Toisen vuosisadan alussa, Ignatius (35-107 jaa.) kirjoitti kirjeessään roomalaisille erittäin kunnioittavaan sävyyn. Esipuheessaan hän kirjoittaa, että Rooman seurakunta on onnitteluiden, kunnioituksen ja menestyksen arvoinen, sekä varteenotettavan puhdas ja rakkaudessaan vertaansa vailla (Samuele Bacchiocchi, From Sabbath to Sunday, The Pontifical Gregorian University Press, Rome 1977, s. 208). Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että Rooman kirkko oli erityisen totuudellinen, Kristuksen jalanjäljissä kulkeva, sekä menestyvä taistelussaan harhaoppeja vastaan. Roomassa kuitenkin kuohui, sillä juutalaisten nationalististen asenteiden ja sotien johdosta heitä alettiin vainoamaan ensimmäisen vuosisadan lopulla sekä toisen vuosisadan alussa.

Varhaiset juutalais-kristityt pitivät sapattia. Heihin kuului myös Paavali. Paavali kuitenkin torjui Vanhan liiton soteriologis-esikuvalliset lait, joihin kuului seremonialaki, johon kuului mm. ympärileikkausasetus. Pakanuudesta kääntyneiden kristittyjen oli helpompaa hylätä juutalainen seremonialaki, kuin juutalais-kristittyjen. Niinpä pakanakristittyjen dominoimassa, läntisessä Roomassa, Paavalin kirjeissä esiintyviä Vanhan liiton rituaalien vastaisia lauseita tulkittiin niin, että koko juutalaisuuteen oli tehtävä pesäeroa. Näin Vanhan liiton esikuvallisten kumottujen lakien lisäksi alettiin väheksymään myös seitsemännen päivän sapattia. Sapatin hylkäämiseen oli siis sekä teologisia että poliittisia syitä. Juutalaisia alettiin vainoamaan sekä valtion että kirkon taholta, jonka johdosta useat loittonivat sapatin vietosta, jotta heitä ei sekotettaisi juutalaisiin. Aluksi pidettiin sekä sapattia että sunnuntaita, niin kuin käy ilmi mm. Ignatiuksen kirjeestä Efesolaisille (http://www.ccel.org/ccel/schaff/anf01/Page_119.html).

Pikkuhiljaa sapattia alettiin kuitenkin kutsumaan surun ja paaston päiväksi (Samuele Bacchiocchi, From Sabbath to Sunday, The Pontifical Gregorian University Press, Rome 1977, s. 163-198). Erittäin useat kirkkoisät kirjoittivat varsinaisia vastakirjoituksia juutalaisia vastaan. Esim. Justinus Marttyyri ja Barnabas mainitsevat, että juutalaiset voidaan oikeuden mukaisesti tuomita ja kirota (ibid, s. 181). Justinus myös kirjoitti sunnuntaista positiiviseen sävyyn ja kehottaa kristittyjä kokoontumaan tuona päivänä (http://www.ccel.org/ccel/schaff/anf01.viii.ii.lxvii.html). Tästä eteenpäin ”miltei jokaisessa kirkolliskokouksessa Jumalan asettamaa sapattia vähä vähältä alennettiin, samalla kun sunnuntaita vastaavasti korostettiin. Tällä tavoin pakanallista juhlaa lopulta ruvettiin kunnioittamaan jumalallisena asetuksena, kun taas Raamatun sapatti julistettiin juutalaisuuden jätteeksi ja sen pyhittäjät kirottiin.” (Ellen White, Alfa & Omega 7, s. 41)

Monille kuulostaa oudolta, että niin varhaiset kristityt olisivat heti poikenneet oikealta tieltä, jos sapatti on pysyvä Uudessa liitossa. Paavalin sanat kuitenkin osoittavat selvästi, että ”laittomuuden salaisuus” oli jo kypsymässä hänen aikanaan (2. Tess. 2:7). Sana ”laittomuus” viittaa lakiin, ja sapattikäsky on osa lakia. Toinen käsky kymmenestä käskystä jota muutettiin, on toinen käsky, joka kieltää kuvien palvomisen. Paavalin mukaan laittomuus nostaisi myös vallan, joka ottaa kaiken auktoriteetin maanpäällä, väittäen olevansa jumala (jakeet 3 ja 4). Jeesuksen ajan oppineet syyttivät Häntä jumalanpilkasta, koska Hän mm. sanoi pystyvänsä antamaan syntejä anteeksi. He sanoivat: ”Emme me sinua minkään hyvän teon tähden kivitä, vaan jumalanpilkan tähden. Sinä teet itsesi Jumalaksi, vaikka olet ihminen.” (Joh. 10:33) Jumalanpilkkaa on siis tehdä itsensä Jumalaksi, ottaa Jumalan paikka tai väittää pystyvänsä suorittamaan vain Jumalan arvovallalle kuuluvia toimia, vaikka on ihminen. Juuri paavikunta ryhtyi väittämään historian aikana, että vain heidän kirkkokuntansa kautta ja heidän anteeksiantamuksensa kautta voi ihminen pelastua ja saada syntinsä anteeksi. Tälläinen väitös myös vie Jeesukselta Hänen välimiehen paikkansa (myöhemmin välittäjäksi asetettiin vielä Jeesuksen äiti Maria). Johannes kutsuukin Jeesuksen arvovallan anastavaa valtaa ”Antikristukseksi” (1. Joh. 2:22-24; 4:3). Antikristus kreikankielen sanana merkitseekin sekä Kristuksen vastustajaa, että Hänen sijaistaan. Toinen, vain Jumalan vallassa oleva toimi, jonka Hänen vastustajansa mahdollisesti tekisi, olisi juuri Hänen lakinsa muuttaminen (lisäksi myös aikojen muuttaminen; sapattikäsky liittyy juuri aikaan) (Dan. 7:25). Näistä syistä paavikuntaa voi kutsua Laittomuudeksi tai Laittomuuden ihmiseksi. Kyseessä on kuitenkin instituutio, ei ihmisyksilö, koska Paavali kertoo ”Vääryyden ihmisen” olevan olemassa Jeesuksen toiseen tuloon saakka.

Lisäksi Johannes ilmaisee, että Antikristus nousee kristikunnasta (2:18-19). Sekä Tertullianus että Irenaeus huomasivat saman seikan. Lisäksi he yhdistivät Antikristuksen ja Laittomuuden ihmisen Ilmestyskirjan petoon (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers, s. 243, http://docs.adventistarchives.org//docs/PFOF/PFOF1950-V01.pdf#view=fit). Tertullianus jopa kirjoitti, että Rooman valtakunta on se Laittomuutta pidättävä asia, jota Danielin kirjan seitsemännen luvun kauhistuttava ja rautahampainen peto kuvaa. Myös Hippolytos Roomalainen sekä Hieronymos uskoivat näin mm. Danielin kirjan perusteella. Tämän hirviön päähän ilmaantuneen pienen sarven (vallan) nousu kuvaa puolestaan Laittomuuden murtautumista esiin (ibid, s. 257-258). Historiallisesti tämä toteutui vähän kerrassaan, kunnes lopulta Rooman piispa sai täyden vallan vuonna 538, jota käsittelemme tarkemmin myöhemmin.

Samoihin aikoihin Rooman piispa alkoi käsittää itsensä kristikunnan johtajaksi. Toisen vuosisadan lopulla, Irenaeus ylistää jo Rooman seurakuntaa kristikunnan pääksi (Samuele Bacchiocchi, From Sabbath to Sunday, s. 209). Kirkon auktoriteetti alkoi syrjäyttämään Jumalan Sanan auktoriteetin. Pääsiäisen ajankohta siirrettiin Toorassa määrätyltä nisankuun 14. päivältä kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jäkeiselle sunnuntaille, jotta samana päivänä voitiin viettää Ishtar juhlaa, joka on babylonialaisen Tammuz jumalan ylösnousemuspäivä (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 113). Näin pyrittiin houkuttelemaan pakanoita kirkkoon. Myös tämä ”aikojen muuttaminen” sopii Dan. 7:25 kuvaukseen Antikristuksesta. Paavi Victor (paavina 189-199) julisti pannaan Aasian piispat, jotka eivät hyväksyneet pääsiäsmuutosta. Irenaeus ei kuitenkaan hyväksynyt Victorin pannaa, vaikka hyväksyikin paavin auktoriteetin ylipäänsä. Roomasta tuli ”uudistetun kristinuskon” uranuurtaja ja puolestapuhuja, joka hylkäsi Jumalan lain ja pyrki sovittelemaan kristinuskoa muiden vallitsevien sekä muinaistenkin tapojen ja uskomuksien kanssa. Idän kristityt, sekä esim. Milanon ja Pohjois-Afrikan kristityt (osittain) vastustivat Rooman tapaa paastota sapattisin (ibid. s. 188; Eusebius, http://www.ccel.org/ccel/schaff/npnf201.iii.x.xxiv.html).

Irenaeuksen saapuessa Roomaan toisen vuosisadan loppupuolella, hän huomasi paavin kannattavan montanolaisuutta, ja nousi jopa tätä vastaan. Irenaeus mainitsi, että paavissa alkoi ilmetä Johanneksen manitseman mahtailevan johtajan Diotrefeksen henkeä (3.Joh. 9) (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers, s. 243, http://docs.adventistarchives.org//docs/PFOF/PFOF1950-V01.pdf#view=fit).

Cyprianuksesta (n. 205-58) alkoi uuden piispatyypin esiintyminen lännen kirkossa. ”Hän (Cyprianus) käsitti piispanviran ja sen tehtävät verrannollisiksi roomalaisen prokonsulin tai hallintohenkilön toimintaan.” (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 112) Samoihin aikoihin ”Rooman asema johtavana seurakuntana vahvistui lisää, kun se johti taistelua harhaopettajia vastaan.” (ibid., s. 113) Kuitenkin samalla kun se taisteli harhaoppeja vastaan, sen sisälle luikerteli toisia harhaoppeja. Sapatin syrjäyttämisen ohella, uskonnollinen synkretismi alkoi saada yhä enemmän jalansijaa myöhäisantiikin maailmassa. Kun Saatana ei onnistunut tuhoamaan kristittyjä vainoilla, hän muutti taktiikkaa ja soluttautui turmelemaan kristinuskon oppia sisältäpäin. Uusplatonismi oli suosittua oppineiden keskuudessa. Se ”esitti tärkeää osaa kristillisen mystiikan synnyssä.” (ibid., s. 130) Näin spiritismillä oli vahva ote teologiassa. Suurin osa kristikuntaa vajosi yhä syvemmälle opilliseen pimeyteen. Onkin mielenkiintoista, että vainojen aikaa kuvaavaa veren punaista hevosta seuraavaa ajanjaksoa Ilmestyskirjassa kuvataan mustalla hevosella (Ilm. 6:5-6). Kreikkalaisen filosofian ja kristinuskon yhdistäminen loi gnostilaisuuden, jolla oli suuri vaikutus etenkin sivistyneistöön (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 82). Vaikuttaa siltä, että sivistyneistön ja rikkaamman ihmisryhmän tavoittamispyrkimykset loivat seurakuntaan myös halun maalliseen valtaan. Jokainen tietää, että raha ja ylellinen elämä himottaa ihmistä. Jo Paavalikin sanoi, että rahan himo on kaiken pahan alkujuuri (1.Tim. 6:10).

Kristinusko tavoitti myös keisarillisen perheen. Keisari Konstantinuksen perustettua valtionuskontonsa, joka oli kristinuskon ja pakanuuden sekoitus, turmeltunut kristinusko sai taakseen valtion vallan ja voiman. Kirkko organisoitui yhä enemmän; syntyi liturgista aktiviteettia, jonka vaikutuksesta jumalanpalveluselämä laajeni ja muodostui kirkkovuosi kiinteine juhlineen. ”Marttyyrien ja pyhäinjäännösten palvonta yleistyi voimakkaasti hurskauden harjoituksessa.” (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 133) Jumalanpalveluksiin alkoi virrata yhä enemmän ihmisiä. ”Kirkon hurskauselämään pääsi neljännen vuosisadan aikana aineksia pakanallisesta uskonnollisuudesta.” (ibid., s. 142); esim. lapsikaste yleistyi (ibid. s. 162). Myöhäisantiikin koulujen sivistykseen kuului myös pakanallisten jumaltarujen opetuksia (ibid. s. 179). Erittäin suuri vaikutus oli mithralaisuudella, joka oli persialainen auringonjumalan palvonta kultti (huom. auringonpäivä = sunnuntai) (ibid., s. 128). Idässä kuvien palvonta alkoi saada suosiota (kuitenkin vasta 500-luvulla se murtautui esiin) (ibid. s. 172-173). Kristikunta, joka oli syntynyt valoksi tuomaan maailmaan oikeaa käsitystä Jumalasta, oli joutunutkin pimeyden valtaan.

Olemme huomanneet, että Jumalan lain syrjäyttäminen oli tie turmelukseen jo varhaisessa kristillisyydessä. Luopumuksen syiksi voidaan luetella kolme tärkeintä tavoitetta: 1. Pyrkimys sovitella kristillistä oppia saadakseen enemmän ihmisiä kirkkoon; 2. Pyrkimys erottua juutalaisista; 3. Pyrkimys korostaa omaa aukrotiteettia.

Itäinen kristikunta ei hyväksynyt Rooman itsemääräämisoikeutta, joten idän ja lännen välille alkoi syntyä skismaa. Kiistoja syntyi jo toisen vuosisadan lopun pääsiäiskiistan merkeissä, mutta skisma jatkui neljännelläkin vuosisadalla. ”Pohjois-Afrikan katolinen kirkko, jota johti Karthagon piispa, piti niin ollen kiinni kirkollisesta itsenäisyydestään… Vasta 400-luvun kuluessa tunnustettiin Rooman piispa muuttuneen poliittisen tilanteen johdosta koko lännen patriarkaksi” (ibid. s. 175)

Viidennellä vuosisadalla, germaaniheimojen tunkeutuminen Länsi-Roomaan aiheutti (osittain) sen tuhon. Itä ja länsi erosivat myös kielellisesti ja kultturillisesti yhä enemmän (ibid. s. 184). Idän kirkon sisäiset riidat johtivat valtakunnan kirkon hajoamiseen (ibid. s. 185). Lännen uusi germaaninen valta suhtautui positiivisesti katoliseen kirkkoon ja Rooman piispa sai yksinvaltiuden lännessä, mutta oli kuitenkin vielä 400-luvulla riippuvainen Itä-Rooman keisarista (ibid. s. 201), sekä germaanivallasta.

”Kristillisen keskushallinnon romahduksen jälkeen paikallisista piispoista tuli usein roomalaistuneen väestön luonollisia johtajia, kun oli kyse suhteista germaaniseen miehitysvaltaan. Kirkon rikkauksien vuoksi piispat kykenivät jatkamaan paikallishallintoa ja kustantamaan laajan sosiaalihuollon.” (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 216) Niinpä suuret senaattorisuvut luopuivat lopullisesti pakanallisuudesta ja liittyivät Rooman kristillisyyden tukijoiksi. Katolinen kirkko otti itselleen vallan toimia maanpäällisenä Jumalan sijaisena olevana päättäjänä uskon asioissa. Niinpä se kutsui visigootteja areiolaisiksi, vaikka nämä tunnustivat Raamatun arvovaltaa. Visigootit vain eivät tahtoneet mukaan kristologisiin väittelyihin, vaan tunnistivat tietynlaista kolminaisuusoppia (Ibid, s. 214), joka, mikäli perustui Nikean kirkolliskokouksen päätökseen, ei ollut raamatullinen, mutta ei ainakaan ollut areiolainen. Rooman pyrkimysten taustalla oli tahto säilyttää katolisen kirkon auktoriteetti uudessa hajanaisessa Euroopassa. Rooman papit pitivät germaaniväestöjen kristillisyyttä todellisena uhkana omalle kristilliselle vallalleen. Joka tapauksessa, he mielistelivät esim. ostrogoottikuningas Teoderik Suurta (454-526) vaikka tätä pidettiin areiolaisena (http://fi.wikipedia.org/wiki/Teoderik_Suuri#cite_note-1).

Länsi aloitti hyvin totuuden puolustajana. Se puolusti Jumalan Pojan auktoriteettia Isän olemuksen omaavana Jumalana, kun taas Idässä pitäydyttiin Origeneen linjaan. Varhaiset teologiset väittelyt kuitenkin pitivät sisällään erittäin paljon vallan havittelua. Vaikuttaa siltä, että idän teologien tavoin, myös katolisen lännen tahto olla oikeassa toi mukanaan oman auktoriteetin puolustamisen. Esim. piispa Damasus ei välittänyt vaikka idän kirkko oli lähentynyt lännen kirkkoa teologisesti uusnikaialaisessa uskontunnustuksessaan, vaan ”kuitenkin tahtoi käyttää tilannetta hyväkseen vain liitossa Aleksandrian kanssa pönkittääkseen Rooman valta-asemaa.” (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 155). Tämän tapauksen seurauksena itä loittoni yhä enemmän lännestä. Teologiset keskustelut olivat yhä enenemässä määrin siirtyneet alueelle, jossa totuudella ja Jumalan Sanalla ei olekaan enää merkitystä niin paljon kuin omassa tahdossa olla oikeassa ja säilyttää perinteitä, olivat nämä sitten Raamatun mukaisia tai eivät. On selvää, että sellainen asenne ei edistä Jumalan asiaa, vilpitöntä vuoropuhelua eikä ole Raamatun mukaista.

Erityistä katolisen uskon voimaannuttamisprojektia ajoi Arles’in piispa Caesarius (n. 470-542). Hän jakoi maaseutupiirikunnat pitäjiksi ja kirkon alaisuuteen. Seurakuntapappien taas tuli perustaa kouluja pitäjiin (ibid, s. 217). Katolinen hierarkia alkoi yleistyä. Merkittäviä uudistuksia toteutti myös paavi Leo I (paavina 440-60). Hän väitti Jeesuksen antaneen Pietarille kirkon yksinvaltiuden, jonka seuraaja on paavi. ”Rooman piispa oli kristikunnan johtaja, jonka valtaan tuli alistua kaikkien, jotka halusivat pelastua.” (ibid, s. 227) Vuonna 445 hän sai keisarin antamaan ediktin, että kaikkien lännen piispojen oli erottamisen uhalla tunnustettava Rooman piispan ylivertaisuus.

Erityinen uskonnollinen vaikutus ihmisiin oli myös askeettisella liikkeellä, joka oli levinnyt laajalle 400- ja 500-luvuilla. Sitä innoitti jatkuvasti Egyptin spiritistinen munkkilaitos. Caesarius antoi myös lännen munkkilaitokselle järjestyneen muodon sekä luostarisäännöt (ibid, s. 218). Myöhemmin Benedictuksen munkkisäntö syrjäytti sen 700-luvulla. Erityistä benediktiläisen munkkilaitoksen, mystiikan ja pakanallis-kristillisen hartauden levittämistä harjoitti paavi Gregorius (590-604). Häntä pidetään Ambrosiuksen, Hieronymoksen ja Augustinuksen ohella viimeisenä normatiivisena kirkkoisänä, jonka oppeja tutkitaan tarkasti (ibid, s. 230-231).

Ennen kuin munkkilaitoksesta tuli kerjäävä ja aneita myyvä systeemi, Rodney Stark kertoo kirjassaan The Victory of Reason, että keskiaikaiset munkit tekivät tunnollisesti itse työnsä, eivätkä kerjänneet (s. 62). Luostarilaitoksissa alettiin erikoistumaan esim. tiettyyn käsityönalaan, sekä lainaamaan rahaa (toimimaan pankkina). Stark osoittaa mielenkiintoisesti, että kapitalismi ja työetiikka alkoi jo keskiajalla yleisesti kristinuskon myötä, eikä vasta protestantismin myötä myöhemmin.

Kuitenkin, jo ennen Katolisen kirkon kapitalismia esiintyi kapitalismia sen syvimmässä merkityksessään, joka on yksityisomistus. 300- ja 400-lukujen germaaniselle maakirkolle oli ominaista yksityis- eli omistuskirkkojärjestelmä. Se tarkoitti sitä, että maanomistajalla oli oikeus rakentaa kirkko maalleen, palkata pappi ja hallita vapaasti kirkon tulolähteitä kuten yksityistä omaisuuttaan (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 215). Tämä oli mielenkiintoinen osoitus ihmisten kyvystä laatia kristinuskoon pohjautuvaa kapitalismia talouden alalla ennen katolisen kirkon luostarijärjestelmän kapitalismia, ja varsinkin ennen modernia kapitalismia. Germaanit jopa toteuttivat raamatullista omantunnon- ja uskonnonvapautta. Germaanisen hallinnon suunta kuitenkin alkoi muuttua frankkien kuninkaan Klodovikin tultua valtaan v. 482.

Aivan kuten Konstantinus, myös Klodovik alkoi käyttämään kristinuskoa yhtenäistääkseen (ainakin länsi-) Euroopan. Hän oli omaksunut katolilaisen uskon ja huomasi heidän papeillaan ja ylimyksillään olevan huomattavasti valtaa. Itse asiassa ”kristinusko ja kirkko olivat lännessä ainoa universaali mahti, joka säilyi yli siirtymävaiheen (Rooman valtakunnasta Euroopan valtioihin)…” (Karl Bosl, Suuri Maailmanhistoria 2, s. 637). Syntyi roomalaisen ja germaanisen väestön yhteensulautuminen, johon kirkolla oli erityinen vaikutus. Kirkon miehet pääsivät vaikutusvaltaisiin asemiin frankkien hallinnossa ja hovissa, koska he olivat ainoita kirjallista sivistystä omaavia tahoja. Kirkko sai valtavia maaomaisuuksia; 600-luvun lopulla se omisti ilmeisesti enemmän kuin kolmanneksen frankkien valtakunnan maasta (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 223-225).

Rooman läntinen valtakunta jakaantui kymmeneen eri kansakuntaan / kuningaskuntaan, kun viimeinen Länsi-Rooman kuningas Romulus kukistui Odovakarin toimesta v. 476. Teoderik Suuri (454-526) puolestaan kukisti Odovakarin v. 493. Rooman kulttuuri ja ihanne säilyi kuitenkin valtakunnan itäisessä osassa. Idässä Justinus I:n (hallitusaika 518-527) sukulainen Justinianus I kannatti paavin valtaa, ja kolme kuukautta Justinuksen noustua valtaan Justinianus kirjoitti jo paaville kärsimättömän kirjeen jossa hän vaati tätä saapumaan Konstantinopoliin. Justinianus oli kiinteästi mukana politiikassa jo veljensä hallituskauden aikana ennen omaa hallitusaikaansa (527-65). Historioitsija Prokopios jopa kirjoittaa että Justinus oli miltei lukutaidoton ja että Justinianuksella oli todellinen valta heti alusta alkaen (James Allan Evans, Justinian 527-565 A.D., s. 98). Justinianus sai poliittisilla juonitteluillaan Teoderikin pois vallasta ja aloitti Italian valloittamisen kuuluisan sotapäällikkö Belisarioksen (505-565) johdolla v. 535 (Karl Bosl, Suuri Maailmanhistoria 2, s. 649, 656). Vuonna 533-534 Justinianus laati lakikokoelmat nimeltään Digesta ja Novellae, joissa hän keskittää koko valtakunnan piispallisen yksinvaltiuden Rooman piispalle (ibid, s. 707; http://www.constitution.org/sps/sps12.htm; Christensen & Göransson, s. 193-200). Justinianus myös lähetti kirjeen silloiselle paaville Johannes II:lle (paavina 533-535), jossa hän kertoi kaiken vallan olevan paavilla (http://www.moellerhaus.com/studies/JUS533.HTM).

Belisarios onnistui kukistamaan ostrogootit v. 538, vaikka myöhemmin gootit valtasivat Italiaa takaisin ja kärhämä jatkui jonkin aikaa. Kirkkohistorian kannalta vuosi 538 on kuitenkin erittäin tärkeä, koska silloin ostrogoottien uskonnollinen johto (heidän oma paavinsa) oli lopullisesti syösty vallasta ja paavi Vigilius (paavina 538-555) nousi valtaistuimelle. Näin alkoi paavin yksinvaltius, koska nyt Justinianuksen laki tuli käytäntöön. Paavilla oli tästä lähtien avoimet kädet myös politiikan alalla. Justinianus perusti kristillisen imperiumin, ja hänen lakikokoelmastaan tuli siitä lähtien määräävä perusta länsieurooppalaiselle oikeuskäsitykselle ja poliittiselle ajattelulle (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 193; Philip Schaff, History of the Christian Church vol. 3, http://www.ccel.org/ccel/schaff/hcc3.iii.vi.vi.html). Universaalin Rooman kirkon maanpäällisen valtakunnan ihanne ja suunnitelma oli saanut merkittävimmän askeleensa. Profeetallisessa mielessä Ilmestyskirjan pedon ja Danielin kirjan pienen sarven 1260 vuoden toiminta aika oli alkanut, niin kuin ennustukset mainitsevat (Ilm. 11:2-3; 13:5; Dan. 7:25; 12:7). Laskiessamme 1260 vuotta kyseisestä vuosiluvusta eteenpäin, saavumme vuoteen 1798. Tuon vuoden helmikuun 12. päivänä Napoleonin kenraali Berthier marssi Roomaan, ja silloinen paavi Pius VI otettiin vangiksi, ja vankeudessa hän kuoli. Näin paavin valta sai Ilmestyskirjan sanoin ilmaistun ”surmaniskun” (Ilm. 13:3). (Historiallisesta profetioiden tulkintaperiaatteesta, ja mm. siitä perustasta johon aikaprofetioiden päivä-vuosi tulkintaperiaate perustuu, enemmän kirjoitelmassa: Kristillinen apokalyptiikka)

500-luvun puolivälissä frankkien valtakunta alkoi taantua. Kauppayhteydet ja vientiteollisuus olivat lakanneet. Valtaa oli keskittynyt hyvin paljon suurimmille maanomistajille, eivätkä merovingihallitsijat löytäneet keinoja valtakunnan koossa pitämiseksi. (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 299). Frankkien tuhon pysäytti karolingien hallitsijasuku. Kaarle Martel onnistui luomaan läänityslaitoksen, joka sai kruunun osingoille maanomistajien rikkauksista. Hän myös otti täyden päätäntävallan kirkon organisaatiossa (ibid, s. 302). Samalla harjoitettiin lähetystyötä esim. Saksassa ja hankittiin alueita sieltä. Karlmanin hallituskauden aikana noin vuonna 742 pidettiin Consilium Germanicum kirkolliskokous, jossa valtiovalta otti suoranaisen vastuun kirkollisissa asioissa.

Langobardien uhatessa paavin istuinta Italiassa, tämä teki liiton frankkien kuninkaan Pipin Pienen kanssa 700-luvun puolivälissä. Pipin nujersi langobardit v. 756, joka synnytti länsimaisen paavin ja keisarin vallan fuusioitumisen eli kirkkovaltion muodostumisen. Rooma käänsi selkänsä lopullisesti Bysantin vallalle liittoutuessaan frankkien kanssa. Kaarle Suuri (742-814) kasvatti kristillisen imperiumin, ja Nikolaus I:n aikana (858-67) paavin valta vain kasvoi; maallisen vallan täytyi olla hänelle alamainen (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 331). Yhdeksännen vuosisadan lopussa paavin valta aleni huomattavasti hetkellisesti, kun sodat saraseenien ja viikinkien kanssa tuhosivat karolingien valtakunnan. 1050-lukuun mennessä Eurooppa oli jälleen noussut tuhkasta ja sen mukana paavin valta nousi ennen näkemättömään voimaan ja jatkoi ”moraalin universaalina hallitsijana”.

Rooman kirkon asema Euroopan politiikassa ja taloudessa oli suunnattoman merkittävä. Luostareissa alkanut pankkitoiminta toi korkotoiminnan sekä ekonomisen vallan keskittämisen kiltoihin ja ritarikuntiin. Kirkon ylin johto toimikin suurimpana pääpankkina, ja pappiskuntien ja ritarikuntien hierarkia muodostui ekonomiselle pohjalle. Myös suorituksista, veroista ja lahjoituksista saatiin huomattavia varoja. Ylimystö ajoi omia etujaan, ja esim. papiksi saatettiin palkata henkilö, jota ei ollut vihitty papiksi tai edes kastettu. Riittävä summa rahaa takasi työpaikan. Itse asiassa lähes jokainen kirkon eliittijäsen oli ostanut jäsenyytensä sijoituksena, odottaen huomattavaa korvausta kirkon tuloista (Rodney Stark, The Victory of Reason, s. 67).

Valistuksen ajan järjen korostuksen aikana ja sitä seuranneena modernina aikakautena, länsimaissa on ollut yleinen käsitys, että tieteen kehitys taantui keskiajalla; sen johdosta tulisi sanonta ”pimeä” keskiaika. Rodney Stark kuitenkin osoittaa kirjoissaan The Victory of Reason, sekä God’s Battalions, että se on virheellinen käsitys. Eurooppalaisten tekniikka oli edistyneempää kuin yhdelläkään muulla keskiajan kulttuurilla. Kristinuskon ajatus moraalista- ja fyysistä maailmankaikkeutta ylläpitävästä järkevästä Jumalasta antoi ihmiselle maailmankäsityksen, jonka mukaan ihminenkin voi Jumalan kuvana suunnitella ja luoda järjestäytynyttä tiedettä ja tekniikka.

Euroopan keskiajan pimeys ei siis johtunut järjen saavutusten pimeydestä tekniikan alalla, eikä taiteen mielikuvituksettomuudesta joka osoittautui esirenessanssin muodossa (enimmäkseen arkkitehtuurissa), vaan kyseessä oli teologisen ja moraalisen tiedon (Raamatun) tarkoituksen mukainen kätkeminen, joka johti eliitin pahuuden ihannoimisen pimeyteen, sekä maankansan tietämättömyyden ja epätoivon pimeyteen. Valtavirtaseurakunnasta oli muodostunut väärää oppia opettava järjestelmä, joka välittää turmeltuneen kuvan Jumalan luonteesta ja pelastussuunnitelmasta, jollaista Raamattu kutsuu Babyloniksi (Ilm. 17-18). On mielenkiintoista, että Ilmestyskirja kertoo Babylonin olevan myös omaa luokkaansa rikkauksien ja omaisuuden haltijana, jonka kanssa ”kaikki maailman kuninkaat ovat irstailleet, ja kaikki maailman kauppamiehet ovat rikastuneet hänen vauraudestaan.” (Ilm. 18:3).

Kirkon johto käytti uskonnollista valtaa hallitakseen maailmaa ja ihmisten omatuntoa. Kirkosta, joka joskus säilytti Raamatun totuutta ja puolusti sitä uskollisesti oli tullut uskonnollis-poliittinen totalitarismi ja valtakoneisto, jota Raamattu kutsuu pedoksi (Ilm. 13). Kristinusko oli politiikan pelinappula ja politiikka oli turmeltununeen ja näennäisen kristinuskon pelinappula, jonka seurausta olivat mm. ristiretket. Jeesus ei kehottanut seuraajiaan luomaan maanpäällistä valtakuntaa; eikä Hän kehottanut opettamaan evankeliumia pakkokäännyttämällä, tai ylläpitämään ihmisarvoa pakkovallalla. Jumala tahtoo luoda taivaan valtakunnan periaatteet yksilön sydämeen, jonka pohjalta tämä pyrkii toimimaan näiden periaatteiden mukaisesti omasta tahdostaan. Rakkaus ei pakota ihmistä seuraamaan itseään; ja Jumala on rakkaus (1.Joh. 4:8). Jeesus sanoi: ”Menkää siis ja opettakaa kaikkia kansoja… pitämään kaikki mitä olen käskenyt teidän pitää.” (Matt. 28:19, 20 KJV) Raamatun sanaa on kyllä yritetty muuttaa Katolisen kirkon pyrkimysten mukaiseksi. Heidän kääntämänään jae kuuluu: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…” Käyttäen vain tätä lausetta, ja kertoen sen Raamatusta vähemmän tietäville, pystyy perustelemaan pakkokäännyttämistä ja pakkovaltaa.

Pitääkseen valtansa, katolisen kirkon täytyi kätkeä Raamatun vapauttava sanoma ja ahdistaa ihmiset omaan pakanallis-kristilliseen muottiinsa. Jumalasta tehtiin pakanauskontojen välinpitämättömien jumalien kaltainen. Antiikin Rooman pakanauskossa ei suoritettu hyväntekeväisyyttä. Ei niin, että roomalaiset eivät olisi tienneet mitään hyväntekeväisyydestä, mutta sitä ei liitetty uskontoon ja jumaliin. Pakanajumalat eivät välittäneet etiikasta, koska he eivät edustaneet tai vaatineet minkäänlaisia eettisiä arvoja. Ihmiset vihastuttivat jumalat esim. jättämällä jonkin rituaalin välistä. Jumalat voitiin lahjoa auttamaan ihmistä, mutta heillä ei ollut apua moraalisiin ongelmiin, eikä kärsimykseen ja kuolemaan. Niinpä pakanapapitkaan eivät opettaneet kansaa eettisiin tekoihin. (Rodney Stark, The Rise of Christianity, s. 88) Katolisen kirkon kautta pakanauskonnot ottivat kristinuskon kaavun. Katolinen kirkko harjoitti samanlaisia rituaaleja ja jumalan lepyttämistä, kuin Rooman perinteet säätivät.

Keskiajan edetessä Jumalan Sana ja sen julistus verhottiin latinan kieleen, jota oppimattomat kansalaiset eivät ymmärtäneet, ja Raamatun omistus kiellettiin kansalta. Papit eivät lähes koskaan pitäneet saarnoja, koska ne eivät kuuluneet messuun. Munkit saarnasivat kuljeskellessaan kansan parissa, ja usein saarnan tarkoituksena oli kansan ristiretkille houkuttelu (Rodney Stark, God’s Battalions, s. 104). Kirkkovaltion johtajan arvovalta Raamatun yli asetettiin vuonna 607, jolloin paavi julistettiin erehtymättömäksi (http://www.historicist.com/daniel/the-antichrist-in-daniel). Vuonna 1204 puolestaan perustettiin inkvisitio, joka pidätti, kidutti ja tappoi ihmisiä, jotka eivät alistuneet paavin määräysvallalle (ibid.). Saadessaan Ilmestyskirjan näkyä tästä tulevaisuudessa siintävästä kristillisen seurakunnan tilasta, Johannes kertoo hämmästyneen suuresti (Ilm. 17:6). Jumala ei kuitenkaan jättänyt länsimaita, eikä koko ihmiskuntaakaan pimeyden valtaan, vaan Hän nosti uskollisia Raamatun tutkijoita ja Sanan totuuden julistajia. Heistä käytetään osuvaa nimitystä: uskonpuhdistajat.