Raamatun valon murtautuminen esiin

900-luvulla karolingien Eurooppaa yhtenäistävä valta oli viikinkien ja saraseenien hyökkäyksien vuoksi tuhoutunut. Noin sadan vuoden aikana, 1000-luvun alkupuoleen mennessä, Eurooppa nousi tuhkasta. Kauppa ja käsityöläisyys alkoivat voimistumaan, jonka mukana porvaristo alkoi saada enemmän valtaa. Tämä murros alkoi Pohjois-Italian kaupungeissa, joissa kapitalismi oli saanut erityiset siivet alleen, mutta pian se levisi myös pohjoisempaan Eurooppaan. Tälläinen yhteiskuntarakenteen muutos oli täysin ainutlaatuista koko maailmassa tuohon aikaan (Rodney Stark, The Victory of Reason, s. 83-96, 99). Porvaristo ja aatelisto sulautuivat yhteen eliitiksi Italiassa 1200- ja 1300-luvuilla, jonka valta perustui suurkauppaan, suurteollisuuteen ja pankkilaitokseen (Hellmuth Rössler, Suuri Maailman Historia 3, s. 34). Uuden ammattimaisen arkkitehtikunnan syntyminen mahdollisti upeiden goottilaistyylisten kirkkojen pystyttämisen (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 445).

Vilkkaan kaupan yhteydessä, myös sosiaalinen kanssakäyminen oli vilkasta ja varsinkin normaalia. Ihmisten jakaessa ajatuksiaan, keskustelut kulkivat, aivan kuin nykyihmiselläkin, aina politiikasta uskontoon. Esivaldolaisten ja valdolaisten kauppiaiden salakuljettamat Raamatut avasivat ihmisten silmiä hahmottamaan Jumalan armoa ja omatunnon vapautta (Ellen White, Alfa & Omega 7, s. 56-60). Samalla tieteet ja taiteet alkoivat kukoistaa Pohjois-Italiassa. Ensimmäinen yliopisto perustettiin Bolognaan Italiaan v. 1158, ja samalla perustettiin yleissivistystä opettavia kouluja. Pariisin yliopisto kuitenkin pian tuli etualalle Euroopassa, ja siitä tuli kaikkien pohjoiseurooppalaisten yliopistojen esikuva. Myöhempinä vuosina merkittäviksi yliopistokeskuksiksi muodostuivat Pariisin rinnalla esim. Bologna, Oxford, Napoli, Cambridge ja Padova. Lisäksi Ranskaan, Flanderiin ja Reinin tienoille perustettiin katedraalikouluja. Kussakin hiippakunnassa oli 1100-luvulla oma katedraalikoulu, joissa keskityttiin teologiaan ja filosofiaan aivan uudella innolla. (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 432, 394) Skolastiikka ja tieteellinen tutkimus syntyi 1200-luvulla. Yliopistoja perustettiin lisää, ja opiskelijoita virtasi kouluihin. Paavikunnan oli yhä vaikeampi pitää raamatuntutkimusta tukahdutettuna, sillä monet oppivat latinaa ja pääsivät lukemaan Raamattua.

Usko järjestystä ylläpitävän Luojan olemassaolosta mahdollisti ja kannusti opiskelua, tieteitä ja yhteiskunnan elpymistä. Usko järjestyksen Jumalaan piti ihmiset myös uskossa järjestäytyneeseen kirkkoon ja apostolien perinteeseen. Raamatullisen tiedon kasvaessa, ihmiset alkoivat kuitenkin huomaamaan, että kirkko joka väitti omistavansa Taivasten valtakunnan avaimet, opettikin eritavalla kuin Raamattu ja käyttäytyi eritavalla kuin Jeesus ja apostolit olivat toimineet.

Valdolaiset. Erityisenä alueena, jossa raamatullista uskoa vaalittiin ilman yliopistojakin, toimi alppien vuoristo. Näillä jylhillä seuduilla esivaldolaiset tai leonistit olivat vaalineet raamatullista ja apostolista perinnettä satoja vuosia. Inkvisiittori Reinerius (kuoli vuonna 1259) kirjoitti, että jotkut sanovat valdolaisten olevan peräisin jo paavi Sylvesterin ajoilta, toisten mukaan jo apostolisilta ajoilta lähtien. ”Eräs myöhempi kirjoittaja Pilichdorf, joka myös vastustaa heitä katkerasti, sanoo, että ne, jotka väittivät uskonlahkonsa olleen olemassa jo paavi Sylvesterin ajoilta lähtien, olivat valdolaisia… Turinissa sijaitsevan St. Rochin priori Marco Aurelio määrättiin vuonna 1630 kirjoittamaan selostuksen valdolaisten historiasta ja mielipiteistä. Hän kirjoitti, että valdolaisten historia ulottuu niin kauas taaksepäin, että mitään täyttä varmuutta heidän alkuperästään ei tarkalleen voida saada, mutta että edes 800- ja 900-luvuilla he eivät olleet mikään uusi lahko. Ja hän lisää, että sen sijaan, että he olisivat olleet 800-luvulla uusi lahko, heitä pidettiin pikemminkin sellaisten mielipiteiden lietsojina ja niihin rohkaisijoina, jotka olivat olleet olemassa jo ennen heitä.” (E.H. Broadbendt, Seurakunnan vaellus, 5. luku, http://gutenberg.net.au/ebooks10/1000351h.html#page_5; http://www.arvioikaa.com/vaellus8.html)

Valdolaiset, albigenssit, Pierre de Brueys, Henri Clunyläinen, sekä Katolisen kirkon sisäiset herätysliikkeet, niin kuin spirituaalifransiskaaniliike, joka sai paljon vaikutteita valdolaisilta, saivat uskon Raamattuun elpymään (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 27-28). Fransiskaaniveljeskunta kuitenkin sulautettiin roomalaiskatoliseen järjestelmään, ja se loppujenlopuksi auttoi sitä sitomaan piiriinsä lisää ihmisiä.

Pierre de Brueys oli kyvykäs ja ahkera saarnaaja, joka kaikkia vaaroja uhmaten matkusti kahdenkymmenen vuoden ajan pitkin ja poikin Dauphinyä, Provencea, Languedocia ja Gascognea pelastamalla suuria määriä ihmisiä siitä taikauskosta, johon heidät oli kasvatettu, takaisin Raamatun opetuksiin, kunnes hänet poltettiin St. Gillesissä vuonna 1126. Hän mm. osoitti Raamatusta, ettei ketään pitäisi kastaa ennenkuin hän on tullut sellaiseen ikään, että voi itse tehdä johtopäätöksiä (E.H. Broadbendt, Seurakunnan vaellus, 5. luku, http://gutenberg.net.au/ebooks10/1000351h.html#page_5; http://www.arvioikaa.com/vaellus8.html).

”Etelä-Ranskan Languedocissa ja Provencessa oli niin kehittynyt kulttuuri, että se oli edellä kaikkia muita maita. Siellä oli yleensä ottaen vastustettu ja torjuttu roomalaiskatolisen kirkon halu hallita. Siellä oli runsaasti uskovien muodostamia seurakuntia, jotka kokoontuivat ulkopuolella roomalaiskatolisen kirkon ja ne lisääntyivät koko ajan. Niiden jäseniä kutsutaan usein albigensseiksi, mutta he eivät itse käyttäneet tuota nimitystä eikä heistä käytettykään sitä ennenkuin myöhempänä aikakautena. Heillä oli läheiset yhteydet veljiin — kutsuttiin heitä sitten valdolaisiksi, Lyonin köyhiksi, bogomileiksi tai jollain muulla nimityksellä — niitä ympäröivissä maissa, joissa nämä seurakunnat levisivät eri kansojen keskuudessa.

”Paavi Innocent III vaati Toulousen kreiviltä Raymond VI:lta, joka hallitsi Provencea ja muilta Etelä-Ranskan hallitsijoilta ja prelaateilta, että harhaoppiset oli karkotettava maasta. Se olisi merkinnyt maalle tuhoa. Raymond viivytteli, mutta joutui pian toivottomaan riitaan paavin kanssa, joka julisti vuonna 1209 ristiretken häntä ja hänen kansaansa vastaan. Aneita tarjottiin nyt kaikille, kuten aikaisemmin, niille ristiretkeläisille, jotka vaaransivat henkensä yrittäessään vapauttaa pyhät paikat muslimisaraseeneilta, mutta tällä kertaa palkaksi paljon helpommasta tehtävästä, joka oli Ranskan hedelmällisten maakuntien hävittäminen. Aneet ja toivo sotasaaliista ja kaikenlaisen pahuuden harjoittamisesta houkutteli satojatuhansia miehiä.

”Korkeiden papillisten arvohenkilöiden valvonnassa ja erittäin kyvykkään sotilasjohtajan ja suunnattoman kunnianhimoisen ja armottoman julman Simon de Montfortin johdolla sen ajan Euroopan kaunein osa, jonka kulttuuri oli korkeimmalla tasolla Euroopassa, hävitettiin ja siitä tuli kahdenkymmenen vuoden ajaksi sanoinkuvaamattoman julmuuden ja pahuuden näyttämö, joka tuhottiin täysin.

”Kun Beziersin kaupunkia kehotettiin antautumaan, sen katoliset asukkaat liittyivät toisinajattelijoihin ja kieltäytyivät antautumasta, vaikka heitä varoitettiin, että jos kaupunki valloitettaisiin, ei yksikään sielu jäisi henkiin. Kaupunki valloitettiin ja yhtäkään niistä kymmenistätuhansista, jotka olivat paenneet sinne, ei säästetty. Erään toisen paikan, La Minerven valloituksen jälkeen löydettiin noin 140 uskovaa rukoilemassa, naiset toisessa ja miehet toisessa talossa, odottaen tuomiotaan. De Montfortilla oli valmiina suuri määrä puuta ja hän käski heitä joko kääntymään katolisuuteen tai nousemaan puuvuorelle. He vastasivat, ettei heillä ollut mitään paavillista tai pappisauktoriteettia, vain Kristus ja Hänen Sanansa. Tuli sytytettiin ja uskonsa tunnustajat astuivat liekkeihin empimättä.” (E.H. Broadbendt, Seurakunnan vaellus, 5. luku, http://gutenberg.net.au/ebooks10/1000351h.html#page_5; http://www.arvioikaa.com/vaellus8.html)

Vastaisuudessakin tyytymättömyys kirkkoa kohtaan pyrittiin tukahduttamaan ankarilla uhkauksilla, teloituksilla ja kidutuksilla. Etelä-Ranskassa ”Narbonnen seudulla perustettiin Inkvisito vuonna 1210 dominikaaniveljeskunnan perustajan Dominicuksen johdolla. Raamattu kiellettiin maallikoilta Toulousen kirkolliskokouksessa 1229, paitsi Psalmien latinankielistä käännöstä. Samoin kiellettiin maallikoilta heidän omille kielilleen tehdyt raamatunkäännökset. Inkvisitio suoritti loppuun sen, joka Provencen ristiretkeltä oli jäänyt suorittamatta. Monet veljistä pakenivat Balkanin maihin; toiset hajaantuivat kaikkialle naapurimaihin, Provencen kulttuuri hävisi ja etelän itsenäiset maakunnat liitettiin Ranskan kuningaskuntaan.” (ibid.)

”Burgundin valtakuntaan kuuluvista Alankomaista tuli Euroopan toinen elämän uudistamisen keskus, yhtä merkittävä kuin Italia.” (Hellmuth Rössler, Suuri Maailman Historia 3, s. 55) Täällä kohtasivat toisensa suuret kauppatiet, ja ”kataarien ja valdolaisten ajatukset levisivät Provencesta jo varhain tänne Reininlaakson, Strasbourgin, ja Kölnin kautta, ja niiden pohjalta syntyi lahkomaisia liikkeitä, esim. Vapaan eli Pyhän hengen veljekset. Nämä keräsivät erityisesti sivistyneen porvariston ja juurettomien pienporvarien parista yhteen kirkosta vapautuneen kristinopin kannatajia.” (ibid. s. 56) Alankomaissa liikehti paljon uudistusmielisiä hengellisiä joukkoja, ja esim. erinäiset munkistot liittyivät yhteen vastustamaan perinteiseen ritarikuntaan kuuluvia hengellisiä arvoja.

Valdolaiset ovat esimerkkinä vaimosta joka pakeni erämaahan (Ilm. 12:6); he olivat sapatinpitäjiä, uskoivat kasteeseen sen jälkeen kun henkilökohtainen uskonratkaisu on tehty, uskoivat että ihmisen oma valinta vaikuttaa henkilökohtaiseen pelastukseen, ja uskoivat että ei ole mitään korkeampaa papistoa vaan että kaikki seurakunnan jäsenet ovat Jumalan pappeja (niin kuin Raamattu opettaa: 1. Piet. 2:9) (John Dowling, History of Romanism, s. 302-303).  Lisäksi, valdolaiset uskoivat että Kristus on kallio, ei Pietari niin kuin Katolinen kirkko opettaa (Adam Blair, History of the Waldenses, s. 103); he pitivätkin paavikuntaa antikristuksena. He olivat suora jatko apostolisesta seurakunnasta ja pyrkivät pitäytymään apostolisessa uskossa.

Valtakirkollisissa ja poliittisissa piireissä usko yhteen ainoaan kirkkoon ja Kristuksen ruumiin ykseyteen pysyi, mutta usko kirkon johtoon alkoi hiipua. Vaikka dominikaanit pyrkivät valtaamaan yliopistot katolilaisella maailmankatsomuksella ja teologialla (http://fi.wikipedia.org/wiki/Dominikaanien_historia), ajan henki ja yliopistot toivat ajatteluun uusia tuulia ja suuntauksia. Antiikista saadun ihanteen ja teorian mukaan valtion ja kirkon yhteistoiminnasta, kirkon asemaa pyrittiin alentamaan, koska se oli noussut äärimmäisen suureksi. Kirkko oli käyttänyt suunnattomia varoja ristiretkiin, mutta kuitenkin nautti verovapaudesta. Kuningas Filip Kaunis (1285-1314) toi tähän muutoksen ja pyysi yleissäätyjä, kirkko mukaan luettuna, kantamaan veron Englantia vastaan käytävää sotaa varten. Tämä toi skismaa kuninkaan ja paavin välille, mutta lopulta paavin oli myönnyttävä joihinkin ehtoihin. (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 31-36) Viennan kirkolliskokouksessa, ”paavinistuin pakotettiin luopumaan uuden kansallisvaltion vaatimuksesta papalistisen, kirkon dominoivan feodaaliyhteiskunnan tyypillissimmästä aikaansaannoksesta, nimittäin ristiritareista.” (ibid. s. 36)

Paavin istuin siirrettiin Avignoniin, ja Roomaan nousi spirituaalifransiskaaninen vastapaavi. Nyt Avignonista toimivan, alkuperäisen paavinistuimen, onnistui kuitenkin saada poliittinen valta takaisin. Avignon osasi käyttää uutta rahataloutta hyväkseen, ja se nousi kapitalismin huipulle tiukan hierarkiansa ja hallintokoneistonsa ansiosta (ibid. s. 49). Kirkko toimi suurimpana pankkina ja hallitsi ekonomiaa (Rodney Stark, The Victory of Reason, s. 67). Vallanpitäjien ja ruhtinaiden oli tultava paavin luo saadakseen rahaa, joka oli valtaa (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 54).

Vaikka paavi oli yhä hirmuhallitsija, hän ei enää ollut niin arvostettu hengellisenä hallitsijana. Valtiollisen näkemyksen ohella, myös teologinen näkemys paaviin keskittyvästä kristikunnan ykseydestä alkoi murentua. Katolisen kirkon ankaran, välinpitämättömän ja julman jumalkäsityksen pohjalta ihmiset keskittivät huomioansa yhä enemmän maallisiin asioihin, sekä yleismaailmalliseen sivistykseen. Syntyi humanismi, joka tieteiden ja taiteiden kautta uskoi ihmisen kaikkivoipaisuuteen. Humanistisen hengellisyyden uusi, sekä individualistisessa että universaalissa ihmisyydessä vallitseva ykseys, joka näkyy kaikilla ihmisillä ja uskonnoilla samantapaisina käsitteinä ja kokemuksina, alkoi saada kannatusta. Tämä alkoi murentaa valtiollisen vallan merkitystä, ja sitä mukaa katolisen kirkon poliittisen vallan merkitystä. Toisaalta humanismin myötä puolestaan pakanauskontojen ihannointi alkoi saada kannatusta, joten mentiin ojasta allikkoon.

Vaikka humanismin renessanssi oli karrikoidusti ilmastuna vain rikkaiden etuoikeus ja tapa rentoutua (taiteissa) sekä rakentaa yhteiskuntaa (politiikassa ja tieteissä), alkoi silti yleiseurooppalainen raamatullinen evankeliumi (myös köyhille) saada kannatusta myös oppineiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten parissa. Valo alkoi tarttua myös valtavirtakirkon ja politiikan rakenteisiin. Valdolaisilla ja heidän salakuljettamillaan Pyhillä Kirjoituksilla oli ollut tähän suuri vaikutus. Suuri vaikutus oli ollut myös skotlantilais-irlantilaisella lähetystyöllä. Iso-Britanniassa oli alkuperäinen kristillisyys juurtunut sangen varhain, ja sieltä käsin tehtiin lähetystyötä Eurooppaan (http://en.wikipedia.org/wiki/Hiberno-Scottish_mission; D’Aubigné, History of the Reformation of the Sixteenth Century, kirja XVII, kappale 2, s. 41-42, http://www.gutenberg.org/files/41484/41484-h/41484-h.htm#Page_33; Alfa & Omega 7, s. 49-51). Kuitenkin, varsinaisen uskonpuhdistuksen aamutähden oli aika syttyä.

Uskonpuhdistuksen ensisäteet

Englanti alkoi irrottautua paavin otteesta. Jo englantilaisella fransiskaaniveli William Occamilla (1300-1349) oli ollut samantyyppisiä ajatuksia, mutta vasta hänen maanmiehensä John Wycliffen (1329-1384) vastalause paavin kirkon väärää auktoriteettia vastaan sai aikaan todellista muutosta. ”Hovisaarnaajana ollessaan hän (Wycliffe) rohkeasti vastusti sen veron maksamista, jota paavi vaati englannin hallitsijalta, ja näytti, että paavin asettuminen maallisten hallitsijain yläpuolelle oli vastoin järkeä ja Jumalan Sanaa. Paavin vaatimukset olivat aiheuttaneet suuren suuttumuksen, ja Wycliffen opit tekivät syvän vaikutuksen kansan johtohenkilöihin. Kuningas ja aatelisto olivat yksimielisiä siitä, ettei paavi saanut vaatia maallista valtaa, ja kieltäytyivät maksamasta veroa. Siten tähdättiin voimakas isku paavin ylivaltaa vastaan Englannissa.” (Ellen White, Alfa & Omega 7, s. 65)

Wycliffen kanta sai arvostusta, koska hän tarttui selkein raamatullisin perustein Katolisen kirkon epäraamatullisiin oppeihin. Wycliffe tutki paljon Raamattua ja käänsikin sen englannin kielelle. Hänen teologiansa ja filosofiansa oli johdonmukaista sekä Raamatun että raamatullisen todellisuuskäsityksen kanssa, eikä Occamin nominalismin kaltaista. William Occam kuitenkin edisti erityisesti sitä, että paaviutta ei enää pidetty kristinuskon yhdistäjänä vaan kirkolliskokouksista tuli päätöksiä kantava tekijä (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 45-46). Tämä kirkollispoliittinen uudistus, sen erottaminen Occamin nominalismista, Wycliffen vaikutus, sekä paavien skisma saivat yliopistomaailman avaamaan silmiään. Pariisin yliopistosta tuli yksi kirkon uudistamistyön keskuksia, ja yliopistoja perustettiin rutkasti lisää; esim. Heidelberg (1386), Köln (1388), Leipzig (1409) ja Rostock (1419). Katolisen ”valmiin” teologian sijaan, yliopistoteologiasta tuli enemmän ihanteellisten kirkolliskokousten hengessä toimivan keskustelevan teologian keskuksia.

Avignonin paavin arvovaltaa ei tunnustettu Roomassa, joten sinne valittiin oma paavinsa. Tästä syntyi ns. paaviskisma tai suuri skisma v. 1378, joka jakoi Euroopan valtiot kahteen leiriin. Tilannetta yritettiin korjata Pisan kirkolliskokouksessa v. 1409 erottamalla entiset paavit ja valitsemalla uusi. Mutta kun entiset paavit eivät jättäneetkään virkaansa, olikin nyt kolme paavia. ”Tilanne saatiin korjatuksi vasta vuonna 1417 Konstanzin kirkolliskokouksessa panemalla viralta kaikki kolme paavia ja valitsemalla uusi. Tälläisissä olosuhteissa Wycliff saattoi verrattain rauhassa jatkaa reformatorista toimintaansa syrjäisessä Lutherworthin seurakunnassa Brittein saarilla.” (Alfa & Omega 7, s. 70)

Eräässä vanhassa kronikassa kerrotaan, että jo vuonna 1177 ”Petrus Valdesin opetuslapset (valdolaiset) tulivat Lyonista Saksaan ja alkoivat saarnata Frankfurtissa ja Nürnbergissä, mutta koska Nürnbergin konsiilia varoitettiin heistä ja käskettiin ottamaan heidät kiinni ja polttamaan heidät, he katosivat Böömiin” (E.H. Broadbendt, Seurakunnan vaellus, http://gutenberg.net.au/ebooks10/1000351h.html#page_5, 5. luku; http://www.arvioikaa.com/vaellus8.html). Böömissä vallitsivat ”kansalliset, poliittiset ja yhteiskunnalliset olot, jotka edistivät sitä, että Occamin ja Wycliffen ajatukset kirkon olemuksesta vietiin keskelle käytännön elämää.” (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 64) Böömissä työ orasti, ja Jan Hus omisti raamatullisen uskon aarteen. Hussista tuli merkittävä uskonpuhdistaja. 1400-luvun puolenvälin Böömissä merkittäviksi radikaalirformaation edelläkävijöiksi osoittautuivat bööminveljet, sekä Prahassa samaa asiaa ajoivat taborilaiset (ibid. s. 66-68).

Luther ja Calvin

Luther kiinnitti ihmisten katseet Raamatun helmeen, evankeliumiin. Hän ja Filip Melanchthon opettivat näkemään evankeliumin ja lain, tutkimalla itse Raamattua ja vertailemalla sen jakeita. Martti Lutherin teesit aneita vastaan murensivat suuresti jo ennestään pulassa olevaa katolisen kirkon arvovaltaa. Teesit, joissa oli seikkoja muistakin opeista kuin aneopista, ja ennen kaikkea Lutherin myöhemmät kirjoitukset, saarnat ja opetukset, käänsivät kansan katseita ”uuteen” auktoriteettiin: Raamattuun. Euroopassa kuohui. Tuore keksintö: painokone, levitti protestanttisia ajatuksia sille ajalle ennennäkemättömällä vauhdilla ja Raamattuakin ryhdyttiin painamaan enemmän ja enemmän.

Uskonpuhdistuksessa ei ole kysymys asetelmasta: evankeliumi vastaan laki, tai armo vastaan laki. Uskonpuhdistuksessa oli ja on kysymys edellisten termien ja todellisuuksien raamatullisesta peruskorjauksesta. Uskonpuhdistuksen tarkoitus on korvata paavikunnan käsitys Raamatun käsityksellä sekä evankeliumin että lain kohdalla. Varsinkin keskiajalla, paavikunnan laki ja auktoriteetti oli ainoa oikea auktoriteetti, ja paavikunnan evankeliumi oli ainoa oikea evankeliumi. Kyseessä oli siis muutettu ja salattu Jumalan auktoriteetti, ja vääristetty evankeliumi, jotka selittivät, että tunnustamalla Katolisen kirkon arvovallan Jumalan yli, ja harjoittamalla sen laatimia katumustekoja (esim. aneoppi ja sakramentit), ihminen voi pelastua. Koko lähtökohta ja perusta täytyi muuttaa. Siihen Luther pureutui.

Vaikka niin usein ajatellaan, uskonpuhdistuksessa ei ole myöskään kysymys asetelmasta: armo vastaan hyvät teot, tai armo vastaan pyhitys; vaan kysymyksessä on jälleen näiden todellisuuksien oikea ymmärrys. Luther selitti, että laki on niin suuri ja ihmisen sisimpään iskevä tekijä, että hän ei pysty pelastumaan ilman Jumalan armoa. Toisin sanoen pelastus tulee Jumalalta, ei ihmisen teoista. Armo saa ihmisen tekemään hyviä tekoja ja pyhittymään, jotka ovat ainoastaan pelastuksen hedelmää, niin kuin lukee myös Augsburgin tunnustuksessa. Katolisella kirkolla oli toki Raamattu käytössä, ja se väitti oppinsa pohjautuvan Pyhiin Kirjoituksiin silloin kun se hyödytti sen päämääriä; mutta merkittäväksi käänteen tekeväksi periaatteeksi muodostui se, että korkein auktoriteetti uskon elämän, uskon normatiivisen pohjan, Jumalan luonteen, sekä koko totuuden, todellisuuden ja ikuisuuden määräävänä tekijänä ei ollut enää kirkkoinstituutio sekä sen lisäopit ja traditiot (toisin sanoen ihmisen evankeliumi ja käskyt), vaan Raamattu itse (toisin sanoen Jumalan evankeliumi ja käskyt).

Lutherin löytö on yksi ihmiskunnan historian suurimmista käänteistä. Hänen kauttaan tuotu totuus on koko Raamatun ja uskonpuhdistuksen helmien helmi ja perusta. Se on myös syy sille, miksi Ellen White, kuuluisassa kirjassaan Suuri Taistelu (sisältyy Alfa & Omega kirjasarjaan) käytti Lutherin elämän kuvaamiseen noin 70 sivua, kun William Millerin, adventtiliikkeen uranuurtajan elämään, kului vain noin 25 sivua (Olavi Rouhe, Adventtiliike – Usko, toiminta ja tavoitteet, s. 82). Itse asiassa löytö, jonka Luther teki, on Jumalan luonne. Luther käänsi katseet näkemään Jumalan suuren armon ja oikeudenmukaisuuden langenneita ihmisiä kohtaan. Paavikunta väitti, että Jumala on julma, ankara ja kaukainen hahmo, kun taas papit ja paavit ovat ihmisille läheisiä sovittajia, keitä isäksi kutsumalla, ja keille syntinsä tunnustamalla, ja joiden laatimia sankramentteja ja harjoituksia noudattamalla, voi ainoastaan pelastua. Luther osoitti, että Raamattu ei kerro niin. Tämän Kirjan mukaan, Jumala on jokaista ihmistä lähellä oleva Isä, kenelle ainoastaan syntinsä tunnustamalla voi pelastua. Ei paavi tai kukaan muukaan inhimillinen pappi, vaan Jeesus Kristus, on todellinen ylipappi, jonka välityksellä ihminen pääsee Jumalan yhteyteen. ”… Jeesus pysyy ikuisesti, hänen pappeutensa on muuttumaton. Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan. Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle.” (Hepr. 7:24,25,26)

Luther toi uudistusta käsitykseen sakramenttitekojen kautta pelastumisesta. Hän vähensi sakramenttien määrän vain kasteeseen, rippiin ja ehtoolliseen; sekä painotti, että sakramentit ovat ainoastaan merkkejä Jumalan armotoiminnasta, jotka ihminen ottaa vastaan uskossa (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 131). Luther toi muutoksen käsitykseen kirkon pappien ja munkkien korkeammasta asemasta moraalin ja vallan säännöstelyn hierarkiassa (ja varsinkin käsitykseen paavin jumalallisesta asemasta) (ibid. s. 130). Hän toi myös avioliittolakimuutoksen, jonka mukaan kirkko ei voinut enää määrätä ja valvoa avioliittoja, sen ollessa nyt täysin yhteiskunnallinen säädös (ibid. s. 132); nyt papitkin saivat mennä naimisiin.

Uskonpuhdistuksen valo oli kasvava vastaisuudessakin. ”Witenbergissä syttyi valo, joka oli leviävä kaikkiin maihin ja kirkastuva jatkuvasti aina ajan loppuun saakka.” (Ellen White, Alfa & Omega 7, s. 106) Sama perusajatus, sekä pelastuksesta että henkilökohtaisen jumalsuhteen ja Raamatun kuulumisesta kaikille, ohjasi myös Jean Calvinia hänen kirjoittaessaan erityisen kansankielisen ja yleistajuisen teoksensa Institutio Religionis Christianae.

Myös Calvin perusti koko teologiansa Jumalan armolle, mutta Lutherin painottaessa erityisesti Jumalan armon muuttavaa voimaa, Calvin painotti hiukan enemmän Jumalan majesteettisuutta (ibid. s. 199) ja pyhitystä (ibid. s. 200). Calvinin mukaan, usko vaatii myös elämän uudistamisen (reformaation) (Risto Saarinen, http://blogs.helsinki.fi/ristosaarinen/z6/). Ehtoollisopissa, Luther painotti enemmän Kristuksen persoonallista ja ruumiillista läsnäoloa (ubikviteettioppi tai konsubstantiaatio, joka puhuu hengellisestä todellisuudesta; joten kyseessä ei ole transsubstantiaatio, jonka mukaan Kristus on todellinen silmin nähtävä leipä ja viini, jolloin Hänet uhrataan uudelleen jokaisessa ehtoollisessa; mutta ubikviteettioppi on kuitenkin vaarallisen lähellä transsubstantiaatiota ja periaatteessa sama asia), ja Calvin Pyhän Hengen kautta olevaa läsnäoloa (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 200-201; Risto Saarinen, ibid.). Myöhemmin Luther kuitenkin hylkäsi myös konsubstantiaation, niin kuin Pöytäpuheita kertoo (ei suomalainen versio). Calvin toi yleisesti esille myös Pyhän Hengen pyhittävää vaikutusta enemmän kuin Luther. Sekä Luther että Calvin (ja Zwingli) uskoivat ennaltamääräämisoppiin, joka ei ole raamatullinen. Oppiin saattoi johtaa voimakas tarve pelagiolaisuuden vastustamiseen.

Uskonpuhdistukselle voi määritellä neljä merkittävintä tukijalkaa, jotka ovat: 1. Raamatun ylin auktoriteetti; 2. Uskon kautta vanhurskautuminen; 3. Jokaisen uskovan samanarvoinen pääsy Jumalan armoistuimen eteen Jeesuksen Kristuksen kautta; 4. Antikristuksen havaitseminen.

Sekä Luther että Calvin nousivat voimakkaasti Katolista kirkkoa vastaan. Molemmat painottivat Rooman paavikunnan olevan Raamatun Antikristus. Luther katsoi myös Turkin (Islamin uskon) olevan antikristus, mutta Dan. 11:36-45 kohdan hän katsoi merkitsevän ainoastaan paavikuntaa. Hän kirjoitti: ”… molemmat ovat samasta mestarista, paholaisesta, koska paavi on valehtelija ja Turkki on murhaaja. Etsi Antikristusta yhdistäviä tekijöitä, niin löydät molemmat osapuolet paavista (valehtelun ja murhaamisen).” (Luther, Schriften, vol. 22, col. 844; Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers Vol. 2, s. 271-272, http://docs.adventistarchives.org/docs/PFOF/PFOF1948-V02.pdf#view=fit) Luther käänsi Ilmestyskirjan aikaisemmin kuin Danielin kirjan, ja hän ei aluksi hyväksynyt Ilmestyskirjaa tärkeäksi Raamatun kirjaksi. Myöhemmin, vuonna 1545, kuitenkin, tutkittuaan Danielin kirjaa, hän laati uuden johdannon. Siinä hän kertoo paavikunnan olevan Ilm. 13. ja 17. lukujen Antikristus (ibid. s. 274-275).

Puolestaan Calvin kirjoitti: ”Daniel ja Paavali olivat ennustaneet, että Antikristus istuisi Jumalan temppelissä. Varmistamme tuon kirotun ja kauhituttavan valtakunnan pään olevan, lännen kirkossa, paavi.” (Calvin, Institutes, vol. 2, pp. 314) Käytännössä Calvin toimi kuitenkin paavikunnan tavalla. Hän oli teokraatti ja vainosi niitä, jotka eivät uskoneet hänen tavallaan. (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers Vol. 2, s. 439)

Luther vastusti Roomaa myös sen kreikkalaisesta filosofiasta omaksutussa sielun kuolemattomuus opissa. Hän uskoi kuoleman uneen ja ylösnousemukseen viimeisenä päivänä. Luther kirjoitti: ”Kuitenkin, kiellän paavin itselleen ja uskollisilleen perustamat opinkohdat, jotka ovat seuraavat: a) että leipä ja viini kokevat transsubstantiaation ehtoollisessa; b) että Jumalan olomuoto muuttuu tai luodaan (ehtoollisessa); c) että sielu on ihmisruumiin olennainen muoto; d) että hän (paavi) on maailman hallitsija ja taivaan kuningas, ja maallinen jumala; e) että sielu on kuolematon; sekä kaikki nämä loputtomat hirvittävyydet Rooman opetusten kaatopaikalla…” (Martin Luther, 27. vastalause paavi Leo X:n bullaan vuodelta 1520, Assertio Omnium Articulorum M. Lutheri per Bullam Leonis X. Novissimam Damnatorum [Assertion of all the articles of M. Luther condemned by the latest Bull of Leo X.], article 27, Weimar edition of Luther’s Works, Vol. 7, pp. 131,132.)

Protestantismi sai suosiota. Vuonna 1617, Nurnbergin kaupungintalon ovien yläpuolelle jopa asetettiin patsaat, jotka kuvaavat Danielin kirjan eläinhahmoisia valtakuntia sekä Rooman valtakuntaa symbolisoimaa petoa ja paavikuntaa kuvaavaa pientä sarvivaltaa (http://www.the-bible-antichrist.com/daniel-7-beasts.html; Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers Vol. 2, s. 291-293).

Luther joutui tekemään kompromisseja katolisen opin kanssa, koska hän katsoi parhaaksi perustautua kansankirkkoon (jossa toki oli mahdollisuus uskossa kasvamiseen ja liittymiseen uskovien todelliseen ns. näkymättömään kirkkoon). Vaikka Luther sanoi, että ehtoollisen viettäminen symbolisena käsitteenä olisi voimakas ase Rooman harhaoppia vastaan, hän ei tahtonut liikaa hengellistää ehtoollista, koska pelkäsi sen johtavan hurmahenkisyyteen (J. H. Merle d’Aubigné, https://archive.org/stream/historyreform1603merluoft/historyreform1603merluoft_djvu.txt.) Niinpä hän pitäytyi esim. ubikviteettiopissa (tai konsubstantiaatiossa), lapsikasteessa sekä sunnuntain pyhittämisessä. Myöhemmin Luther tosin hylkäsi konsubstantiaation, niin kuin Pöytäpuheita kertoo.

Calvin oli Lutherista seuraavan sukupolven uskonpuhdistaja. Hän perusti oppinsa tietenkin Raamatulle, mutta myös hyvin paljon Lutherin ajatuksille. Calvin kuitenkin tavallaan syvensi ja täydensi Lutheria, jolloin hänen kirjoituksensa ja vaikutuksensa olivat merkittävämpiä. Luther oli erittäin suorasukainen, ja Calviniin verrattuna paljon spontaanimpi ja epäsystemaattisempi, joka näkyi myös hänen kirjoituksissaan. Esipuheessaan latinankielisten teostensa julkaisuun vuodelta 1545, Luther itse, omalla itseironisella ja peittelemättömällä tavallaan, kutsuu kirjoituksiaan raa-aksi ja järjestämättömäksi kaaokseksi, sekä yövalvomisien sekasotkuksi (Martti Luther, Valitut teokset I, 1983, toimittanut Lennart Pinomaa, s. 3). Puolestaan Calvin osasi asettaa sanansa sivistyneemmin ja ymmärrettävämmin. Calvin osasi käsitellä ja ilmaista vaikeita totuuksia systemaattisesti. Tämä voi hyvinkin olla yksi syy sille, miksi kalvinismista tuli suositumpaa kuin luterilaisuudesta. (Timothy George, Theology of the Reformers, p. 166, by Jared Moore in his article ”John Calvin Vs. Martin Luther: Similarities and Differences”, http://sbcvoices.com/john-calvin-vs-martin-luther-similarities-and-differences/)

Toinen, ehkä merkittävämpi syy, on se, että Calvinin kautta Genevestä tuli protestantismin keskus. Geneveen perustettiin yliopistollinen / evankeelinen koulu, jossa kävi opissa lukemattomia uskonpuhdistuksesta kiinnostuneita, ja he veivät uuden opin mukanaan laajalle. Heidän joukossaan oli esim. Skotlannin uskonpuhdistaja John Knox. Koulun tunnustukseen ei kuulunut predestinaatio-oppia, joten sitä ei pidetty erottavana tekijänä protestanttisissa arvoissa. Geneven koulu oli reformoidun teologian ja kirjallisen kulttuurin pääkoulu yli kaksisataa vuotta. Koulun perintöä jatkoi Evangelical Society ja Free Theological Seminary of Geneva, jonka yksi ensimmäisistä opettajista oli Merle D’Aubigné. (Philipp Schaff, History of the Christian Church, Vol. VIII, third book, §160-161, http://www.ccel.org/s/schaff/history/8_ch17.htm) Calvinin vaikutus erityisesti anglo-saksiseen Eurooppaan ja Amerikkaan on ollut suurempi kuin yhdenkään alkuperäisen englantilaisen (ibid. §162). Hänen teoksestaan Institutio Religionis Christianae tuli oppikirja englantilaisiin yliopistoihin, joka nautti yhtä suurta arvostusta kuin Tuomas Akvinolaisen kirja Summa Theologiae keskiajalla. Kirja oli suuriltaosin perusta, jolle teologian opiskelijat rakensivat opintonsa. (ibid. §163)

Kolmas merkittävä syy kalvinismin laajaan levinnäisyyteen on Ranskan vainot hugenotteja kohtaan, jotka niiden vaikutuksesta joutuivat levittäytymään muualle Eurooppaan, vieden näin raamatunoppinsa mukanaan. (ibid.) Neljäs syy voi olla se, kun Luther pysyi ubikviteettiopissa. Se ei tarpeeksi erottanut protestantismia Roomasta. Puolestaan Calvinin hengellistetty opetus erosi edukseen pakanauskonnoista tulleesta taikauskosta, joka oli luonut vaikutuksensa Katolisen kirkon ehtoolliseen.

Lutherin aikoihin nousi uskonpuhdistusta myös Sveitsissä, jossa erityisesti toimi Ulrich Zwingli. Saksan ja Sveitsin uskonpuhdistukselle oli yhteistä Raamatun auktoriteetin korostus, sekä erottautuminen paavinkirkosta (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 168). Erottavaksi tekijäksi muodostui kuitenkin ehtoolliskäsitys, jossa Zwingli painottui symbolisempaan ”muistoaterian” viettoon, joka oli myös lähempänä Calvinin käsitystä. Zwinglin oppeihin perustautuvat ”radikaalit” katsoivat ehtoollisopin muuttamisen perustavanlaatuiseksi asiaksi katolilaisuudesta erottautumiseen, kun taas Luther pelkäsi sen vievän Sveitsin reformaation liialliseen hengellistämiseen ja radikalisoitumiseen, sillä hän oli nähnyt niin tapahtuvan Saksassa ns. hurmahenkisyyden muodossa (jossa uskon päätekijäksi muodostuu sisäiset hengelliset impulssit ennemmin kuin Jumalan Sana), sekä yleisenä anarkismina, jotka eivät olleet Lutherin tarkoitus.

Radikaalireformaatio

”Samaan aikaan kun nämä hurmahenkiset liikkeet myllersivät Saksassa, syntyi Sveitsissä rauhallinen ja uskonpuhdistuksen perusperiaatteisiin rakentuva kastajain liike, joka valitettavasti on virheellisesti samastettu edellä mainittuihin hurmahenkiin.” (Olavi Rouhe, Uskonpuhdistuksen perillisiä, s. 38) Nämä radikaalit jopa löysivät Raamatusta oikean kastekäytännön. Raamatullisesta alusta huolimatta, Zwinglin uskonpuhdistus lopulta pitäytyi lapsikasteessa muodollisista syistä, säilyttääkseen keskiajalta perityn valtiokirkkojärjestelmän (ibid. s. 39; Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 155). Nk. radikaalirformaation hedelmänä syntyi ns. anabaptistit, joilla oli yhtäläisyyksiä taborilaisiin (ibid. s. 155). Kuitenkin ”varsinainen anabaptismi, kastajaliike, on erotettava ’sisäiseen sanaan’ vetoavista spiritualisteista ja mm. kolminaisuuden kieltävistä rationalisteista. Ellei tätä erotusta tehdä, syyllistytään helposti sellaisiin erehdyksiin, joissa evankelisia anabaptistejakin syytetään spiritualismista, vaikka nämä itse torjuivat spiritualismin ainakin yhtä jyrkästi kuin Luther ja muut klassisen protestantismin uskonpuhdistajat.” (Olavi Rouhe, Uskonpuhdistuksen perillisiä, s. 42) Evankeelisen kastajaliikkeen historiassa tunnetuin nimi lienee tälläkin hetkellä Menno Simons, joka johti Alankomaiden uskonpuhdistusta. Valtiokirkkoa kannattavien mukaan, Simons johti ”radikaalireformaatiota”, mutta Raamatun valon lisääntymisen mukaan ”uskonpuhdistusta”.

Reformaatio ja sapatti

”Raamattu ja yksin Raamattu oli uskonpuhdistuksen taisteluhuutona. Mutta kuten edellä jo totesimme, ei ollut kohtuullista odottaa, että uskonpuhdistajat heti olisivat nähneet kaikkea Raamatun totuutta ja jaksaneet sitä kaikessa panna käytäntöön. Tämä tosiasia tarjosi Rooman kirkolle mahdollisuuden syyttää mm. luterilaisia epäjohdonmukaisuudesta ja puolustaa omaa valtaansa, joka edellytti tradition ottamista huomioon Raamatun rinnalla.” (Olavi Rouhe, Uskonpuhdistuksen perillisiä, s. 149)

Sekä Luther että Calvin näkivät sapatin Jumalan asettamana päivänä, jolloin lepo tarkoitti myös pyhitystä ja Jumalan sanan tutkistelua (P. Gerard Damsteegt, Th.D, The Sabbath and the Most Prominent Magisterial Reformers, s. 4-5, https://adventistbiblicalresearch.org/sites/default/files/pdf/Sabbath%20and%20Reformers.pdf). Molemmat myös uskoivat, että sapattia vietettiin ennen Siinain dekalogia, niin kuin Raamatussa lukee (2.Moos. 16) (ibid. s. 4-10). Luther ymmärsi yhden sapatin syvimmistä merkityksistä kirjoittaessaan: ”Vaatii suurta taitoa erottaa Jumalan työ, ja antaa Hänen tehdä työnsä meissä, jotta loppujen lopuksi kaikki työmme olisivat Jumalan, eikä meidän. Tämä on oikea tapa viettää (juhlia – celebration) sapattia, levätä omista töistämme ja olla täynnä Jumalan töitä. Kaiken tämän saa meissä aikaan usko.” (ibid. s. 6; Martin Luther, Commentary on Psalm 68, of Luther’s Works, ed. Jaroslav Pelikan and Helmut T. Lehmann [St. Louis: Concordia, 1958], 13:25.)

Sekä Luther, Calvin että Zwingli, kuitenkin, uskoivat, että mikä tahansa viikonpäivä kelpaa sapatin päiväksi (P. Gerard Damsteegt, ibid. s. 11-12, 22, 34). Uskoen apostolien vaihtaneen päivää, Luther ja Calvin pitäytyivät sunnuntaissa. Zwinglille olisi käynyt mikä tahansa päivä (ibid. s. 34).

1400-1500 luvulla seitsemännen päivän sapattia viettäviä kristittyjä oli mm. Venäjällä, Espanjassa ja Intiassa. Venäjän subbotnikit hävitti Ortodoksinen kirkko. Espanjan ja Intian sapatinpitäjät saavutti Inkvisitio. 1600-luvun Englannissa raamatullisen lepopäivän viettäjiä kutsuttiin seitsemännen päivän miehiksi. Heitä tapettiin ja tuomittiin vankeuteen ja sakkoihin. (http://www.theseventhday.tv/transcript4.html)

Keski-Euroopassa anabaptistit Andreas Bodenstein von Carlstadt, Oswald Glaidt ja Andreas Fischer eivät löytäneet Raamatusta tukea sapatin muuttamiselle sunnuntaiksi. Glaidtin ja Fischerin saarnaamisen tuloksena Puolaan syntyi huomattava sapatin pitäjien joukko. Fischer saarnasi esim. Moraviassa, Bohemiassa ja Slovakiassa, kunnes hänet teloitettiin 1540. (ibid.)

Kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf (1700-1760), hernhutilaisuuden perustaja vietti sapattia. ”Vaikka Zinzendorf ei halunnut tuomita ketään sapattikysymyksessä ja vaikka hän siis piti tavallaan kahta sapattia – ensin varsinaista sapattia, viikon seitsemättä päivää, ja sitten vielä muiden kristittyjen tavoin viikon ensimmäistä päivää Herran ylönousemuksen muistopäivänä – on miltei huvittavaa todeta, ettei Zinzendorf sittenkään säästynyt sinä aikana varsin yleisiltä oikeudenkäynneiltä lepopäivän rikkomisesta.” (Olavi Rouhe, Uskonpuhdistuksen perillisiä, s. 55)

”Jatkuvassa uskonpuhdistuksessa ei hylätä eikä unohdeta aikaisempien uskonpuhdistajien vastaanottamaa valoa. Jokainen uusi Jumalan sanasta tehty löytö liittyy edelliseen.” (Olavi Rouhe, ibid. s. 83) Jumala sanoo Ilmestyskirjan kautta, että lopunajalla olisi liike, joka julistaa Kolmen enkelin sanomaa (Ilm. 14:6-12). Jumalan laki on unohdettu ja maailma on sekasorron, julmuuden ja kaikkien kauheuksien näyttämönä (2.Tim. 3:1-9; Matt. 24:3-15; Ilm. 15:10-11). Erityistä vihaa tullaan tuntemaan niitä kohtaan ”jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle.” (Ilm. 12:17). Mikä on tämä Jeesuksen todistus? Ilmestyskirja paljastaa sen: ”Jeesuksen todistus on profetian henki.” (Ilm. 19:10). Joelin kirjassa ennustettiin: ”Näitten jälkeen minä olen vuodattava Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat, nuorukaisenne näkyjä näkevät. Ja myös palvelijain ja palvelijattarien päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni.” (Joel. 2:28-29) Jumala, siis, lupaa profeetallista ohjausta muinaisien aikojen ja Jeesuksen sekä apostolien aikojen lisäksi myös lopunajan myöhemmälle jaksolle, koska silloin uskonpuhdistus on tullut vaiheeseen, jossa Jumalan seurakunnalla on jälleen kaikki Jumalan käskyt, mukaan lukien sapattikäsky. On erittäin huomion arvoista, että Jumalan kansalla on ollut näkyjä ja ilmestyksiä näkeviä profeettoja keskuudessaan ainoastaan silloin, kun heillä on ollut kaikki Jumalan käskyt. Tosi profeetan tuntomerkkeihin kuuluukin Jumalan lain ja todistuksen korottaminen: ”Pysykää laissa ja todistuksessa!” Elleivät he näin sano, ei heillä aamunkoittoa ole.” (Jes. 8:20). Toisaalta myös uskostavanhurskautuminen on yksi aspekti, jota profetian henki ja jokainen tosi uskova korottaa. Ilmestyskirja sanookin lopunajan jäännös-seurakunnasta seuraavaa: ”Tässä on pyhien kärsivällisyys, niiden, jotka pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon” (Ilm. 14:12 VKR). Sapatti onkin levon lahja Jumalan vanhurskaudessa; se julistaa ainoastaan uskon kautta vanhurskautumista, sillä se on Jumalan voiman ja auktoriteetin merkki sekä maailman luomisessa että ihmisen lunastamisessa. Ihmisellä ei ole osuutta ja voimaa kumpaankaan näistä: maailman luomiseen (joka on jo päätetty ja jonka Jumala teki kuudessa päivässä, ja lepäsi seitsemännen päivän), eikä itsensä vanhurskauttamiseen (synnittömäksi julistamiseen Jumalan edessä, jonka Jumala tekee ainoastaan Jeesuksen veren perusteella).

Ellen G. White on yksi Seitsemännen päivän adventistiseurakunnan tärkeimmistä uranuurtajista, ja ehdottomasti sen vaikuttavin henkilö. Elämänsä aikana hän näki noin 2000 näkyä ja profeetallista unta (Onni Määttänen, Herran Sanansaattaja, s. 69). Hän myös opetti sekä Jumalan Kymmenen käskyn pysyvyyttä että uskonvanhurskautta (Jeesuksen uskoa).

Euroopassa keskiajalta peräisin ollut uskontopakko, jonka rajoitukset kahlitsivat suomalaisiakin herännäisliikkeitä, johti tuhansien protestanttisten pyhiinvaeltajien siirtymiseen Euroopasta Uuteen maailmaan, Pohjois-Amerikkaan. Koska Amerikan Yhdysvaltain perustuslaki 1776 takasi kaikille uskonnonvapauden, se loi samalla edellytykset adventtiherätyksen kasvulle ja leviämiselle. (https://kirjasto.adventist.fi/historia-kansainvalinen)  Yksi ensimmäisistä Jeesuksen takaisintuloa odottavista adventisteista, jolle raamatullinen sapatti valkeni, oli merikapteeni nimeltä Joseph Bates. Hän esitti asian metodisti-taustaiselle Ellen Whitelle ja hänen miehelleen James Whitelle, jotka eivät aluksi hyväksyneet sitä. Myöhemmin, Raamattua ahkerasti tutkittuaan, he ottivat vastaan seitsemännen päivän levon syksyllä 1846. Vasta myöhemmin, huhtikuussa 1847, Ellen sai näyn, joka vahvisti seitsemännen päivän sapatin tärkeyttä (George R. Knight, Ellen Whiten elämä ja teokset, s. 21-22). Tästäkin eteenpäin, näyillä oli samankaltainen vahvistava asema Raamatusta löytyneille opeille. Uskonpuhdistus otti merkittävän askeleen. Nyt maailmassa oli liike, joka julisti ja julistaa Kolmen enkelin sanomaa, viimeistä sanomaa, joka on saarnattava todistukseksi kaikille kansoille, ennen kuin armon ovi sulkeutuu ja Jeesus tulee taivaan pilvissä lupauksensa mukaan.