Sisällysluettelo

1. Tulkinnan taustaa

2. Kirjojen rakenne

3. Danielin kirjan valtakunnat

4. Jumalan valtakunta

5. Messiasprofetia

6. Messiasprofetia – Enkelin selitys näylle

7. Profetioiden tulkintalinjat – Kuka tai mikä on Antikristus?

8. Profeetallinen päivä

9. Pakanoiden aika

10. Raamatun typologia (”esikuvaoppi”)

11. Maasta nouseva peto

12. Viimeinen petos

”Jo alusta asti olen kertonut kaiken, mikä oli tuleva, jo ammoin ilmaissut sen, mikä ei ollut tapahtunut vielä. Näin minä sanon, ja päätöksessäni pysyn, kaiken, mitä tahdon, minä toteutan.” (Jes. 46:10)

1. Tulkinnan taustaa

Vanhan Testamentin kirjojen keskeltä löytyy erityslaatuinen kirja. Danielin kirja voi tuntua aluksi hyvinkin ”korkealentoista” apokalyptiikkaa sisältävältä kirjalta. Se ei ainoastaan ennusta tulevia tapahtumia, vaan jopa ennustaa niiden tapahtuma-aikoja ja tekee sen mielenkiintoisten symbolien avulla.

Daniel sai erityislaatuisia näkyjä Jumalalta, joissa hänelle myös selitettiin niiden merkitystä. Jumala ilmoitti Messiaan tulon ajankohdan, Jumalan valtakunnan tulon, sekä paljasti maailman historian suuntaviivat. Herra tahtoo auttaa Jumalan lapsia erottamaan maailmanvaltojen luonteet ja ilmaantumisajat sekä petollisten valtojen tavat, joilla ne tulisivat sortamaan ja viemään harhaan ihmiskuntaa. Punaisena lankana on toivo Jumalassa, joka ei ole hylännyt kansaansa.

Varsinkaan Ilmestyskirjan erityislaatuisesta apokalyptisesta luonteesta ei ole epäselvyyttä. Jo Ilmestyskirjan nimessä ilmaantuu sana apokalypsis, joka tarkoittaa asian paljastamista ja verhon poistamista. Sama sana esiintyy myös Danielin kirjan kreikankielisen käännöksen toisessa luvussa, jonka mukaan taivaassa on Jumala, joka kykenee paljastamaan salaisuuksia ja vetämään verhon pois tulevaisuuden edestä (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s. 57; Timo Flink, Ilmestyskirja TV – osa. 1, https://www.youtube.com/watch?v=gKXqNkD31RE). Ilmestyskirjan ensimmäisen luvun ensimmäisessä jakeessa kerrotaan myös, että Jumala on ilmoittanut sanomansa palvelijalleen Johannekselle; tämän sanan taustalla on verbi, joka merkitsee asioiden esittämistä kielikuvien avulla, joka myös ilmenee Danielin kirjan toisessa luvussa (Timo Flink, ibid.). Näin voimme tutkia myös Ilmestyskirjaa Raamatun omilla kielikuvilla. Ilmestyskirjasta löytyviä symboleja löytyykin lähes jokaisesta VT:n (Vanhan testamentin) kirjasta.

Ilmestyskirjassa ei ole yhtäkään kokonaista lausetta, jossa ei olisi VT:n kielikuvia. Tutkijat ovat löytäneet näitä viittauksia yli 2000 kappaletta (ibid.). Apokalyptisten symbolien todellinen merkitys ei löydykään nykyisestä tilanteesta, vaan ennemminkin symbolin käytöstä sen muinaisessa kontekstissa (Grant R. Osborne, The Hermeneutical Spiral: A Comprehensive Introduction to Biblical Interpretation, s. 227-228; Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, Commentary on the Book of Daniel, s. 236). Johannes sanoo lisäksi, että kirjan tapahtumat tapahtuvat pian, joka myös on lainaus Danielin kirjan toisesta luvusta (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s. 57; Timo Flink, Ilmestyskirja TV, osa. 1).

Johannes siis haluaa kääntää lukijan katseen Danielin kirjan toiseen lukuun, joka antaa perusperiaatteet joilla tutkia Raamatun apokalyptiikkaa; sen taustalla on erityinen sanoma Jumalan valtakunnasta, joka tulee olemaan ikuinen. Danielin kirjan kuvaukset maailman valtakunnista, ennen ikuista valtakuntaa, antavat myös hyvää osviittaa Raamatun luotettavuudesta sekä historiallisesta tilanteesta jossa lukija on.

Raamatun perus-tulkintaperiaate on siis se, että Pyhät Kirjoitukset selittävät itse itseään. Tämä (Sola Scriptura) raamatunselitys perustuu uskoon ja traditioon. Uskoon siinä mielessä, että Raamatun kirjojen erityislaatuisuus kertoo Jumalan johdatuksesta kaanonin muotoutumisessa. Uskoakseen Raamattuun, on uskottava että on olemassa hyvä ja ihmiskunnasta välittävä Jumala, joka ei ole jättänyt sitä oman onnensa nojaan, vaan on kertonut tarvittavat pelastukseen tähtäävät seikat, sekä kaiken alun ja lopun, jotta ihmiset luottaisivat Hänen hyvyyteensä ja huolenpitoonsa. Traditioon, konservatiivinen raamatunselitys perustuu, puolestaan, siinä mielessä, että kaanonin muodostajilla (apostoleilla) oli tietoa Raamatun kirjojen yhtenäisestä sanomasta ja opista, jonka mukaan he laativat tuon Sinetöidyn Kirjakokoelman.

Apostolit kokosivat evankeliumit ja tietyt kirjeet kaanoniksi (Ernest L. Martin, Restoring the Original Bible). Karthagon kolmas kirkolliskoukous (n. 397 jaa.) hyväksyi Augustinuksen johdolla kaikki 27 nykyistä kirjaa. 27:n kirjan hyväksyminen ei, kuitenkaan, ollut manipuloitua, eikä edes suunniteltua. Kaikki seurakunnat eri puolilta laajaa Rooman imperiumia toivat esille oman näkökantansa, jonka olivat oppineet kirjoitusten taustasta ja arvovallasta (Carson & Moo, An Introduction to the New Testament, s. 736; Barker/Lane/Michaels, s.29). He päätyivät yhteisymmärrykseen, koska tietyillä kirjoilla oli ollut tietty auktoriteetti jo hyvin varhain, ja tietyt tavat olivat jo syntyneet Jeesuksen ja apostolien opetuksen pohjalta. Karthagon kirkolliskokous siis ainoastaan hyväksyi jo kanonisoidut evankeliumit ja kirjeet.

Sekä intertestamentaalisena aikana että kristillisenä aikana syntyi, nimittäin, muitakin Raamatun kaanonin ulkopuolella olevia apokalyptisiä teoksia. Niiden teologia sulkee ne kaanonin ulkopuolelle. Esim. Eenokin kirjojen teologinen antropologia (oppi sielun kuolemattomuudesta) on tullut platonilaisuudesta, joka myöhemmin ilmeni mm. gnostilaisuudessa. Josefuksen mukaan, esim. essealaiset uskoivat platonilaiseen antropologiaan (D.S.Russell, The Method and Message of Jewish Apocalyptic, s. 24). Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että essealaiset olivat samaa ryhmää kuin Qumranin munkisto. Heille (ainakin heidän kaanonin ulkopuolisille kirjoituksilleen) onkin yhteistä juuri platonilainen antropologia (Eenokin kirjan kopioita on löytynyt Qumranin luolista [ibid. s. 38]), sekä esim. samantyyppinen messiaaninen odotus, angelologia, demonologia ja eskatologia (ibid. s. 24). Myös toiset, Josefuksen mukaan yleisimmät juutalaiset liikkeet, jotka olivat essealaisten lisäksi fariseukset, saddukeukset ja selootit, olivat mukana apokalyptisessa ja eskatologisessa keskustelussa (ibid. s. 22). Jokainen näistä ryhmistä sanoi uskovansa Vanhaan Testamenttiin (vaikkakin toiset jättivät useitakin sen kirjoja pois).

Vanhan Testamentin profeetat usein liittivät Israelin pelastumiseen ja viimeisiin tapahtumiin universaalisen elementin. He eivät kohdistaneet profetioitaan vain omalle ajalleen ja etniselle kansalleen. VT:n kokonaisvaltainen sanoma, erityisesti juuri Profeetat, ilmaisevat Jumalan pelastussuunnitelman eskatologiaa, johon liittyy Messiaan keskeinen osallisuus. Esimerkiksi Jesaja (toiminta-aika n. 740-680 eaa.) esittää huimia näkymiä aina maailmanloppuun ja uuteen maahan asti, puhumattakaan hänen syväluotaavista kuvauksista koskien Kristuksen ihmeellistä luonnetta ja osallisuutta pelastushistoriassa. ”Kuolema on nielty ainiaaksi” (Jes. 25:8) osoittaa Jesajan tarkoittaneen universaalisti ihmiskunnalle tuotua pelastusta, joka tulee lopullisesti tapahtumaan kuolleiden ylösnousemuksessa (26:19). Myös Sefanja (profeetta Josian hallituskaudelta [640-609 eaa.]), kirjansa alussa, liittää Jerusalemin tuhoennustuksen myös koko maailmaa koskevaksi (Sef. 1:18); ja Hesekiel (Danielin aikalainen profeetta heprealaisten ollessa Babylonin pakkosiirtolaisuudessa; sai profetian kuningas Jojakinin pakkosiirtolaisuuden viidentenä vuotena [592 eaa.]) kertoi, että Jumala tulisi perustamaan uuden maan, kaupungin ja temppelin jotka eivät tuhoudu koskaan (Hes. 40:1-48:35).

Jeesuksen mukaan profeettojen tehtävä on kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen (Matt. 23:34,37), ja Aamoksen kirjassa profeettoja kutsutaan Jumalan palvelijoiksi, joille Jumala on paljastanut salaisuuksiaan (Aam. 3:7). Tulevien tapahtumien paljastaminen on yksi Jumalan tavoista kutsua ihmisiä luokseen, pelastukseen ja luottamukseen Häntä kohtaan. Kun ihmiset katuivat, joskus Jumala jopa peruutti profetian mikäli sen tarkoitus oli varoittaa tulevasta tuhosta. Esim. Niniveä ei tuhottukaan kun sen asukkaat katuivat syntejään, vaikka Joona saarnasi Jumalan varmaa tuhotuomiota tuolle kaupungille. Tässä onkin näiden ns. ehdollisten ja klassisten profetioiden ero apokalyptisiin profetioihin. Ehdolliset profetiat koskivat paikallista tai lähitulevaisuutta, lihallista israelia tai jotakin muuta kansakuntaa tai yksilöitä; eli ne koskivat sen hetkistä tilannetta. Puolestaan apokalyptiset profetiat ovat universaaleja ja käyvät läpi koko lopunajan historian. Ne koskevat erityisesti lopunaikaa ja ovat varmoja, Jumalan ennalta nähtyjä, tapahtumia. Niissä on myös varmoja aikamääriä, jotka ovat yhtenäisiä. Apokalyptiikassa unet ja näyt ovat pääosassa, joita enkelit tulkitsevat; kun klassisessa profetiassa profeetta useimmiten julistaa: ”Näin sanoo Herra…”.

Jumala antoi profeetoille, ja sitä mukaa juutalaisille, tarpeeksi valoa pelastuksen ja Uuden liiton luonteesta. Messiasta odottavan ajan, intertestamentaalisen ajan, kaikilla juutalaisilla liikkeillä oli yhtäläisiä keskustelun ja kiinnostuksen kohteita. D.S. Russell tuo esille kirjassaan The Method and Message of Jewish Apocalyptic (varsinkin sivuilla 27-28), että kaikilla merkittävimmillä juutalaisilla uskonnollis-poliittisilla ja uskonnollis-askeettisilla liikkeillä on voinut olla yhtä paljon osallisuutta juutalaisen intertestamentaalisen apokalyptiikan syntyyn, kehitykseen, säilyttämiseen ja levittämiseen. Kuitenkin, niin kuin edellä on jo mainittu, Raamatun kaanonin ulkopuolelle jätettyjen kirjojen teologia poikkeaa kaanonin sisäisistä kirjoista.

Useat juutalaiset eskatologit ja apokalyptiikasta kiinnostuneet tutkijat olivat tulleet vallitsevan synkretismin pettämiksi, jolloin heille muodostui Jumalan luonteesta väärä, julma ja / tai epäoikeudenmukainen kuva (myös aivan kuin nykyaikana). Tämä vääristynyt teologia ja eskatologia väistämättä heijastui ja heijastuu myös eskatologiseen politiikkaan. Ei olekaan yllätys, että Aleksandrian juutalaisten parissa intertestamentaaliset apokalyptiset kirjat olivat erittäin suosittuja; siitä kun oli muodostunut hellenismin kautta synkretismin, spiritismin ja okkultismin kehto. Aleksandriassa apokalyptiikka oli jopa suositumpaa kuin Palestiinassa, ja sitä käännettiin latinaksi, koptiksi, syyriaksi, arabiaksi, armeniaksi, etiopiaksi, slaaviksi ja georgiaksi (Russell, ibid. s. 29).

Aivan kuin nykyaikanakin, Raamatun sanoman perusperiaatteita muokattiin kansallisten ja poliittisten agendojen mukaiseksi. Tästä syystä hallitsevat juutalaiset ryhmittymät eivät ottaneet Jeesusta vastaan. Ryhmittymien yksilöitä toki kääntyi kristityiksi (esim. rabbi Nikodemus), mutta kokonaisten instituutioiden kääntyminen on jo yleisestä historiallisesta perspektiivistäkin katseltuna erittäin epätodennäköistä. Toisaalta fariseukset uskoivat ylösnousemukseen ja heidän parissaan esiintyi hiukan raamatullista eskatologiaa, mutta he eivät ymmärtäneet Messiaan universaalia luonnetta ja tehtävää kärsivänä palvelijana. He odottivat poliittista kunnian kuningasta. Kuolleenmeren kääröistä käy ilmi, että Qumranin yhteisö odotti kahta eri messiasta (kuninkaallista ja profeetallista).Tästä huolimatta, myös raamatullista messiaanista odotusta ja eskatologiaa esiintyi kansan parissa, koska se koostui värikkäästä massasta. Jonkin laskelman mukaan esim. fariseuksia oli vain noin 5% ja saddukeuksia ja essealaisia yhteensä noin 2% koko kansasta (ibid. s. 22). Hyvä esimerkki Jeesuksen kaltaisen Messiaan odottavista ihmisistä ja ryhmistä ovat tietenkin Jeesuksen vastaanottaneet opetuslapset, vaikka heillä oli vaikeuksia ymmärtää Jeesuksen toiminnan luonne aina Hänen ylösnousemukseensa asti. Toinen hyvä esimerkki on Johannes Kastajan ryhmä, jos he uskoivat opettajansa todistusta hänen huudahtaessaan: ”Katsokaa Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” (Joh. 1:29).

Jeesus esitti VT:n profeetoille ominaisia ennustuksia ja opetuksia, joilla on merkitys sekä lähi- että myöhäisempään historiaan (esim. Matt. 24). Jeesus tiesi toimintansa profeetallisuuden, vaikka Hän olikin enemmän kuin profeetta; Hän on profeettojen tutkimuksen, ennustusten ja toivon täyttymys. Jeesus sanoi: ”Minä sanon teille: monet profeetat ja kuninkaat ovat halunneet nähdä sen, mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla sen, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.” (Luuk. 10:24) Jeesus myös ymmärsi, että suurinosa ihmisistä ei käsittäisi tai tahtoisi käsittää Hänen työnsä luonnetta. Hän sanoi: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt… (Luuk. 10:21) Jeesus selitti, miksi Jumala on verhonnut totuudet symboleihin, sanoessaan: ”Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi.” (Luuk. 8:10)

Samainen syy on myös profetioiden tutkimusta ja syventymistä vaativan luonteen takana. Useat lopunaikaa koskevat ennustukset näytettiin henkilöille, jotka olivat pakkosiirrossa tai vankeina vieraan vallan alla; Jumala verhosi totuudet kielikuviin turvatakseen niiden säilymisen. Jeesuksen opetuslapsi Johannes kirjoittikin Ilmestyskirjan Patmos saarella, kristittyjen vainojen aikana, jolloin hänet eristettiin kyseiselle saarelle.

Ilmestyskirja on, niin kuin on jo edellä mainittu, erittäin uskollinen Danielin kirjalle ja koko Raamatun symbolismille. Jeesus mainitsi lopunaikaa koskevassa profetiassaan erityisesti Danielin kirjan ennustuksen (Matt. 24:15; Mark 13:14 KJV), tuoden näin perustan kristilliselle apokalyptiikalle. Johannes kertookin Ilmestyskirjan olevan ”Jeesuksen Kristuksen Ilmestys” (Ilm. 1:1).

2. Kirjojen rakenne

Danielin kirjassa on nähty erilaisia kirjallisia rakenteita. Yksinkertaisin ja hyvin toimiva rakenne, tässä tapauksessa, on tyylijako. Danielin kirjassa on kaksi eri tyylillistä jaksoa, jotka ovat kertomus jakso (luvut 1-6) ja näkyjakso (luvut 7-12). (Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, s. 28-29)

Danielin kirjassa esiintyy myös kiastinen rakenne, joka perustuu heprealaiseen parallellismiin. Parallellismissa teksti tai lause koostuu kahdesta toisiaan eritavalla täydentävästä tai vuorovaikuttavasta virkkeestä. Kiastinen parallellismi muodostuu laajemmasta kokonaisuudesta, esim. koko kirjan kattavasta rakenteesta. Danielin kirjassa on nähty seuraava rakenne (luku 1. on johdantona rakenteen ulkopuolella) (Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, s. 28-29):

Luvut 2-7

A – Näky maailman valtakunnista (luku 2)

          B – Uskollisten testi (luku 3)

                   C – Tuomio kuninkaalle (luku 4)

                   C’ – Tuomio kuninkaalle (luku 5)

          B’ – Uskollisten testi (luku 6)

A’ – Näky maailman valtakunnista (luku 7)

Luvut 7-12

A – ”Ihmisen pojan kaltaisen” tuleminen (luku 7)

          B – Idän ja lännen yhteenotto (luku 8)

                  C – Messiaan (”Voidellun”) ilmestys (luku 9)

                  C’ – Taivaallisen (jumalallisen) Olennon ilmestys (luku 10)

          B’ – Pohjoisen ja etelän yhteenotto (luku 11)

A’ – Mikaelin nousu (luku 12)

Myös Ilmestyskirjassa on nähty erilaisia rakenteita, jotka usein koostuvat tietyn teeman ympärille. Monet jakavat kirjan seitsemään osaan, koska siellä esiintyy usein luku seitsemän. Jotkut näkevät Ilmestyskirjassa rakenteen, joka noudattaa Israelin vuotuisien juhlien kulkua. (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s. 28-35)

Ehkä mielenkiintoisin näkökulma Ilmestyskirjaan on Kristuksen ja Saatanan välisen suuren taistelun ympärille kehitetty kiastinen rakenne. Sen laati Kenneth A. Strand. Seuraava rakenne on Ranko Stefanovicin esittämä malli, jonka hän on muotoillut Strandin kiasmin pohjalta:

A – Esipuhe (1:1-8)

   B – Lupauksia voittajalle (1:9-3:22)

       C – Jumalan työ ihmiskunnan pelastamiseksi (4-8:1)

            D – Jumalan viha, sekoitettuna armolla (8:2-9:21)

                  E – Johanneksen kutsuminen profetoimaan (10-11:18)

                        F – Suuri taistelu Kristuksen ja Saatanan välillä

                                                                                             (11:9-13:18)

                    E’ – Seurakunta julistaa lopunajan evankeliumia (14:1-20)

                D’ – Jumalan viimeinen viha, sekoittamattomana armolla

                                                                                                          (15-18:24)

        C’ – Jumalan työ ihmiskunnan pelastamiseksi toteutuneena

                                                                                                            (19:21:4)

   B’ – Voittajalle annettujen lupauksien toteutuminen (21:5-22:5)

A’ – Loppusanat (22:6-21)

Toinen merkittävä kiastinen rakenne löytyy taivaallisen pyhäkköpalveluksen ympäriltä, josta kerrotaan myöhemmin. Joka tapauksessa Ilmestyskirja koostuu erilaisista osioista, jotka eivät jakaannu keskenään kronologisesti. Osioiden välillä on ns. siltatekstejä, jotka laativat yhteenvedon aiemmasta osiosta ja laativat johdannon seuraavaan osioon (esim. 1:20; 3:21; 6:16-17; 12:17).

Kirjan merkittävin jako, on sen kahtiajako. Ensimmäinen osa (1:1 – 11:18) kertoo koko kristikunnan historian Jeesuksen ensimmäisestä tulosta Hänen toiseen tuloonsa; ja kirjan jälkimmäinen osa kertoo ainoastaan lopunajan viimeisistä tapahtumista. Ranko Stefanovic jakaa Ilmestyskirjan kolmeen osaan (kirjan alun ollessa johdantona ja viimeisten sanojen ollessa loppusanoina, rakenteen ulkopuolella): 1. Sanomat seitsemälle seurakunnalle (1:9-3:22); 2. Sinetöidyn kirjakäärön avaaminen (4-11:9); 3. Seitsemällä sinetillä sinetöidyn kirjakäärön sisältö (12-22:5).

Stefanovic keskittyy Ilm. 5. sinetöityyn kirjakääröön, joka hänen mukaansa sisältää ”Jumalan salatun suunnitelman” (Ilm. 10:7). Viitaten tutkimukseen, ja toisiin tutkijoihin, Stefanovic väittää, että kahdessa edellä mainitussa luvussa on kyseessä sama kirjakäärö, tai osa siitä (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s. 326-328). Puolestaan tutkijoiden enemmistö on sitä mieltä, että kääröt eivät ole samoja. Joka tapauksessa, käärö symboloi lopunajallista sanomaa Jeesukselta. Se paljastaa Jumalan pelastussuunnitelman Hänen lapsilleen. Sen Hän ilmoittaa, Stefanovicin jaon mukaan, Ilmestyskirjan kolmannessa osiossa. Siinä keskitytään erityisesti lopunajallisen suuren taistelun vaiheisiin, osapuoliin ja hahmoihin, sekä ennen kaikkea Jeesuksen lopulliseen voittoon, toivoon paremmasta tulevaisuudesta ja Uuden maan luomiseen.

3. Danielin kirjan valtakunnat

Daniel työskenteli valtiollisissa tehtävissä aina Nebukadnessarin hovin ajasta (590-luvulta eaa.) Kyyroksen kuningashuoneen aikoihin (530-luvulle eaa.). Vanhan Testamentin profeettojen keskellä, Daniel on erityisesti esiin nouseva. Yli 50% kirjasta on tarinankerrontaa, eikä kirja sisällä juuri lainkaan suoria sanomia (saarnoja) israelilaisille, niin kuin kaikkien muiden VT:n profeettojen tekstit. Lähes puolet kirjasta sisältää näkyjä, joita Daniel ei itsekään ymmärtänyt. Danielin kirja on kuin ensiaskel uuteen aikaan, hengelliseen Israeliin. Se on kuin ohjenuora Uuden liiton ajan ihmisille. Se usein luetaan apokalyptiseksi kirjaksi. Varhaiset masoreetit huomasivat sen erityisen luonteen, joten he sinetöivät kirjan ja laittoivat sen sivuun, aivan kuin Danielin kirjassa käsketäänkin (12:4).

Kirja on kirjoitettu osittain arameaksi (luvut 2-7) ja osittain hepreaksi (loput). Danielin kirja on kirjoitettu aramean kirjakielellä, aivan kuin Esran kirja. Vaikuttaa siltä, että Daniel ymmärsi aramean kielen yleistyvän ja heprean kielen jäävän enemmänkin oppineiden kieleksi kun hän kirjoitti juuri tärkeimmät lopunaikaan liittyvät näyt hepreaksi, sinetöiden näin nämä salapreäiset tekstit odottamaan aikaa jolloin ne ymmärrettäisiin. Kirjan heprea onkin hyvin paljon Mishnan ja myöhempien rabbiinien (esim. Siirakin kirjan) heprean tyylistä. Vaikuttaa siltä, että masoreetit pitivät oppineiden hepreaa erityisaseman omaavana avaimena Jumalan salaisuuksiin, sillä Qumranin heprea ei sisällä lainkaan huomattavia yhtäläisyyksiä Danielin kirjan heprean kanssa (Gleason L. Archer, A Survey of Old Testament Introduction, 1974, s.391).

Danielin kirjan kuvapatsasnäky avaa koko ihmiskunnan historian peruslinjat silmien eteen. Se on kuin profetioiden ABC. On mielenkiintoista että Danielin kirja viittaa, edellä mainittuun Ilm. 10:7:n avatun kirjakäärön, salattuun suunnitelmaan, sanoen: ”Salaisuutta, jota kuningas kysyy, eivät viisaat, loitsupapit, enteidenselittäjät eivätkä manaajat pysty hänelle kertomaan, mutta taivaassa on Jumala, joka paljastaa salaisuudet, ja nyt hän kertoo kuningas Nebukadnessarille, mitä tulevina aikoina on tapahtuva.” (Dan. 2:27,28) (Klaus Kalliokoski, Ilmestyskirja TV – osa. 21).

Historiallisen tulkinnan traditio ja sen lukuisat tutkijat pitävät Dan. 2. luvun kuvapatsasnäkyä ja Dan. 7. luvun eläin/valtakunta näkyä rinnakkaisina ja toisiaan tukevina (Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, Commentary on the Book of Daniel, s. 279). Kuvapatsasnäyn ensimmäisen valtakunnan selitettiin olevan Danielin aikainen Babylonian valtakunta. Samaa perusperiaatetta voimme käyttää myös Danielin kirjan seitsemännen luvun petonäkyyn; myös sen kuvailema historiallinen lähtökohta on kirjoittajan omassa ajassa, ellei aikahistoriallisessa profetiassa toisin mainita (niin kuin messiasprofetiassa: Dan. 8:14; 9:20-27; tästä profetiasta kerrotaan myöhemmin).

Babyloniaa kuvataan kullalla ja leijonalla, jotka olivat molemmat sille ominaisia tuntomerkkejä. Arkeologit ovat löytäneet Babylonin raunioista kuvia leijonasta, jolla on kotkan siivet (http://amazingdiscoveries.org/S-deception_end-time_Antichrist_lion_wings; https://www.flickr.com/photos/mbell1975/6294412841/). Babylonian valloitti Meedo-Persia ja Kyyros, jonka tuleminen ennustettiin Jesajan kautta (Jes. 45:1). Meedo-Persiaa kuvataan hopealla ja karhulla. Talmudissa Persiaa kuvataan karhulla, koska sen asukkaat syövät ja juovat kuin karhut, ovat lihaisia kuin karhut, heillä on paljon karvoitusta (pitkät hiukset) kuin karhulla ja he ovat levottomia kuin karhut (The Babylonian Talmud, Kidd. 72a.; Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, Commentary on the Book of Daniel, s. 259).

Dan. 7:5 merkitys on epäselvä. Karhu joko seisoo takajaloillaan tai sitten se on epämuodostunut tai raajarikko, joka kyyhöttää puoliksi kyykyssä (Stefanovic, ibid. s. 251). Perinteinen historiallinen tulkinta katsoo Karhun olevan toisella kyljellään, joka kuvaisi valtakunnan jakaantunutta luonnetta, jossa hallitsevaksi puoleksi muodostui Persia. Ennen kaikkea teoriaa tukee Raamattu, koska Dan. 8. luvussa esiintyvällä, Meedo-Persiaa kuvaavalla, pässillä on kaksi sarvea, joista yksi on toista pidempi (Dan. 8:3).

Karhun suussa on kolme kylkiluuta. Raamatussa numero kolme yhdistetään joskus täydellisen voiton tai täydellisen tuhon symboliksi (1.Aik. 21:10-12; Hes. 5:2,12; Sak. 13:18; Ilm. 8:7-12; 9:18; 12:4; 16:19) (Stefanovic, ibid. s. 251-252). Yleisesti, kolmen kylkiluun on katsottu merkitsevän kolmea aluetta, jotka Meedo-Persia valloitti: Babyloniaa, Egyptiä ja Lyydiaa.

Puolestaan Meedo-Persian oli antauduttava kreikkalaisille. Aleksanteri Suuren Makedonia-Kreikan valloituksien erityisen nopeaa luonnetta kuvataan pantterilla (tai leopardilla) jolla on neljä siipeä (Hes. 1:6), ja hänen valtakuntaansa pronssilla, joka oli heidän sotavoimiensa käyttämä materiaali. Pantterin neljä päätä kuvaavat Kreikan valtakunnan neljää osaa johon se jakaantui Aleksanterin kuoltua. Kreikan jälkeen noussutta Roomaa kuvataan rautaisilla jaloilla, sekä erityisen voimakkaana rautahampaisena petona. Rauta oli Rooman sotavoimille tunnettu materiaali. Rooma oli armottomampi ja brutaalimpi kuin mikään aikaisemmista maailmanvalloista. Se tuhosi jopa kokonaisia kansoja. Lisäksi se pyrki alistamaan maailman rautaisilla laeillaan.

Roomaa kuvaavan rautahampaisen pedon päässä Daniel näki 10 sarvea, jotka ”ovat kymmenen kuningasta, jotka nousevat siitä valtakunnasta.” (7:24, VKR) (vastaava kuvapatsaan kymmenelle varpaalle). Vuoteen 476 jaa. mennessä, Euroopan barbaariheimot olivat tuhonneet suuren osan Rooman maailmanvallasta kansainvaellusten ja hyökkäysten saattelemana. 10 sarvea kuvaavat jäljelle jääneitä barbaariheimojen valtakuntia.

Eurooppaa hallinneiden kymmenen barbaariheimon keskeltä Daniel näki nousevan vielä yhden sarven, jolla ”oli silmät, ihmisen silmien kaltaiset, ja suu, joka puhui suuria sanoja.” (7:8), ja jonka tieltä putosi kolme muuta sarvea. Nämä kolme pudonnutta valtaa olivat Visigootit, Ostrogootit ja Vandaalit. Uudesta sarvivallasta sanotaan, että ”hän on erilainen kuin edelliset.” (7:24). Tätä valtaa käsitellään alempana.

Raamattu esittää maailmanhistorian suuntaviivat suuren taistelun näkökulmasta. Muinainen Israel oli maailman polttopiste, Jumalan valoksi asettama kansa. Se oli jopa maantieteellisesti merkittävällä paikalla, välietappina pohjoisen ja etelän sekä idän ja lännen välillä. Messias syntyi juutalaisten keskuudesta. Kristinusko syntyi samassa polttopisteessä Messiaan kautta. Maallisia valtoja ei tuoda esiin profetioissa, elleivät nämä liity jotenkin Jumalan kansaan (Uriah Smith, Daniel and the Revelation, 1944, s. 158).

Maailmanhistorian valtakuntia koskevassa unessa, jonka Daniel selitti, kuningas Nebukadnessar näki ihmisen muotoisen patsaan. Onkin mielenkiintoista, että maailmanhistoria on kuin ihmisen muotoinen; se on sellainen, minkälaiseksi ihminen sen toimillaan ja aatteillaan muotoilee (Jean Steinmann, Daniel, s. 49; André Lacocque, The Book of Daniel, s. 48). Kuvapatsas ja historia kertovat ihmisyydestä, ihmisen tavoista, tarpeista, suunnitelmista ja vallanhimosta. Babylonia oli kultainen pää, joka olikin jo osoitus ihmisen tahdosta nousta Jumalan paikalle. Leijona nostettiin ihmisjaloille, ja sille annettiin ihmissydän (Dan. 7:4). Raamattu kertoo Jumalan näkemyksen ihmisen sydämen tilasta: ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee?” (Jer. 17:9); ja: ”Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.” (Mark 7:21-23).

Ihminen alkoi pitää omasta itsestään löytyviä syvyyksiä tienä parempaan elämään ja jopa pelastukseen, vaikka todellisuudessa ne ovat pahojen henkien syvyyksiä. Portti niille on ihmisen itsekkyys, koska Saatana on itsekorotuksen alkulähde. Spiritismi, noituus ja okkultismi vallitsivat jo muinaisessa Babyloniassa. Babylonialaiset näkivät itsensä maailman hallitsijana ja porttina jumaluuteen. Bab-el tarkoittaa kirjaimellisesti ”Jumalan portti”. Kyseessä oli ja on kuitenkin ihmisen tie, ei Jumalan ilmoittama tie, joka on Hänen itsensä kautta, Jumalan Pojan kautta. Jeesus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” (Joh. 14:6)

Ihmiskunnan eksyessä syvemmälle spiritismiin, okkultismiin ja niistä polveutuviin filosofioihin, valtakuntien laatu näyttää huononevan historian mukana. Ensimmäisen kuvapatsaan materiaali on kultaa, toinen on hopeaa, kolmas on pronssia, neljäs on rautaa, ja viides on raudan ja saven sekoitusta. Valtakuntien materiaali, sen sisin olemus, rappeutuu. Yhteisöjen aatteet ja näkemykset ihmisyydestä ja pelastuksesta vaikuttavat sen toimintaan. Kuvapatsasnäyn mukaan ihmiskunnan historiaa, siis, ei voi kuvata evoluutiolla. Evoluutioteoria, mukaan lukien kulttuurievoluutio, näkee ihmiskunnan suurena paremmaksi kehittyvänä kokonaisuutena. Jumalalla on erilainen näkemys (totuus) ihmiskunnan kehityksestä. Raamattu näkee ihmisen rappiollisena ja pelastusta tarvitsevana, joka hylätessään evankeliumin ja Jumalan lain, etenee kohti lopullista tuhoa. Myös muinainen kreikkalainen runoilija Hesiodos, sekä roomalainen runoilija Oividius näkivät ihmiskunnan rappiollisena prosessina (André Lacocque, The Book of Daniel, s. 48).

4. Jumalan valtakunta

Muinaiset babylonialaiset näkivät universaalisen ajan kehänä, joka jatkuisi samoja vaiheita toistuvana ikuisesti. Samat uskomukset siirtyivät myös kreikkalaiseen filosofiaan (platoninen vuosi) ja roomalaiseen astrologiaan (D.S. Russell, Method and Message of Jewish Apocalyptic, s. 214,215). Israelilaisilla oli kuitenkin erilainen käsitys ajasta ja ikuisuudesta kuin heitä ympäröivillä kansoilla. Heille aika oli sidoksissa asiayhteyteen (ibid. s. 205-206). Esim. Jumalan ikuisuudella ei ole alkua ja loppua, mutta ihmisen ikuisuudella on alku, ja sillä voi olla loppu. Joona kertoi olleensa meripedon vatsassa ”iankaikkisesti” (Joona 2:6 VKR), Sodoma ja Gomorra ”ovat varoittavana esimerkkinä, kärsiessään iankaikkisen tulen rangaistusta” (Juud. 7) ja maailmanlopussa taivaasta lankeava tuli (Ilm. 20:9), joka puhdistaa maan (helvetti), ei ole ikuinen (Mal. 4:1; Nah. 1:9,10; Ps. 37:20).

Niinpä heprealaisessa ajattelussa ihmisen valtakunnat tulisivat katoamaan, mutta Jumalan valtakunta tulisi olemaan ikuinen. Eräs perustavanlaatuinen seikka, joka vaikuttaa Danielin kirjan valtakuntien tulkintaan, onkin näkemys siitä, kuinka käsite ”Jumalan valtakunta” ymmärretään. Käyttäen Raamatun tutkimuksen tärkeintä ja oleellisinta avainta, joka on se jo edellä mainittu seikka, että Raamattu selittää itse itseään, voidaan ensiksikin lähteä Jeesuksen sanoista: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta.” (Joh. 18:36) Jeesus toi selkeästi ilmi, että Jumalan valtakunta on ihmisen sydämessä asuva rauhan valtakunta (Matt. 13), jonka kuitenkin jotkut yrittävät kaapata ja toteuttaa väkivalloin (Matt. 11:12). Silmin nähtävällä tavalla taivastaen valtakunta tulee vasta Jeesuksen tullessa toisen kerran, mutta ennen sitä Jumalan valtakunta on kuin siemen, joka itää ihmisten sydämissä (Matt. 13:31-32). Saatuaan kasteen Jeesus ryhtyi julistamaan: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mark. 1:15)

”Ajan täyttymisellä” Jeesus tarkoitti (myös) aikaprofetian toteutumista. Kyseessä on Dan. 9:20-27:n Messiasprofetia. Jumalan valtakuntaa ja lopunaikaa saarnattava aika alkoi Jeesuksen ensimmäisestä tulosta ja se loppuu Jeesuksen toiseen tuloon. Erityinen lopunaika alkoi ristin tapahtumien jälkeen, kun Saatana oli voitettu. Danielin kirjassa messiasprofetian, kuvapatsasnäyn ja antikristusprofetian yhteydessä mainitaan ”lopunaika”, ”myöhemmät päivät” tai ”aikojen loppu” (Dan. 2:28; 8:17; 10:14). Ilmestyskirjassa Johannes viittaa Dan. 2. luvun ”myöhempiin päiviin” kirjoittaessaan: ”Jeesuksen Kristuksen ilmestys, jonka Jumala antoi hänelle näyttääkseen palvelijoilleen, mitä pian on tapahtuva.” (Ilm. 1:1) (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s. 57). Jeesus myös sanoi: ”Minä tulen pian.” (Ilm. 22:20). Ensimmäisen vuosisadan lopulla, jolloin Ilmestyskirja syntyi, ”lopunaika” oli tullut jo pian tapahtuvaksi. Myös Jaakob kuvailee samaa aikaa lopunajaksi (Jaak. 5:3).

Jeesuksen lopunaikaa kuvaavissa sanoissa sekä Matt. 24. luvussa että Ilmestyskirjassa sinettien ja pasuunoisen muodossa (Ilm. 6:1-9:21), Hän kertoo vääjäämättömän totuuden siitä, että maailmassa tulee olemaan paljon kärsimystä, tauteja, sotia, luonnonmullistuksia, epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta. Jeesuksen ensimmäisestä tulemisesta on kulunut jo pari tuhatta vuotta. Kyseessä on ollut ihmisen näkökulmasta pitkä aika, mutta ”Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät..” (2. Piet. 3:8,9) Jumalan näkökulmasta myös Saatanan aika on lyhyt (Ilm. 12:10-12). Risti teki hänestä voitetun vihollisen.

Raamatun apokalyptiikka perustuu ja kohdistuu yhteen henkilöön: Jeesukseen Kristukseen. On erityisen merkittävää, että Jeesus käytti itsestään nimitystä Ihmisen poika, joka on viittaus Dan. 7:13:sta, jossa ”taivaan pilvissä tuli Ihmisen Pojan kaltainen; ja hän saapui Vanhaikäisen tykö” (VKR). Jeesus osoitti olevansa odotettu Messias. Osa Intertestamentaalisen ajan ihmisistä osasi odottaa Jeesuksen kaltaista Messiasta. Esim. I Eenokin kirja yhdistää vanhurskaan, viisaan ja ymmärtäväisen kuninkaan kaltaiset messiaaniset ominaisuudet Ihmisen poika nimeen (I Eenok, luvut 48-49, http://reluctant-messenger.com/1enoch01-60.htm). Puolestaan II Esran kirjassa hänestä käytetään nimeä ”Minun Poikani” tai ”Minun Palvelijani” (7:28; 13:32, 37, 52; 14:9; http://quod.lib.umich.edu/cgi/r/rsv/rsv-idx?type=DIV1&byte=3652195).

”Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: ’Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?’ He vastasivat: ’Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista.’ ’Entä te?’ kysyi Jeesus. ’Kuka minä teidän mielestänne olen?’ Simon Pietari vastasi: ’Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.’ Jeesus sanoi hänelle: ’Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.’” (Matt. 16:13-17)

Raamatun lukuisissa kohdissa esille tuotu selitys on selvä: Jeesus on ainoa linkki ihmisen ja Jumalan välillä, joka ”elää rukoillakseen heidän (ihmisten) puolestansa” (Hepr. 7:25 VKR). Hän on Ihmisen Poika, Juudan heimon leijona, Daavidin juuriverso ja Jumalan Karitsa (Ilm. 5), joka ”on arvollinen saamaan vallan, rikkauden, viisauden ja voiman, kunnian, kirkkauden ja ylistyksen” (Ilm. 5:12), sillä Hän ”kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” (Jes. 53:4,5). Hän on Danielin kirjan mainitsema ”Ikiaikainen” joka ”tulee”, jota seuraa viimeinen tuomio jossa ”oikeus annettiin Korkeimman pyhille.” (Dan. 7:22 VKR). Myös Miikan kirjan mukaan Jeesus on tuo Messias: ”Sinä Betlehem, sinä Efrata, sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa! Mutta sinun keskuudestasi nousee Israelille hallitsija. Hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana.” (Miika 5:1) (Jeesus sikisi Pyhästä Ikuisesta Hengestä, ja syntyi Betlehemissä). Hän on ”kuninkaiden Kuningas, herrojen Herra” (Ilm. 19:16). Hän on Jumala (Hepr. 1:8), ”Jumala meidän kanssamme” (Matt. 1:23).

Myös se Raamatun totuus on selvä, että Jeesus palaa takaisin persoonallisena olentona (siis omana itsenään) ja yleisellä, kaikkien nähtävällä tavalla (esim. Matt. 26:64; Ilm. 1:7; 22:12). Kuvapatsaan jalkoihin, eli ihmiskunnan historian viimeisiin valtakuntiin, iskeytyy kivi, josta kasvaa koko maailman täyttävä vuori. Vuori tarkoittaa valtakuntaa (Jes. 2:2,3; Jer. 17:3; 31:23; 51:24,25; Hes. 17:22,23; Dan. 2:35, 44, 45), jolloin kyseessä on Jumalan tuleva valtakunta. Jumalaa ja Jeesusta kutsutaan Raamatussa myös kallioksi tai kiveksi (5.Moos. 32:4,15; 2.Sam. 22:2; Ps. 31:3; 62:2; Jes. 17:10; 28:16; Ap.t. 4:11). Paavali kirjoitti Egyptin orjuudesta vapautuneista israelilaisista seuraavaa: ”He joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä kallio oli Kristus” (1. Kor. 10:4, korostus lisätty).

Ilmestyskirjan perusteella on erittäin merkittävää, että Jumalan valmistama uusi Jerusalem, uusi valtakunta, ei rakennu maanpäällä ihmiskäsin, vaan se laskeutuu taivaasta (Ilm. 21:2). Ja tämä tapahtuu ensimmäisen ylösnousemuksen sekä tuhatvuostiskauden jälkeen (Ilm. 20). Raamattu ei tunne ilmaisua ”tuhatvuotinen valtakunta”, niin kuin KR92:ssa on asia väliotsikolla ilmaistu. Tuhatvuotiskausi tapahtuu taivaassa ensimmäisen ja toisen ylösnousemuksen välillä.

Daniel näki näyssä, kuinka silloin ”Vanhaikäinen tuli ja oikeus annettiin Korkeimman pyhille.” (Dan. 7:22). Jumala antaa lapsilleen mahdollisuuden katsella maailmanhistorian tapahtumat ja jokaisen yksilön vaiheet Hänen näkökulmastaan, milloin he ymmärtävät että jokaisen ihmisen kohdalla tapahtuu oikeus. Se on tuhatvuotiskauden merkitys. ”Tuona aikana jumalattomat kuolleet tuomitaan; maapallo on oleva silloin täydellisen hävityksen tilassa ilman ainuttakaan elävää ihmistä, Saatanan ja hänen enkeleittensä asuttamana. Tuhatvuotiskauden päättyessä Kristus laskeutuu pyhiensä ja Pyhän Kaupungin kanssa taivaasta maan päälle. Silloin herätetään jumalattomat kuolleet, jotka Saatanan ja hänen enkeleittensä kanssa piirittävät kaupungin; mutta tuli lankeaa taivaasta ja kuluttaa heidät sekä puhdistaa maan. Siten koko maailmankaikkeus vapautetaan synnistä ja syntisistä ainaiseksi.” (https://mikkeli.adventist.fi/opinkohta27) (1. Kor. 6:2,3; Mal. 3:19; Hes. 28:18,19). Jeremia kirjoittaa kyseisestä ajankohdasta: ”Minä katselin maata, ja se oli autio ja tyhjä, ja taivasta, eikä siellä ollut valoa. Minä näin, kuinka vuoret järkkyivät ja kaikki kukkulat huojuivat. Minä katselin, eikä näkynyt yhtään ihmistä, ja kaikki taivaan linnutkin olivat paenneet. Minä näin, että hedelmällinen maa oli autiomaana ja kaikki sen kaupungit oli revitty maahan. Tämän oli tehnyt HERRA ja hänen vihansa hehku.” (Jer. 4:23-26 RK)

5. Messiasprofetia

Danielin kirjan 2., 7. ja 8. luvun näyissä kerrottiin maailmanvalloista, joiden ensimmäinen valta (Babylonia) jo nostaa itsensä Jumalan paikalle. Kuvapatsaalla oli ihmisenkasvoinen kultainen pää. Leijona nostettiin ihmisjaloille, ja sille annettiin ihmisen sydän (Dan. 7:4). Jeesus sanoi: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” (Matt. 12:34) Lopulta Roomaa kuvaavasta pedosta nousisi valta, jolla on ihmisen silmät ja suu, joka väittää pelastuksen tapahtuvan ihmisen vallan ja voiman kautta (7:8,25; 8:11). Raamattu käyttää tälläisestä puheesta nimitystä herjaus tai jumalanpilkka (Joh. 10:33; Matt. 26:63-65). Raamatun mukaan ainoastaan Jeesuksella Kristuksella on valta antaa syntejä anteeksi ja toimia välimiehenä Jumalan ja ihmisen välillä (Matt. 16:16; Hepr. 7:24,25,26).

Raamatun aikoina, pyhäkkö tarkoitti paikkaa, jossa Jumalan nimi oli läsnä maanpäällä, ja jossa Hän kohtasi ihmisen (Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, s. 294). Nimen ymmärrettiin tarkoittavan henkilön luonnetta. Jumalan luonteen ihmiskunnalle ja koko maailmankaikkeudelle on ilmoittanut Jeesus Kristus. ”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.” (Joh. 1:18). Vanhan Testamentin esikuvallinen temppelipalvelus sai toteutuksensa Jeesuksessa. Polttouhrialttari (2 Moos. 27:1-8) vastasi Golgataa, jolla uhri vuodatettiin. Uhrileivät pöydällä (2 Moos. 25:23-25) kuvasivat Jeesusta elämän leipänä (Joh. 6:48-51). Uhrisavu/suitsuke (2 Moos. 30:7-8) esikuvasi Jeesuksen ansioita (Ef. 5:2, Ilm. 5:8, 8:3-4). Pronssiallas/pesu (2 Moos. 30:17-21) vastaa Hengellistä pesua (Ef. 5:26, 1 Kor. 6:11). Armoistuin (2 Moos. 25:17 VKR) kuvasi Jeesusta sovittajana (Room. 3:25 VKR). (Timo Flink, Pyhäkkö, osa 1, 19.1.2008 Joensuu http://joensuu.adventist.fi/assets/19235).

Israelin vanhan liiton aikana, ihmiskunnan pelastuskeskuksena toimi maanpäällinen temppeli. Se voitiin vihkiä käyttöön vasta uhriveren kautta. Mooses oli se henkilö, joka vihki maanpäällisen pyhäkön käyttöön (Hepr. 9:21). Jeesuksen, Jumalan Karitsan, vuodatettua verensä ja noustua taivaalliseen temppeliin, Hän vihki käyttöönsä taivaallisen pelastuskeskuksen. Tapahtumasta kerrotaan heprealaiskirjeessä: ”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen. Sinne Jeesus meidän edelläkävijänämme meni, kun hän oli tullut ylipapiksi, jonka pappeus on ikuista, Melkisedekin pappeutta.” (Hepr. 6:19-20) ”Väliverholla” tarkoitetaan esipihaa ja pyhää erottavaa verhoa.

Jeesuksen vihkittyä käyttöön taivaallisen pelastuskeskuksen, se ei tarkoita, että Jumala olisi kaukana taivaassa. Päin vastoin. Ylipapin tehtävä on juuri olla ihmisen puolestapuhujana Jumalalle. Jeesuksen noustua taivaaseen, Hän välittömästi aloitti ylipapillisen toimintansa. Synti erottaa ihmisen Jumalasta, ja Jeesuksessa meillä on syntien sovittaja.

On merkittävää, että Ilmestyskirjan pedolla on juuri leijonan suu. (Ilm. 13:2 KJV) Se, siis, saisi ihmisen valtaa korottavia oppejaan paljon muinaisesta Babyloniasta. ”Pedolle annettiin suu, joka herjaa ja puhuu suuria sanoja, ja se sai tämän vallan neljänkymmenenkahden kuukauden ajaksi.” (13:5) Tämän mukaan maailmassa oli, ja Ilmestyskirjan ja Danielin kirjan mukaan maailmassa on, valta ja instituutio, joka pyrkii hämärtämaan kristinuskon sanomaa mitätöimällä Kristuksen papillisen välitystyön, asettamalla sen sijaan pappeuden, joka väittää voivansa tarjota anteeksiannon ihmisten toimittaman välitystyön kautta. Danielin 8. luvussa on kyse pyhäkköpalvelusta turmelevasta toiminnasta, jota Antikristus saa aikaan. Peruskäsitys Antikristuksesta liittyy Danielin kirjan ja Ilmestyskirjan apokalyptiikan tulkintaan, koska se liittyy oleellisesti aikaprofetioihin (tulkintalinjoista myöhemmin).

Danieli näki enkelin kyselevän tästä Jumalaa herjaavasta vallasta: ”Kuinka kauan meidän täytyy katsella tätä? Päivittäinen uhri [tarkoittaa: päivittäinen (palvelus), koska alkukielessä ei ollut kuin vain tamid sana, joka tarkoittaa päivittäinen] on poissa, jumalattomuus levittää tuhoa, ja pyhäkkö ja palvelus on tallattu maahan!” (Dan 8:13) Siihen toinen enkeli vastaa: ”Niin kauan, että kaksituhatta kolmesataa iltaa ja aamua on kulunut; sitten nousee pyhäkkö taas kunniaan.” (jae 14) Jumala sanoi enkeli Gabrielille: ”Gabriel, selitä hänelle tämä näky.” (jae 16) 

Ennen kuin Daniel sai selityksen, Jumalan Henki ohjasi hänet rukoilemaan ja tutkimaan Kirjoituksia. Daniel luki Jeremian kirjasta profetian, jonka mukaan Jerusalem (ja sen temppeli) tulisi olemaan raunioina 70 vuotta (Jer. 29:10). Hän oli myös lukenut seuraavan Mooseksen kirjan ennustuksen: ”Herra vie teidät ja kuninkaan, jonka olette asettaneet hallitsijaksenne, vieraan kansan keskelle, jota ette tunne ja jota eivät isännekään tunteneet, ja te joudutte siellä palvelemaan puusta ja kivestä tehtyjä jumalia.” (5.Moos. 28:36); sillä Daniel sanoi: ”Koko Israel on rikkonut sinun lakisi ja poikennut sinun tieltäsi eikä ole totellut sinua. Ja niin meidän päällemme kaatui se kirous ja rangaistus, joka on kirjoitettu Mooseksen, Herran palvelijan, lakiin, sillä me olemme tehneet syntiä sinua vastaan.” (Dan. 9:11) Daniel oli huolissaan juuri pyhäkköpalveluksesta ja sen välityksellä tapahtuvasta sovituksesta Jumalan ja ihmisen välillä. Hän pyytää: ”Kuule nyt palvelijasi rukous ja nöyrä pyyntö, Jumalamme, ja anna armosi loistaa hävitetylle temppelillesi, Herra, kunniaksi itsellesi.” (jae 17)

6. Messiasprofetia – Enkelin selitys näylle (Lainattu: ”Löytöretki Danielin kirjaan”, Opintovihko 9, Concerned Communications 1979, Kirjatoimi 1991; Raamatun kohdat VKR:n mukaan, ellei toisin mainita)

<< Jumala oli sanonut sanansaattajalleen: ”Gabriel, selitä tälle se näky!” Tämä tehtävä oli suoritettava. Sen tähden enkeli palasi jonkin ajan kuluttua Danielin luo ja sanoi: ”Nyt minä olen lähtenyt neuvomaan sinua ymmärrykseen.” ”Käsitä siis se sana ja ymmärrä näky.” Kahdeksannessa luvussa esitetystä näystä oli eräs tärkeä kohta jäänyt selittämättä, nimittäin se, joka koski aikaa – noita 2300 vuorokautta. Sentähden enkeli jatkaessaan selitystään puhuu pääasiassa aikakysymyksestä.

Näin hän selittää: ”Seitsemänkymmentä viikkoa on säädetty sinun kansallesi ja pyhälle kaupungillesi – Ja tiedä ja käsitä: siitä ajasta, jolloin tuli se sana, että Jerusalem on jälleen rakennettava, voideltuun, ruhtinaaseen, asti, on kuluva seitsemän vuosiviikkoa; ja kuusikymmentäkaksi vuosiviikkoa, niin se jälleen rakennetaan toreinensa ja vallihautoinensa, mutta keskellä ahtaita aikoja. Ja kuudenkymmenen kahden vuosiviikon mentyä tuhotaan voideltu – . Ja hän tekee liiton raskaaksi (”vahvistaa liiton” [KJV ja Biblia 1776]) monille yhden vuosiviikon ajaksi, ja puoleksi vuosiviikoksi hän lakkauttaa teurasuhrin ja ruokauhrin.” (Dan. 9:24-27)

Enkeli lähetettiin Danielin luo nimenomaan sitä varten, että hän selittäisi tälle kahdeksannen luvun näystä sen kohdan, jota tämä ei ollut ymmärtänyt, nimittäin aikaa koskevan ilmoituksen: ”Kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa.” Annettuaan Danielille kehotuksen: ”Käsitä siis se sana ja ymmärrä näky”, enkeli jatkoi: ”Seitsemänkymmentä viikkoa on säädetty sinun kansallesi ja pyhälle kaupungillesi.” Se sana, joka tässä on käännetty sanalla ”säädetty”, merkitsee kirjaimellisesti ”leikattu” (hatak) (Brown, Driver, Biggs, The Hebrew and English Lexicon; Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, s. 354) [hatak sana esiintyy Raamatussa tämän yhden ainoan kerran, mutta sitä esiintyy Raamatun ulkopuolisessa kirjallisuudessa, esim. Mishnassa. Tämän vuoksi sanan merkitys tulee määritellä Danielin kirjan asiayhteydellä]. Enkeli sanoi, että 70 viikkoa, jotka merkitsevät 490 vuotta, oli leikattu erityisesti juutalaisille kuuluviksi. Mutta mistä ne oli leikattu? Koska nuo 2300 vuorokautta ovat ainoa kahdeksannessa luvussa mainittu ajanjakso, täytyy 70 viikon olla leikattu siitä; 70 viikon täytyy näin ollen olla 2300 vuorokauden osa, ja molempien täytyy alkaa samasta ajankohdasta. Enkeli selitti, että 70 viikon ajanjakso alkoi silloin, kun annettiin Jerusalemin jälleenrakentamista koskeva käsky. Jos tämän käskyn ajankohta saataisiin selville, samalla varmistuttaisiin 2300 päivän suuren ajanjakson alkamiskohdasta.

Esran seitsemännessä luvussa on tämä käsky. (Esra 7: 12-26). Täydellisemmässä muodossa sen antoi Persian kuningas Artaksekses I (kreik. muoto hepr. Nimestä Artahsasta, jota käytetään VKR käännöksessä) vuonna 457 eaa. Mutta Esran 6:14:ssä sanotaan, että Herran huone Jerusalemissa rakennettiin ”Kooreksen, Daarejaveksen ja Artahsastan, Persian kuninkaan, käskyn mukaan (”niin kuin Kyyros, Dareios ja Artakserkses, Persian kuninkaat, olivat määränneet” [KR92]).” [Kyyros antoi luvan temppelin rakentamiseen v. 538 eaa. Dareios lähetti käskykirjeensä temppelin rakentamisen jatkamisesta v. 520 eaa. Kuningas Artaksekses puolestaan antoi luvan Jerusalemin jälleenrakennukseen 457 eaa. Koska aikaprofetian lähtökohta osoitti nimenomaan Jerusalemin rakentamiskäskyn ajankohtaan, eikä vain temppelin rakentamiskäskyn ajankohtaan, on vuosi 457 eaa. oikea.]

”Siitä ajasta, jolloin tuli se sana, että Jerusalem on jälleen rakennettava, voideltuun, ruhtinaaseen, asti, on kuluva seitsemän vuosiviikkoa; ja kuusikymmentäkaksi vuosiviikkoa.”, siis yhteensä kuusikymmentäyhdeksän viikkoa eli 483 vuotta. Artakserkseen käsky astui voimaan syksyllä vuonna 457 eaa. Tästä ajasta laskettuna 483 vuotta ulottuu syksyyn vuonna 27 jaa. Silloin tämä ennustus täyttyi. ”Voideltu” on Kristus. Syksyllä vuonna 27 jaa. Johannes kastoi Jeesuksen, joka samassa yhteydessä sai Hengen voitelun. Apostoli Pietari sanoo, että ”Jumala Pyhällä hengellä ja voimalla oli voidellut Jeesuksen Nasaretilaisen.” (Ap.t. 10:38) Ja Vapahtaja itse todisti: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille.” (Luuk. 4:18) Kasteensa jälkeen Jeesus meni Galileaan ”ja saarnasi Jumalan evankeliumia” ja sanoi: ”Aika on täyttynyt.” (Mark. 1:14,15).

”Ja hän vahvistaa liiton monille yhden vuosiviikon ajaksi.” Tässä mainittu ”vuosiviikko” on seitsemänkymmenen vuosiviikon viimeinen viikko, eli juutalaisille säädetyn ajan viimeiset seitsemän vuotta. Tänä aikana, vuodesta 27 jaa. Vuoteen 34 jaa. Jeesus esitti evankeliumikutsun erityisesti juutalaisille, ensin henkilökohtaisesti ja sitten opetuslastensa välityksellä. Kun apostolit lähtivät julistamaan valtakunnan hyvää sanomaa, Vapahtaja antoi neuvon: ”Älköön tienne viekö pakanain luokse, älkääkä menkö mihinkään samarialaisten kaupunkiin, vaan menkää ennemmin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö.” (Matt. 10:5,6).

”Keskellä viikkoa hän lakkauttaa terasuhrin ja ruokauhrin.” Vuonna 31 jaa., kolme ja puoli vuotta kasteensa jälkeen, Herramme ristiinnaulittiin. Golgatan suurella uhrilla päättyi se uhrijärjestelmä, joka neljäntuhannen vuoden aikana oli viitannut eteenpäin Jumalan Karitsaan. Vertauskuva oli kohdannut todellisuuden ja kaikkien seremonialain määräämien uhrien täytyi lakata.

Juutalaisille säädetyt 70 viikkoa eli 490 vuotta päättyivät, kuten olemme nähneet, vuonna 34 jaa. Silloin Juudan kansa hylkäsi ratkaisevasti evankeliumin neuvostonsa päätöksellä, joka johti Stefanuksen marttyyrikuolemaan ja Kristuksen seuraajien vainoon. Sen jälkeen pelastussanomaa ei enää rajoitettu valittuun kansaan, vaan se annettiin maailmalle. Seurakunnan jäsenet, joiden täytyi vainon tähden paeta Jerusalemista, ”vaelsivat paikasta toiseen ja julistivat evankeliumin sanaa. Ja Filippus meni Samarian kaupunkiin ja saaranasi heille Kristusta.” (Ap.t. 8:4,5). Pietari, Jumalan johdattamana, julisti evankeliumia Kesareassa asuvalle sadanpäämiehelle, Jumalaa pelkääväiselle Korneliukselle; ja innokas Paavali, joka voitettiin Kristuksen uskon puolelle, sai tehtäväkseen viedä ilosanoman ”kauas pakanain tykö” (Ap.t. 22:21).

Näin pitkälle ennustuksen jokainen yksityiskohta on tarkalleen toteutunut; ja on selvästi todettu, että ennustuksessa mainitut 70 viikkoa alkoivat vuonna 457 eaa. ja päättyivät vuonna 34 jaa. Tämän nojalla voi helposti laskea 2300 päivän päättymisajan. Kun 70 viikkoa – 490 päivää – leikataan 2300 päivästä, jää jäljelle 1810 päivää. 490 päivän päätyttyä oli siis vielä jäljellä 1810 päivää. Kun vuoteen 34 jaa. Lisätään 1810 vuotta, tullaan vuoteen 1844 jaa. Dan. 8:14 mainitut 2300 päivää päättyisivät siis vuonna 1844. Tämän pitkän profeetallisen ajanjakson pätyttyä oli Jumalan enkelin vakuutuksen mukaan pyhäkkö puhdistettava [eli, kuten VKR asian ilmaisee, ”asetettava jälleen oikeuteensa”]. >>

1800-luvun herätyksessä pyhäkön puhdistamisen ajateltiin aluksi merkitsevän Jeesuksen takaisin tuloa. Baptisti taustainen adventistisaarnaaja William Miller (1782-1849) uskoi ennustetun pyhäkön puhdistamisen tarkoittavan tämän maan puhdistamista tulella toisen adventin tapahtuessa (2. Piet. 3:7). ”Muutamat odotuksessaan pettyneet tulivat hartaasti rukoiltuaan ja Raamattua tutkittuaan siihen tulokseen, että Millerin aikalaskelma oli sinänsä oikea, mutta hän oli ymmärtänyt väärin pyhäkköä koskevan ilmoituksen. Pyhäkkö, josta Daniel puhui, ei tarkoittanutkaan maapalloa, kuten Miller oli ymmärtänyt, vaan taivaallista pyhäkköä, jossa Kristus Heprealaiskirjeen (8:1,2) mukaan palvelee ylimmäisenä pappina. Tästä pyhäköstä maallinen ilmestysmaja oli vertauskuva. Samoin kuin maallisessa pyhäkössä papit suorittivat palveluksensa kaksiosaisena – jokapäiväisenä palveluksena pyhäkön ensimmäisessä osassa eli pyhässä ja vuotuisena palveluksena pyhäkön toisessa osassa eli kaikkeinpyhimmässä – suorittaa Kristuskin pappispalveluksensa taivaallisessa pyhäkössä kaksiosaisena.” (http://kirjasto.adventist.fi/historia-kansainvalinen)

”Danielin kirjassa mainittu lopunaikana tapahtuva pyhäkön puhdistaminen eli oikeuteensa asettaminen ei merkinnytkään maan puhdistamista jumalattomista, vaan taivaallisen pyhäkön puhdistamista synneistä ennen toista adventtia. Sen sijaan, että Kristus olisi tullut taivaallisen pyhäkön kaikkeinpyhimmästä saapuakseen tämän maan päälle 2300 vuosipäivän päättyessä, 1844, hän aloitti siellä sen palvelustyönsä vaiheen, jota maallisen temppelivuoren suuri sovituspäivä esikuvasi.” (ibid.)

Tuosta ajasta lähtien maailmassa alettiin saarnaamaan kolmen enkelin sanomaa, jonka ensimmäinen enkeli nimen omaan julistaa taivaassa käytävän tuomion ajankohtaisuutta, sanoen: ”Pelätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia – – hänen tuomionsa aika on tullut!” (Ilm. 14:7) Lisäksi tämä enkeli kehottaa tunnustamaan Jumala Luojana, kuuluttaen: ”Kumartakaa häntä, joka on luonut taivaan, maan ja meren ja vesien lähteet.”

”Tuomio” sanasta ihmiselle tulee helposti negatiivinen kuva. On hyvä muistaa, että henkilön tunnustaessa syntinsä ja ottaessa Jeesuksen sovitustyön vastaan, Jumalan negatiivinen tuomio ei ole hänen kohdallaan voimassa. Silloin hänen yllään on Jumalan positiivinen tuomio.

Raamattu kertoo Jeesuksen olevan Ylipappi, jonka pappeus on Melkisedekin kaltaista pappeutta (Hepr. 7). Toimet synnin sovittamiseksi maanpäällisessä pyhäkössä vastasivat tapahtumia taivaan pyhäkössä. Nämä toimet ovat: Taivaan pyhäkön vihkiminen, Taivaan pyhäkön päivittäinen palvelus ja Taivaan pyhäkön Suuri sovituspäivä. Kenneth A. Strandin tutkimukseen pohjautuen, Richard M. Davidson ja Jon Paulien ovat rakentaneet Ilmestyskirjalle seuraavan, pyhäkköpalvelukseen perustuvan, rakenteen:

A – Alkusanat

     B – Kristus maan päällä (1:12-20)

          C – Taivaallinen jumalanpalvelus ja Kristuksen pappisvihkimys

                                                                                                                (4:1-5:14)

                    D – Kristuksen välitystyö (8:3-5)

                              E – Suuri Sovituspäivä alkaa (11:19)

                     D’ – Armonajan päättyminen (15:5-8)

             C’ – Taivaallinen jumalanpalvelus ja Kristuksen voittojuhla

                                                                                                             (19:1-10)

      B’ – Kristus uudessa maassa (21:1-22:5)

A’ – Loppusanat

Kiastisen rakenteen keskiössä oleva pyhäkön puhdistaminen edeltää lopunajan viimeisiin aikoihin keskittyvää Ilmestyskirjan osiota (kirjan loppuosaa). Luvussa 11. mainitaan erityisesti temppelin mittaaminen ja Suuren sovituspäivän alkaminen. Puolestaan edellisessä luvussa kerrotaan avonaisesta kirjakääröstä. On mielenkiintoista, että Danielin kirjassa mainittu maailman lopunaikaan liittyvä kirjakäärö tuli sulkea, lopunaikaan saakka, kunnes tieto on lisääntynyt (Dan. 12:4). Maailman historiassa on saavuttu aikaan, jolloin tieto Raamatusta on huomattavasti lisääntynyt, Ilmestyskirjan tutkimus on saanut lisävaloa ja Danielin kirja on avautunut. Juuri Danielin kirjan tutkiminen synnytti milleriläisen liikkeen ja lopulta Seitsemännen päivän adventismin. Onkin mielenkiintoista, että enkeli joka ojenti kirjakäärön Johannekselle ”kohotti oikean kätensä taivasta kohti ja vannoi hänen nimeensä, joka elää aina ja ikuisesti, hänen, joka on luonut taivaan, maan ja meren ja kaiken mitä niissä on.” (Ilm. 10:5,6) Tämä on viittaus sapattikäskyyn, joka julistaa Jumalan kaiken Luojaksi ja Luojan lakinsa antajaksi (2.Moos. 20:8-11). Enkeli vielä ”vannoi: ’Aika on lopussa.’” (jae 6). Tämä tarkoittaa sitä että aikaprofetioita ei enää täyty, sillä vuonna 1844 täyttynyt aikaprofetia oli viimeinen joka on maailmalle annettu; siitä alkoi maailmanhistorian viimeinen vaihe (Lue enemmän artikkelista: Mitä Jeesus tekee nyt?).

7. Profetioiden tulkintalinjat – Kuka tai mikä on Antikristus?

Danielin kirjan ja Ilmestyskirjan näkyjä on tulkittu hyvin erilaisilla tavoilla. Tämän kirjoitelman tulkintatapa on historiallinen, mutta on olemassa myös mm. preteristinen ja futuristinen tulkintatapa. Kolmeen edellä mainittuun, tärkeimpään, tulkintatapaan vaikuttaa erityisesti käsitys Antikristuksen identiteetistä.

Ensinnäkin Johannes kertoo, että voi olla useita antikristuksia. Hän kuitenkin painottaa, että on yksi merkittävin Antikristus (1.Joh. 2:18-23; 4:1-3). Muualla Raamatussa, ja erityisesti sen apokalyptisissä kirjoissa, myös mainitaan erityinen Peto (merestä nouseva Ilmestyskirjassa), Pieni sarvivalta (Danielin kirjassa), Babylon, Laittomuus ja Laittomuuden ihminen (2.Tess 2), jotka ovat synonyymejä Antikristukselle. Useilla antikristuksilla Johannes ilmeisesti tarkoitti tiettyjä henkilöitä, jotka olivat avoimesti luopuneet terveestä opista.

Antikristus voi tarkoittaa joko Jumalan vastustajaa tai sijaista. Johanneksen kirjeen ohella, Raamattu mainitsee muitakin ”antikristuksia”, joista erittäin merkittävä on ateismi, jota kuvaa syvyydestä nouseva peto, Sodoma ja Egypti (Ilm. 11:7-8), sekä Etelän Kuningas (Dan. 11: 40-43). Jerusalemin luopumuksen päivinä, profeetat usein vertasivat sitä Sodomaan (Jes. 1:9-10; 3:9; Jer. 23:14; Hes. 16:48-58). Sekä Sodoma että Egypti olivat VT:n aikoina tunnettuja niiden pahuudesta. Ne tunnettiin paikkoina, joissa Jumalan kansa joutui elämään muukalaisina ja sorrettuina (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s. 354). Sodoma edustaa katumatonta synnillisyyttä ja täydellistä moraalista rappiota (1.Moos. 18:20-21; 19:4-11). Egypti, puolestaan, tunnetaan sen ”ylimielisyydestä ja ateistisesta itseriittoisuudesta ollessaan Jumalan kansan sortajana.” (Stefanovic, ibid.) Tuo asenne esiintyi faaraon itseriittoisissa sanoissa Moosekselle ja Aaronille: ”Kuka on Herra…? Minä en tunne Herraa” (2.Moos. 5:2). Profeetta Hesekiel mainitsee Egyptin ylpeyden (Hes. 32:12 KJV). Aamoksen sanoin Israelista tuli kuin Sodoma ja Egypti; ja siksi se sai rangaistuksensa (Aam. 4:10-11).

Jesaja kuvailee egyptiläistä asennetta seuraavin sanoin: ”He laativat suunnitelmia ottamatta minua lukuun, solmivat liittoja minun tahdostani piittaamatta…” (Jes. 30:1) ”Egypti ei ole yhtään mitään, sen apu on turhaa. Siksi olen antanut sille nimeksi ’Mahtinsa menettänyt Rahab’.” (30:7) On mielenkiintoista, että Rahab tunnettiin merihirviönä, ja Ilmestyskirjassa ateismia edustava peto nousee syvyydestä. Jesaja jatkaa: ”Totisesti, tämä on kapinallinen kansa! He ovat vilpillisiä lapsia, he eivät tahdo kuulla Herran lakia. He sanovat näkijöille: ’Älkää nähkö’, ja ennustajille: ’Älkää tosia ennustako. Puhukaa sellaista, mikä on meille mieleen, nähkää meille kauniita unia. Älkää kulkeko suoraa tietä, kääntykää pois polulta, toimittakaa pois näkyvistämme Israelin Pyhä’.” (30:9-11) Kuinka osuvia ovatkaan Jesajan sanat nykyaikaiseen ateismiin ja humanismiin nähden, jossa luotetaan ihmisen omaan kykyyn luoda parempi tulevaisuus tieteen ja oman ”hyvyyden” avulla; ja jossa ei tahdota kuulla ihmisen synnistä ja omiin synteihin käyvistä sanoista; ja jossa Raamatun ja sen profetioiden luotettavuudesta ei tahdota kuulla.

Toinen yhtä merkittävä lopunajallinen ja antikristillinen valta on Ilmestyskirjan maasta nouseva peto, josta kerrotaan myöhemmin. Kuitenkin perusprotestanttinen ja historiallinen näkökulma siitä, että paavikunta on se erityinen, suurin ja varsinainen Antikristus, ”Suuri Babylon, maailman porttojen ja iljetysten äiti” (Ilm. 17:5), jolle Saatana antoi ”voimansa ja valtaistuimensa ja suuren vallan” (13:2), on suurimmassa määrin unohtunut. Kuitenkin Ilmestyskirjassa Babylonin portto ratsastaa pedolla. Tämä viittaa siihen, että Antikristuksella ja kristinuskolla on jotakin yhteistä; sillä Raamatussa nainen kuvaa seurakuntaa. Puhdas nainen = Kristuksen todellinen seurakunta (Jer. 6:2; 2.Kor. 11:2; Ef. 5:23-27); portto nainen = turmeltunut ja luopunut seurakunta (Hes. 16:15-58; 23:2-21; Jer. 3:6-10; Ilm. 14:4, 8).

Maailmassa on ollut monenlaisia valtakuntia. Raamattu on kuitenkin keskittynyt niihin valtakuntiin, joiden olemassaolo on vaikuttanut Jumalan kansan historiaan. Ilmestyskirjassa kerrotaan pedolla olevan seitsemän päätä, joista jokainen pää on omana historiallisena aikanaan jollakin tavalla edustanut saatanallisia voimia poliittisessa maailmassa (Ilm. 17:7-14). Antikristuksessa on kyse vallasta, joka lopunaikana kokoaa kaikkien maailmanvaltojen yhteiset piirteet ”helmojensa” alle. Se ajaa yhdentymisen asiaa, aivan kuin muinainen Babylon (1.Moos. 11:1-9). Se pyrkii hallitsemaan ohjaten sekä ihmisten omatuntoja (uskonnollisuutta) että politiikkaa.

Historiallinen tulkintatapa perustelee väitteensä mm. sillä, että Raamatun mukaan Antikristus nousee kristillisestä seurakunnasta ja länsimaista (2.Tess. 2:1-10; 1.Joh. 2:18-19; Ap.t. 20:29-30; Ilm. 17:3-6). Historiallinen tulkinta näkee, että Jumala on ilmoittanut ennalta myös Euroopan kristillisen ajan luonteen sekä maailmanlopullisen luonteen. Siinä Euroopan historiaan ei muodostu noin parin tuhannen vuoden aukkoa, niin kuin kauas tulevaisuuteen ”hyppäävässä” futurismissa. Ja siinä ei maailman historian profeetallinen selitys myöskään pysähdy aikaan ennen ajanlaskumme alkua, niin kuin menneisyydessä pysyvässä preterismissä. Tämä on merkittävä ja looginen puolestapuhuja historialliselle tulkintaperiaatteelle, koska Danielin kirjan ja Ilmestyskirjan profetiat nimen omaan ulottuvat lopunaikaan ja kattavat koko lopunajan, joka, niin kuin on jo selitetty, alkoi jo Jeesuksen ajasta. Lisäksi Paavali sanoi, että laittomuus oli kypsymässä jo hänen aikanansa, ja tuli vain odottaa hetken, että se nousisi koko voimassaan (2. Tess. 2).

Raamattu kertoo Antikristuksen nousevan Roomasta. Rooman valtakuntaa kuvaavan pedon sanotaan jakaantuvan kymmeneen osa-valtakuntaan, koska sarvet kuvaavat valtakuntia ja kuningaskuntia (Dan. 7:24; 8:5,21,22; Sak. 1:18,19; Ilm. 17:12 ), mutta se pysyy yhä samana petovaltakuntana. Ja näiden kymmenen sarven ”väliin” (Dan. 7:8), niiden aikana, Rooman imperiumin hajotessa kymmeneen osaan kansainvaellusten ja sotien runtelemana, nousee uusi ja erilainen valta. Sekin nousee samasta Rooman pedosta, mutta kuitenkin kymmeneen valtakuntaan jakaantumisen jälkeen (jae 24). Se on erilainen mm. uskonnollisen elementtinsä vuoksi, koska ”uhmaten hän puhuu Korkeinta vastaan, tuhoaa Korkeimman pyhiä ja pyrkii muuttamaan juhla-ajat ja lain.” (jae 25). Tämä on se erilainen luonteenpiirre, joka tulisi esiintymään Rooman valtakunnassa (Euroopassa alussa ja globaalisti lopussa) aina siihen asti ”kunnes Ikiaikainen saapui ja oikeus annettiin Korkeimman pyhille” (jae 22 VKR); toisin sanoen siihen asti kunnes Jeesus tulee. Tämän vuoksi Antikristus ei ole kukaan yksittäinen henkilö, vaan instituutio.

Myös Ilmestyskirjan 13. luvussa pedon kerrotaan omistavan herjaavia elementtejä, jotka viittaavat uskonnollisuuteen. Jumalan neljä ensimmäistä käskyä kieltävät toisien jumalien pitämisen, niiden kumartamisen ja Jumalan nimen väärinkäyttämisen, sekä neljäs käsky muistuttaa sapatin pyhittämisestä. Voidaan huomata, että kahden lopunajallisen pedon käskyt maailmankansalaisille ovat Jumalan lain neljän ensimmäisen käskyn tarkoituksen mukaista mitätöimistä. Ne ovat: kumarra petoa (Ilm. 13:12); kumarra pedon kuvaa (13:15); herjaa Jumalaa (13:16); ja ota pedon merkki (lepopäivän väärennös; aiheesta enemmän artikkelissa Uskonvanhurskauden merkki) (13:16-17). Nykyaikana onkin huomattavissa merkittävää Jumalan auktoriteetin hyljeksimistä, mutta ainoastaan käytännön kristillisyyden painottamista (vaikka todellisuudessa Jumala toivoo, että kannatettaisi molempia puolia uskosta).

Sekä Danielin kirjan että Ilmestyskirjan Antikristus pyrkii muuttamaan jumalan lakia. Kirkkohistoria kertoo, että paavikunta muutti sapatin sunnuntaille, sekä poisti lain toisen käskyn, joka kieltää jumalankuvien tekemisen. Itse Katolinen kirkkokaan ei kiellä sitä tosiasiaa, että se otti oikeuden kirjoittaa uudelleen Jumalan itse kirjoittamaa lakia. Menekkiteoksessaan The Faith of Millions (1974) roomalaiskatolinen tutkija John A. O’Brien huomauttaa, että tapa viettää sunnuntaita ”perustuu Katolisen kirkon arvovallalle eikä millekään Raamatun nimenomaiselle tekstille. Tämä sunnuntainvietto on muistuttamassa äitikirkosta, josta ei – katoliset lahkot ovat eronneet. Ne ovat kuin poika, joka on juossut pois kotoaan, mutta joka yhä kuljettaa taskussaan äitinsä kuvaa. ” ( John A. O’Brien, The Faith of Millions, rev.ed. [Huntington, IN: Our Sunday Visitor Inc., 1974] s. 400,401.). Tällaista asennetta kuvaa Raamatun mainitsema Antikristus, jolla on ”suuria sanoja puhuva suu” (Dan. 7:20) ja ”suu, joka herjaa ja puhuu suuria sanoja” (Ilm. 13:5). Ehkä merkittävin peruste paavikunnan antikristilliseen luonteeseen on se, että se alkoi väittämään paavin olevan Jumala maanpäällä, nostaen näin ihmisen Jumalan asemaan. Kirkkovaltion johtajan arvovalta Raamatun yli asetettiin vuonna 607, jolloin paavi julistettiin erehtymättömäksi (http://www.historicist.com/). 1511 Extravagantes artiklassa (lisäkohdat kanoniseen lakiin) kutsutaan paavia jopa nimellä ”Herra Jumala paavi”. Kolmestatoista keskiaikaisesta kanonisesta julkaisusta kahdeksan nimittää varmuudella paavia ”Jumalaksi”, ja loput viisi kohtaa ovat epävarmoja. (http://biblelight.net/Extravagantes.htm) Niin kuin on jo mainittu, Ilmestyskirjan herjaava puhe ja herjaavat nimet tarkoittavat Uuden testamentin mukaan väitettä Jumalan kanssa samanvertaisuudesta (Joh. 10:33; Matt. 26:63-65); ja ”antikristus” tarkoittaa myös Jumalan sijaista.

Johannes näkee saman Antikristuksen Ilmestyskirjan 13. luvussa, kuin Daniel näki pienen sarvivallan muodossa, koska pedon toiminta-aika on sama ja peto on samanlainen hirvittävä uskonnollis-poliittinen valta, joka on Danielin kirjan kolmen ensimmäisen pedon jatkumo ja huipennus; sillä on jokaisen eläimen tuntomerkkejä: ”Peto, jonka näin, muistutti leopardia, mutta sillä oli jalat kuin karhulla ja sen kita oli kuin leijonan kita. Lohikäärme antoi sille voimansa ja valtaistuimensa ja suuren vallan.” (Ilm. 13:2).

Raamattu siis antaa Antikristukselle selviä tuntomerkkejä; ja myös historia tukee niitä. Rooman poliittisen vallan murentuessa, Euroopassa nousi hyvin erilainen valta. Rooman valtakunnan tuhoutuessa, sen vallan suoranainen jatkaja oli Rooman piispa (paavi), jonka valtaannousua jarruttivat juuri kolme edellä mainittua ”pudonnutta” barbaarivaltaa: Visigootit, Ostrogootit ja Vandaalit. Kolme tieltä pudonnutta sarvea eli barbaariheimoa olivat sekä poliittisia että uskonnollisia, sillä pieni sarvi pyrkii ottamaan Jumalan paikan, kuvitellen, että sillä on auktoriteetti hävittää ”vääräuskoiset”. Frankkien kuningas Klodvig, joka kastettiin Roomalaiskatoliseen kirkkoon joko vuonna 498 tai 508, päihitti Visigootit vuonna 508. Justinianus, tukien Rooman piispaa, voitti Vandaalit 534 jKr.

Paavin asema poliittisena vaikuttajana murtautui esiin vuonna 538, kun viimeinen vastaan asettunut valta Ostrogootit kukistui. Belisarius, Justinianuksen kenraali, valloitti Ostrogoottien pääkaupungin Ravennan 538 jKr. Niin Justinianus I:n laki tuli voimaan. Tuon lain mukaan paavilla on Rooman valtakunnassa ehdoton piispallinen valta sekä avoimet kädet myös politiikassa. Monet uskonpuhdistajista ja arvostetuista teologeista ovat samastaneet tämän pienen sarven paavilliseen Roomaan. Kyseessä on uskonnollis-poliittinen ja ylikansallinen valta, jollaisena se erottui myös Danielille. Paavin valtaistuin pysyi Roomassa, ja se on yhä Rooman vallan suoranainen jatkaja.

Antikristuksen toiminta ajaksi kerrotaan 1260 vuotta. Niin kuin jo mainittiin, historiallisen tulkinnan mukaan aikajakso alkoi vuonna 538 jaa. Laskiessamme 1260 vuotta kyseisestä vuosiluvusta eteenpäin, saavumme vuoteen 1798. Tuon vuoden helmikuun 12. päivänä Napoleonin kenraali Berthier marssi Roomaan ja silloinen paavi Pius VI otettiin vangiksi, ja vankeudessa hän kuoli. Näin paavin valta sai Ilmestyskirjan sanoin ilmaistun ”surmaniskun” (Ilm. 13:3).

Seuraava tärkeä Antikristuksen tuntomerkki on sen vainoava ja omatunnonvapautta sortava valtakoneisto (Ilm. 13:7; 12:13-14, 6; Dan. 7:25; 8:23-25; 11:33). Jos et uskonut samalla tavalla kuin keskiaikainen uskonnollis-poliittinen valta, niin edessäsi oli kidutusta ja kuolema. Myös protestanttiset maat ja instituutiot ovat syyllistyneet kyseisiin rikoksiin, mutta ennen sitä keskiaikainen kirkko harjoitti vainoa aivan eri mittakaavassa. William E.H. Lecky kirjoittaa: ”Se, että Rooman kirkko on vuodattanut enemmän viatonta verta kuin yksikään toinen instituutio joka on koskaan ollut olemassa ihmiskunnassa, ei ole kyseenalaista yhdellekkään protestantille, jolla on kokonaisvaltainen tietämys historiasta… Näitä julmuuksia ei toteutettu tiettyjen hallintokausien hetkittäisinä kohtauksina, tai epämääräisten lahkojen toimesta, vaan ne määrättiin menestyksekkään kirkon toimesta kaikessa juhlallisuudessaan ja tarkoituksenmukaisuudessaan.” (History of the Rise and Influence of the Spirit of Rationalism in Europe, Vol. II, s. 35,37)

Paavi Martinus V:n (1369-1431) kirje Puolan kuninkaalle antaa osuvan kuvan Katolisen kirkon tarkoituksista uskonnollis-poliittisessa maailmassa: ”Tiedä, että Pyhän Istuimen sekä kruunusi intressinä on se, että hussilaiset hävitetään. Muista, että nämä jumalattomat henkilöt uskaltavat julistaa tasa-arvoisuuden periaatteita; he väittävät että kaikki kristityt ovat veljiä, ja että Jumala ei ole antanut tietyille etuoikeutetuille miehille oikeutta hallita kansoja; he väittävät että Kristus tuli maanpäälle lakkauttamaan orjuuden; he kutsuvat ihmisiä vapauteen, toisin sanoen kuninkaiden ja pappien hävittämiseen! Nyt kun vielä on aikaa, käännä joukkosi Bohemiaa vastaan; polta, joukkomurhaa, hävitä kaikki maantasalle, sillä mikään ei voisi olla mieluisampaa Jumalalle tai hyödyllisempää kuninkaiden eduille, kuin hussilaisten tuhoaminen.” (L.M. De Cormenin, The Public and Private History of the Popes of Rome, Vol. II, s. 116,117)

Monet voivat sanoa, että historiallinen tulkintatapa pyrkii arvostelemaan sekä pakanallista että paavillista Roomaa liian kovin sanoin, vaikka ne toivat maailmaan hyviäkin asioita. Rooman imperiumi pystytti tiet, lait ja rauhan; kuitenkin Danielin kirjan seitsemännen luvun pakanallista Roomaa kuvaava petovalta on kauhea ja muodoton hirviö, jolle ei löydy vastaavuuttaa eläintieteestä. Myös Roomasta polveutunutta keskiaikaista paavinvaltaa arvostellaan vakavin sanoin, vaikka se toi mukanaan myös hyvää. Useimmat katolilaiset luostarit pitivät yllä sairaaloita ja huolehtivat orvoista ja vanhuksista. Katolilaiset yliopistot opettivat lakia, lääketiedettä ja teologiaa. Kuitenkin se kuvataan Raamatussa Antikristuksena.

Raamatun pedoissa ei olekaan kyse yksilöistä ja erillisistä yhteiskunnallisista ominaisuuksista vaan valtakunnista kokonaisuutena, niiden ytimestä, verrattuna taivaan valtakuntaan. Kyse on lakien säätämisestä Jumalan laista huolimatta. Kyse on anteeksiantamuksen vakuuttelusta synnin turmeluksessa. Kyse on ihmisen (paavin) korottamisesta jumalaksi. Kyse on väitteestä ja käytännöstä, jonka mukaan ihminen (paavit ja papit) voi antaa synnit anteeksi. Kyse on ihmisen ylpeyden ja vallanhimon korottamisesta korkeimpaan asemaan (heti kun kristinuskoa aletaan käyttämään vallan välineenä, ja heti kun lakeja aletaan säätämään kristinuskon nimissä, se menettää Jumalan sille antaman merkityksen). Kyse on välinpitämättömyydestä ja vihasta Jumalaa kohtaan. Kyse on julmasta ja armottomasta luonteesta. Kyse on ihmisen omatunnonvapauden tallaamisesta. Kyse on väkivallan käyttämisestä omien ja yhteisönsä etujen saavuttamiseksi. Kyse on todellisen uskon tukahduttamisesta väärillä opeilla. Kyse on totuuden peittämisestä valheella. Kyse on valheen sekoittamisesta totuuteen, jolloin koko totuus pilaantuu; joka vaikuttaa koko ihmisen ajatusmaailmaan ja elämään. Totuus Jumalasta on tärkeä elementti, sillä se antaa Hänen luonteestaan oikean kuvan. Jeesus sanoi: ”Ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut (Taivaan Isän), ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.” (Joh. 17:4)

Protestanttinen antikristustulkinta ajoi jesuiitat laatimaan oman tulkintansa Antikristuksesta. Danielin kirjan antikristustulkintaa vastaan he laativat preteristisen ja futuristisen tulkintaperiaatteen. Futuristisen tulkinnan loi salamancalainen jesuiitta tutkija, kirjoittaja ja kriitikko Francisco Ribera (1537-1691) noin vuonna 1590. Tulkinnan mukaan Rooma muuttuu antikristukseksi tulevaisuudessa kun se eroaa paavista. (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers Vol. 2, s. 489, 493, http://docs.adventistarchives.org/docs/PFOF/PFOF1948-V02.pdf#view=fit)

Nykyään futuristinen teoria on mm. monien evankelisten ja karismaattisten saarnaajien suosiossa; ja siihen on yhdistetty myös salaisen tempaamisen oppi. Heidän mukaansa maailmaan nousee viimeinen pakanallisen ajan (heidän mukaansa ”ateistisen ajan”) diktaattori, joka on Antikristus. Futurismin merkittäviä tutkijoita ovat esim. Gleason L. Archer (myös preterismin kannattaja) sekä Stephen R. Miller. Ruotsin kirkon karismaattisen liikkeen edustaja Hans Weichbrodt sanoo tulevaisuuden ”uuden Rooman” olevan globaali vallankäyttäjä, jota johtaa Antikristus. Weichbrodtin mukaan sunnuntain ja kirkollisten pyhäpäivien väheksyminen sekä yleinen maallistuminen ovat jo nyt antikristillisen vaikutuksen aikaansaannosta (Weichbrodt, Markku Koiviston tulkitsemana – Danielin kirja avautuu, s. 96, 101) (huomaa yhtäläisyys Katolisen kirkon sunnuntain korottamiselle). Tässä tulkintaperiaatteessa ei oteta huomioon sitä, että ateismi on vain osa antikristillisyyttä. Petollisinta Saatanan huijausta on esittää valhetta sekoitettuna totuuteen ja toimia kristinuskon nimissä, syyttäen samalla ainoastaan ateismia antikristilliseksi. Tälläistä eksytystä harjoittaa Ilmestyskirjassa kuvattu maasta noussut karitsansarvinen peto, josta kerrotaan myöhemmin.

Paavikunnan täydelliseksi poistamiseksi antikristusepäiltyjen listalta, espanjalainen jesuiitta Luis De Alcazar (1554-1613) laati preteristisen tulkinnan. Hänen 900-sivuinen kommentaarinsa, ja 40 vuoden tutkimuksen tulos, julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1614. Siinä Ilmestyskirjan peto selitetään pakanalliseksi Roomaksi ja Danielin kirjan pieni sarvivalta oli Antiokus Epifanes IV (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers Vol. 2, s. 507-508). Tämä tulkinta ei, tosin, ollut uusi. Useat keskiajan skolastikot sekä esim. Luther ajattelivat Epifaneksen olevan antikristusprofetian toinen sovellutus (selitys myöhemmin) (ibid. s. 269-270).

Valistuksen ja naturalismin nousemisen jälkeen, preteristisen tulkintaperiaatteen taustalla on useimmiten historiallis-kriittinen tutkimusperiaate. Esim. The Method and Message of Jewish Apocalyptic kirjan kirjoittaja D.S. Russell uskoo Danielin tarkoittaneen Antikristuksella Antiokus Epifanesta (s. 277). Historiallis-kriittisessä raamatuntulkinnassa Danielin kirjan yliluonnollinen puoli hylätään. Sen mukaan Danielin kirjaa ei ole inspiroinut Pyhä Henki, vaan se on kirjoitettu juutalaisten nationalistista / omaa arvoa kohottavista vaikuttimista 200-luvulla eaa., jonka aikana tapahtui konflikti Antiokus Epifanesta vastaan.

Epifaneksen ja juutalaisten välisen taistelun sanotaan kestäneen 2300 kirjaimellista päivää eli 6 vuotta ja kolme kuukautta. Puolestaan Norman W. Porteous sanoo Antiokuksen hallinneen ”tarkalleen kolme vuotta.” (Porteous, Daniel: A Commentary, s. 114) Preteristi André Lacocque ei löydä vastausta siihen, kuinka sovittaa sekä Dan. 8. luvun 2300 päivää että 7. luvun 1260 päivää saman Antikristuksen toiminta-ajaksi, mutta hän arvelee että 1260 päivää on symbolinen luku epämääräiselle ajalle ja 2300 on kirjaimellinen luku. Sekä Lacocque että Archer väittävät luvun tarkoittavan 2300 uhria, jolloin luvuksi tulisi 1150 päivää, koska he laskevat aamu- ja iltauhrin yhdeksi päiväksi. (André Lacocque, The Book of Daniel, s. 154,155,164,165,249,250; Gleason L. Archer, Daniel and the Minor Prophets, 1985, s. 103) Joka tapauksessa, jakeessa ei puhuta 2300 uhrista vaan 2300 illasta ja aamusta. ”Tuli ilta ja tuli aamu” on raamatullinen ilmaus päivälle (1.Moos. 1:5).

Sen preteristisen väitteen tueksi, että pieni sarvi olisi Antiokus Epifanes IV, Lacocque esittää mm. apokryfikirjojen Sibylla III ja Esran ilmestys tekstejä (The Book of Daniel, s. 123). Kyseessä on, siis, toinen tapa selittää Raamatun profetioita, joka ei tukeudu itse Danielin kirjan profetioiden ABC:hen (kuvapatsasnäkyyn). Pieni sarvi nimittäin nousee neljännestä valtakunnasta, ja Antiokus Epifanes nousi valtaan kolmannen valtakunnan aikana, joka oli Makedonia-Kreikka. Kuvapatsaan kolmas valtakunta ei voi olla Meedia, eikä neljäs valtakunta voi olla Persia (niin kuin Lacocque väittää), koska Raamattu näkee Meedia-Persian yhtenä valtakuntana (Dan. 8:20). Lacocquella sekä muilla futuristeilla ja preteristeillä ei, siis, ole protestanttinen tapa tulkita Raamattua, jossa Raamattu itse selittää itseään; vaan heillä on katolinen tapa selittää Raamattua.

8. Profeetallinen päivä

Profetioiden historiallinen tulkintaperiaate ei päde ilman ”päivä-vuosi” periaatetta. Seuraavaksi muutama peruste tälle profetioiden selitystavalle. Ensinnäkin, Jeesus itse käytti päivä-vuosi periaatetta. Kun muutamia fariseuksia tuli varoittamaan Jeesusta, sanoen että Herodes aikoo tappaa hänet, Jeesus vastasi: ”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.'” (Luuk. 13:32) On selvää, että Jeesus tarkoitti vuosia, ei päiviä; sillä Häntä ei surmattu vielä kolmen päivän kuluttua fariseusten varoituksesta. Lisäksi Jeesus esitti VT:n profeetoille ominaisia ennustuksia, joilla on merkitys sekä lähi- että lopunajalliseen historiaan (Matt. 24). Hän erityisesti mainitsi profetiassaan Danielin kirjan ennustuksen (jae 15), tuoden näin perustan kristilliselle apokalyptiikalle ja päivä – vuosi periaatteelle.

Toiseksi, Danielin kirjan aikajaksot antavat perustan Ilmestyskirjan aikajaksoille, ja Danielin kirjan ensimmäinen näky maailmanhistorian valtakunnista (luku 2) antaa historiallisen perustan kaikille apokalyptisille profetioille. Se on kronologinen, jossa valtakunta seuraa toista tiiviisti aina maailmanloppuun asti. Kokonaisiin maailmanvaltojen valtakausiin liittyen, on merkittävää, että myös Antikristuksen kerrotaan hallitsevan suhteellisen pitkän ajan historiassa. Antikristus nousee Roomaa kuvaavasta pedosta sen jälkeen kun se on jakaantunut kymmeneen osaan (Dan. 7:8). Sen jälkeen se tulisi olemaan olemassa aina siihen saakka kun Jeesus tulee toisen kerran (Dan. 7:21-22). Kaiken lisäksi: jumalanpalvelus (temppeli) puhdistuu vasta 2300 vuoden aikajakson jälkeen; myös tämän näyn kerrotaan tapahtuvan lopunaikana (8:17). Tuhannet profetalliset päivät siis tarkoittavat pitkiä aikajaksoja historiassa.

Messiasprofetia on avain päivä – vuosi periaatteelle. Se antaa Raamatun selvimmän ja yksityiskohtaisimman ennustuksen Jeesuksen toiminnan ajankohdasta ja kestosta sekä osittain myös sen luonteesta. Messiasprofetia ja Ilmestyskirjan kuvaus suuresta taistelusta Jeesuksen ja Saatanan välillä ovat avaimia maailman ja Jumalan kansan historiaan; molemmat nivoutuvat yhteen Danielin kirjan ja päivä-vuosi periaatteen välityksellä. Lisäksi se asettaa säännön sille periaatteelle, että aikaprofetian tulee olla yhteneväinen, koossa pysyvä ja kronologinen ”paketti”.

Kolmanneksi, apokalyptisissä teksteissä, joissa aikamääriin liittyy symbolisia kuvia, on luonnollista ja asianmukaista odottaa myös aikajaksojen olevan symbolisia. Neljänneksi, Jumalan luonteelle ja tarkoitusperille on erittäin johdonmukaista, että Hän selittää kristikunnan historian ylä ja alamäet totuuden mukaisesti, jolloin Euroopan historiaan ei jää ajallisesti pitkää aukkoa. Futuristinen tulkintaperiaate usein selittää, että myös Danielin kirjan Messiasprofetiassa Daniel näki lähitulevaisuuden sekä lopunajan joiden välissä suuren aukon historiassa (”vuoren huippu teologia” ja ”teleskooppi teologia”), niin kuin klassiset profeetat usein näkivät. Mutta tämä tulkinta sekottaa klassiset profetiat apokalyptisiin profetioihin. Niin kuin edellä mainittiin, apokalyptiset profetiat ovat varmoja, eivät ehdollisia.

Viidenneksi, myös Jumala käyttää päivä-vuosi periaatetta. Ennen Kristusta elettiin Mooseksen lain aikaa, jonka nojalla Israel tuomittiin rangaistuksiin lankeemuksen pituuden nojalla: 40 vuodeksi 40 päivän vuoksi, ja 390 päiväksi 390 vuoden vuoksi (4.Moos. 14:34; Hes. 4:6). Israelin koettelemuksenajat toimivat esikuvina Uuden liiton seurakunnan vaiheista. Jumala sallii ikäviä asioita, mutta ne tulevat Saatanalta (Job. 1:1-2:10). Myös Ilmestyskirja kertoo, että Saatana aiheuttaa Jumalan kansan koettelemukset. Jeesuksen elämän, kuoleman ja taivaaseen astumisen jälkeen, voimme lukea Ilmestyskirjasta, että Paholaisen viha kohdistui seurakuntaan (Ilm. 12:13-17). Mutta ”nainen pakeni autiomaahan. Jumala on sinne valmistanut hänelle turvapaikan, missä hänestä pidetään huolta tuhat kaksisataakuusikymmentä päivää” (12:6), sekä ”vuosi, kaksi vuotta ja puoli vuotta.” (jae 14) Kyseessä on jälleen sama aikamäärä, jonka Antikristus toimi. Ilmestyskirjan mukaan, Antikristus aiheuttaa Jumalan kansan koettelemukset. Niistä ovat todisteena paavikunnan vainot ja totalitaristinen valta.

Saatanasta kerrotaan, että ”Lohikäärmeen raivo yltyi, ja se lähti sotimaan naisen muita lapsia vastaan, niitä, jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle” (jae 17). Tämän jälkeen, luvussa 13, kuvaillaan Paholaisen taktiikkaa yrityksessään muuttaa Jumalan käskyjä ja Jeesuksen uskoa, jonka hän totetuttaa merestä nousevan pedon välityksellä 42:n kuukauden ajan kunnes saa surmaniskun. Haavan parannuttua, peto jatkaa antikristillisiä toimiaan maasta nousevan pedon kanssa.

Juutalaisen kalenterin mukaan kuukaudessa oli aina 30 päivää ja vuodessa 360 päivää. Karkauspäivän sijaan oli karkauskuukausi. Tämän mukaan 1260 päivää (Ilm. 11:3) / 42 kuukautta (Ilm. 11:2; 13:5) / Aika, kaksi aikaa ja puoli aikaa (Dan. 7:25; 12:7) / Vuosi, kaksi vuotta ja puoli vuotta (Ilm. 12:14), tarkoittavat 1260 vuotta. Antikristuksen lopunajallinen, Jeesuksen sovitustyötä ja pyhäkköpalvelusta vähättelevä, toiminta ei ole tunnistettavissa ilman päivä-vuosi periaatetta.

Profeetalliset aikajaksot ilmaistaan erityisellä tavalla, toisin kuin normaalit vuodet ja kuukaudet. Esim. Herra ilmaisi 3,5 vuotta normaalisti 3,5 vuotena (Luuk. 4:25); ja Luukas ilmaisi 1,5 vuotta: ”vuosi ja kuusi kuukautta” (Ap.t. 18:11). Ilmestyskirjan 12-14 luvuissa kerrotaan kirkkohistoria Jeesuksen ajasta (12:5) Hänen toiseen tulemukseensa (14:14). Ilmestyskirjan 1260 profetallista päivää ei käy kirkkohistoriaan, elleivät ne ole vuosia. Kirkkohistoriassa ei ole 3,5 vuoden aikajaksoa, joka sopii Ilmestyskirjan kuvaukseen 1260 päivästä (Gerhard Pfandl, In Defence of the Year-day Principle, http://www.perspectivedigest.org/article/115/archives/18-4/in-defense-of-the-year-day-principle). On mielenkiintoista, että myös Riemuvuosien kirja (ajoitettu toiselle vuosisadalle eaa.) käyttää vuosi-päivä periaatetta (Gerhard Pfandl, ibid.). Puolestaan Lacocque selittää, että Rabbiinisessa kirjallisuudessa 3,5 vuotta tuli tarkoittamaan ”pitkää aikaa” (Lacocque, s. 154).

Viimeisenä, heprealainen päivää merkitsevä sana ”yom” tarkoittaa myös vuotta kun on kyse hallitusvuosista. Päivä vuodeksi luettuna on sisäänrakennettu heprean kieleen. Esim. heprealaisten kuninkaiden hallitusvuosien määrä voitiin esittää vuosina tai päivinä, ja silti tarkoitettiin samaa vuosien lukumäärää (2.Moos. 13:10; 4.Moos. 9:22; Tuom. 11:40; 1.Sam. 1:21; 2:19; 20:6; 27:7; 1.Kun. 1:1) (Klaus Kalliokoski, Ilmestyskirja TV – osa. 21); myös tämän tähden Jeesus vastasi Herodekselle päivä-vuosi periaatteen välityksellä; onhan Hän todellinen kuninkaiden Kuningas, joka hallitsi maanpäällä kun Saatana ei mahtanut Hänelle mitään (mutta antoi itsensä ristiinnaulittavaksi vapaaehtoisesti), ja joka tulee vielä hallitsemaan kun Saatana tuhotaan lopullisesti.

Päivä-vuosi periaate on siis pätevä, Raamattuun itseensä sisäänrakennettu tulkintametodi profetioille. Gerhard Pfandl kiteyttää osuvasti: ”Historiallinen tulkintametodi ei ole, itse asiassa, myöhäinen tulokas teologisella näyttämöllä; ennemminkin, se seisoo lujalla raamatullisella ja historiallisella perustalla. Sitä käyttivät enkeli-tulkitsija Danielin kirjassa, intertestamentaalisen ajan tulkitsijat sekä juutalaiset ja kristilliset kirjoittajat läpi kirkkohistorian. Ennen 1800-lukua sitä käyttivät useimmat raamatunselittäjät. Ja siitä huolimatta, mitä jotkut saattavat väittää, se ei ole menneisyyteen kuuluva, vanhentunut, metodi, vaan paikkansapitävä periaate apokalyptisten profetioiden tulkitsemiseen tänäpäivänä.” (Pfandl, ibid.)

9. Pakanoiden aika

On mielenkiintoista, että Danielin kirjan seitsemännen luvun petonäyt oli kirjoitettu arameaksi, joka oli Meedo-Persian valtakunnan yleinen kieli. Petonäyt antavat yleisen, poliittisen kuvauksen maailmassa käytävästä taistelusta hyvän ja pahan välillä. Puolestaan hepreaksi kirjoitettu kahdeksannen luvun näky antaa uskonnollisen kuvauksen samasta taistelusta. Siinä käytetään symboleina puhtaita, uhrieläimiä. (Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, s. 293-294). Vain Babylonian valtakuntaa kattava aika jää selityksestä pois.

Myös Ilmestyskirja käyttää samanlaisia toisiaan täydentäviä lukuja, jotka kertovat samasta aikajaksosta eri näkökulmista; esim. luvun 13 ”kaksi petoa” kertomus ja luvun 14 ”kolme enkeliä” kertomus selittävät samaa lopunajallista aikaa vastakkaisia uskonnollisia sanomia julistavien tahojen perspektiiveistä; ja sanomat seitsemälle seurakunnalle, seitsemän sinettiä ja seitsemän pasuunaa kertovat samasta lopunajallisesta aikajaksosta eri perspektiiveistä, alkaen varhaisesta seurakunnasta ja yltäen Jeesuksen toiseen tulemukseen. Sanomat seurakunnille katsovat historiaa seurakunnan sisäisestä näkökulmasta; sinetit tarkastelevat länsimaiden historiaa yleisestä näkökulmasta; ja seitsemän torveenpuhallusta kertovat Jumalan tuomioista hänet hylänneille ihmisille ja luopuneelle seurakunnalle. Puolestaan, Ilmestyskirjan loppupuolella kuvatut viimeiset vitsaukset tapahtuvat aivan viimeisinä lopunaikoina. Ne vuodatetaan maan ylle Laodikean seurakunnan, kuudennen sinetin ja kuudennen pasuunan aikana. Raamatussa esiintyy muuallakin esimerkkejä toisiaan täydentävistä aikajaksoista. Esim. 1.Moos. toinen luku on ensimmäisen luvun luomiskertomuksen kuudennen päivän tapahtumia tarkemmin selittävä aikajakso.

Ilmestyskirja, Danielin kirja ja lopunaika keskittyvät taisteluun jumalanpalveluksesta. Jumalanpalvelusmuoto ja ymmärrys Jumalasta muokkautuvat joko Jumalan Sanan tai vallitsevan kulttuurin mukaiseksi. Niin kuin voidaan huomata, Danielin kirjan 7. luvun petojen seuraannon huipentuma on kaikista pedoista kauhistuttavin; ja niin kuin on todettu aikaisemmin, tarkasteltaessa ihmiskunnan valtakuntien kulttuureita Nebukadnessarin kuvapatsas-unen varjossa, niiden filosofiat ja aatteet ovat määritelleet niiden sisimmän olemuksen, joka on rappeutunut aikojen saatossa. Danielin kirjan 8. luvun antaessa suuresta taistelusta uskonnollisen kuvauksen, kuinka filosofioiden vaikutus näkyy tuossa luvussa, ja näin ollen, maailmassa?

Danielin kirjan 8. luvun eläimissä on kyse kahden uskonnollisen- ja kulttuurisen aatemaailman yhteentörmäyksestä. Itäistä filosofiaa edustava Meedo-Persia kärsii tappion lännestä tulevalle Kreikalle. Aleksanteri Suuren tarkoitus oli tehdä maailmasta hellenistinen. Kreikkalaiset ”todella kukistivat aasialaiset kulttuurit, ja korvasivat ne kreikkalaisella kulttuurilla.” (André Lacocque, The Book of Daniel, s. 141) Kreikkaa seurannut Rooman valtakunta sai filosofiansa ja kulttuurinsa Kreikasta. Hellenistisenä aikana myös monet erityistieteet itsenäistyivät filosofiasta. Monet keksinnöt ja havainnot loivat pohjaa länsimaiselle tieteelliselle maailmankuvalle.

Filosofiasta periytyi tärkeimmät ainekset esim. kulttuuriin, maailmankäsitykseen, jumalkäsitykseen ja valtiomuotoihin. Paavi sai maailmaa yhdistävän keisari-ihanteen hellenistis-roomalaisesta perinnöstä. Rooman suurimpana perintönä nykyisille länsimaille pidetään lakia, sillä länsimaisen oikeuskäytännön perustana on ollut roomalainen oikeus. 530-luvulla Itä-Rooman keisari Justinianus I:n aloitteesta julkaistiin kuuluisa Corpus Iuris Civilis, johon oli koottu vuosisatojen kuluessa säädetyt lait. Tästä kokoelmasta tuli eurooppalaisen oikeudenkäytön perusta. Justinianus laati myös lakikokoelmat nimeltään Digesta ja Novellae, joissa hän keskittää koko valtakunnan piispallisen yksinvaltiuden Rooman piispalle (Karl Bosl, Suuri Maailmanhistoria 2, s. 707; http://www.constitution.org/sps/sps12.htm). Uskonnollisia lakeja säätävänä tahona, paavikunta asetti sunnuntain, auringonpäivän, kristillis-pakanallisen imperiuminsa yhteenliittäväksi laiksi.

Eräs merkittävä piirre, joka periytyi hellenismistä Roomaan, ja johon kristinuskokin vedettiin mukaan, on synkretismi. ”Hellenismin myötä vanhat Olympoksen jumalat olivat menettäneet merkitystään ja osaksi korvautuneet synkeretistisillä (yhteen sulautuneilla) jumaluuksilla, joihin liittyi piirteitä eri jumalista ja uskonnoista.” (Paavo Castrén, Uusi Antiikin Historia, 2011, s. 246)

Joidenkin lähteiden mukaan, paavin virallinen arvonimi Pontifex Maximus juontaa juurensa muinaisen Babylonin ylipappiin, jonka valtaistuimen seuraanto jatkui Persian ja Rooman valtakuntien kautta Rooman piispalle. Kyseinen nimi tarkoittaa: ”Sillan rakentaja” (Taivaan ja maan välillä). Joka tapauksessa, nimi juontaa juurensa ainakin Rooman muinaisiin aikoihin. ”Pontifeksien ajateltiin saaneen nimensä siitä, että he osallistuivat sillanrakennukseen kuuluvien monimutkaisten menojen suorittamiseen. Heillä oli kuitenkin myös yleisempiä uskonnollisen sillanrakentajan tehtäviä. Pontifeksit… toimivat kuninkaan uskonnollisina neuvonantajina ja saivat kuninkaiden karkotuksen jälkeen osan kuninkaan uskonnollisista toimista ja tärkeimpien kulttien ja toimitusten valvonnan. Kollegion johtaja, pontifex maximus, avusti senaattia ja korkeimpia virkamiehiä uskonnollisissa toimissa ja vastasi Vestan, valtion suojelusjumalien, penaattien ja Capitoliumin ’kolmiyhteisen’ kultin valvonnasta. Pontifeksit huolehtivat häistä ja hautajaisista, kalenterin laatimisesta, vihkivät temppelit ja valvoivat, etteivät lait rikkoneen uskonnon määräämiä sääntöjä (ius divinium) vastaan.” (Castrén, s. 111)

Rooman piispan, sillanrakentajan, tehtäviin kuului, siis, myös kalenterin muokkaaminen synkretistiselle Rooman valtakunnalle soveliaaksi. Paavikunta siirsi pääsiäisen ajankohdan Toorassa määrätyltä nisankuun 14. päivältä kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jäkeiselle sunnuntaille, jotta samana päivänä voitiin viettää Ishtar juhlaa, joka on babylonialaisen Tammuz jumalan ylösnousemuspäivä (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 113). Lisäksi kalenterin kuukausien nimiksi laitettiin antiikin jumalien nimiä. Onkin mielenkiintoista, että Danielin kirjan pieni sarvivalta ”pyrkii muuttamaan ajat ja lain” (Dan. 7:25 VKR)

Danielin kirjan toisen luvun kuvapatsaan jalkojen kuvatessa Roomaa, ja Rooman jakaannuttua kahdeksi: läntiseksi- ja itäiseksi Roomaksi, sen itäinen jalka: Bysantti, oli pitkän aikaa koko valtakunnan pääkaupunki, joka piti lujasti kiinni kreikkalaisesta filosofiasta, ja josta vallitsevat filosofiat tulivat koko keskiaikaisen skolastiikan ja jumalanpalveluksen perustan toiseksi elementiksi (toisen elementin ollessa Raamattu). Esim. akatemioiden perusta tuli Platonilta, ja logiikan perusteet tulivat Aristoteleelta. Onkin mielenkiintoista, että Johannes kuvailee Antikristuksen ensimmäiseksi, kuin silmiinpistävimmäksi tuntomerkiksi, sen, että se ”muistutti leopardia” (Ilm. 13:2) (Kreikkaa). Danielin kirjan 8. luvun mukaan, lopunajallinen taistelu käydään temppelipalveluksen ympärillä. Mikä oli ja on kreikkalaisen filosofian vaikutus kristilliseen jumalanpalvelukseen?

Jumalanpalveluksen keskus on Jeesus ja Hänen sovitustyönsä. Puolestaan Rooman kirkon jumalanpalvelusjärjestelmä keskittyi (ja keskittyy) pelastuksen ja sovituksen hankkimiseen myös toisien mekanismien kautta. Rukoillaan kuolleita, niin kuin Neitsyt Mariaa ja pyhimyksiä. Tämän taustalla on platonilaisesta antropologiasta tullut sielun kuolemattomuusoppi. Se pudottaa pohjan pois Jeesuksen sovituskuolemalta; sillä jos ihmisessä on jo itsessään elementti, joka elää ikuisesti, ei Jeesuksen olisi tarvinnut täyttää kuolemaa elämällään. Sielun kuolemattomuusoppi myös johdonmukaisesti vei ikuisen helvetin oppiin. Se, puolestaan, muodosti jumalanpalveluksen julman Jumalan lepyttämismessuksi. Sen myötä papit ja paavit nähtiin inhimillisempinä ja lempeämpinä kuin Jumala, ja heiltä ryhdyttiin hakemaan anteeksiantamusta ja pelon lievitystä. Sen pohjalta syntyi aneopin ja kirkollisten sakramenttien kautta pelastava organisaatio.

Niin kuin on jo mainittu, Raamatun aikoina pyhäkkö tarkoitti paikkaa jossa Jumalan nimi oli läsnä maanpäällä ja jossa Hän kohtasi ihmisen (Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, s. 294). Nimen ymmärrettiin tarkoittavan henkilön luonnetta. Antiikista tulleet filosofiat ja Raamatun vastaiset jumal- ja todellisuuskäsitykset turmelivat ymmärryksen Jeesuksen luonteesta ja pelastussuunnitelmasta.

Jeesuksen aikana, kreikkalaisia ja roomalaisia kutsuttiin pakanoiksi. Kyseessä ei ollut loukkaava nimitys, vaikka jotkut sitä sellaisena käyttivät kohottaakseen omaa arvontuntoaan. Jeesus tiesi, että hellenistis-roomalainen kulttuuri tulisi pysymään vielä pitkän aikaa. On mielenkiintoista, että Ilmestyskirjan 11. luvussa paavikunnan vallan aikaa kutsutaan pakanoiden ajaksi: ”Temppelin ulompaa esipihaa älä kuitenkaan lue mukaan, jätä se mittaamatta, sillä se on annettu vieraiden kansojen haltuun. Ne polkevat pyhää kaupunkia neljänkymmenenkahden kuukauden ajan.” (Ilm. 11:2) Jakeen sana ”vieraat kansat” voidaan kääntää joko ”kansat” tai ”pakanat”. Myös Jeesus kutsuu samaa 1260 vuoden aikajaksoa samalla tavalla: ”Jerusalem on oleva pakanain tallattavana, kunnes pakanain ajat täyttyvät.” (Luuk. 21:24 VKR) (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s. 350). Jeesus ymmärsi kreikkalais-roomalaisen filosofian ja synkretismin perusteellisen vaikutuksen tulevaisuuden luopumuksessa ja keskiaikaisessa jumalanpalveluksessa.

Lisäselvitys kreikan valtakunnan filosofioiden tärkeydestä ja kehittymisestä maailmanlaajuisiin mittoihin löytyy Dan. kirjan 11. luvusta, joka on 7. ja 8. luvun laajempaa selitystä. Dan. 11:1-27:stä voimme lukea historiallisen kuvauksen Persian ajasta Rooman valtakunnan aikaan. Dan. 11:28-31:ssä huomaamme siirtymän, jossa Pohjoisen kuningas alkaa tarkoittamaan hengellistä valtaa. Kyseessä on sama pieni sarvivalta, uskonnollisen johtajuuden ja Kristuksen sijaisuuden anastava valta, jonka kerrotaan saastuttavan pyhäkön, puhuvan uhmaten Korkeinta vastaan ja pystyttävän pyhäkköön turmion iljetyksen, josta kerrotaan seitsemännessä, kahdeksannessa ja yhdeksännessä luvussa. Onkin mielenkiintoista, että 8. luvun Roomaa kuvaava pieni sarvi tulee, toden näköisesti, Danielin näkökulmasta katsottuna pohjoisesta. Daniel oli näyssä Ulai joen rannalla, jonka on katsottu sijaitsevan Mesopotamian suistossa, koska Elamin maakunta sijaitsi siellä (Dan. 8:1). Daniel näki, että pieni sarvi ”kasvoi kasvamistaan etelää, itää ja Ihanaa maata päin.” (Dan. 8:9) ”Ihana maa” tai vain ”Ihana” tarkoittavat Raamatussa Palestiinaa (Dan. 11:16, 41; Ps. 48:1,2; 106:24; Jer. 3:19; Valit. 2:15; Hes. 20:6,15; Sak. 7:14). Vaikka pieni sarvi tulisikin lännestä, joka ilmansuunnista on enää jäljellä, jos Ihana maa ei sijaitsisikaan Danielin perspektiivistä lännessä, se silti yhdistäisi läntisen ajatusmaailman Pohjoisen kuninkaaseen. Dan. 11. luvussa Pohjoisen kuninkaan kerrotaan taistelevan Etelän kuningasta vastaan, mutta lopulta voittavan hänet. Sillä on merkittävä lopunajallinen merkitys. Kuinka Raamatun typologia selittää sitä?

10. Raamatun typologia (”esikuvaoppi”)

Raamatun profetioilla on (ainakin useimmiten) ajallinen kaksoimerkitys. Joskus profetioilla voi olla enemmänkin kuin kaksi historiallista merkitystä. Joka tapauksessa sovellutus omaan aikaan tulisi tukeutua ensin Raamatun tekstin konseptiin ja olosuhteisiin, sekä sen antamiin symboleihin (Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, s. 238). Apokalyptisten symbolien todellinen merkitys ei löydy nykyisestä tilanteesta, vaan ennemminkin symbolin käytöstä sen muinaisessa kontekstissa (Grant R. Osborne, The Hermeneutical Spiral: A Comprehensive Introduction to Biblical Interpretation, s. 227-228; Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, s. 236). Tästä kontekstista voidaan löytää typologian tyyppi (esikuva).

Raamatun symbolismin ja sen avaaman muinaisen ajattelumaailman vaikutus on kiehtova ja mukaansa tempaava. Muinaisten profeettojen ajatusten taustalla näkee Jumalan Hengen vaikutuksen, koska se maailmankäsitys, joka juontaa juurensa kaikkeuden Alkuunpanijaan, on kulkeutunut läpi historian aina lopunaikaan saakka. Syntiinlankeemuksesta asti, se on tarkoituksella erottautunut ympärillä olevasta epäjumalanpalvonnasta. Jumala valitsi tähän tarkoitukseen heprealaisen kansan. Suuren taistelun ymmärtäminen perustuu heprealaiseen ajatteluun. Ilmestyskirja perustuu tuolle ajattelulle ja symbolismille. Jumalan Henki johdatti Johanneksen käyttämään symboliikkaa, joka sitoo muinaisten profeettojen tekstit nykyisyyteen.

Johannes ”kuvaili näkynsä symboleina ja kuvina, jotka olivat yleisesti tunnettuja ensimmäisen vuosisadan kristityille Vähä-Aasiassa.” (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s. 60) ”Huolellinen tutkimus osoittaa, että suurinosa kirjan symbolismista on otettu Vanhasta testamentista.” (ibid.) Profetioiden tulkinta on eri asia kuin niiden sovellutus. Ennen sovellutusta täytyy tapahtua tulkinta. Tulkinnan ja raamatullisen ”ennakkotapauksen” pohjalta voidaan profetia soveltaa historiaan, josta sille löydetään antityyppi (sovellutus). Puolestaan jo toteutuneita ennustuksia kutsutaan, nimensä mukaan, toteutuksiksi (myös antityyppi).

Esimerkiksi VT:n Israel on tyyppi ja Jeesus ja UT:n seurakunta on antityyppi. Kaikki muinaista Israelia koskeneet kansalliset ennustukset toteutuivat Jeesuksessa ja kristillisessä seurakunnassa (hengellisessä Israelissa) tai tulevat toteutumaan hengelliselle Israelille (kaikki pelastushistorian vaiheet eivät ole vielä toteutuneet). Paras esimerkki typologiasta on Jumalan pelastussuunnitelma Jeesuksessa. Selkeimpiä esikuvia ovatkin Israelin historiassa tapahtuneet käänteet. On mielenkiintoista, että sekä Israel että Jeesus menivät Egyptiin. Sieltä lähdettyään Israel vaelsi erämaassa 40 vuotta ja Jeesus 40 päivää. Suoraan erämaasta tullessaan, Israel kulki Jordanin halki ja Jeesus meni Jordanille kasteelle samassa paikassa Jerikon vieressä. Puolestaan, Jeesuksen typologisia henkilö-esikuvia olivat mm: Adam, Iisak, Melkisedek, Mooses, Daavid ja Kyyros. Lisäksi, aivan kuin Jeesus, esikuvallisesti Elisa sai Jordanilla Hengen voitelun, teki ruokaihmeen ja paransi spitaalisen. Puolestaan Elia kulki Elisan (suuremman) edellä, aivan kuin Johannes Kastaja kulki Jeesuksen edellä.

Jeesuksen aikaan, ja Jeesuksessa, seurakunta-typologia sai täyttymyksensä. Hänen myötä, temppeli kuvaa Häntä itseään ja seurakuntaa (Mark. 14:58; 2.Kor. 6:16; Ef. 2:20-22; Ilm. 3:12; 1Piet. 2:5; Room. 2:28-29; Gal. 3:29; 6:15). Juutalaiset eivät ole enää geneettisenä kansana Israel. Lopunajan Israelin hengellisyyden voidaankin sanoa olevan erityinen avain Raamatun profetioiden ymmärtämiselle (aiheesta enemmän artikkelissa Israelin merkitys Raamatussa ja ajankohtaisissa tapahtumissa). Jeesuksen opetuslapset olivat juutalaisesta taustasta. Heille temppelin tuhoutuminen merkitsi maailmanloppua. Siksi he kysyivät Jeesukselta maailmanlopun tapahtumista ja ajoista, sen jälkeen kun Jeesus oli maininnut temppelin tuhoutumisesta. Jo kolmannen kerran sanottuna, Jeesus esitti profetian joka sopi sekä lähihistoriaan että myöhempään historiaan. Hän varoitti ennen kaikkea lopunajan tapahtumasta, jolloin Jumalan kansaa tultaisiin vainoamaan ja heidän olisi paettava erämaihin (Matt. 24:15-28; Luuk. 21:7-33), koska opetuslapset kysyivät Häneltä nimen omaan lopunajan tapahtumista (jae 3). Kuitenkin, Jeesus antoi samalla varoituksen Hänen omalle sukupolvelleen tulevista vainoista Jerusalemissa, jolloin juutalaisia ja juutalais-kristittyjä tultaisiin etsimään ja tappamaan, ja jolloin Jerusalem tuhottaisiin. ”Näin kävikin vuonna 70 ensimmäisen juutalaissodan aikana, kun Tituksen johtama Rooman armeija valtasi Jerusalemin lähes viiden kuukauden piirityksen jälkeen. Kaupunki ryöstettiin valtauksen jälkeen, ja roomalaiset polttivat sen temppelin, jonka mukana tuhoutuivat juutalaisten arvokkaat sukuluettelot. Lähes koko kaupunki hävitettiin, ja ainoastaan Herodeksen palatsin tornit ja osa länsimuuria säästyivät. Juutalaisia surmattiin valtava määrä…”

”Roomalaisten tekivät rynnäkön temppelin valtaamiseksi, mutta juutalaiset torjuivat sen ja lähtivät takaa-ajoon. He aiheuttivat roomalaisille merkittäviä tappioita näiden vetäytyessä Bezethan esikaupungin lävitse. Roomalaiset menettivät 5780 sotilasta sekä koko piirityskalustonsa ja kuormastonsa. Lisäksi Legio XII Fulminata menetti kaikki kotkansa, mitä pidettiin suurena häpeänä, sillä legioonan kotkia kunnioitettiin suuresti. Kaupungissa asuneet kristityt pitivät roomalaisten vetäytymistä Jeesuksen ennustamana varoitusmerkkinä, ja monet pakenivat Pereaan.” (http://fi.wikipedia.org/wiki/Jerusalemin_piiritys_%2870%29)

Raamatussa esiintyvien profetioiden, ja Jeesuksen esittämän, kaksoismerkitysperiaatteen pohjalta, Antiokus Epifanesta pidetään paikallisena ”toteutumisena” (ensimmäisenä antityyppinä) tulevasta maailmanlaajuisesta Antikristuksesta (toisesta antityypistä). Tähän suuntaan asian ymmärsi myös Luther (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers Vol. 2, s. 269-217, http://docs.adventistarchives.org/docs/PFOF/PFOF1948-V02.pdf). Epifanestulkinnassa on kuitenkin useita ongelmia.

Ensinnäkin, Makkabealaiskirjassa kuvattu Epifaneksen vaino on suurimmaksi osaksi legendaarista (Zdravko Stefanovic, Daniel – Wisdom to the Wise, s. 32). Toiseksi, juutalaisen uskonnon lailla kieltäminen ja uuden kultin tilalle tuominen keskittyi Jerusalemiin ja Juudeaan, eikä sitä tapahtunut niiden ulkopuolisissa juutalaisissa asutuskeskuksissa (ibid.).

Kolmanneksi, Antiokus ei sovi Danielin kirjan kuvaukseen pienen sarven ominaisuuksista. Danielin, Susan linnassa saamassaan näyssä, vuohipukki kuvasi Kreikkaa. Vuohipukilla oli otsassaan mahtava sarvi, joka kuvasi Aleksanteri Suuren maineikasta johtajuutta. Aleksanteri kuitenkin menehtyi nuorena; sarvi katkesi. Sen jälkeen vuohipukille kasvoi neljä sarvea, jotka kuvaavat Aleksanteri Suuren valtakunnan jakaantumista neljälle sotapäällikölle: Kassandros sai Kreikan ja sen naapurimaat; Lysimakhos sai Vähä-Aasian; Seleukos sai Syyrian ja Babylonian; ja Ptolemaios sai Egyptin. Yhdestä näistä ilmansuunnista tuli esiin pieni sarvivalta; erillinen ja uusi valta. Antiokus Epifanes ei ollut sellainen, koska hän oli yksi Syyrian vallan seuraajista. Seleukoksen jälkeen, 26 seuraajaa hallitsi Syyriaa, kunnes Rooma valtasi sen. Antiokus Epifanes oli kahdeksas heistä. Hän oli, siis, yksi neljästä sarvesta omana aikanaan, milloin häntä on vaikea sovittaa yhdeksi suureksi erilliseksi vallaksi. (Uriah Smith, Daniel and the Revelation, 1944, s.156)

On mielenkiintoista, että Raamatussa Persian valtakuntaa kutsutaan, yksinkertaisesti, ”suureksi” (Dan. 8:4 VKR), vaikka se sisälsi 127 maakuntaa (Est. 1:1). Aleksanteri Suurta, puolestaan, kutsutaan ”hyvin mahtavaksi” (Dan. 8:8). Nyt, pienen sarven sanotaan kasvaneen ”äärimmäisen suureksi” (8:9, KJV; Brown-Driver-Briggs). Antiokus Epifanesta ei voi kutsua äärimmäisen suureksi hallitsijaksi esim. Aleksanteri Suureen verrattuna. Hän ei tehnyt niin merkittäviä laajennuksia valtakuntaansa (Smith, ibid. s. 157). Hän ei tuhonnut ”maan mahtavia” (Dan. 8:24). André Reis:n mukaan ”äärimmäisen suuri” sana hepreaksi voi tarkoittaa myös ”ylivoimainen” tai ”täysin kasvanut”, joka voisi silloin tarkoittaa myös Epifanesta, kun hänen mukaansa Aleksanteri Suurta kuvaava sana tarkoittaisi ”äärimmäisen suurta” (jota se myös voi tarkoittaakin) (Academia). Kuitenkin Dan. 8:22:ssa selvästi viitataan neljään sotapäällikköön, joille Makedonia jakautui, kun jakeissa 23-26 kuvataan pientä sarvea, joka on erilainen valta muihin valtoihin verrattuna. Historia kertoo, että Epifanes ei kasvanut äärimmäisen suureksi hengelliseksi vallaksi, joka nousi ”Ruhtinasten Ruhtinasta”, Jeesusta Kristusta, vastaan.

Rooma, sitä vastoin, teki merkittäviä laajennuksia ja kasvoi Kreikkaakin mahtavammaksi. Itse asiassa se pakotti Antiokus Epifaneksen perääntymään Egyptistä. Rooma tuli esiin yhdestä neljän valtakunnan kolkasta, pohjoisesta, Kasandroksen valtakunnasta, Makedoniasta, jonka se valloitti vuonna 168 eaa. (Kassandroksen valtakunnan seuraajia kutsuttiin Makedonian kuninkaiksi). Vähän aikaa myöhemmin, vuonna 161 eaa. Rooma tuli kosketuksiin myös Jumalan kansan kanssa, tehdessään sopimuksen Makkabealaisten kanssa (1.Makk. 8:17-20; Flavius Josefus, Antiquities of the Jews [Juutalaisten muinaisajat], kirja 12, luku 10, osa 6). Niin kuin on mainittu, maallisia valtoja ei tuoda esiin profetioissa, elleivät nämä liity jotenkin Jumalan kansaan (Smith, s. 158).

Pieni sarvi kasvoi etelään päin. Tämä kävi toteen Rooman kohdalla, sen tehtyä Egyptistä provinssinsa v. 30 eaa. Se kasvoi itään päin valloitettuaan Syyrian 65 eaa, ja otti haltuunsa myös ”Ihanan maan” (Dan. 8:9).

Babylonin ja Tyroksen kuninkaat ovat raamatullisia tyyppejä Antikristuksesta. Puolestaan, Paholainen on Raamatun mukaan Antikristuksen ”isä” ja ”esikuvien esikuva” (Ilm. 13:4). Tämän vuoksi sekä Babylonin että Tyroksen kuningasta kuvataan Luciferin, langenneen enkelin kaltaiseksi (Jes. 14:12-17; Hes. 28:11-19; Luuk. 10:18). Tyros kuvaa ekonomista valtaa. Siitä sanotaan: ”… Sinä kohtasit tuhosi, meren kaupunki, maineikas kaupunki, merten herra!…” (Hes. 26:17); ”Sano Tyrokselle, tuolle suurelle kauppiaalle, joka asuu meriteiden portilla ja käy kauppaa meren rantojen ja saarien kanssa…” (27:3); ”… Meren kaikki laivat ja laivurit tulivat luoksesi kaupantekoon.” (27:9); ja ”… Kuka veti vertoja Tyrokselle, merimahdille? Sinun tavarasi saapuivat merten takaa, sinä ravitsit monia kansoja. Runsailla, arvokkailla tuotteillasi sinä vaurastutit maan kuninkaat.” (27:32,33). Antikristuksen tapaan, Tyros sanoi itsestään: ”Minä olen jumala, minä istun jumalten istuimella keskellä merta.” (28:2). Antikristuksen tapaan, myös Tyros korruptoi jumalanpalveluksen: ”Sinä teit kaupoissasi vääryyttä, monin synnein sinä saastutit pyhäkkösi.” (28:18). Tyroksen kukistuttua, siitä sanotaan: ”Laivamiehesi huutavat ja valittavat, niin että rannat järkkyvät ja kaikkialla soutajat lähtevät laivasta, kaikki laivurit ja merimiehet nousevat maihin ja huutavat suureen ääneen sinun tähtesi. He itkevät katkerasti, ripottavat hiekkaa hiuksiinsa ja kieriskelevät tuhkassa. He leikkaavat sinun vuoksesi päänsä paljaaksi ja pukeutuvat karkeaan kankaaseen, he itkevät sinua katkerasti, valittaen ja voihkien.” (27:28-31).

Antikristillisestä Babylonista lausutaan samalla tavalla: ”… Kaikki maailman kuninkaat ovat irstailleet hänen kanssaan, ja kaikki maailman kauppamiehet ovat rikastuneet hänen vauraudestaan ja ylellisestä elämästään.” (Ilm. 18:3). Aivan niin kuin Tyroksesta lausuttiin muinoin, niin antikristillisestä Babylonista sanotaan maailman historian viimeisinä päivinä: ”Maailman kauppamiehet itkevät ja surevat häntä, sillä enää ei kukaan osta heidän tavaroitaan…” (18:11); ”Noiden tavaroiden kauppiaat, nuo, jotka ovat rikastuneet porton vauraudesta, seisovat loitolla, kauhuissaan siitä, miten häntä piinataan. He itkevät ja valittavat: Voi sinua, suuri kaupunki! Sinä pukeuduit pellavaan, purppuraiseen ja helakanpunaiseen pukuun, sinun ylläsi kimalsivat kulta, jalokivet ja helmet, mutta hetkessä on rikkautesi tuhoutunut. ”Myös kaikki laivurit ja purjehtijat, kaikki merimiehet ja muut merenkulkijat seisoivat loitolla… He ripottivat hiekkaa hiuksiinsa ja huusivat itkien ja valittaen: — Voi suurta kaupunkia, jonka vauraudesta rikastuivat kaikki merenkulkijat! Se on hetkessä tuhoutunut.” (18:15, 16, 17, 19) Nebukadnessar, Babylonian kuningas, valloitti Tyroksen ja yhdisti näin ekonomisen vallan suureen Babyloniaansa. Ilmestyskirjan antityyppisen Antikristuksen voidaan huomata toimineen samoin.

Babylonin kuningasta kuvataan Raamatussa Pohjoisen kuninkaaksi (Dan. 11; Jer. 1:14; 6:1; 10:22; 46;10, 20; Jes. 14:13). Vaikka Babylonia oli enimmäkseen idässä Palestiinasta katsottuna, sitä kutsuttiin Pohjoisen Kuninkaaksi, koska se hyökkäsi aina pohjoista väylää pitkin, kiertäen välissä olevan autiomaan. On mielekiintoista, että kaanaanilaisessa mytologiassa Baal asui pohjoisessa (Walter Veith, King of the North – part 1, http://amazingdiscoveries.tv/media/1591/272-the-king-of-the-north-part-1-/).

Tyroksen ruhtinas johon Hesekiel viittaa, kuvaillessaan samalla Luciferia, on 1.Kun. 16:30-33:ssa mainittu Sidonin kuningas Etbaal. ”Hän rakensi Samarian kaupunkiin Baalille pyhäkön ja pystytti sinne Baalin alttarin.” (jae 32). Hänen tyttärensä oli Isebel, jonka Ahab nai, vieden näin Israelin epäjumalanpalvelukseen. On mielenkiintoista, että Jeesus viittaa Isebelin oppiin kuvaillessaan langennutta keskiajan seurakuntaa, joka oli tehnyt kompromissin epäjumalanpalveluksen kanssa, sisällyttäessään oppiinsa ja jumalanpalvelukseensa aineksia hellenistis-roomalaisesta okkultismista ja filosofiasta (Ilm. 2:18-29). (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s 131-137)

Voidaan havaita, että Antikristus on uskonnollis-poliittinen valta, jolla on myös ekonomista valtaa (aiheesta enemmän artikkelissa Antikristuksen globaali taloudellinen valta). Ilmestyskirja, Danielin kirja, Raamatun typologia ja päivä-vuosi periaate antavat tietoa Antikristuksen luonteesta ja ilmenemisjajasta. Se nousi hellenismin pohjalta, Rooman valtakunnasta ja nousi erityiseen valtaan keskiajalla. Vaikka Antiokus Epifanes olisikin ollut yksi esityyppi Antikristuksesta, hän ei täytä niitä maailmanlaajuisia ja lopunajallisia mittoja, joita raamatullisella Antikristuksella esiintyy. Päivä-vuosi periaate sopii sekä Danielin kirjan että Ilmestyskirjan antikristusnäkyihin – jolloin Epifanes oli jo historiaa – sekä ennen kaikkea Danielin kirjan messiasprofetiaan. Dan. 8:25:ssä mainitaan tuleva Messias (Jeesus), jota vastaan Epifanes ei pystyisi nousemaan, vaan jota vastaan antityyppinen Antikristus nousi ja tulee jälleen nousemaan kaikessa voimassaan.

Lisäksi Epifanesta on vaikea yhdistää Babyloniaan. Ilmestyskirjassa, puolestaan, Antikristus yhdistetään myös Babyloniaan; ja Pietari kutsuu Roomaa Babyloniaksi (1.Piet. 5:13). Onkin mielenkiintoista, että Rooman valtakunnan tuhoutuessa, Rooman piispan valtaistuin pysyi Roomassa, ja hän on yhä Rooman vallan suoranainen jatkaja. Kirkkohistoriasta voidaan havaita, että paavikunta teki kompromisseja roomalaisen kulttuurin kanssa ja sai itselleen poliittisen vallan, jonka seurauksena kristikunta ajautui pimeään keskiaikaan. Pieni sarvi ”kasvoi ja uhmasi jo taivaan joukon valtiasta,… ja hänen temppelinsä turmeltiin perustuksia myöten… ja totuus sortui maahan.” (Dan. 8:11,12) Pieni sarvi, siis, kuvaa epätodennäköisesti myös Antiokus Epifanesta, mutta sen sijaan Rooma täyttää erinomaisesti Antikristuksen kriteerit.

Raamatun typologisen Pohjoisen kuninkaan antityyppisenä, lopunajallisena, Pohjoisen kuninkaana ja Babylonina esiintyy sama Antikristus, niin kuin on havaittu Danielin kirjan 11. luvusta. Etelän kuningas, niin kuin on selitetty, symboloi ateismia. Voidaan siis havaita, Dan. 11. luvun mukaan, että lopunajan Babylonin uskonnollisuutta yhdistävä valta voittaa lopulta ateismin. Ilmestyskirjan mukaan, peto käyttää sitä hyväkseen ja laatii omatuntoa kontrolloivan systeemin. Onkin mielenkiintoista, kuinka paavi Franciscus sai kommunistisen Kuuban presidentti Raul Castron asennoitumaan myönteisesti katolilaisuuteen (http://ktfnews.com/if-the-pope-continues-this-way-i-will-go-back-to-the-catholic-church/). Ateismi alkaa tehdä myönnytyksiä yhteisuskonnollisuudelle.

11. Maasta nouseva peto

Niin kuin on esitetty, Danielin kirja on Ilmestyskirjan apokalyptiikan perustana. Danielin kirjan, samassa yhteydessä (samassa luvussa) esiintyvät, pedot nousevat kronologisessa järjestyksessä. Ei ole syytä epäillä, etteivätkö myös Ilmestyskirjan pedot nousisi saman periaatteen pohjalta. Tunnistaessa maasta nousevaa petoa, tulee etsiä maailman politiikalle merkittävää valtaa, joka nousee samaan aikaan kuin ensimmäinen peto (paavikunta) saa ”kuolettavan haavan”.

Historia kertoo, että paavinvallan varsinainen esteetön poliittinen toiminta alkoi vuonna 538 jaa. Laskiessamme 1260 vuotta kyseisestä vuosiluvusta eteenpäin, saavumme vuoteen 1798. Paavin valta sai Ilmestyskirjan sanoin ilmaistun ”kuolettavan haavan” tai ”surmaniskun” (Ilm. 13:3). Mikä valta nousi noihin aikoihin? Amerikan Yhdysvallat. 1776 laadittiin Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus. 1783 itsenäisyysjulistus tunnustettiin maailman valtojen toimesta. 1787 Yhdysvaltojen perustuslaki laadittiin. 1791 perustuslakiin lisättiin Bill of Rights. 1798 Ranska tunnusti Yhdysvallat itsenäiseksi, joka tapahtui samana vuonna kuin paavikunta sai ”kuolettavan haavan”!

Toisin kuin ensimmäinen petovalta, tämä karitsansarvinen valta nousee maasta. Meret ja vedet kuvaavat kansoja Raamatussa (Ilm. 17:15), joten toisin kuin ensimmäinen peto joka nousi merestä (tiheään asutusta kristillisestä Euroopasta), karitsansarvisen pedon voidaan katsoa nousevan harvaan asutulta seudulta, jollainen Amerikka oli vielä 1600-1700 luvuilla Eurooppaan verrattuna. Tämä on perinteinen adventistinen näkemys.

Näkemystä tukee ennen kaikkea raamatullinen symbolismi. Maan kerrotaan auttaneen naista, seurakuntaa (Ilm. 12:16), joka on näin antityyppi muinaisesta Israelista, joka pakeni Egyptistä autiomaahan. Puolestaan Ilmestyskirjan maasta nouseva kristillinen valta nousee samoista olosuhteista, jollaisissa sekä Israel että varhaiset kristityt olivat: koeteltuina ja ahdistettuina. Euroopan uskonsotiin ja vainoihin kyllästyneet ihmisryhmät pakenivatkin Amerikkaan aloittaakseen uuden, omatunnon vapauteen perustuvan elämän. Sekä muinaisen Israelin että 1600-luvun kristittyjen ahdingosta syntyi yhtälailla valoa sen hetkiselle maailmalle. Yhdysvaltojen kuuluisa motto on (tai oli): ”Vapaus ja oikeudenmukaisuus kaikille (Liberty and Justice for all)”. Bill of Rights sanoo: ”Kongressi ei saa säätää sellaista lakia, joka palvelee jotakin tiettyä uskonnollista yhteisöä tai kieltää uskonnon vapaan harjoittamisen; tai vähentää sananvapautta tai painovapautta tai kansan oikeutta rauhanomaiseen kokoontumiseen tai anomuksen tekemisen hallitukselle epäkohtien korjaamiseksi.” (http://fi.wikipedia.org/wiki/Bill_of_Rights_%28Yhdysvallat%29). Näin Amerikka aloitti hyvältä pohjalta, jolloin siinä ilmeni kristillisiä periaatteita, joita Karitsan (Kristuksen) sarvet kuvaavat (Ilm. 13:11). Katolilaisuus kuitenkin valtasi pian Amerikan Yhdysvallat, jolloin se ryhtyi puhumaan kuin lohikäärme (13:11).

Voidaan huomata, että maa oli aluksi myönteisen merkityksen omaava symboli Amerikasta nousseille todellisille kristillisille herätyksille. Kuitenkin Babylonin vaikutettua siihen, se muuttui saastaiseksi (Ilm. 17:5). Ilm. 19:2:n mukaan, Babylon korruptoi tai tuhosi maan haureudellaan. 144 ooo (symboloi lopunajallista hengellistä Israelia) täytyi lunastaa juuri maasta (Ilm. 14:3). (Ranko Stefanovic, Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s. 422, 267-268).

Ensimmäisen pedon tavoin, myös toinen peto on uskonnollis-poliittinen, jolloin siinä on mukana myös hengellinen puoli. Peto vaikuttaa olevan Jumalasta, mutta todellisuudessa se puhuu kuin Lohikäärme. Tilanteelle löytyy esikuva Edenin puutarhasta, jossa käärme oli kaunis mutta pettävä. Saatana petti ensimmäisen ihmisparin spiritistisellä väitteellään: ”Ei, ette te kuole” (1.Moos. 3:4). Poliittisen vaikutuksen lisäksi, peto kuvaa myös Amerikan hengellistä vaikutusta ja sieltä nousseita spiritistisiä herätysliikkeitä. Loppuosassa Ilmestyskirjaa, karitsansarvista petoa kuvataankin nimellä ”väärä profeetta” (16:13; 19:20; 20:10). Sanotaan, että tämä valta ”tekee suuria tunnustekoja ja saa tulen lyömään taivaasta ihmisten nähden” (13:13) jäljitellen näin Pyhää Henkeä joka laskeutui opetuslasten päälle tulisten kielten tavoin helluntaina (Ap.t. 2:3). Amerikasta noussut karismaattinen liike ja tunteisiin perustuva hengellisyys ovat tälle pedolle tunnusomaisia piirteitä.

Väärät käsitykset Jumalan ja Pyhän Hengen luonteesta sekä kuoleman jälkeisestä elämästä ovat altistaneet osan kristikuntaa spiritismille, jolloin Saatanan henget pääsevät vaikuttamaan ihmeteoissa. Kyse on maailmanlaajuisista liikkeistä, jotka käyttävät Jeesuksen nimeä, mutta tosiasiassa toimivat Häntä vastaan, ollen näin antikristillisiä. Karkeasti ilmaistuna, karitsansarvinen peto kuvaa siis myös rappiollista protestantismia. ”Niillä tunnusteoilla, joita sillä on valta tehdä ensimmäisen pedon nimissä, se johtaa harhaan kaikki maan asukkaat” (Ilm. 13:14). Ranko Stefanovic kirjoittaa: ”Tämä saatanallinen liittoutuma on selvästi parodia Pyhästä Hengestä. Hän käyttää meripedon valtaa niin kuin Pyhä Henki käyttää Kristuksen valtaa (Joh. 15:26; 16:13-14).” (Revelation of Jesus Christ – Commentary on the Book of Revelation, Second Edition, s. 429)

On valitettavaa, että sekä varhainen kristillinen seurakunta että protestantismi vajosivat luopumukseen. Ilmestyskirjassa luopumuksen symbolina toimii numero 666. Esikuvallisena hahmona toimii Salomo, joka oli aluksi uskollinen Jumalalle, mutta saatuaan 666 talenttia kultaa hän otti pakanoita vaimoikseen ja alkoi palvella epäjumalia. (1.Kun. 10:14; 2.Aik. 9:13). Salomo alkoi luottamaan pakanallisiin oppeihin ja jumalanpalvelustyyleihin. Näin on käynyt, tarkalleen, myös kristikunnan historiassa, jonka seuraukset näkyvät nykyaikana. Numero kuusi symboloi Raamatussa ihmisen lukua. Se kuvaa ihmisen epätäydellisyyttä, itsekorotusta ja kapinaa (Dan. 3:1). Ihminen luotiin kuudentena päivänä. (1.Moos. 1:26, 31) Paholaisen tarkoitus lopunajallisessa globaalissa järjestelmässä on antaa arvovalta ihmisen laatimalle uskonnollis-poliittiselle auktoriteetille, joka perustuu traditiolle, kulttuurille, ihmiskäskyille ja ihmisfilosofioille, ei Raamatulle.

On otettava huomioon, että karitsansarvinen peto on merestä nouseen pedon tavoin myös poliittinen valta. Raamattu kertoo, että se tulee johtamaan toimillaan ihmiskuntaa ensimmäisen pedon alaisuuteen käyttämällä talouspakotteita ja sotilaallista voimaa (Ilm. 13:11-17). Kuvaukseen sopii Yhdysvallat, länsimaiden voimakoneisto, joka ajaa lopunaikana voimakkaasti maailman moraalipoliisin virkaa, ohjaten ja painostaen maailmaa Uuteen maailmanjärjestykseen.

12. Viimeinen petos

Suuressa taistelussa Kristuksen ja Saatanan välillä on, jumalanpalveluksen lisäksi, kyse myös hallintomuodosta. Jumalan hallintomuoto perustuu rakkaudelle, oikeudenmukaisuudelle ja valinnanvapaudelle. Saatanan hallintomuoto perustuu itsekkyydelle, vihalle ja pakkovallalle. Paholainen on saanut tilaisuuden osoittaa hallintomuotonsa toimivuuden tällä telluksella, joka on joutunut hänen pimeytensä hallintaan. Ihmiskunnan kärsimys ja epäoikeudenmukaisuus, sekä erityisesti Jeesuksen risti, kertovat Saatanan, ”tämän maailman ruhtinaan” (Joh. 14:30), tarkoitusperistä sekä hänen toivomansa yhteiskunnan luonteesta. Hänen toimintatapoihinsa kuuluvat erityisesti murhaaminen ja valehteleminen (Joh. 8:44). Hänen laatimansa, ihmisen auktoriteettiin perustuva, uskonnollis-poliittinen järjestelmä sekä valheille perustuva media- ja koulutusjärjestelmä, tulevat kantamaan hedelmää omatunnonvapautta rajoittavana Uutena maailmanjärjestyksenä.

Maailmankaikkeuden hallinnossa ovat Isä, Poika ja Pyhä Henki. Toteuttaakseen viimeisen suuren petokselle perustuvan valtakuntansa, Paholainen matkii Jumalan valtakunnan hallintoa. Ilmestyskirjassa esiintyvä lohikäärme, merestä nouseva peto ja maasta nouseva peto ovat kuin Pyhän kolminaisuuden jäljitelmä ja väärennös.

Jeesus sanoi: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä” (Matt. 28:18) ja ”joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän” (Joh. 14:9). Puolestaan merestä nouseva peto käyttää Lohikäärmeen valtaa ja on yhtä Saatanan kanssa, sillä ”Lohikäärme antoi sille voimansa ja valtaistuimensa ja suuren vallan.” (Ilm. 13:2). ”Minä näin, että yksi pedon päistä oli saanut surmaniskun mutta haava oli parantunut. Koko maailma ihmetteli petoa ja lähti seuraamaan sitä.” (13:3) Jon Paulien kirjoittaa: ”Mikä on surmanisku? Se saa aikaan kuolettavan haavan. Jos olet kuollut ja tapahtuu parantaminen, miksi sitä sanotaan? Ylösnousemukseksi. Näin meripeto jäljittelee Jeesusta.

”Voisiko olla, että tämä väärennösohjelma pyrkisi myös jäljittelemään Jeesuksen tehtävää? Jeesuksen maanpäällinen lähetystyö kesti kolme ja puoli vuotta. Myös meripedolla on tehtävä. ’Pedolle annettiin suu, joka herjaa ja puhuu suuria sanoja, ja se sai tämän vallan neljänkymmenenkahden kuukauden ajaksi.’ (Ilm. 13:5) Se on yhteensä kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Näin meripeto ei jäljittele vain Jeesuksen asemaa jumaluudessa vaan myös Hänen elämäänsä, kuolemaansa ja ylösnousemustaan.” (Jon Paulien, ”Heart of Our Hope”, A Special Edition of Adventist Review on the Second Coming, October 19, 1998, http://www.sdanet.org/atissue/end/ThreeFrogs.html). Niin kuin edellä on jo todettu, maasta noussut peto puolestaan pyrkii jäljittelemän Pyhää Henkeä.

”Ilmestyskirjassa on toinenkin tärkeä teksti, joka puhuu lopunajan petoksesta ja eksytyksestä. Ilm. 16:13-16, kuuluisa Harmageddon teksti: ’Minä näin, kuinka lohikäärmeen suusta, pedon suusta ja väärän profeetan suusta lähti kolme saastaista henkeä, jotka olivat sammakon näköisiä.’ (jae 13)

”Ketkä ovat lohikäärme, peto ja väärä profeetta? Ne ovat sama kolminaisuuden jäljitelmä kuin luvussa 13. Peto tarkoittaa ensimmäistä merestä noussutta petoa (katso myös 19:20). Niiden kunkin suusta lähtee sammakon näköinen paha henki… Sammakkovitsaus oli viimeinen vitsaus, jota faaraon noidat pystyivät jäljittelemään (2.Moos. 8). Sen vuoksi Ilm. 16:13:ssa kuvataan sammakoita. Ne viestivät sitä, että Ilm. 16. luvun sanoma liittyy maan historian viimeiseen petokseen.” (Paulien, ibid.)

Saatanan viimeiseen petokseen liittyy erottamattomasti ihmeet. Sammakon näköisistä hengistä kerrotaan, että ”ne ovat pahoja henkiä, jotka tekevät ihmeitä, ja ne lähtivät kokoamaan maan kuninkaat ja koko maanpiirin taisteluun, joka käydään Jumalan, Kaikkivaltiaan suurena päivänä.” (Ilm. 16:14 KJV) Jakeen sana ”maanpiiri” tulee kreikankielisestä sanasta ”oikoumene”, josta on johdettu sana ”ekumenia”. Nykyajan yhteiskristillisyys, joka ei ole yhtä sekä rakkaudessa että totuudessa (Ef. 4:13-15), on erittäin ovela ja hienovarainen petos. Kaiken lisäksi, Saatana ruokkii sitä petollisilla ihmeillään. Ainoa perusta, joka suojelee Saatanan ja antikristillisten voimien valheilta, on Jumalan erehtymätön sana, Raamattu.

Pedon ja Väärän profeetan tarkoituksena on muodostaa globaali, uskonnollinen ja moraalinen järjestys, johdattamalla maailma harjoittamaan jumalanpalvelusta, joka perustuu ihmisen käskyihin ja traditioon, mutta jonka sanotaan perustuvan Jumalaan. Protestantismi perustuu myös traditioon, esim. uskossa Jumalan inspiroimaan ja johdattamaan Raamatun kirjoittamiseen sekä kokoamiseen; mutta tuon tradition taustalla on usko Raamattua yhdistävästä Jumalan totuudesta ja opista, joka tarkoittaa Hänen rakkaudellista, oikeudenmukaista ja johdonmukaista luonnettaan. Toisin sanoen, protestanttinen traditio ei nosta itse traditiota auktoriteetiksi Raamatun auktoriteetin yläpuolelle, eikä edes samanarvoiseksi Raamatun vierelle (aiheesta enemmän artikkelissa Kertooko Raamattu Jumalan vai ihmisten arvovallasta?). Jumalalla onkin todellinen arvovalta, josta kertoo Kymmenen käskyn neljäs käsky. Maailma johdetaan, ja on jo suurimmalta osin johdettu, luottamaan inhimillisiin käsityksiin ja tunteisiin perustuvaan hengellisyyteen, joka ei yhdisty Jumalan raamatullisen luonteen ja jumalanpalveluksen ympärille. Jumalan luonne näkyy myös Hänen käskyissään, joita Jeesus ei tullut kumoamaan (Matt. 5:17-18). Lopunajallisen, petollisen, yhteiskristillisyyden perusta ja toivo on osittain raamatullisessa traditiossa, mutta osittain myös inhimillisessä kulttuurissa, tieteissä, traditioissa, auktoriteeteissa ja käskyissä (muutetuissa Jumalan kymmenessä käskyssä). Niin pyhäkköön nostetaan ”turmion iljetys” (Matt. 24:15), ja niin Väärä profeetta ”käyttää ensimmäisen pedon puolesta tämän koko valtaa ja panee maan ja sen asukkaat kumartamaan ensimmäistä petoa, sitä, jonka kuolinhaava oli parantunut.” (Ilm. 13:12) Jeesuksen Kristuksen auktoriteetin ja Antikristuksen auktoriteetin välille on muodostunut Ilmestyskirjan mainitsema Harmageddonin taistelu. Lue enemmän tämän taistelun luonteesta artikkelista Uskonvanhurskauden merkki. Myös sinä olet mukana tässä taistelussa!