Jumalasta riippumaton; pahuus on itsekkyydessä. Saatana ja pahuus kuvataan joksikin, joka on täysin erossa Jumalasta, Hänen luonteestaan.

Jobin kirjassa, Vanhan liiton aikana, Saatanan kerrotaan vielä päässeen taivaaseen esittämään väitteitään. Mutta nähdessään kuolemansa universaalin merkityksen Jeesus sanoi: ”Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32) Ilmestyskirja kertoo: ”Nyt on pelastus tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin ja öin… Iloitkaa siis, taivaat ja te taivaiden asukkaat! Mutta voi maata ja merta — Saatana on laskeutunut teidän luoksenne! Se on raivon vallassa, sillä se tietää, että sen aika on lyhyt.” (12:10,12) Kirjassa kerrotaankin myöhemmin, että Saatana, hänen enkelinsä ja heidän inhimilliset seuraajansa heitetään tulijärveen, jossa he tuhoutuvat ikiajoiksi (20:7-15).

Leviatan, nopealiikkeinen käärme kuvaa siis Raamatussa Paholaista. Dinosauruslöytöjen perusteella ei kuitenkaan olisi kummallista vaikka Job. 40:15-41 kuvailisi oikeita muinaisia eläimiä. Raamatun mukaan, nimittäin, ainakin jotkut luonnossa esiintyvät eläimet kertovat symbolista kieltä pahan voimista; esim. skorpionit ja käärmeet kuvaavat Saatanan voimia (Luuk. 10:19). Lisäksi Jobin kirjan kuvaus Leviatanista on erittäin yksityiskohtainen. Itse asiassa myös aikaisemmat jakeet Jobin kirjassa ennen Behemotin ja Leviatanin kuvausta kuvailevat oikeita eläimiä (esim. hevosta ja strutsia), koska ne ilmaisevat Jumalan luomisvoimaa ja Hänen viisauttaan.

Rahab kuvaa myös Egyptiä (Ps. 87:4), josta instituutiona muodostui Saatanan voiman toteuttaja maanpäällä. Myös muut Raamatun kuvaamat pedot (Ilmestyskirjassa ja Danielin kirjassa), jotka symboloivat maailman valtoja, nousevat samasta salaperäisestä syvyydestä, jonka ”ylimmässä kerroksessa” tai ”pinnalla” ovat ihmiskansat, sillä vedet kuvaavat myös kansoja (Ilm. 17:15). Joka tapauksessa maassa ennen luomista ilmenevät muodottomuus, autius ja pimeys syvyyden yllä kuvaavat maan tilaa ennen kuin Jumala toi valon ja muovasi maapallon ja maailmankaikkeuden sellaiseksi kuin se ennen syntiinlankeemusta oli.

2.1 Yhteenveto

Jumala ei ole sallinut luomismyyttien jäädä jälkipolvien tutkittavaksi siksi, että niitä pidettäisiin vaihtoehtoisina mahdollisuuksina luomiskertomukselle, vaan siksi, että niiden harvat Raamatun mukaiset yksityiskohdat johdattaisivat kohti alkuperäistä kertomusta, joka ilmoittaa Jumalan hyvän tahdon.

Raamatun luomiskertomuksen selkeys erottuu selvästi toisista muinaisista luomiskertomuksista, joissa jumaluudelle annetaan maallisia, hämäriä ja mielivaltaisia muotoja. Genesiksestä huokuu Jumalan ääretön voima ja arvovalta; sillä ”mitä Hän sanoi, se tapahtui, mitä Hän käski, se pysyi.” (Ps. 33:9) Luominen kertoo kaikkivaltiaasta Jumalasta, jonka ei ole tarvinnut käydä kiistoja toisien ”jumalien” kanssa siitä minkälainen maailmasta tulisi ja kuinka se luodaan, niin kuin on laita Raamatun ulkopuolisissa polyteistisissä luomiskertomuksissa (Handbook of Seventh-day Adventist Theology – Commentary Reference Series vol. 12, s. 419-420). Jeesus vahvisti 1. Mooseksen kirjan luomiskertomuksen totuudeksi (Joh. 5:45-47).

Raamattu on ainoa uskonnollinen kirjakokoelma jonka kirjoitukset tarjoavat loogisesti puolustettavan ja historiallisesti pätevän tietoteoreettisen rakenteen, jota voi tutkia systemaattisesti. Jopa raamattukriittinen kirjoittaja toteaa: ”Sumerien teologia ei löydy mistään systemaattisesta teologisesta kirjakokoelmasta, vaan se on ennallistettu suuresta joukosta myyttejä, joiden kirjoittajat olivat pappien ajatuksia arkipäivän esimerkkien avulla ihmisille esitteleviä ja mielikuvituksella leikitteleviä runoilijoita eikä loogisia ajattelijoita. Kosmologiset toteamukset esiintyvät usein myyttisten ja eeppisten runojen aloituksena.” (http://www.argumentti.fi/raamattu_sumerit_sumerien_mytologia/Raamattu_sumerit_kosmologia_maailmankuva.pdf). Raamatullinen usko oli alusta alkaen erilaista ja totuuden alkulähteelle menevää, elävän Jumalan ilmoitusta. Muinaiset ihmiset katsoivat parhaaksi kirjoittaa ylös kokemuksiaan Jumalan läheisyydestä ja ajatuksiaan Pyhän Hengen innoittamina, sekä koota kirjoja yhteen historioitsija Josefuksen sanoin ”profeetallisen seuraannon” mukaisesti (Against Apion 1:8).

Raamatun luotettavuutta on usein pyritty ajamaan alas, mutta aina se on todistanut historiallisen luotettavuutensa arkeologisten löytöjen valotettua menneisyyttä. Jumala lupaa Sanassaan: ”Minä Itse valvon, että Sanani toteutuu.” (Jer. 1:12). Ja Jeesus sanoi: ”Pyhiä kirjoituksia ei voi tehdä tyhjäksi” (Joh. 10:34). Tohtori Martin Anstey sanoi: ”Vanhan Testamentin kirjoituksilla on aivan alusta lähtien täsmällinen historiallinen luonteensa toisin kuin muiden kansojen vastaavilla kirjoituksilla. Kaikkien muiden kansojen muinaiskertomukset peittyvät legendojen, myyttien ja tarujen joukkoon. Kreikan ja Rooman, Egyptin ja Intian, Persian ja muiden idän kansojen uskonnolliset järjestelmät eivät alun pitäenkään pyrkineet rakentumaan millekään historialliselle perustalle. Mitä kauemmaksi menemme niiden menneeseen historiaan, sitä epämääräisemmäksi ne tulevat.” (lähde kadonnut).

Raamatun pelastushistoria on se seikka, joka erottaa sen myyteistä. Raamattu osoittaa, kuinka elävä Jumala toimi eriaikoina perustaakseen lujan, puolustettavan, toivon; kunnes Hän itse toteutti sen Jeesuksessa. Israelin historialla on pelastushistoriallisesti symbolinen merkitys. Näin se eroaa muiden kansojen historiankirjoituksesta. Se selittää johdonmukaisesti sekä alun että lopun, sekä ihmisen olemuksen, ongelmat, pahuuden ja kuoleman. Se antaa toivon kuolemanjälkeisestä elämästä, kuolemasta heräämisestä, koska se perustuu historialliseen Jeesukseen ja Hänen ylösnousemukseensa.

Jumala aloitti historian luomalla viikon ja sen päivät. Jumala työskenteli kuusi päivää ja lepäsi seitsemännen päivän. Kyseessä ovat kirjaimelliset vuorokaudet, sillä heprealaisen Raamatun alkutekstissä käytetty päivää merkitsevä sana yom merkitsee kirjaimellista 24h ajanjaksoa aina kun sen edessä esiintyy lukuarvo (Jim Stambaugh, https://answersingenesis.org/days-of-creation/the-days-of-creation-a-semantic-approach/). Esim. Brown, Driver ja Briggs hepreankielen sanakirja näkee asian samalla tavalla (Ken Ham, https://answersingenesis.org/why-does-creation-matter/the-necessity-for-believing-in-six-literal-days/). Luomispäivien päätteeksi lukeekin: meni ensimmäinen päivä, meni toinen päivä, meni kolmas päivä jne. Ottaen huomioon Raamatun ilmoituksen Jumalasta joka ei väsy eikä uuvu (Jes. 40:28), on selvää, että Hänen luomistekonsa viikkorytmissä ja viikon päätteeksi asetettu lepopäivä on asetettu esimerkiksi ihmiselle. Ihminen onkin Raamatun mukaan Jumalan kuva; ja hänet luotiin myös työskentelemään iloa tuottavien askarten parissa puutarhassaan sekä lepäämään Jumalan rakkauden ilmapiirissä, josta lepopäivä, seitsemäs päivä (lauantai), on muistutus. (Lue enemmän oikeasta lepopäivästä artikkelista Uskonvanhurskauden merkki)

3. Jumalan ilmoitus, pahuuden ongelma ja tuomio

Ihmisen tarkastellessa elämää ja maailmankaikkeutta teologisesti, ihminen etsii Jumalaa. Silloin on otettava huomioon kaksi asiaa: nykyisyys ja menneisyys. Teologia jakaa nämä kaksi muotoa, joilla Jumala on ilmoittanut itsensä, yleiseen ja erityiseen ilmoitukseen. Yleisen tai luonnollisen ilmoituksen piiriin kuuluvat ennen kaikkea luonto ja maailmankaikkeus (”nykyinen ilmoitus”) sekä ihmisen järki ja omatunto, mutta siihen voidaan katsoa sisältyvän myös henkilökohtaisen kokemuksen todistus. Jotkut liittävät siihen myös ihmiskunnan historian.

Erityinen ilmoitus on Raamattu, joka on myös historiallinen ilmoitus. Uniformitarianismiin perustuva lause ”Nykyisyys on menneisyyden avain” perustuu olettamukselle, että maailmankaikkeuden syntyä tutkiessa nykyisyys selittää menneisyyttä. Todellisuudessa huomioon on otettava myös menneisyys eli historia ja historialliset teokset, jollaiseksi Raamattu on todistanut itsensä mm. arkeologian kautta.

Järki on tärkeä osa ihmistä, jonka avulla hän yhdistelee ja punnitsee sekä luonnollisia että jumalallisia asioita. Jotkut, erityisesti rationalistit ja deistit, ovat kuitenkin ”menneet niin pitkälle, että he väittävät järjen valon olevan täysin riittävä tuntemaan Jumala, Hänen ominaisuutensa ja tahtonsa, ja että yliluonnollinen ilmoitus ei ole välttämätön.” (Handbook of Seventh-day Adventist Theology – Commentary Reference Series vol. 12, s. 28) Tähän käy osuvasti Jobin kirjan kommentti: ”Tavoitatko sinä Jumalan syvyydet? Ymmärrätkö ääriään myöten Kaikkivaltiaan suuruuden?” (11:7).

Luonto ja maailmankaikkeus kertovat vain osan sen Suunnittelijasta, jota siis kutsutaan teologiassa yleiseksi tai luonnolliseksi ilmoitukseksi. Luonto ja ajassa tapahtuvat käänteet eivät vielä kerro koko totuutta Jumalan luonteesta, koska luonnossa ja historiassa on havaittavissa seikkoja, jotka arvelluttavat ihmistä. On nähtävissä kipua ja kuolemaa. Tästä syystä ihmisellä on omatunto. Raamattu kertoo siitä tapahtumasta kun Jumala selitti tarkemmin hyvän ja pahan välisen suuren taistelun perustan, jonka pohjalta ihmisen olisi tehtävä valintansa jommankumman puoleen: ”Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille.” (1.Moos. 3:15 VKR) Siemen tarkoittaa Jeesusta Kristusta. Käärmeen, Paholaisen, siemen on se luontainen pahuus ja itsekkyys joka on ihmisessä sekä Jumalan sanan ja luonteen epäily. Omantunnon kautta ihminen tekee valinnat elämässä. Pyhä Henki voi myös ilman Sanaa ohjata ymmärtämään ja sisäistämään jumalallisia periaatteita ja vaikuttaa omatuntoon (Room. 2:14-15). Pyhä Henki ei kuitenkaan koskaan neuvo Raamattua vastaan.

Niin kuin on jo tuotu ilmi, uskonnot, filosofiat ja mystiikka tutkivat ihmiselämää ja sen suhdetta maailmankaikkeuteen. Filosofi ottaa aiheen elämästä, arjesta, ja punnitsee sitä. Filosofia (ja usein mystiikka) lähtee ihmisen näkökulmasta. Filosofiassa käytetään usein logiikkaa, joka auttaa näkemään ongelman rakenteen ja ajattelun seuraukset (kuin matematiikka). Patristisella ajalla, teologian ymmärrettiin usein tarkoittavan ainoastaan apologetiikkaa. Apologetiikkaa eli ns. filosofista teologiaa jatkettiin myös keskiajalla. Valistuksen ajan jälkeen filosofia on nostettu totuuden etsimisen välineeksi, ja teologialla on hyvin paljon, jälleen, myös apologeettinen funktio. Yhdeksi suurimmaksi puolustettavaksi aiheeksi patristisella, keski-, modernilla ja postmodernilla ajalla on noussut teodikean ongelma (pahuuden ongelma).

Tuomas Akvinolainen asettaa Summa theologiae kirjassa painoa filosofisiin kysymyksiin (erityisesti Aristoteleen muotoilemiin) ennemmin kuin dogmaattisiin aiheisiin, ja korostaa tarvetta sovittaa yhteen patrististen ajattelijoiden erilaiset mielipiteet (Alister E. McGrath, Kristillisen uskon perusteet – Johdatus teologiaan, s. 153-154). Tuomas keskittyi erityisesti kahteen filosofiseen ongelmaan ja vastaväitteeseen: 1. Luonnon perustelemiseksi ei tarvitse Jumalaa; 2. Pahuus (kärsimys) – Jos Jumala on hyvä niin miksi on pahuutta? Tuomas käytti logiikkaa, joka auttaa punnitsemaan vaihtoehtoja todennäköisyysteoriassa esim. pahuuden ongelman suhteen, mutta ei ratkaise itse ongelmaa. Hän keskittyi lähes ainoastaan luonnolliseen ilmoitukseen, ja sen jäsentelemiseen järjen avulla, mutta hyvin vähän Raamattuun, Jumalan erityiseen ilmoitukseen (ainakin kahdessa ensimmäisessä osassa). Vaikkakin hän vaikuttaa tarkoittavan Raamattua, joka ilmoittaa pelastussuunnitelman, ”Jumalan kaitselmuksen suunnitelmalla” (Summa Theologiae, s. 596) sekä ”jollakin lisäksi tulevalla suunnitelmalla” (ibid. s. 435). Tuomaksella kuitenkin oli kreikkalaisesta filosofiasta tullut käsitys sielun luontaisesta kuolemattomuudesta, joka ei ole raamatullinen. Antiikin kreikasta tullutta filosofiaa käytettiin paljon ihmiselämän ongelmien ratkomiseen keskiajalla. Kuinka pahuuden ongelmaa voidaan lähteä ratkomaan raamatullisesti?

Raamatun mukaan Jumala, absoluuttisen voimakas ja rajoittamaton Persoona, on luonut kaiken; juuri siksi koska Hän on äärettömän voimakas ja viisas. Ollessaan myös äärettömän hyvä, Hän loi kaiken hyväksi. Pahuus on ei-haluttu vieras. Kuitenkin Jumalan oli sallittava pahuus; koska jos Hän olisi tuhonnut Saatanan siltä istumalta, Hän ei olisi rakkaus. Rakkaus antaa mahdollisuuden valita. Paholainen valitsi oman tiensä. Jumalan oli annettava Saatanan toivoman maailman seurauksien näkyä ajan kanssa.

Saatanan houkutuksesta myös ihminen ryhtyi epäilemään Luojansa vaikuttimia. Käärme asetti epäilyksen Eevan mieleen, sanoen: ”Onko Jumala todella sanonut…” Adam puolestaan epäili Jumalan armoa, kun hän oli huomannut Eevan langenneen ja pelkäsi Jumalan sen vuoksi ottavan hänen rakkaan vaimonsa pois häneltä. Niin ihmissuku astui tuntemattomalle tielle, joka johti kuolemaan. Erittäin merkittävä mytologioista ja filosofioista eriävä asia Raamatussa on se, että siinä kuolema on synnin seurausta. Kuolema ei ole portti pyhyyteen ja jumaluuteen, niin kuin useat pakanauskonnot opettivat ja opettavat; vaan se on hirvittävä pahuuden ja synnin tuomio. Kuolemassa ihminen lakkaa olemasta; hän ei ole enää yhteydessä Elämän Antajaan; hänessä ei ole henkeä, ei ajatusta, ei tekoa (Saar. 9:5,6,10). Kuolema on sekä henkinen että fyysinen olemattomuus.

Ihmiskunnan esivanhempien jälkeläisinä, taipumus syntiin hallitsee ja kuluttaa ihmisruumista. Me rappeudumme eli vanhenemme, kunnes kuolemme. Ihmisen langettua syntiin, rappeutumisen ja kuoleman lisäksi, Paholaisen ajatusmaailma iskostui ihmiseen. Raamatussa lukee: ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa!” (Jer. 17:9) Ihminen alkoi luonnollisesti toteuttaa Saatanan tarkoitusperiä. Jumala ei kuitenkaan luovuttanut ihmisen suhteen, vaan asetti häneen omatunnon tai herkisti sitä. Ennen kaikkea, Jumala antoi jo heti syntiinlankeemuksen jälkeen lupauksen tulevasta pelastuksesta synniltä ja kuolemalta. Tästä lähtien ihmiskunnassa alkoi olemaan kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka ottavat Jumalan lupauksen ja toivon (Jumalan Sanan) vastaan omatunnossaan ja luottavat Hänen hallintoonsa; ja niitä jotka eivät ota sitä vastaan, vaan luottavat omaan voimaansa tai vaihtoehtoisiin pelastusteihin.

Edellä mainittu, itse asiassa raamatullinen, näkemys ihmisen valinnan vapaudesta pelastuksen suhteen on arminiolainen. Kirjassaan Kristillisen uskon perusteet, Alister McGrath myöntää että tämä arminiolaiseen ”vapaaseen tahtoon perustuva Jumalan puolustaminen pahan ongelmassa on vakuuttava” (s. 303). Hän kuitenkin jatkaa esittäen tärkeän kysymyksen: ”Mutta entä sitten luontoon liittyvä paha? Miten on mahdollista selittää maanjäristykset, nälänhätä ja muut luonnonkatastrofit?” Raamattu vastaa. Ensinnäkin ihmisen syntiinlankeemus toi kirouksen koko maalle, joka johtui Saatanan houkutuksesta valita pahuus. Myös Augustinus näki asian näin (McGrath, s. 317). Toiseksi Jobin kirja kertoo Saatanan aiheuttavan kaiken kärsimyksen, joiden Jumala on sallinut tapahtua ihmiskunnassa. ”Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa” (Room. 8:22). ”Luomakunnalla on kuitenkin toivo” (jae 20). Jeesus voitti pahuuden ristillä. Nyt luomakunta odottaa lopullista vapautusta, joka tapahtuu Jeesuksen tullessa takaisin ja luodessa uuden taivaan ja uuden maan.

Joskus luonnonkatastrofit ovat Jumalan toteuttamia rangaistuksia, niin kuin Vedenpaisumus ja Egyptin kymmenen vitsausta. Itse asiassa ne eivät ole Jumalan aiheuttamia vaan ihmisten itsensä aiheuttamia, sillä Jumala tahtoo pelastaa jokaisen mutta antaa jokaiselle valinnanvapauden. Jumala tahtoo pelastaa omansa ja, ikävä kyllä, siinä sivussa tuhoutuvat ne jotka vastustavat pelastusta. Ilmestyskirjan mukaan ihmiskunta menee historiansa viimeisinä päivinä niin syvälle pahuudessa, että se avoimesti pahan valitsemalla ja tarkoituksella Jumalaa vastustamalla aiheuttaa itselleen tuhon. Jeesuksen tullessa takaisin, suurinosa ihmiskuntaa ei kestä katsella Hänen hyvyytensä kirkkautta ja voimakkuutta, ja he tuhoutuvat.

Joskus ihminen toimii kuitenkin tietämättömyyttään väärin. Näin on käynyt usein varsinkin sen jälkeen kun ensimmäisten ihmisten syntiinlankeemuksesta on jo kulunut niin pitkä aika, että useimmat kulttuurit ovat kadottaneet totuuden erilaisten myyttien alle. Esim. ristiinnaulitsemisensa hetkellä Jeesus pyysi Isältä armoa teloittajilleen sanoen, että he eivät tiedä mitä tekevät. Tässä on otettava huomioon se, että kyseessä olivat roomalaiset sotilaat. Heillä ei ollut tietoa Vanhan Testamentin kirjoituksista ja messiasennustuksista, saatikka siitä että Jeesus oli Jumalan Poika. Heprealainen viisaus eroaa hellenistisestä viisaudesta. Antiikin Kreikan viisauden mukaan hyveet saavutetaan tiedolla ja pahuus on verrattavissa tietämättömyyteen. Puolestaan heprealaisten käsitys tyhmyydestä moraalisissa teoissa ei merkinnyt tietämättömyyttä vääryydestä, vaan valintaa tehdä väärin (1.Sam. 25:25; Gleason L. Archer, A Survey of Old Testament Introduction, 1974, s. 471). Tämä johtui siitä, että israelilaisille oli annettu niin paljon tietoa Jumalasta ja pelastussuunnitelmasta. Tämän vuoksi suurelle osalle heistä, väärintekeminen oli valinta. Myös Sananlaskujen antiteettinen parallellismi todistaa tästä syvästä kuilusta hyvän ja pahan, viisauden ja tyhmyyden välillä. Itse asiassa muinaisille heprealaisille oli paljastettu koko pelastussuunnitelma. Siksi tieto on suhteellinen käsite. Se on, varsinkin Uudessa liitossa, Jumalan ja ihmisen henkilökohtaiseen suhteeseen liittyvä asia.

Pahuus yleisesti ei johdu tietämättömyydestä, niin kuin mm. gnostilaisuus väittää; vaan yksilö saattaa toimia tietämättömyydestä, riippuen hänen tiedon määrästään. Yksilön oikea tieto moraalista ja pelastuksesta löytyy, edelläkin mainituista, kahdesta ilmoituksesta: omatunnosta ja Raamatusta. Omatunnon kautta Jumala aivan kuin valmistaa ihmisen vastaanottamaan Raamatun tiedon. Jos ihminen ei kuule Raamatun sanaa koko elämänsä aikana, eikä tällöin harkitse sen sanomaa ja tee tietoista valintaa sen vastaanottamisessa, Jumala ei tuomitse häntä Raamatun sanan mukaan, vaan sen omatunnon kautta tuodun tiedon mukaan joka hänelle on annettu. (Joh. 9:41)

Tuskan aiheuttamista, tappamista ja kuolemaa ei voisi johdonmukaisesti tunnistaa synniksi, ellei Raamattu sen kertoisi olevan sitä. Kosminen vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä sekä Jumalan hyvä tahto luomisessa ovat kristinuskolle ja totuudelle korvaamaton perustus. Ilman niitä, puhtaalle etiikalle ei ole perustaa. Tämä etiikka on tuotu Kymmenessä käskyssä, jossa nimen omaan keskimmäinen käsky, lepopäiväkäsky, ilmoittaa lain olevan taivaan- ja maan Luojan käsialaa. Käskyssä on käytetty samoja sanoja kuin luomiskertomuksessa, joka osoittaa sen olevan tarkoitettu koko ihmiskunnalle, ei vain juutalaisille.

Joskus Jumala voi antaa erityisen näyn, unen tai vastaavan, niin kuin Hän on antanut useille profeetoille. Jumalan antamana se on Raamatun opin mukainen (Jes. 8:20). Muussa tapauksessa, näky tai uni tulee Saatanalta. Ellei Jumala anna erityistä näkyä tai unta, niin Pyhän Hengen tarvitsee ilmoittaa Kristus Raamatun kautta. Ilmoitettuaan Kristuksen ihmiselle, hänen ja Jeesuksen välille syntyy suhde. Tämä suhde on suurin todistus Jumalan voimasta ja viisaudesta; mutta ilman tietoa Jeesuksesta, Jumala ei tuomitse tiedon perusteella jota ei ole saatavissa. Jeesus ja risti ovat suurin Jumalan ilmoitus.

Pahuuden alkuperään liittyy asia, jota Raamattu ei kerro. Se on: miksi äärettömän Hyvyyden läheisyydessä kasvanut ja elänyt enkeli ja Jumalan valtaistuinta suojannut kerubi tahtoi kääntyä itse Luojaansa vastaan. Raamattu kyllä kertoo sen tapahtuneen siksi, koska Lucifer ylpistyi kauneudestaan ja suuruudestaan; mutta ylpeyden alkuperää se ei kerro. Se pysyy, ainakin tässä ajassa, ihmismielelle käsittämättömänä mysteerinä; aivan niin kuin ylipäätänsä enkelien ja itse Jumalan olemus, sekä Jumalan luomisvoima.

Myös Buddha syventyi pohtimaan kärsimyksen ongelmaa. Buddhalaisuudessa kärsimyksen kanssa pyritään pääsemään ”sinuiksi” (John Snelling, Buddhalaisuus, 1990, s. 62). Kuitenkin, vaikka kärsimyksen ja kuoleman hyväksyy ja niihin oppii suhtautumaan oikealla tavalla, se ei poista itse ongelmia. Ne ovat todellisia ongelmia ja vaativat todellisia, universaaleja ja johdonmukaisia vastauksia. Jos ne täytyy ”voittaa” omilla henkisillä ponnistuksilla, niin elämä olisi toivotonta ja kaikilla ei olisi mahdollisuutta saavuttaa pelastusta, koska kaikilla ei ole yhtäläisiä lähtökohtia. Ainoastaan kristinusko antaa tasa-arvoisen ja kaikille ilmaiseksi lahjoitetun vanhurskauden ja pelastuksen kuolemasta, koska sen on saavuttanut Jumala itse Poikansa kautta.

Kärsimys on todellisin asia maanpäällä. Usein tunteita on vaikeaa erottaa järjestä kun ihmiseen koskee; ja usein siihen ei auta filosofointi vaan vierellä kulkeminen. Mutta Raamatun antama toivo ja lohtu voi johdattaa sellaisen tukijan luokse joka ei petä. On todella lohduttavaa tietää, että kärsimys ei ole turhaa vaan taustalla on Jumalan ymmärrys ja vierellä kulkeminen. Jumala ei katso siihen, onko kärsimyksen aiheuttaja ihminen itse vai joku muu, vaan Hän pysyy tämän vierellä. Hän on ”Jumala meidän kanssamme” (Jes. 7:14). Hän joi itse kärsimysten maljan viimeiseen tippaan saakka. Ollessaan ristillä Jeesus luuli lopullisesti kuolevan (Mark. 15:34), ja Hän koki toisen kuoleman, koska ihmiskunnan syntien paino oli niin hirvittävä, mutta Hän hyväksyi sen.

4. Ilmoitus kokemuksena

Usein ihminen havaitsee olevansa ajatteleva ja tunteva olento joskus teini-iässä, kun lapsuus on ohi. Silloin nuori alkaa rakentamaan maailmankuvaansa ja nykykielessä: etsii itseään. Ehkä parempi ilmaisu olisi: nuorena ihminen alkaa etsimään elämän perimmäisiä kysymyksiä sekä suhdettaan elämään ja Jumalaan. Ihmisen luonteesta ja elämänkokemuksista riippuen, joidenkin etsintä jatkuu vuosia ja toisten kymmeniä vuosia. Kuitenkin jokainen ihminen päättelee ja valitsee jonkinlaisen maailmankatsomuksen, koska se myös vaikuttaa hänen valintoihinsa ja tekoihinsa elämässä. Tuskin on ihmistä, varsinkaan mieleltään tervettä, joka ei edes vähän harkitse toimintaansa.

Vuosien mittaan, maailmankatsomus sekä yksilön että yhteisön elämässä rakentuu ja kasvaa sen periaatteiden ja filosofioiden pohjalta. Usein ihmiset vaihtavat maailmankatsomustaan, ehkä useastikin, elämän aikana; sitä kutsutaan uskonnollisessa kielenkäytössä kääntymiseksi. Uskontoja ja maailmankatsomuksia on usein myös yhdistelty, joka on tapahtunut ja tapahtuu yleensä sosiologisista ja poliittisista tarkoitusperistä; sitä kutsutaan synkretismiksi.

Tullakseen Raamatun mukaiseen uskoon, on usein ensin havaittava olevansa elossa; on nähtävä se, kuinka ihmeellistä elämä on. On nähtävä maailmankaikkeuden kauniit suunnitelmat ja rakenteet ja luonnon kauneus. Lisäksi ne on yhdistettävä Raamatun Jumalaan. Ihminen myös tarkastelee sisäisiä käsityksiään ja vertailee niitä ulkoisiin. Huomatessaan Raamatussa totuuden, joka vastaa ihmiselämän syvimpiin ja tärkeimpiin kysymyksiin, ilmoitus mystisesti yhdistyy omatunnon kautta ihmisen kokemukseen ja syntyy ”kokemuksellinen ilmoitus”. Tässä voidaan nähdä Jumalan ääretön viisaus, sillä Hän tuli pelastamaan sekä koko ihmiskunnan että yksilöitä. Pelastus on aina myös henkilökohtainen kokemus, jonka vakuuttavuutta ei itse asiassa kukaan toinen yksilö voi epäillä. Tämä eksistentialistinen kokemus on tärkeä, mutta ilman totuutta siinä ei ole voimaa; sillä se tulee ihmisen ulkopuolelta, Jumalasta. ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” (Room. 10:17) ”Kristukseen tekin nyt uskotte kuultuanne totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin. Häneen uskoessanne te myös olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetiksenne.” (Ef. 1:13) ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:8-9) Raamatun mukaan ihmisessä itsessään ei ole valoa tai ikuista henkeä, joka tarvitsee vain havaita ja löytää, niin kuin mm. Platon, Sokrates, gnostilaiset ja Søren Kierkegaard (1813-1855) ajattelivat. (Norman R. Gulley, Systematic Theology, Prolegomena, 2003, s.49-50)

Raamatullinen usko on eri asia kuin olettamus tai myyttiin perustuva mielikuvitus. Usko ei perustu järkeen vaikka se havaitaan järjen avulla. Järki on vain instrumentti, joka yhdistelee todisteita. Usko ei ole sokeaa. Raamatussa nimenomaan kehotetaan koettelemaan Jumalaa, jolloin Hän voi ilmaista olevansa elävä Jumala. Usko on todellisuutta, jonka juuret ovat universaaleissa lupauksissa. Usko rakentaa lujalle perustalle. Tämä luja perusta on hyvä ja johdonmukainen Jumalan luonne, joka näkyy edellä mainituissa Jumalan ilmoituksen muodoissa.

5. Jumalan sodat

Väitetään, että Raamattu ei voi olla eettinen kirja koska siinä Jumala tappaa ja esim. käski Abrahamin uhrata poikansa. Tämä väite kuitenkin perustuu siihen olettamukseen, että etiikka on vain idea. Niin kuin on jo ohimennen mainittu, hyvyys perustuu sekä Jeesuksen persoonaan että Jumalan universaaliin hyvyyteen ja uhriin Jeesuksessa. Jeesuksessa sekä Vanha- että Uusi testamentti täydentävät toisiaan. Näistä aiheista kerrotaan enemmän seuraavan otsikon alla. Kaikkinäkevänä Jumala myös näkee lopun alusta. Hän näki ennalta kuinka Abraham toimisi; ja sitä paitsi, lopulta, Hän ei uhrauttanut Iisakia.

On kyllä totta, että Jumala määräsi muinaisen Israelin hävittämään naapurikansoja. Usein ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, että Vanhan liiton aikana ihmiset todella elivät kansana, yhtenä tiiviinä yksikkönä. Kun yhtenäisen kansan epäjumalanpalvelusmuodot sisälsivät kauhistuttavia ja epäsiveellisiä toimia, nämä palvontamuodot vaikuttivat myös jokapäiväiseen elämään. Sitä kautta sekä epäjumalanpalvelus että siveettömyys olisivat levinneet myös Israelin keskuuteen jos Israel olisi yhtynyt näihin kansoihin (4.Moos. 31:14-16; 5.Moos. 20:18). Näin ikävä kyllä kävikin.

Vanhan liiton aika oli Saatanan hallinta-aikaa, sotaisaa aikaa, ja Jumalan oli toimittava osittain ihmisten tavoilla, ihmisten kautta, sillä Hän oli valinnut tietyn kansan kaikkien kansojen joukosta. Silloinen Jumalan valitsema yhteiskunnallinen järjestys oli teokraattinen, toisin kuin Uuden liiton aikainen. Uudessa liitossa Jumalan kansalaiset ovat sekoittuneina maallisiin kansoihin ja erilaisiin yhteiskuntajärjestelmiin. Jumala valitsi Israelin kansan, koska se oli kaikista kansoista kaikkein vähäisin, osoittaakseen voimansa (5.Moos. 7:7). Ehkä merkittävin vertauskuva (joka tosin oli todellinen tapahtuma) tästä asetelmasta oli Daavidin ja Goljatin vastakkainasettelu. Vanhan liiton idea sotavoimista uskonnollisen maailmanjärjestyksen ylläpitäjänä ei päde Uuteen liittoon. Se kuuluu osaan ristillä kumotuista säädöksistä.

Israelilaisten tuli hävittää kansat, joiden pahuus oli ”täyttänyt mittansa” (1.Moos. 15:16). Jumala kuitenkin tiesi, että sotiminen vaikuttaa negatiivisesti ihmiseen ja usein Hän soti israelilaisten puolesta (2.Moos. 14:14, 26-28; 5.Moos. 20:4; 7:20; Joos. 10:11; 1.Sam. 7:10). Israelilaisten tuli taistella moraalisempien periaatteiden mukaisesti kuin mitä muilla kansoilla oli. Ellei viholliskaupunki ollut täyttänyt syntiensä mittaa, heille tuli tarjota mahdollisuus antautumiseen (5.Moos. 20:10,11, 15-18). Tällainen tilaisuus saatettiin antaa myös rauhantahtoisille yksityishenkilöille (Joos. 6:22-25).

Muinaisen Israelin yhteiskunnalliset lait, ja varsinkin Kymmenen käskyä, olivat viisaampia, parempia ja ihmisystävällisempiä kuin sen ajan kulttuurien kehittyneimpienkin kansojen lait. Mooses julisti israelilaisille: ”Minä opetan teille lain käskyt ja säädökset, kuten Herra, minun Jumalani, käski minun tehdä. Teidän tulee noudattaa niitä siinä maassa, jonka nyt menette ottamaan haltuunne. Noudattakaa niitä ja pitäkää ne, sillä ne ovat muiden kansojen silmissä osoitus teidän viisaudestanne ja ymmärryksestänne… Onko millään muulla suurellakaan kansalla yhtä oikeudenmukaiset käskyt ja säädökset kuin tämä laki, jonka minä teille tänään annan?” (5.Moos. 4:5,6,8)

Kuitenkin Israelin hylättyä Jumalan lain, naapurikansat alkoivat uhitella sitä vastaan. Se johti jatkuviin sotiin, sillä myös Israel usein turvautui mieluummin inhimillisiin keinoihin ja jopa naapurikansojen apuun kuin Jumalan voimaan. Sen vuoksi sille sanottiin: ”Joudut jatkuvasti käymään sotia” (2.Aik. 16:7-9). ”Daavid ei kelvannut rakentamaan Jumalan temppeliä, koska ’oli vuodattanut paljon verta ja käynyt suuria sotia’ (1.Aik. 22:8). Sodat eivät olleet Jumalan suunnitelman mukaisia vaan seurausta kansan tottelemattomuudesta Hänen käskyilleen (Tuom. 2:10-23)” (Auvo Helminen, Vastaus löytyy Raamatusta, s.100).

6. Idea vai persoona

Vaikka ihmiselämän ja maailmankaikkeuden kosminen vastakkainasettelu sekä sen syyt ja seuraukset olivat muinaisille pakanakansoille hämärän peitossa, monissa muinaisuskoissa oli kuitenkin jonkinlainen käsitys jostakin ylimmästä jumalasta, itsestään olevasta ja korkeimmasta persoonasta tai viisaudesta. Esim. Kalevalassa se on Ukko ylijumala. Myös Egyptin mytologiassa Ra oli tavallaan sellainen (Hallam, Mytologian jumalat, s. 11). Puolestaan kiinalaisen panteonin ylijumala on 3000 vuoden ajan ollut Shangdi. ”Hänen suurimpia ansioitaan ovat universumin luominen kaaoksesta sekä sen yhdistävänä voimana toimiminen. Hän on ihmiselle kaukainen, abstrakti hallitseva henki vailla fyysistä olemusta, ja siksi hänestä on hyvin vähän kuvia.” (ibid. s. 15). Myös muinaisessa babylonialaisessa, goottilaisessa ja islantilaisessa mytologiassa esiintyi samankaltainen hahmo (Alexander Hislop, The Two Babylons, chapter II section I, http://www.biblebelievers.com/babylon/sect21.htm)

Intia on usein ollut erittäin avoin erilaisille uskonnollisille vaikutteille, ja se on yhdistellyt erinäisiä metafyysisiä aspekteja. Esim. intialaisessa luomishymnissä Rigvedassa sanotaan seuraavaa: ”Tuona aikana ei ollut olematonta eikä olevaista; ei ollut ilmojen avaruutta, eikä taivasta sen takana. Mistä kaikki alkoi? Missä? Ja kenen tahdosta? Olivatko olemassa pimeät, pohjattoman syvät vedet?… Niiden ylle kohosi kaiken alussa halu, mielen ensi siemen… Mihin tämä luomus perustuu, onko hän sen tehnyt vai eikö – hän, ylin valvoja korkeuksissaan. Yksin hän sen tietää tai ehkä ei edes hän.” (Clio Whittaker, Itämaiden mytologia, s.54) Niin kuin on nähtävissä, tässä luomiskertomuksessa ymmärretään sekä ideaalinen että persoonallinen puoli, kun on kyse luojasta. Kuitenkin siinä on mukana suuri epävarmuus ja hapuilu totuuden löytämisessä.

Antiikin kreikkalaiset filosofit pohtivat paljon maailmankaikkeuden olemusta. He kehittivät jopa kokeellista luonnontiedettä, mutta vain satunnaisesti, koska kreikkalainen käsitys maailmankaikkeudesta oli dualistinen. ”Maailmalla käsitettiin olevan kaksi rinnakkaista alkuperää, kaaos ja muoto. Kreikkalaiset käsittivät todellisuuden yhdistelmäksi toisaalta ikuista, kaaottista elämän virtaa ja toisaalta jumalallista muotoa ja harmoniaa. Järjestyneen kosmoksen käsitettiin syntyneen näiden kahden yhdistämisestä. Kaaoksen, itse aineksen, tutkimista ei pidetty ensisijaisen tärkeänä. Paljon olennaisempana pidettiin muodon tai idean tutkimista. Siksi kreikkalaiset kehittivät nimenomaan logiikkaa ja matematiikkaa, mutta kokeellista luonnontiedettä melko satunnaisesti.” (Tapio Puolimatka, Usko, tieto ja myytit, s. 70)

Platonin käsityksen mukaan eräänlainen jumalallinen hahmo, demiurgi, antoi kaaokselle muodon. Platonin demiurgi, järjestyneen kosmoksen luoja, oli rajoitettu kahdella tavalla. Yhtäältä häntä rajoittivat iankaikkiset ideat, sillä hän saattoi antaa esineille ja olioille muodon ainoastaan näiden iankaikkisten ideoiden mukaisesti. Toisaalta demiurgia rajoitti kaoottinen aines, joka vain hyvin vastahakoisesti sovittautui mihinkään muotoon. Demiurgi ei saattanut luonnossa toteuttaa ideoita täydellisesti, ja siksi luonnon maailma jäi vain epätäydelliseksi heijastumaksi ideoiden maailmasta. Kreikkalaisen käsityksen mukaan jumalat eivät koskaan olleet kaoottisen aineksen luojia.” (Timaios; Tapio Puolimatka, ibid.) Mm. Aristoteleen mukaan aines on ollut ikuisesti, jolle Jumala antoi muodon. Jumalan hän käsitti itseään ajattelevaksi ajatteluksi, puhtaaksi ideaksi. Tämän vuoksi hän katsoi tarpeelliseksi tutkia ideaa, esim. matematiikan kautta, ennemmin kuin luontoa. Kreikkalaiset siis huomasivat korkean ajattelun jäljet maailmassa, mutta rajoittivat niiden Luojan omien lakiensa alaiseksi. On erittäin merkittävää, että tämä sama käsitys Jumalan rajallisuudesta sisältyy sekä teistiseen evolutionismiin että teistiseen dualismiin (johon kuuluu sielun kuolemattomuusoppi). Molemmat filosofiset rakennelmat ovat Raamatun vastaisia oppeja.

Samoihin aikoihin kun antiikin Kreikan metafyysisen todellisuuskäsityksen perustassa syntyi uusia tuulia ja syntyi kreikkalainen filosofia 500-luvulla eaa, samantyyppinen aatteellinen muutos tapahtui myös Intiassa. Intialainen uskontojärjestelmä koki merkittävän muutoksen 600-luvulla eaa, jolloin kiinteiden yhteisöjen tapakulttuuri murentui. Syntyi toisinajattelijoita, jotka ”sekä hylkäsivät että kehittivät niitä intialaisen uskonnon piirteitä, joita me nyt pidämme tyypillisinä: sielunvaellusta, väkivallattomuutta, järjestelmällistä asketimia ja mystiikkaa. He aloittivat kehityksen, jota Buddha vei sitten huomattavasti eteenpäin ja joka johti intialaisen ajattelun siirtymiseen puhtaasti spekulatiiviselta – Vedojen ja Upanishadien – tasolta eettiselle tasolle (Pankaj Mishra, Buddhan Jalanjäljillä, s. 118). Syntyi buddhalaisuus.

Periaatteessa, ja nykyajasta käsin katsottuna, ihminen voi keksiä minkälaisen filosofian ja uskonnon vain, jonka hän mielikuvituksensa ajamana määrittelee. Filosofia, sen universaalissa muodossa, lähtee tutkimuksessaan usein nykyisyydestä, ja vaikuttaa seuraavan muinaisten pakanauskontojen mallia laatiessaan mielikuvituksellisia teorioita. Tällä lähtökohdalla on omat etunsa, mutta sillä on myös omat puutteensa. Niin kuin on jo tuotu esille, positiivista siinä on se, että se pyrkii (ihanteellisessa muodossa) totuuden löytämiseen. Vaikeuden siihen tuo se, että totuuden määrittäjäksi muodostuvat useimmiten ainoastaan nykyisyyden olosuhteet (luonnollinen ilmoitus), joka ei itsessään kerro kaikkea totuutta. Esim. ”Abidharmassa, joka on alkuaikojen buddhalaisten koulukuntien filosofinen oppirakennelma, maailmanprosessin pienimpien peruselementtien etsintä on viety mikrotasolle asti. Näitä äärielementtejä kutsutaan nimellä ’dharmat’ – sarvastivadin-systeemissä niitä on kaikkiaan 75 – ja niiden sanotaan olevan epäsubstantiaalisia ilmentymiä tai T. Stsherbatskin sanoin ’tuntemattomasta lähteestä peräisin olevia ilmiömaailmassa tapahtuvia hetkellisiä välähdyksiä’” (John Snelling, Buddhalaisuus, s. 66). On selvää, että tämänkaltainen maailmanselitys on teoreettista ja filosofista. Samanlaisia ajatusrakennelmia pystyttää myös esim. materialistiseen uskoon perustuva länsimainen kosmologia.

On erittäin merkittävää, että ainoastaan luonnolliseen ilmoitukseen perustuva filosofia perustaa useimmiten myös moraalifilosofiansa luonnollisen mielikuvituksensa varaan. Esim. käsitys siitä, että aika olisi kehämäinen ja kiertokulkuinen perustuu sielunvaellusoppiin ja karman lakiin (joka on moraalifilosofinen käsite), joka taas perustuu ajan kehämäisyyteen. Puolestaan käsitys ajan kehämäisyydestä perustuu todennäköisesti luonnossa havaittavaan kiertokulkuun. Tämä on uskonnollis-teoreettinen ajatusrakennelma, jolle ei ole perustaa Raamatussa. ”Hindulaisuutta, jainalaisuutta ja buddhalaisuutta yhdistää usko karmaan, siihen että jokaisella teolla on seurauksensa. Karman merkitys on vaihdellut aikakaudesta ja yhteisöstä toiseen, mutta se tarkoittaa suurin piirtein persoonatonta voimaa, joka on jumalten tahdon ulottumattomissa. Ihmisten tekoja säätelevät toisin sanoen yli-inhimilliset lait.” (Rachel Dwyer, Mihin Hindut Uskovat, s. 16) Ajan kehämäisyyden lähtökohta siis on kytköksissä moraalifilosofiaan, joka perustuu ihmisen omiin hyviin tekoihin eettisen maailmanjärjestyksen hierarkiassa.

Ideoiden – ja sitä mukaa myös moraalisten ideoiden – alettiin käsittää olevan koko maailmanjärjestyksen perustana ennen kaikkea hellenismin myötä, mutta myös buddhalaisuuden kautta. Moraali ei olekaan ainoastaan suhteellinen käsite. Suhteellisuuden lisäksi hyvyys on myös ideaalista ja absoluuttista. Tämän vuoksi maailmaan on syntynyt kahdenlaisia filosofisia- ja uskonnollisia muotoja: ideaan (joka itsessään on jo platoninen käsite) perustuvia sekä persoonaan perustuvia muotoja. Niin kuin edellä käsitellyistä muinaisista myyteistä voidaan havaita, ne eivät perustuneet absoluuttiseen hyvyyteen ja moraaliin. Ne perustuivat lähes ainoastaan persooniin tai fyysisiin, luonnosta otettuihin, toimintoihin. Esim. ”hindulaisuudesta puuttuu juutalaisuuden johdannaisineen omaava kahtiajako: hyvän ja pahan taistelu, taivas ja helvetti. Hindulaisuuden jumalat eivät ole hyviä eivätkä pahoja vaan henkiolentoja, jotka tekevät milloin minkäkinlaisia ratkaisuja, vastaavasti kuin ihmisiä ei voida luokitella hyviin ja pahoihin” (http://fi.wikipedia.org/wiki/Hindulaisuus). Kristillinen usko ja moraali ovat siinä mielessä merkittäviä, että ne perustuvat sekä absoluuttiseen hyvyyteen että persoonaan, koska Jumala on sekä absoluuttisen hyvä että persoona.

Raamatun kuvaus hyvän ja pahan välisestä taistelusta vetää erittäin selvän eron hyvän ja pahan välille. Voidaan kuitenkin sanoa, että pahuuden voi määritellä monella tapaa; ja yksi yleismaailmallinen pahuuden määritelmä perustuu ihmisen yhteisöllisyyden tarpeeseen. Jokaisella inhimillisellä yhteisöllä on ollut lait ja säännöt, jotka ovat olleet yhteiselämää säilyttävänä tekijänä; ne määrittelevät moraalin. Toisaalta silloin hyvyyden voidaan sanoa olevan pohjimmiltaan itsekkyyttä, jos se palvelee lopulta ihmisen omaa asemaa yhteisössä. Joka tapauksessa tästä näkökulmasta käsin pahuuden voitaisiin määritellä olevan sitä, että se rajoittaa toisten ihmisten vapautta ja kykyjä kehittyä; joka on eettinen käsite. Etiikka pyrkii löytämään moraalisten lakien perimmäiset syyt.

Inhimilliseltä (pragmaattiselta) kannalta etiikka on kuitenkin suhteellista. Mutta juuri tästä syystä, inhimilliseltä kannalta katsottuna, voidaan havaita, että etiikka tarvitsee kaiken alkulähteeksi ja toimivaksi yksiköksi persoonan. Siksi on ajateltu, että äärettömän hyvä ja puhdas persoona, pyhä olemus, on yhtä kuin Jumala. Hän on absoluuttinen, itsestään oleva, vertailuun kelpaamaton, hyvyys. Itse asiassa tästä syystä, voi olla vain yksi Jumala. Raamatussa Hän ilmoittaa nimekseen (heperalaiset nimet kuvasivat luonteenpiirteitä) ”Minä Olen”, osoittaen olevansa itsestään oleva ja kaikkialla läsnäoleva Jumala (2.Moos. 3:14). Jumala ilmoitti, että Hän ei ole niin kuin ne lukemattomat ihmisen keksimät ”puu- tai kivijumalat”, joita esiintyi jo muinaisina aikoina. Hän osoitti, että Hänen toimintansa perustuu äärettömään hyvyyteen, ei mielikuvitusjumalien väliseen suhteelliseen ja pragmaattiseen moraaliin. Ilman korkeampaa etiikkaa, hyvyys on vain subjektiivinen ja yhteisön sekä yksilön tarpeita edesauttava tekijä. Korkeampi etiikka ei katso hyvyyden kohdetta, vaan se on puolueetonta ja itsensä uhraavaa.

Etiikka ei ole kuitenkaan vain idea, vaan se personoituu tai on yhtä persoonan kanssa. Buddhalaisuus väittää, että ei voi olla ”minuutta”, koska se koostuu vain toisiaan seuraavista ajatuksista. Mutta ajatuksista rakentuu päätöksiä ja valintoja; ja valintojen kautta rakennettu maailmankuva muodostaa (osittain) persoonan, eli luonteen. Vain persoonalla voi olla luonne. Vain persoona voi osoittaa rakkautta. Vain persoonan kanssa voi olla vuorovaikuttavassa suhteessa. Raamatussa onkin paljon kuvauksia Jumalasta joka näkee, puhuu, vihastuu jne. Ennen kaikkea Raamatusta voi lukea Jumalasta, jolla on oma tahto (Hoos. 14:4; Ef. 1:11). Vain persoonalla voi olla oma tahto. Näin kristinusko antaa kuvan Jumalasta, joka on ihmistä lähellä ja ymmärtäväinen, sillä Hän otti ihmisen muodon Jeesuksessa. Hän on ”Minä Olen”; Hän on lähellä ihmistä.

Kristinuskon kannalta on kuitenkin merkittävää, että Raamattu puhuu kolmiyhteisestä Jumalasta: Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä; jonka kaikki jäsenet ovat yhtä olemukseltaan, mutta erillisiä persoonia; siksi on vain yksi Jumala. Tämä on myös loogista, koska Jumala voi olla rakkaus ainoastaan jos Hänellä on alussa ollut toisia persoonia joille ilmaista rakkautta; sillä rakkaus ei ole itsekästä. Pyhän Kolminaisuuden persoonat ovat yhtä myös tahdoltaan ja suunnitelmiltaan; myös siksi on vain yksi Jumala. Heidän keskinäinen liittonsa on esikuvaa myös Jumalan ja ihmisen välisestä liitosta uskon kautta; aivan kuin myös avioliitto. Tässä kirjoitelmassa ei kuitenkaan käsitellä tarkemmin niitä lukuisia raamatunkohtia ja systemaattista teologiaa, jotka todistavat Jumalan kolminaisuuden puolesta sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.

Nyt tullaan asian ytimeen, ja siihen edellä mainittuun suurimpaan todistukseen ja Jumalan ilmoituksen muotoon. Se, että kristinusko väittää Jumalan olevan sekä äärettömän hyvä että persoona, ja ennen kaikkea sen väittäessä Jumalan itse tuoneen pelastuksen ja vanhurskauden, siirtää ihmisen pelastushakuisuuden kohti Jumalaa, ei kohti omaa itseään. Onhan Jumala suurempi, viisaampi ja voimakkaampi kuin ihminen. Jumala vuorovaikuttaa omia ajatuksiaan, Sanaansa, todellisessa suhteessa. Jumalan ajatusten ja sanojen perusviesti ihmiselle on se, että Hän on itse valmistanut tälle pelastuksen omassa Pojassaan. Näin myös etiikka, moraali, oikeamielisyys ja vanhurskaus saavat uuden lähtökohdan ihmisen mielessä, joka on kiitollisuus ja vapaaehtoisuus. Tämä erottaa kristinuskon toisista uskonnoista. Tämä on Jumalan vanhurskauden todistus ja ilmoitus. Tämä on Jeesuksen todistus ja ilmoitus. Häntä kuvaillaankin Jumalan Sanaksi (Joh. 1).

Jeesuksen ja Abrahamin uskonnon ero pakanakansojen uskontoihin nähden on siis siinä, että siinä ihminen ei saavuta pelastusta omilla teoilla, rituaaleilla, mantroilla, mietiskelysessioilla tai filosofisilla ajatusrakennelmilla. Pelastusta ei saavuteta myöskään sakramenttien kautta, joiden painotus on ilmeinen katolilaisuudessa ja nykyään ikävä kyllä myös protestanttisuudessa. Painopiste ei ole myöskään esim. oletetussa ihmisessä asuvassa ikuisessa hengessä, johon yhdistytään rituaaleilla, tansseilla, ylistyksellä, mietiskelyllä tai vastaavilla; painopiste ei ole kuvitellussa ihmisyyden syvälle sisimpään kehittyneessä humaanisuudessa tai ”maailmansielussa”, jonka tämä voi löytää tiedostamisen tai järjen kautta (joka on gnostilaisuuden harhaopin nykyinen ilmentymä); vaan painopiste on Jumalassa ja vain Häneltä tulevassa pelastuksessa ja vanhurskaudessa. Ihminen ei voi omin voimin saavuttaa pelastusta ”lepyttelemällä Jumalaa”. Jumala itse lähestyi Abrahamia. Jumala itse toi ilmoituksen tulevasta Messiaasta ja Pelastajasta. Jumala itse antoi lupauksen ja toteutti sen. Hän itse pelasti ihmisen. Ottamalla pelastuksen vastaan, ihminen pääsee osalliseksi siitä. Ainoa ”voima” joka ihmisellä on, ja joka vaikuttaa hänen pelastumiseensa, on valinnanvapaus; ”pidemmässä juoksussa” se merkitsee tahtoa riippua Jeesuksessa ja tahtoa seurata Häntä.

Sekä kreikkalainen että intialainen mystiikka siis sai universaalempia ja aatteellisempia muotoja. Aivan kuin ne olisivat ohjauksesta siirtyneet kohti uutta aikaa, kohti Uutta liittoa, kohti Messiasta vastaanottavaa aikaa; joka toisi pelastuksen ja vanhurskauden universaalisti, yhdistäisi taivaan ja maan, toisi ymmärryksen ja selvyyden siitä millainen Jumala on. Tästä olivat, ennen kaikkea, ennustaneet Vanhan Testamentin profeetat. Vanhan Testamentin aikana pelastussuunnitelma paljastui kirkkaimmin uhraamisessa ja temppelipalveluksessa, joka oli asetettu esikuvaksi Jeesuksen uhrista. Mooseksen tarkoitus oli pystyttää pyhäkköpalvelus, ja hän vihkikin Pyhäkön käyttöön. Pyhäkön kautta Jumala itse asui kansansa keskellä, esikuvaten näin Messiaan asumista ihmisten keskellä kun Jeesus tuli meidän kaltaiseksemme ja ”pystytti Pyhäkkötelttansa meidän keskellemme” (Joh. 1:14, kreikaksi) Hän on ”Jumala meidän kanssamme” (Jes. 7:14), joka uhrasi itsensä ihmiskunnan pelastamiseksi (Jes. 53). ”Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo.” (Kol. 1:27)

Pelastus on siis Messiaassa. Mutta eikö ihmiskunnan historiassa ole ollut lukemattomia itseään messiaaksi tai vastaavaksi kutsuvia ihmisiä? Miksi juuri Jeesus on Messias? Vastaus tähän kysymykseen on yksinkertainen: Jeesus on Messias, koska Pyhät Kirjoitukset ennustivat juuri Hänestä. Näin puhuu Pietari, silminnäkijä, joka sai viettää aikaa Mestarin vierellä kulkien: ”Tätä pelastusta ovat profeetat etsineet ja tutkineet. He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta ja tutkineet, mihin ja millaiseen aikaan heissä vaikuttava Kristuksen Henki viittasi todistaessaan Kristuksen kärsimyksistä ja niitä seuraavasta kirkkaudesta. Heille ilmaistiin, etteivät he palvelleet itseään vaan teitä puhuessaan siitä, minkä teille nyt ovat julistaneet ne, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat tuoneet teille evankeliumin. Tähän pelastukseen haluavat enkelitkin päästä edes luomaan silmäyksen.” (1.Piet. 1:10-12) Vanhassa Testamentissa on yli 300 ennustusta / esikuvaa Jeesuksesta, jotka käyvät Hänen elämäänsä, tarkoituksiinsa ja toimiinsa. Ne on kirjoitettu erilaisien luonteiden, taustojen ja olosuhteiden omaavien ihmisten kautta; ja silti ne ovat yhtenäisiä uskoltaan, toivoltaan ja opiltaan. Ennen kaikkea Danielin kirjan ennustus, joka kertoo Messiaan tulemisen tarkan ajankohdan, on merkittävä (Dan. 8:14; 9:20-27; Kristillinen apokalyptiikka).

Messiaan tuli syntyä tuohon maailman polttopisteeseen, Palestiinaan, joka on jopa maantieteellisesti merkittävällä paikalla ja välietappina pohjoisen ja etelän sekä idän ja lännen välillä. Jeesus syntyi köyhiin oloihin, mutta itämaan tietäjät saapuivat kunnioittamaan Häntä. Jumala lähetti enkeleitä ilmoittamaan Poikansa syntymästä, ja antoi jopa kolme kertaa henkilökohtaisen sanallisen todistuksen Pojastaan. Jeesus vaelsi ja teki hyvää. Hän paransi ihmisten vaivat ja toi siitä kunnian Isälleen.

Jeesuksen todistus on ainutlaatuinen ihmiskunnan historiassa. Hänen merkitystään ei voi korostaa tarpeeksi. Hän on kaikki, mihin kristinusko kiteytyy. Hän on Jumalan Poika, maailman pelastaja, kuoleman voittaja, Jumalan luonteen ja tahdon korkein ilmoittaja, ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6). Hän myös toi todellisen ”filosofian” sekä juutalaisille, kreikkalaisille että intialaisille. Jeesuksen risti on vastalause Saatanan ja maailman pahuudelle; se on Jumalan voima ja viisaus. Se on Jumalan osoitus siitä, kuinka Hän hallitsee universumia. Hänen hallintansa taustalla on ääretön rakkaus luotujaan kohtaan. Hirmuhallitsijat hallitsevat pelolla. Raamattu antaa mahdollisuuden suhtautua hallitsijaan, joka on kuollut sinun puolestasi. Jumala antaa jokaisen ihmisen päättää oman suhtautumisensa Häneen.

Jeesuksen risti tarjoaa anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen syntiselle ihmiselle. Tästä Jumalan viisauden ja voiman suurimmasta ilmoituksesta Luther kirjoitti Tapio Puolimatkan tulkitsemana: ”Ihminen voi kuitenkin ymmärtää pahuutensa vasta kun hänelle tarjotaan anteeksiantamusta, koska ilman anteeksiantamusta, ihminen pyrkii vain peittelemään pahuuttaan ja puolustelemaan sitä. Peitellessään ja puolustellessaan pahuuttaan, ihminen säilyy pahuuden vääristävän vaikutuksen alaisena eikä voi tuntea Jumalaa. Siksi syntinen ihminen tarvitsee julistusta Kristuksen ristinkuolemasta, jossa synnit on sovitettu.” (Usko, tieto ja myytit, s. 225)

6.1 Tiivistelmä

Raamattu, kristilliseltä näkökannalta, ei rajoitu ainoastaan yhden muinaisen kansan vaiheisiin, vaan se tarjoaa universaalin pelastuksen. Se ei tarjoa epäselvää, inhimillisiä aineksia sisältävää myyttistä alkukertomusta tai Platonin demiurgin kaltaista rajoitettua ja voimatonta Luojaa tai Shangdin ja deismin kaltaista kaukaista jumalaa, ja sen jälkeen ainoastaan sosiaaliseen ja / tai askeettiseen elämään keskittyvää viisautta tai ihmisen järkeen perustuvaa sivistyspohjaa; vaan se tarjoaa edellytykset suhteelle itse Luojaan ja Pelastajaan, joka johtaa Pyhän Hengen ohjaamaan ajatteluun. Tälle suhteelle myös muinaisen temppelipalveluksen syvempi merkitys perustui. Se perustui lupaukseen ja ikuiseen liittoon (Jer. 32:40), jonka Jumala oli tehnyt Nooan ja koko ihmissuvun kanssa (1.Moos. 9:9-17) sekä myöhemmin Abrahamin kanssa (17:7). Samalla osoitettiin, että Abrahamin siemenessä (Kristuksessa) liitto toisi siunauksen kaikille kansoille (22:18; Gal. 3:8,6). Itse asiassa jo muinaisen heprealaisen ilmestysmajan kautta ilmaistu pelastuksen todellisuus oli tarjolla kaikille kansoille (Joos. 8:33; Mark 11:17; Jes. 56:7). Kunnes todellisuus ilmestyi; Jeesus syntyi maanpäälle. Hänen sanoistaan ja teoistaan on tallennettu neljä evankeliumia. Ja Hänen seuraajiensa toimista kerrotaan Apostolien teoissa, joiden kautta seurakunta kasvoi. Saul kääntyi ja tuli Paavaliksi; ja kirjoitti Jeesuksen Hengessä, Hänen sanojensa kanssa yhdenmukaisia oppeja. Kristinusko oli syntynyt.

7. Myytit ja todellisuus

Tapio Puolimatkan mukaan ihminen rakentaa myyttejä, jotta hän voisi paeta todellisuutta, totuutta. Usein syynä on toiveajattelu itseriittoisuudesta ja omavoimaisuudesta, joka ruokkii ylpeyttä. Puolimatka kirjoittaa: ”Ihmisen taipumus ajautua ylpeyden ja itsevihan kehään altistaa hänet halulle omistaa harhainen käsitys todellisuudesta.” (Usko, tieto ja myytit, s.284,285) Puolimatka kirjoittaa materialistisen tieteen luomasta myytistä ilman Jumalaa ja myytistä tieteen puoluettomuudesta, joita moderni tietoyhteiskunta pitää yllä mielikuvilla ja propagandalla.

Puolimatkan mukaan myyttien ”kautta kulttuurin jäsenet hahmottavat oman olemuksensa ja tulevaisuutensa ja muodostavat käsityksen siitä, millaisia he haluavat olla.” (ibid. s. 278) ”Myytit ovat kuin ukkosen johdattimia sikäli, että ne koskevat vastakohtarakenteisiin sisältyviä ristiriitoja. Myytit eivät ratkaise ristiriitoja, mutta ne tarjoavat mielikuvitukseen perustuvan tavan elää ristiriitojen kanssa, joka estää niitä tuottamasta liikaa ahdistusta ja kulttuurista sekasortoa. Myytit käsittelevät koko yhteiskunnan ja viime kädessä koko ihmiskunnan pelkoja ja ahdistuksia, pyrkivät lieventämään niitä ja tekemään niistä hallittavia.” (ibid. s. 280)

Ihmisellä on aina valinnan vapaus uskoa myös ”omanlaiseen totuuteen” ja myytteihin; mutta niin totta kuin elämä on myös kaikille ihmisille yhteistä, on olemassa myös yhteinen totuus, perimmäinen syy kaikelle. Teoreettisia ja mielikuvituksellisia malleja voi olla useita, mutta ihmisen erehtyväisyyden huomioon ottaen, on erittäin vakuuttavaa, että Jumala on itse ilmoittanut totuuden.

Ihmiskunnan ensimmäisen myytin loi Saatana väittäessään, että olisi turvallista syödä hyvän ja pahan tiedon puusta. Hän sanoi: ”Ei ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” (1.Moos. 3:4-5) Niin kuin on ollut kaikkien ihmiskunnan myyttien laita aina muinaisista ajoista nykyaikaan asti, myös Saatanan lausumassa myytissä on osa totta ja osa valhetta. Myös Puolimatka kirjoittaa osuvasti: ”Propaganda ei kuitenkaan voi onnistua pelkkien valheiden varassa, vaan se rakentaa puolitotuuksien, rajoitettujen totuuksien ja asiayhteydestään erotettujen totuuksien varaan.” (ibid. s. 284) Paholaisen sanoissa totta on se, että syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen tulisi tuntemaan, todella kokemaan, pahuuden sekä omassa itsessään että ympärillään. Valhetta on se, että ihminen jatkaa elämää ikuisesti vaikka tekee syntiä. Saatanan sanoissa näemme myös ensimmäisen ilmaisun sielun kuolemattomuusmyytistä. Valhetta hänen sanoissaan oli myös se, että ihmisestä tulisi Jumalan kaltainen, omavoimainen, myyttien, okkultismin ja ihmiseen keskittyvän transendenttisen mietiskelyn kautta jumaluuteen yhdistyvä. Voidaan huomata, että jo maailman ensimmäinen myytti sisälsi materialistista mystiikkaa, animismia, panteismia sekä teististä dualismia eli platonilaista antropologiaa johon kuuluu sielun kuolemattomuusoppi.

Seuraavan myytin loi Kain. Hän tahtoi paeta todellisuutta ja syntiensä tuomia seurauksia kun ei tuonut uhrattavaksi Jumalan asettamaa veriuhria, joka oli esikuva Kristuksen uhrista. Kain myös toteutti, Puolimatkan sanoja mukaillen, myyteille ominaista itseriittoisuutta tuodessaan Jumalalle uhriksi omien kättensä töitä. Tästä eteenpäin ihmiskunta jatkoi myyttien luomisen tiellä. Ihminen tahtoi unohtaa alkuperänsä ja paeta todellisuutta. Keksittiin mitä kummallisempia ja mielikuvituksellisempia tarinoita maailmankaikkeuden ja ihmiskunnan synnystä; kunnes saavutaan nykyaikaan, jolloin asiat eivät ole muuttuneet.

Eräs merkittävimmistä debateista nykyaikana on, että kenellä tai millä maailmankäsityksellä on oikeus omistaa tieteellisyyden leima. Onko se materialismi vai kreationismi? Niin kuin Tapio Puolimatka osoittaa kirjassaan Usko, tieto ja myytit, ja niin kuin on myös tässä kirjoitelmassa tuotu esille, nykyaikaisen länsimaisen tieteellisen maailmankuvan metodit perustuvat ennemmin kristinuskon todellisuuskäsitykseen kuin antiikin Kreikan todellisuuskäsitykseen. Näin on siksi, koska kreikkalaisten maailmankuva rakentui dualismille joka kannatteli ennemmin teoreettisia tieteitä kuin kokeellisia tieteitä. Nykytieteen ongelma onkin usein se, että se ei tee eroa teoreettisen tieteellisyyden ja kokeellisen tieteellisyyden välillä, vaikka on selvää että esim. kosmologiassa, historiassa ja käyttäytymistieteissä käytetään teoreettisia malleja. Kokeellisen tieteen metodia käytetään ”kumoamaan” luomisusko vetoamalla tieteen luonnollisuuteen, toistettavuuteen ja lainalaisuuteen, vaikka sama metodologia kumoaa myös uskon alkuräjähdykseen. Tapio Puolimatka kirjoittaa osuvasti: ”Tämän [edellä mainitun] määritelmän ilmeisin heikkous on, että sen mukaan suurin osa nykyisestä kosmologiasta ei olisi tiedettä. Kosmologiassa tällä hetkellä vallitsevan alkuräjähdysteorian mukaan maailmankaikkeuden alku on ainutlaatuinen tapahtuma. Maailmankaikkeuden alku ei ole kovin helposti toistettavissa.” (Usko, tiede ja evoluutio, s.190) Lisäksi, edelläkin mainittua henkilökohtaisen pelastuskokemuksen todistusta ei voi asettaa kyseenalaiseksi; tai muuten kyseenalaistaa yleisen omatunnonvapauden.

Itse asiassa, niin kuin edellä on jo mainittu, alkuräjähdysteoria ja evoluutioteoria perustuvat uskolle materialismiin, jonka mukaan aineessa on itsessään voimia jotka ovat kuin itsestään järjestäytyneet. Materialistinen mytologia edellyttäisi informaatiosysteemien tuloa olemassa olevaksi persoonattomasta aineesta (järjestyksen syntyä epäjärjestyksestä ilman järjestelijää), joka ei perustu tieteen peruslogiikkaaan. Aineelle ja luonnonvalinnalle voidaan antaa jumalan osa, mutta silloin on kyse uskonnollisesta filosofiasta, ei kokeellisesta tieteestä. Tunnettu fyysikko Paul Davies on sanonut: ”Ei tunneta fysiikan lakia, joka pystyisi luomaan informaatiota tyhjästä” (Life force, New Scientist, 18 September, 1999). Ranskalainen Louis Pasteur puolestaan osoitti kokeillaan jo 1860-luvulla, että soluja ei voi syntyä itsestään, eikä kukaan ole kumonnut hänen tutkimustuloksiaan. (Lääkäri Pekka Reinikainen, http://www.youtube.com/watch?v=ad1t1jDcDA0) Puolestaan teistisessä evoluutioteoriassa tukeudutaan Platonin demiurgin kaltaiseen rajoitettuun jumalaan, jonka on täytynyt luoda kaikki luonnollisten prosessien avulla, tai julmaan jumalaan joka on luonut ihmisen ja eläimet kärsimyksen ja kuoleman kautta.

Kirjassaan Usko, tieto ja myytit, Puolimatka tuo esille että materialistisen tieteen puolueettomuuden ja kaikkivoipaisuuden positivismi on itse asiassa jo kumottu modernissa filosofiassa, mutta sitä kuitenkin pidetään hallitsevana maailmankatsomuksena länsimaissa. Materialistinen filosofia määrittelee ja suodattaa jopa kokeellisen tieteen tulokset silloin kun on kyse filosofisista ja uskonnollisista aiheista niin kuin kaikkeuden alkuperä. Näin tehdään vaikka makroevoluutiota ei ole todistettu tapahtuvan modernissa tieteessä (Henry M. Morris, http://www.icr.org/home/resources/resources_tracts_scientificcaseagainstevolution/). Itse asiassa koko evoluutioteoria perustuu myös uniformitarianismiin, joka, niin kuin on jo kerrottu, on filosofinen käsite. Tämä on ikävää, koska sen johdosta tieteen tuloksia pidetään tietyn maailmankuvan vankina.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomus korostaa, että Jumala loi kuun, auringon ja tähdet. Munaisessa maailmassa kaikkia näitä taivaankappaleita palvottiin jumalallisina.” (Alister E. McGrath, Kristillisen uskon perusteet, s. 305) Itse asiassa se on materialismia, koska materiasta koostuvia kappaleita palvottiin. Monet eivät kuitenkaan ota huomioon, että materiaa palvotaan yhtälailla myös nykyaikana kun sen uskotaan sisältävän ominaisuuksia, jotka ryhtyivät kehittymään ja synnyttivät elämän.

Monet eivät myöskään tiedä, että aurinkoa palvotaan nykyaikana. Auringojumalanpäivä, sunnuntai, asetettiin antiikin aikana keisari Konstatinuksen toimesta uuden pakanallis-kristityn imperiumin palvontapäiväksi. Rooman uskonnollinen johto rakensi synkretismin mm. mitraismista eli mithralaisuudesta (Mitra oli persialainen auringonjumala), kreikkalaisesta filosofiasta ja kristinuskosta. Mitraa palvottiin viikon ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina. Mitra, aurinko, ”kuoli ja heräsi eloon” joulukuun 25. päiväna joka vuosi, jolloin aurinko oli matalimmillaan taivaalla. Tämän vuoksi Jeesuksen syntymäpäivä synkronoitiin Mitran ”syntymäpäivän” mukaiseksi. (Vance Ferrell, Christmas, Easter and Halloween – Where do they Come From?, http://pdf.amazingdiscoveries.org/eBooks/Christmas-Easter.pdf; http://amazingdiscoveries.org/RT_encyclopedia_religion_history#Mithra) Ei ole sattumaa, että myös makroevoluutio-oppi alkoi kehittymään Antiikin Kreikassa, ja että Katolinen kirkko uskoo siihen. Kaikki mytologiat linkittyvät lopulta yhtenäisiin Saatanan valheisiin.

Rooman kirkon suosimalla auringonpalvonnalla on vanhat juuret. Se aloitettiin jo muinaisessa Babylonissa, josta se kulkeutui kreikkalaiseen mytologiaan. Kreikkalaiset omaksuivat mm. horoskooppimerkistön Babyloniasta. (Hislop, The Two Babylons, chapter II section I, http://www.biblebelievers.com/babylon/sect21.htm). Jo Babyloniassa epäjumalanpalvonta pohjautui tietynlaiseen jumalien kolminaisuuteen. Bel tai Marduk oli isäjumala; Tammus tai Dumuz oli poika; ja Ištar tai Rhea oli jumalatar. Naispuolisesta käytettiin myös nimitystä ”Taivaan kuningatar” tai ”Vihan kukistaja”. (Hislop, ibid.) Samoja nimityksiä käytetään myös katolilaisuuden Mariasta. Maria otti katolilaisuudessa välittäjän ja pelastajan paikan Jeesuksen sijaan (tai lisäksi) 800-luvulla jaa. (http://amazingdiscoveries.org/S-deception_end-time_paganism_Catholic_Mithraism).

Äiti-lapsi palvonta oli yleistä muinaisilla uskonnoilla. Sama palvontasysteemi ilmeni eri kulttuureissa eri nimillä. Egyptissä äiti oli Isis ja lapsi Osiris tai Horus; Foinikiassa Astarte ja Baal; Intiassa Devaki ja Ishwara tai Khrishna; Kiinassa ja Japanissa Shing-moo jolla oli lapsi; Kreikassa Ceres tai Irene ja Plutos; Roomassa Fortuna ja Jupiter-puer (”Jupiter poika”) (http://en.wikipedia.org/wiki/Jupiter-puer) tai Venus ja Adurnis; ja Skandinaviassa Frigg ja Balder. Joskus lasta palvottiin sekä äitijumalattaren poikana että aviomiehenä. Poika jumala on Jeesuksen väärennös. (Hislop, The Two Babylons; http://pdf.amazingdiscoveries.org/Section%20PDFs/Paganism%20and%20Catholicism.pdf).

Kolminaisuusoppi on raamatullinen, mutta synkretismin ja gnostilaisuuden vaikutuksesta Katolinen kirkko vääristi sen tarkoittamaan Isää, Poikaa ja äitiä (tai eksoteerisesti lisäsi Marian tavallaan neljänneksi jumaluudeksi ja toiseksi välittäjäksi Jeesuksen lisäksi). Muinaisessa auringonjumalan syntymän palvonnassa käytettiin pyöreätä leipää, aivan niin kuin Rooman kirkon ehtoollisessa (ja mm. luterilaisuudessa). Tapa oli tunnettua Babylonissa, mitraismissa ja Osiriksen palvonnassa (ibid.). Tässä pakanuudessa periytyneessä sakramentissa pappi yhdessä Marian kanssa tavallaan luo/synnyttää pojan konkreettiseksi lihaksi ja vereksi (transsubstantiaatio).

Sekä roomalaiskatolilainen kirkko että islamilaisuus syntyivät synkretismin ja mm. gnostilaisuuden vaikutuksesta. Molemmat omaksuivat äitijumalakultin, joka on erittäin vanhaa perua. Spiritismiin ja okkultismiin keskittyneet gnostilaiset levittivät petollisia oppejaan laajalle. Esim. gnostilaisessa ”Johanneksen apokryfissä kerrotaan kuinka ristiinnaulitsemisen jälkeen Johannes meni ulos ’suuressa surussa’ ja sai mystillisen näyn Kolminaisuudesta. Surressaan, Johannes sanoo: ’Taivaat olivat auenneet ja koko luomakunta taivaan alla loisti ja maailma vapisi. Ja minä olin peloissani ja näin valossa… moninkertaisen yhdennäköisen hahmon… ja oli kolme yhdennäköistä hahmoa.’ Johanneksen kysymykseen näky vastaa: ’Hän sanoi minulle: Johannes, Johannes, miksi epäilet ja miksi olet peloissasi?… Minä olen se joka on kanssasi aina. Minä olen Isä, minä olen Äiti, minä olen Poika” (Elaine Pagels, The Gnostic Gospels, s. 74).

Isiksellä oli usein päänsä päällä symboli auringon palvonnalle (auringonkehrä, jossa aurinko on sarvista muodostetun puolikuumaisen muodon sisällä), sama kultti joka eri muodossa otti paikkansa Rooman määräämässä auringonjumalan palvonnassa sunnuntaisin. Myös muinaisilla assyrialaisilla oli symbolina auringonkehrä nimeltä Baal Hadad, joka tarkoittaa auringon syntymää. Usein Baalia kuvattiin härällä, jonka sarvien keskellä auringonkehrä oli. Myös muinaiset heprealaiset lankesivat usein palvomaan härkää (ja muitakin jumalia), vaikka Jumala oli kieltänyt heitä niin tekemästä. Härkä sana tai käsitys muodosti alef sanan, joka on foinikialaisen, aramealaisen ja heprealaisen kirjaimiston ensimmäinen kirjain (alef – ensimmäinen – ensimmäinen jumala – korkein jumala). (Walter Veith, https://www.youtube.com/watch?v=l-VrL3ZBb48)

Kanaanilaisille puolikuumainen muoto kuvasi myös kohtua, josta auringonjumalan poika syntyi (ibid.). Näin Baalin palvontaan yhdistyi myös Baalin puoliso ja taivaan kuningatar Astarte. Niin kuin on jo mainittu, myös Mariaa kutsutaan taivaan kuningattareksi. Kuunsirppi ja aurinko (tähtenä) on kuvattu myös Islamin tunnuksessa. Koraanissa lukeekin Marian olevan synnitön ja syntyneen neitsyestä (Suura III: 31,37,42; XXI:91; LXVI:12) . Näin Jeesuksen välitystyö mitätöidään. Ei ole sattumaa, että Raamattu varoittaa niin paljon Baalin palvonnasta, ja että se on sekä muinaisen esikuvallisen että nykyisen Babylonin epäjumalanpalveluksen sydämessä.

8. Onko kaikilla uskonnoilla sama viesti?

Nykyaikana, mm. New Age liikkeen, Yhdistyneiden Kansakuntien, paavi Franciscuksen uskontoja yhdistävän toiminnan sekä globaalin humaanis-spiritualistisen yhteyden hakemisen johdosta uskontojen raja-aitoja pyritään kaatamaan. Hindulaisuus on jo pitkään ollut erittäin kirjavaa ja vaikutteita imevää. Erilaisia jumalia heillä on noin 330 miljoonaa (Rachel Dwyer, Mihin uskovat Hindut, s. 19) ”Hindujen keskuudessa vallitsee vahva yhteisymmärrys, jonka mukaan kaikki uskonnot ovat oikeita polkuja ja johtavat lopulta kohti yhtä ja samaa Jumalaa tai alkulähdettä. Siten kaikki merkittävät maailman uskonnot ovat samoja. Tästä syystä hindut eivät myöskään tee lähetystyötä. Krishna-liikkeen mukaan esimerkiksi Jeesus ja Muhammad olivat Krishnan valtuuttamia avataroja. Krishna syntyy aika-ajoin uudelleen maailmaan ja selittää eri aikoina eri kulttuuripiireissä viestinsä hieman eri tavalla, jotta ihmiset ymmärtäisivät perusviestin.” (http://fi.wikipedia.org/wiki/Hindulaisuus).

Niin kuin osoitettiin, myös katolilaisuudessa on aina ollut sama tavoite: uskontojen yhdistäminen ”kolminaisuuden” alle. Yhteinen ”maailmansielu” ja ihmisyys on myös ollut painotettavana sivistyksen pohjana jo 1300-1500 lukujen katolilaisen renessanssin ja humanismin ajoista lähtien, sekä varsinkin jesuiittojen humanistisen opetustoiminnan kautta, joka valtasi Euroopan 1600-luvulla. 1700-luvulla syntynyt romantiikka jatkoi saman ideologian rakentamista.

Humanismin kasvattama romantiikka ryhtyi etsimään totuutta ”puhtaalta pöydältä” ihmisestä itsestään. Se sai yllykettä ja vastavoiman valistuksen tieteellisestä maailmankäsityksestä, joka yhtälailla väitti ja väittää löytäneensä totuuden. Mutta ongelman muodostaa se, että sekä romantiikalla että materialistisella tieteellä on ennakko-olettamuksia. Ennakkokäsityksen perustan muodostaa näkemys ihmisen luontaisesta hyvyydestä, joka on itse asiassa sama kuin oli antiikin kreikkalaisilla. Romantiikka olikin paljolti kaihoa menneisiin aikoihin ja ei-kristillisten uskontojen sisimpään olemukseen. Näin muodostettiin olettamus siitä, että kaikilla uskonnoilla ja ihmisyydellä yleisesti on yhtäläinen tavoite ja kaipuu totuuteen. Todellisuudessa antiikin kreikan filosofia erosi kristinuskosta ja tämän juutalaisesta perustasta merkittävästi. Merkittävin ero on platonilainen antropologia. Sama oppi sielun kuolemattomuudesta / sielun vaelluksesta yhdistää jokaista muutakin suuren globaalin Babylonin sekoituksen uskontoa; niin kuin hindulaisuutta, buddhalaisuutta, katolilaisuutta ja epäraamatullista protestantismia / evankeelisuutta. Islaminuskossa puolestaan ikuisuus tulee ihmiseen kun hänet herätetään kuolleista; ja jos joutuu helvettiin, niin jotkut joutuvat olemaan siellä ikuisuuden. Näin usko järjettömään ja julmaan jumalaan yhdistää mukaan myös Islamin.

Myös buddhalaisuuden perusviesti on yhteydessä jesuiittapaavi Franciscuksen ideologian kanssa. Tiibetin buddhalaisuuden Gelugpa-koulukunnan vaikutusvaltainen edustaja on vuodesta 1391 lähtien ollut Dalai-lama. Kirjassaan Ancient Wisdom, Modern World: Ethics for the New Millennium (2001), nykyinen Dalai-lama kannattaa universaalia etiikkaa ja omatuntoa. Tämä käytännönläheinen etiikka keskittyy hyvin paljon nykyisyyteen. Kuolemanjälkeiseen elämään ja sen onnellisuuteen ei oteta kantaa lähes lainkaan. Dalai-lama puhuu paljon hengellisen- ja moraalisen auktoriteetin tärkeydestä (s. 11) ja kunnioittaa ihmisoikeuksia (s. 15). Hänen mukaansa ihminen ei ole vain eläin ja materiaa (s. 17). Ihmisessä on hengellisyys, joka on hänen mukaansa eri asia kuin uskonto. Hengellisyys on sama kuin, hänen mukaansa, ihmisen hengen ominaisuudet: rakkaus, kärsivällisyys, anteeksianto jne. (s. 22-23).

Niin kuin on mainittu, ihmisoikeuksille perustuvan uskonnollis-poliittisen auktoriteetin sanomaa julistaa myös nykyinen paavi, jonka luokse kaikki uskonnot ja kristilliset yhteisöt näyttävät menevän. Näin Raamattu sanookin tapahtuvan (Ilm. 13:3-4; 16:14). Paavi julistaa hyvinvoinnin uudelleenjakamista. Raamatussa sanotaankin, että peto tulisi määrittelemään sen, kuka saa ostaa ja myydä (Ilm. 13:17).

On mielenkiintoista, että Karl Rahner, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen yksi merkittävimmistä arkkitehdeistä, kehitti uuden uskonnollisen termin: ”anonyymi kristitty”. Hän sanoi sen tarkoittavan buddhalaisia, toisia ei-kristittyjä ja jopa ateisteja, jotka ovat omatunnontarkkoja, kunnollisia ja välittäviä ihmisiä (God´s 20th Century Giants, George Cornell, Associated Press, December 22, 1988). Rahnerin motto oli: ”Herramme täytyy mukautua maailmaan, ei maailman Häneen”. Näin korostetaan sosiaalista yhteenkuuluvuudentunnetta (vapautuksenteologiaa) sekä ainoastaan luonnollisen ilmoituksen riittävyyttä ja vähätellään Raamatun ilmoitusta. Aivan niin kuin Jumala ei ole sallinut Raamatun ulkopuolisien luomismyyttien jäädä jälkipolvien tutkittavaksi siksi, että niitä pidettäisiin vaihtoehtoisina mahdollisuuksina luomiskertomukselle, niin Hän ei myöskään ole sallinut lukuisien uskontojen saada kukoistaa maailmassa siksi, että ne tarjoaisivat yhdenmukaisen tien pelastukseen. Raamattu sanoo selvästi, että ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla” kuin Jeesus (Ap.t. 4:12).

9. Suuri Babylon

Babylon tarkoitti muinoin kielten sekoitusta. Nykyaikana se tarkoittaa uskontojen sekoitusta eli synkretismiä. Tässä kirjoitelmassa on kerrottu, että ainoastaan luonnolliseen ilmoitukseen perustuva filosofia perustaa useimmiten myös moraalifilosofiansa luonnollisen mielikuvituksensa varaan. On myös osoitettu, että globaali synkretismi perustetaan kahden tukipilarin varaan: edellä mainitun luonnollisen ilmoituksen (joka nostaa inhimillisen filosofian ja tradition Raamatun erityisen ilmoituksen yläpuolelle) sekä sielun kuolemattomuusopin varaan. Raamatun mukaan katolinen kirkko ja langennut protestantismi onnistuvat tässä, ja se johtaa globaaliin Uuteen maailmanjärjestykseen.

Paavalin mukaan ihmiskunta jakaantui eripuolille maailmaa ”jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä” (Ap.t. 17:26-27). Paavali tarkoittaa sanoillaan myös sitä, että ihmiskunnan oli parempi hajaantua eri puolille maapalloa asumaan ja etsimään Jumalaa rauhassa ja omassa tahdissaan kuin kokoontua jälleen yhteen ”metropoliin” ja keskittää uskonnollis-poliittinen valta inhimillisen pappisvälittäjän ja itsemääritellyn eliitin alle mm. keskittämällä kaiken pyrkimyksensä inhimillisten kykyjen soveltamiseen ja omavoimaisuuden ihannointiin ja palvontaan rakentaessaan Babylonin tornin; sellainen toiminta kääntyi lopulta Jumalaa ja Hänen tarjoamaansa pelastusta ja totuutta vastaan. Jo muinoin, ihmisen keskitettyä kaiken osaamisensa omavoimaisuudelle ja tarkoituksenmukaisille okkultistisille mytologioille, sekä avoimelle että tiedostamattomalle kapinalle Jumalaa vastaan, Jumala hajotti ihmisen pyrkimykset. Raamatun mukaan, samoin tulee käymään lopunajallisen Babylonin suhteen suuremmassa ja globaalissa mittakaavassa (Ilm. 17 ja 18).

Materialistisen mystiikan, sielun kuolemattomuusopin, ihmisen omavoimaisuuden ja ihmisen teorioiden ja lakien Jumalan lain ja totuuden yläpuolelle nostavan uskonnollisuuden tai ateismin ollessa hallitsevina periaatteina nyky-yhteiskunnassa, niitä kannatellaan mm. koulujen ja median tarjoamien mielikuvien ja propagandan avulla. ”Koska propaganda käyttää hyväkseen yleisinhimillisesti vetoavia symboleja, se ei keskity perusteltujen uskomusten opettamiseen vaan tunteiden herättämiseen ja toiminnan ohjaamiseen. Tarkoituksena on vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja asenteisiin tavalla, joka ohittaa heidän järjellisen harkintansa.” (Puolimatka, Usko tieto ja myytit, s.286) Yleissivistyksen, tulevaisuuden kestävän kehityksen suunnittelun, luonto- ja kulttuuridokumenttien ja muun median viestittämä sanoma rakentaa ihmisen tieteellisen kehityksen varaan. Ihminen arvioi ja suunnittelee maailman tulevaisuutta, mutta ei ota huomioon Jumalan suunnitelmaa. Se aiheuttaa ihmiskunnan, ja sitä mukaa koko ekologisen systeemin, tuhon. ”Maa kulottuu ja kuivuu, maanpiiri riutuu ja kuivuu, maan lailla taivaskin riutuu. Maa muuttuu saastaiseksi jalkojen alla, sillä sen asukkaat ovat hylänneet lain, rikkoneet käskyt, tehneet tyhjäksi ikuisen liiton.” (Jes. 24:4-5)

Yksi merkittävimmistä paavikunnan auktoriteetin merkeistä on aina ollut sunnuntai, auringonpäivän tunnustaminen, jonka se asetti synkretismin merkiksi; koska se on osoitus sen voimasta muuttaa Jumalan lakia (näennäisesti, koska tietenkään Jumalan lakia ei voi muuttaa). Noin vuonna 1400 jaa. Petrus de Ancharano (mm. arvostetun kommentaarin laatija paavi Gregorius IX:n lakiin) vakuutti, että ”paavi voi muuttaa jumalallista lakia, koska hänen valtansa ei ole peräisin ihmiseltä vaan Jumalalta ja hän toimii maan päällä Jumalan sijasta. Hänellä on täysi valta sekä sitoa että päästää hänen lampaitaan.” (Lucius Ferraris ”Papa”, art. 2, Prompta Bibliotheca (Venetiis [Venice]: Caspa Storti 1772), vol. 6, s. 29, as trans. in SDA Bible Students’ Source Book, rev.ed., s. 680.) Tällainen väite on Raamatun mukaan jumalanpilkkaa (Joh. 10:33) (aiheesta enemmän mm. artikkeleissa Kristillinen apokalyptiikka ja Paaviuden nousu kirkkohistoriassa)Puolestaan Heinäkuussa 2007 paavi Benedictus XVI julisti, että henkilö voi pelastua ainoastaan jos hänet on kastettu roomalaiskatolilaisen kirkon jäseneksi (http://www.historicist.com/daniel/the-antichrist-in-daniel). Heinäkuussa 2014, paavi Franciscus pyrki osoittamaan, että sunnuntai on päivä, jolloin ei olisi hyvä tehdä työtä (http://www.sbs.com.au/news/article/2014/07/06/no-work-sundays-good-all-pope)

Ihminen rakentaa uudelleen Babylonin tornin, mutta epäonnistuu jälleen. Torni, ihmisen osoitus omasta voimastaan, rakennetaan muinaisen auringonjumalakultin varaan, jota edustaa nykyaikana ihmisen laki ja järjestys, ihmisen traditiot, joiden sydämessä on sunnuntai, auringonpäivä. Järjestelmän on rakentanut Saatana, sillä hän on alusta asti tahtonut perustaa oman, ylpeyteen ja itsekkyyteen perustuvan valtakuntansa. On kuitenkin myös niitä ihmisiä, ”jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus” (Ilm. 12:17 VKR); ja jotka ”noudattavat Jumalan käskyjä ja uskovat Jeesukseen” (14:12). Jumalan käskyihin kuuluu myös sapatin, seitsemännen päivän eli lauantain pitäminen. He pitävät, edellä kirjoitetussa Jes. 24:4-5:ssä mainitun, ikuisen liiton, Jumalan vanhurskauteen perustuvan liiton. He uskovat Jeesusta kaikessa, mitä Hän on sanonut (Joh. 14:23). Näin ollen he myös uskovat Raamatun mukaisen sanan siitä, että Herra Jeesus tulee pian, näinä viimeisinä päivinä; ja Hän tulee enkeliensä kanssa, jumalallisella voimalla ja kirkkaudella ja kaikkien nähtävällä tavalla. Hän laskeutuu taivaasta, eivätkä Hänen jalkansa kosketa maata (Luuk. 21:25-28; Matt. 24:29-36; 1.Tess. 4:13-15). Hän hakee omansa pois, jonka jälkeen koittaa tuhatvuotiskausi taivaassa, sillä on kaksi eri ylösnousemusta (Ilm. 20:6). Jeesuksen todistuksen omaavat myös luottavat Raamatun lupauksiin uudesta maasta ja taivaasta, jotka Jumala tulee luomaan. He myös uskovat Raamatun sanan siitä, että ihmiset eivät rakenna Jumalan valtakuntaa maanpäälle, vaan sen rakentaa itse Jumala (Joh. 14:2). Jeesuksen valmistama Uusi Jerusalem laskeutuu taivaasta (Ilm. 21:2). Jumala kertoo uudesta Jerusalemista: ”Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. He hallitsevat kuninkaina aina ja ikuisesti.” (Ilm. 22:5)

10. Kirjallisuusluettelo

  • Akvinolainen Tuomas, Summa Theologiae, Gaudeamus, 2002
  • Archer Gleason L., A Survey of Old Testament Introduction, 1974
  • Dalai-lama, Ancient Wisdom, Modern World: Ethics for the New Millennium, Abacus, 2001
  • Dwyer Rachel, Mihin uskovat Hindut, Otava, 2009
  • Ferrell Vance, Christmas, Easter and Halloween – Where do they Come From?, Harvestime Books, 2003, http://pdf.amazingdiscoveries.org/eBooks/Christmas-Easter.pdf
  • Gulley Norman R., Systematic Theology Prolegomena, Andrews University Press, 2003
  • Hallam Elizabeth, Mytologian jumalat, Karisto Oy, 1997
  • Handbook of Seventh-day Adventist Theology – Commentary Reference Series vol. 12, Editor Dederen Raoul, Review and Herald Publishing Association, 2000
  • Helminen Auvo, Vastaus löytyy Raamatusta, Kirjatoimi, 1997
  • McGrath Alister E., Kristillisen uskon perusteet, Kustannus-Osakeyhtiö / Kirjapaja, Helsinki, 2012
  • Mishra Pankaj, Buddhan Jalanjäljillä, Basam Books, 2006
  • Mytologian sanakirja, toim. Juha Honkala, WSOY, 2000
  • Puolimatka Tapio, Usko, tieto ja evoluutio, Kustannus Oy Uusi Tie, Helsinki, 2009
  • Puolimatka Tapio, Usko, tieto ja myytit, 2. painos, Kustannus Oy Uusi Tie, Helsinki, 2009
  • Raamattu (KR92, VKR, NKJV, jne.)
  • Snelling John, Buddhalaisuus, Tammi, 1990
  • Tertullianus, Apologeticum Kristinuskon puolustus, suom. Juha Pihkala, Kustannus-Osakeyhtiö / Kirjapaja, Helsinki, 2010
  • Whittaker Clio, Itämaiden mytologia, Gummerus, 1990
  • Wilkinson Philip, Myytit & Legendat Ensyklopedia, Readme.fi, 2010
Mainokset