Uskonpuhdistus Englannissa, taistelu Raamatusta ja Rooman uusi ase

Valdolaisten, Wycliffen, muiden esi-uskonpuhdistajien, Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien tarkoitus oli saada Raamatulle arvovalta. Taistelu sen arvovallasta jatkui ja on jatkunut aina nykyaikaan saakka. Wycliffen Raamattu oli käännetty latinalaisesta tekstistä, jossa oli paljon virheitä. Erasmus Rotterdamilainen korjasi useimpia virheitä laatimalla alkutekstipohjaisen kreikankielisen ja latinankielisen Uuden Testamentin, joka oli merkittävä askel uskonpuhdistukselle (Ellen White, Alfa & Omega 7, s. 214). Tästä seurasi uusi askel: William Tyndale (1494-1536) jatkoi Wycliffen alkamaa työtä, ja käänsi Raamatun englanniksi. Uuden Testamentin painamistyölle Tyndale sai hyväksynnän Wormsin kaupungista. Myös Englannin kuningas Henrik VIII tuki häntä; ja kolme vuotta Tyndalen kuoleman jälkeen Henrik julkaisi englanninkielisen ”Great Bible”-raamatunkäännöksen, joka oli laadittu Tyndalen käännöksen pohjalta.

Uskonpuhdistus lähti hyvin käyntiin Englannissa. Raamatun kanssa ristiriidassa olevat seremoniat poistettiin. Laitettiinpa siellä toimeen jopa Sveitsin mallin mukainen radikaalimpi kirkollisten tapojen puhdistus. Katolinen kirkko ei katsonut hyvällä Tyndalen ja Henrikin puuhia, ja he yrittivät kaikin keinoin painostaa ja masentaa Tyndalea ja estää Raamatun leviämistä (J. H. Merle d’Aubigné, History of the Reformation in the Sixteenth Century, Volume V, http://www.gutenberg.org/files/41484/41484-h/41484-h.htm). Paavi julisti Henrikin pannaan ja yritti, siinä onnistumatta, saada Saksan keisari Kaarle V:n ja Ranskan kuningas Filip I:n sotaan Englantia vastaan (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 215).

Henrikin tyttären Maria ”Verisen” noustua valtaan uskonpuhdistus otti merkittävän askeleen taaksepäin ennen kaikkea valtiollisissa rakenteissa (joka kuitenkin vaikuttaa aina myös kansaan), kannattamalla katolilaisuutta. Hänen jälkeensä kuningatar Elisabet I jatkoi isänsä uskonpuhdistuksellisia toimia. Hänen hallituskaudellaan konvokaatio hyväksyi arkkipiispa Parkerin 39 artiklaa, joiden mukaan ”Raamattu on ilmoituksen ainoa lähde, yleiset kirkolliskokoukset eivät ole erehtymättömiä, ehtoollisoppi on kalvinilainen. Kirastulioppi ja kuvain- ja pyhäinjäännösten palvonta hylätään.” (ibid. s. 221)

Katolinen kirkko ei hyväksynyt uskonpuhdistajien uudistuksia, ja pysyi kannassaan. Katolisissa Välimerenmaissa ja yleisesti katolilaisten syvissä riveissä humanismi ja reformaatio saivat aikaan Katolisen kirkon oman sisäisen ”uskonpuhdistuksen”, joka ulottui siveelliseen ja organisationaaliseen puoleen. Trenton kirkolliskokous (1543-1563) oli uudistusten pääarkkitehti. Se valjasti käyttöön juuri perustetun, entistä kurinalaisemman ja tuloksia aikaansaavamman instituution: Jesuiitat. Siveellisestä vakavuudesta, syvemmästä henkilökohtaisesta hurskaudesta ja avustuksellisesta aktivismista alkoi tulla painottavia tekijöitä; mutta katolilainen oppi pysyi samana. Munkkikuntien askeettisuutta ja kuria pyrittiin lisäämään. ”Jesuiitat antoivat munkkielämälle uuden muodon, joka palautti sille sen hallitsevan aseman katolisen kirkon selkärankana.” (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 226). Jesuiittaveljestön perustivat espanjalainen Ignatius Loyola (1491-1556) ja kuusi hänen ystäväänsä Pariisissa 1534.

Katolisen kirkon uskonpuhdistuksen toinen tärkeä päätavoite oli ja on vastauskonpuhdistus. Tämän agendan alaisuudessa painottaviksi tekijöiksi muodostuivat vahvempi lähetystyö, sekä yhteiskunnallinen ja poliittinen vaikuttaminen. Rooma ryhtyi käyttämään voimallisesti uutta asettaan. Jesuiitat ”keskittyivät ruhtinaiden voittamiseen puolelleen. Tätä menetelmää ei sovellettu ainoastaan vastauskonpuhdistuksen Eurooppaan, vaan jesuiittojen kaikkeen lähetystyöhön. He olivat kansainvälisiä ja poliittisesti ja diplomaattisesti toimeliaita.” (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 271) Paavin maailmanherruusvaatimukset olivat yhä voimassa. ”Paavin universalismi ja Espanjan ja Portugalin imperialismi löysivät toisensa läheisen yhteistyön merkeissä… Löytöretkillä oli kristillisen ristiretken luonne.” (ibid. s. 228) ”Samat ajan virtaukset, joiden varaan Espanjan imperialismi rakentui (ristiretki-ihanne, asketismi ja uskonnollisesti johdettu kulttuuri), esiintyivät Ignatius Loyolalla. Jesuiiitaveljestön kansainvälisyyden ansiosta espanjalainen henki levisi katoliseen kirkkoon myös muualla.” (ibid. s. 231)

Ellen White kirjoittaa: ”Uskonpuhdistuksen ensimmäiset voitot olivat takanapäin, ja Rooma kokosi uusia joukkoja sen tuhoamiseksi. Perustettiin jesuiittaveljestö, paavinkirkon puolustajista julmin, häikäilemättömin ja mahtavin. Jesuiitat eivät piitanneet luonnollisen kiintymyksen vaatimuksista ja omantunnon äänestä eivätkä tunnustaneet muita sääntöjä ja siteitä kuin oman järjestönsä antamat… Mikään rikos ei ollut heille liian suuri, ei mikään petos liian alhainen, eikä mikään valepuku liian vastenmielinen. Heidän vakaa aikomuksensa oli tuhota protestantismi ja palauttaa paavin ylivalta… Järjestön perusperiaatteita oli, että tarkoitus pyhittää keinot. Valehtelu, varkaus, väärä vala ja salamurha olivat suositeltavia, kun ne palvelivat kirkon etua. Jesuiitat soluttautuivat valtion virkoihin, etenivät kuninkaiden neuvonantajiksi ja vaikuttivat kansakuntien politiikkaan. He ryhtyivät palvelijoiksi vakoillakseen isäntiään. He perustivat oppikouluja ruhtinaille ja aatelisille ja kouluja rahvaalle… Mihin tahansa jesuiitat menivät, siellä paavikunnan asema elpyi.” (Ellen White, Suuri Taistelu, s. 153-154, http://www.great-controversy.org/Finnish/Finnish-84-all.pdf)  Mantere-Sarva Historian oppikirjassa lukee: ”[Jesuiittojen] Veljeskunta oli sotilaalliseen tapaan järjestetty munkisto, jonka jäsenet eivät kuitenkaan asuneet luostareissa, vaan toimivat eri aloilla, kaikkialla vaikuttaen katolisuuden hyväksi. He perustivat oivallisia oppikouluja, joissa istuttivat nuorisoon halun taistella katolisen kirkon puolesta. Ruhtinaiden rippi-isinä he yllyttivät hallituksia tukahduttamaan ’kerettiläisyyden’. He toimivat häikäilemättä, keinoihin katsomatta. ’Tarkoitus pyhittää keinot’, oli heidän ohjelauseensa. Suurimmatkin rikokset olivat sallitut, jos esimies määräsi ne tehtäviksi ja niistä oli ilmeistä hyötyä katoliselle kirkolle.” (s. 143, Werner Söderström osakeyhtiö, 22. painos, Porvoo, 1952)

1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa alkoi konfessionalismin eli tunnustuksellisuuden aika. Katolilainen yhtenäiskulttuuri oli hajonnut, ja uskonnollisen taistelun päärintamaksi alkoi muodostumaan opilliset asiat. Yksi vastauskonpuhdistuksen merkittävimmistä tarkoituksista oli ja on akateeminen vaikuttaminen. Trenton kirkolliskokous ”muutti päätöksillään keskiaikaisen yhtenäiskirkon katoliseksi tunnustuskirkoksi.”(Christenssen & Göranson, Kirkkohistoria 2, s. 239) Rooma keskitti erityisesti voimiaan tunnustuksensa opettamiseen. ”(Jesuiitta)Veljestö pyrki yliopistojen valloitamiseen,… kollegioiden perustamiseen ja uudistetun pedagogiikan kehittämiseen humanistiselle pohjalle.” (ibid. s. 248) ”Jesuiittojen opetustoiminta tähtäsi maan valloittamiseen kirkolle. Siitä tuli voimakkaasti yhteiskuntaan suuntautuvaa.” (ibid. s. 321) ”Saksassa katolista restauraatiota hallitsi aluksi keisarin harjoittama pidättyväinen tunnustuspolitiikka. Restauraatio aloitti soluttautumisen etelästä, Etelä-Saksan katolisista ruhtinaista. Pian katolinen restauraatio alkoi siirtyä hyökkäykseen, muuttua vastauskonpuhdistukseksi. Katolisen restauraation panivat alulle yksittäiset kyvykkäät jesuiitat, huomattavimpana Petrus Canisus (1521-1597), jota on nimitetty Saksan toiseksi apostoliksi… Jesuiittaveljestö jatkoi koulutuslaitosten perustamista ja organisaationsa laajentamista. Jo vuoteen 1564 mennessä jesuiitat olivat perustaneet neljä saksalaista veljestöprovinssia ja kollegioitaan perustamalla etenivät kulttuurivoimana nopeasti. Koulutusta tarjottiin laajalle valikoimalle eri yhteiskuntaluokista peräisin olevia lahjakkuuksia; tämä kulttuuripolitiikka oli ruhtinaille mieleen. Opetus oli luonteeltaan klassis-humanistista ja sen ohjenuorina olivat ylimpien yhteiskuntaluokkien, hovin, kuninkaan virkamiesten ja kirkon kasvatusihanteet.” (ibid. s. 271) Vuoteen 1615 mennessä, jesuiittojen jäsenlistalla oli jo noin 13000 henkeä. Itse protestanttisen reformaation ohella, jesuiittojen vastauskonpuhdistuksesta tuli vaikuttavin liike modernin historian aikana. (Albert Henry Newman, op. cit., vol. 2, pp. 365 11; Joseph HergenrOther, Handbuch der allgemeinen Kirchengeschichte, vol. 3, pp. 289 ff.; Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers, s. Vol. 2, s. 464, http://docs.adventistarchives.org/docs/PFOF/PFOF1948-V02.pdf#view=fit)

William Tyndalen, Lutherin ja Geneven Raamattuja vastaan, jesuiitat ryhtyivät laatimaan omaa Raamattuansa (Douay Rheims version, joka valmistui v. 1582). Kuningatar Elisabet havaitsi jesuiittaraamatun vaarat, ja hän lähetti Thomas Cartwrightin Geneveen Theodore Bezan ja Jean Calvinin luokse tutkimaan Textus Receptuksen kreikkalaisia ja latinalaisia käsikirjoituksia, joiden pohjalta hän kirjoitti Douay Rheims Raamatun kumoavan julkaisun v. 1583. Les Garretin mukaan, hän teki sen tyrmäävästi. (Les Garrett, Which Bible can we trust, Christian Centre Press, s. 60; Philipp Schaff, Encyclopedia, http://www.ccel.org/s/schaff/encyc/encyc02/htm/iv.vi.cxlix.htm; http://en.wikisource.org/wiki/1911_Encyclop%C3%A6dia_Britannica/Cartwright,_Thomas)

Uskonpuhdistus oli voitolla; ja lopulta paavi antoi Espanjan laivaston hyökätä Englantia vastaan, johon oli tekosyynä Elisabetin antama sotilaallinen tuki hollantilaisille espanjalaisia vastaan Hollannissa (http://www.goldenhind.co.uk/war-with-spain.php), sekä Christensenin ja Göranssonin mukaan väärät syytökset Maria Stuartin teloituksen määräämisestä, koska ”Elisabet vastusti kruunatun monarkin tuomitsemista kuolemaan” (Kirkkohistoria 2, s. 330); Stuart teloitettiin v. 1587. Niinpä, vuonna 1588 Englannin rantoja kohti saapui 130 espanjalaista laivaa, pahat mielessään. Jesuiittojen nimenomainen tarkoitus oli jälleen pysäyttää protestanttien Raamatun kopioimisen sallivat olosuhteet, toisin sanoen pysäyttää Raamatun leviäminen. Taisteluun puuttui kuitenkin Jumalan sormi, ja 51 laivaa Espanjan laivastosta tuhoutui myrskyssä, ja 10 laivaa he upottivat itse (http://en.wikipedia.org/wiki/Spanish_Armada). Herra varjeli ihmeellisesti Sanaansa. Ilman Hänen puuttumistaan historiaan, ihmiskunnalla ei olisi Raamattua tänä päivänä. ”Jumalan jokainen sana on tulessa koeteltu, hän on niiden kilpi, jotka häneen turvaavat.” (Sananl. 30:5)

Elisabet teki kuitenkin joitakin myönnytyksiä katolilaisuudelle, ja hän pyrki luomaan ”keskitien” katolilaisuuden ja kalvinismin välille. Englannin radikaaliset kalvinistit (puritaanit) eivät hyväksyneet katolilaisuuden liian suurta vaikutusta maansa poliittis-uskonnolliseen ilmapiiriin (anglikaaniseen kirkkoon), eivät hyväksyneet valtion piispojen korostettua asemaa, eivätkä tunnustaneet sovitteluratkaisuja katolisen ja protestanttisen jumalanpalveluksen välillä; sen johdosta heitä alettiin vainoamaan. Heistä osa palasi anglikaanisuuteen; osa erosi ja ryhtyi ns. kongregationalisteiksi (vapaakirkollisuus) ja kveekareiksi (”vapisijat”, ”ystävät”); ja osa muutti Amerikkaan (Mayflower -laivalla 1620).

Samoihin aikoihin (1600-luvun loppupuolella), Saksan valtion puhdasoppisuuden ja luterilaisuuden nimissä harjoittamaa uskontopakkoa, väkivaltaa, noitavainoja ja julmuutta vastaan nousi pietismi. Sen keulakuva Phillipp Jacob Spener (1635-1705) ”tunsi erityistä kiinnostusta Raamatun ja etenkin Ilmestyskirjan profetioita kohtaan. Yhdenmukaisesti muiden uskonpuhdistajien kanssa hän näki Rooman paavikunnassa ennustetun Babylonin ja antikristuksen. Hän valitti syvästi sitä tosiasiaa, ettei uskonpuhdistus ollut ainoastaan pysähtynyt vaan vieläpä taantunut.” (Olavi Rouhe, Uskonpuhdistuksen perillisiä, s. 52) Pietismi täytyy kuitenkin erotella maltilliseksi- ja yltiöpietismiksi. Spener edusti maltillista puolta; yltiöpietismi harrasti kiihkoilua, joka ei ole sopusoinnussa evankelisen kristillisyyden kanssa (ibid. s. 51).

Jumala toi Lutherin kautta valon uskon kautta vanhurskauttamisesta. Kuitenkin Saatana vääristi tämän opin ja vei ihmisiä kohti ääripäätä: antautumista siveettömyyteen ja synnin orjuuteen Jumalan armon varjolla. Tähän epäkohtaan puritaanit, pietistit ja metodistit pyrkivät tuomaan Jumalan armon muuttavan voiman painotusta, joka näkyy uskovan teoissa. Metodismi ja arminiolaisuus myös tehokkaasti vastustivat ennaltamääräämisoppia.

Vuonna 1547, 42-vuotiaan Skotlannin uskonpuhdistaja John Knoxin ensimmäisen saarnan aihe oli se, että Danielin kirjan 7:n luvun Antikristus on paavikunta (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers Vol. 2, s. 445, http://docs.adventistarchives.org/docs/PFOF/PFOF1948-V02.pdf#view=fit). Vuonna 1560 Skotlannin parlamentti piti äänestyksen uskontunnustuksen puolesta, ja paavillinen lainsäädäntö hylättiin (ibid. s. 448). Katolilaisten skottien kuningatar Maria Stuart nousi Knoxia vastaan, mutta protestanttisten skottien ja englantilaisten kuningatar Elisabet kukisti hänet. John Knox jatkoi Danielin kirjan luentojen sekä jylisevien saarnojen pitämistä kuolemaansa asti, joissa hän mm. tuomitsi Trenton kirkolliskokouksen päätöksen sekä hugenottien joukkosurman Ranskassa (ibid. s. 450). Juuri valittu uusi valtionhoitaja Morton lausui hänen hautajaisissaan: ”Siinä makaa mies, joka ei koskaan pelännyt ihmisen kasvoja.” (McCrie, op. cit., p. 340; ibid. s. 450)

Protestanttinen eli historiallinen antikristustulkinta ajoi jesuiitat laatimaan oman tulkintansa Antikristuksesta. Danielin kirjan antikristustulkintaa vastaan he laativat preteristisen ja futuristisen tulkintaperiaatteen. Futuristisen tulkinnan loi salamancalainen jesuiitta tutkija, kirjoittaja ja kriitikko Francisco Ribera (1537-1691) noin vuonna 1590. Tulkinnan mukaan Rooma muuttuu antikristukseksi tulevaisuudessa kun se eroaa paavista. Nykyään futuristiseen teoriaan liitetään sionismi, juutalaisen temppelin uudelleenrakennus ja salaisen tempaamisen oppi. (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers Vol. 2, s. 489, 493, http://docs.adventistarchives.org/docs/PFOF/PFOF1948-V02.pdf#view=fit) (Enemmän Israelin merkityksestä lopunajan tapahtumissa sekä temppeliteologiasta artikkelissa Israel muinoin ja nykyään)

Yritykseksi paavikunnan täydellisestä poistamisesta antikristusepäiltyjen listalta, espanjalainen jesuiitta Luis De Alcazar (1554-1613) laati preteristisen tulkinnan. Hänen 900-sivuinen kommentaarinsa, ja 40 vuoden tutkimuksen tulos, julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1614. Siinä Ilmestyskirjan peto selitetään pakanalliseksi Roomaksi ja Danielin kirjan pieni sarvivalta oli Antiokus Epifanes IV (ibid. s. 507-508). Tämä tulkinta ei, tosin, ollut uusi. Useat keskiajan skolastikot uskoivat Epifaneksen olevan Antikristuksen esikuva tai ensimmäinen vähäisempi toteutuminen (ibid. s. 269-270). Myös Luther ajatteli niin, lisäten Antikristuksen suuremmaksi toteutumiseksi paavikunnan. Epifanestulkinnassa on kuitenkin useita ongelmia, eikä se täytä raamatullisen Antikristuksen tunnistamisen mittoja (aiheesta tutkielmassa: Kristillinen apokalyptiikka).

Vastauskonpuhdistuksen hedelmiä

Jo ennen Calvinia, miehet nimeltä William Farel ja Jacques Lefévre aloittivat uskonpuhdistuksen Ranskassa. Farel oli se henkilö, joka suostutteli Calvinin jäämään Geneveen. Heidän kauttaan Ranska sai evankeliumin valon, mutta pysyi horjuvana kannassaan. Calvinin kautta Ranska sai toisen mahdollisuuden, mutta tällä kertaa se teki valintansa ja hylkäsi Jumalan Sanan.

Katoliset papit olivat toimeliaita. ”He kääntyivät kansan puoleen. Keinoja säästämättä taikauskoisessa rahvaassa herätettiin pelkoa, ennakkoluuloja ja uskonkiihkoa. Seuratessaan sokeasti vääriä opettajiaan Pariisin kävi kuten muinoin Jerusalemin: se ei tuntenut etsikkoaikaansa eikä tiennyt, mikä sen rauhaan sopi.” (Ellen White, Alfa & Omega 7, s. 192) Vainon hyökyaallot kohtasivat Pariisin protestantteja. ”Kun Ranska hylkäsi taivaan lahjan, se kylvi laittomuuden ja turmion siemenen, joka syyn ja seurauksen lain mukaan tuotti auttamattomana tuloksena vallankumouksen ja hirmuvallan (Ranskan Suuren vallankumouksen 1789-99)” (ibid. s. 198). Ranskan vallankumouksen aikana ateismi ja naturalismi vallitsivat.

Naturalistinen ajattelumalli iti myös Englannissa, jossa suosituksi nousi deismi. Jumalan luonnetta ei haluttu etsiä, tutkia, eikä nähdä; ja Hänet asetettiin kaukaiseksi ja välinpitämättömäksi hahmoksi ja ainoastaan kaiken alullepanijaksi (deismi), kiellettiin kokonaan (ateismi), tai Hänet spiritualisoitiin persoonattomaksi ja panteistiseksi jumalaksi. Alettiin luottaa enemmän kuviteltuihin aineessa itsessään oleviin voimiin (materialismi ja evoluutioteoria). Raamatun kirjoittajat nähtiin pahimmassa tapauksessa itsekkäinä huijareina, jotka olivat kirjoittaneet nationalistisista tai omaa arvoa kohottavista vaikuttimista ja muuttaneen edellisen kirjoittajan sanomaa (dokumenttiteoria); väitettiinhän heidän jumalansakin olevan vain kulttuurievoluution tuotosta. Valistuksen nimellä kulkeva tieteen kaikkivoipaisuus ei suostunut näkemään raamatullisia Jumalan suoranaisia puuttumisia ihmiskunnan historiaan, ja eväsi yliluonnollisen mahdollisuuden. Jeesuksen jumaluus, neitseellinen syntymä, ylösnousemus ja ihmeet kiellettiin. Historiallis-kriittinen näkökulma Raamattuun oli syntynyt.

Deisteillä oli vaikutuksensa myös mannermaalla. ”Esimerkiksi synoptisten evankeliumien suhteista alettiin esittää uusia teorioita. Johann Jacob Griesbach (1745–1812) julkaisi oman synoptisen tekstieditionsa 1774 ja esitti samalla teorian synoptisten evankeliumien suhteista: Luukas käytti Matteusta, Markus puolestaan sekä Matteusta että Luukasta. Johann Gottfried Eichhorn (1752–1827) esitti alkuevankeliumihypoteesiin 1794. Sen mukaan synoptikkojen taustalla olisi yhteinen arameankielinen ”Urgospel” eli alkuevankeliumi. Heinrich Julius Holtzmann (1832–1910) loi pohjan nykyiselle kaksilähdeteorialle 1863 julkaistulla tutkimuksellaan Die synoptischen Evangelien: Ihr Ursprung und geschichtlicher Character. Vanhan testamentin puolella kirjallisuuskriittinen lähestymistapa alkoi kantaa hedelmää Julius Wellhausenin (1844-1918) tutkimusten myötä.” (Petri Luomanen, Kriittisen raamatuntutkimuksen historia – lyhyesti, http://www.helsinki.fi/teol/pro/emo/tarkastelutapoja/metodit1.html)

Kriittinen raamatuntutkimus sai erityisen voiman taakseen 1700-1800-luvun Euroopassa jesuiittojen humanismin ja deismin sekä yleisen naturalistisen deismin luotua sille yliopistollista vaikutusta ja pohjaa (Verrattaessa jesuiitojen ja deistien jumalia, molemmat ovat kaukaisia ja välinpitämättömiä). Humanismissa ei sinänsä ole mitään väärää, ellei sen väitteet ole Raamattua vastaan. Sen ottaessa Raamatun paikan opetuksen keskipisteenä ja hallitsevana maailmankatsomuksena, Jumalan vaikutus jää taka-alalle. Spiritismi, okkultismi ja salatieteet kiehtoivat monia ihmisiä, jo 1800-luvulla, enemmän kuin Raamattu. Raamatun Hengen väärinymmärrys sekä jesuiittojen vastauskonpuhdistuksena luoma painotus mystiikkaan, sekä humanismin ja renessanssin ”Kosmiseen Kristukseen”, nostivat esiin hurmahenkisyyttä (jo paljon ennen 1800-lukua), spiritismiä ja spiritualismiä. Kyseessä on ”individualisitinen, ihmisen sisäiseen elämään keskittyvä ilmiö, joka on jatkoa myöhäiskeskiajan mystisille, uusplatonisille ajatuksille. Se omistautuu sekä luonnonfilosofisiin, panteistis-mystisiin spekulaatioihin että kristuskeskeiseen spiritualistiseen mystiikkaan… joiden mukaan yksilön sielu on mikrokosmos, joka on osallinen maailmansielusta, ja pitää Kristusta ja sielua mystisesti identtisinä.” (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 2, s. 157).

Yleisen Eurooppalaisen humanismin, paavin maallisen vallan murenemisen, sekä reformaation vaikutuksesta individualismi nousi suosituksi. Raamattu kertoo, että Jumala on antanut jokaiselle ihmiselle omatunnonvapauden, jonka säätelemiseksi millään vallalla tai voimalla (esim. paavilla, hengellisellä tai poliittisella instituutiolla) ei ole oikeutta. Kun Lutherin individualismi pyrki rakentumaan Raamatulle, Ignatius Loyolan individualismi pyrki rakentumaan ihmisen sisäiselle hengelle tai hengille, jotka saavutetaan näkyjen ja unien kautta. Loyolan ”uskonpuhdistus” perustuu kosmisuudelle ja renessanssista periytyvälle mystiikalle. Lutherin käännyttyä Raamatun puoleen, Ignatius Loyola kääntyi sisäisen hengen, henkilökohtaisten kokemusten ja visioiden puoleen. Niille oli ominaista henkeä psykologisoiva ja mantramaisesti kokemuksiin ajava hurmiollisuus. Jesuiittaveljestö ”muovasi uudeksi sääntökunnissa elävän vanhemman mystiikan, yksilöllisti sen, ja syvensi sitä psykologisesti ajan herkän visionaaris-ekstaattisen ja aktiivisen luonteen mukaisesti.” (ibid. s. 230) Merle d’Aubigné kirjoitti: ”Luther kääntyi kohti Kristusta, Loyola kääntyi ainoastaan itseensä… Inigo (Loyola) ei etsinyt totuutta Pyhistä Kirjoituksista, vaan kuvitteli sen sijaan välitöntä kommunikointia henkimaailman kanssa.” (Merle d’Aubigné, History of the Reformation in the Sixteenth Century, Vol. 3, s. 104; https://archive.org/stream/historyreform1603merluoft/historyreform1603merluoft_djvu.txt)

Spiritistisen ja humanistisen uskontotieteen ja uskonnon harjoittamisen perustuttua jesuiittojen vastauskonpuhdistuksen opeille, voimme nähdä sen hedelmiä nykyaikana. Vaikutus on nähtävissä mm. New Age liikkeessä, teosofiassa, okkultismissa, parapsykologiassa, scientologiassa, astrologiassa, ufo-kultissa, transendettisessa mietiskelyssä, joogassa, shamanismissa, sekä yleisessä itämaisten uskontojen ja mietiskelytapojen suosiossa. Hedelmät näkyvät myös karismaattisessa liikkeessä sekä hurmiollisten kokemusten hakuisuudessa monissa kristillisissä piireissä.

Tieteen puolella vaikutus näkyy erityisesti evoluutioteoriassa. Makroevoluutioteoria perustuu, nimittäin, animistiseen ja panteistiseen uskomukseen, jonka mukaan luonnossa ja aineessa itsessään on voimia, jotka aiheuttavat kehitystä yli Raamatun mainitsemien ”lajien” (1.Moos. 1:21, 24, 25; 6:20; 7:15). Tämän teorian pohjalta luomiskertomukseen on sisällytetty miljoonia vuosia ja luomispäivien järjestyksen kanssa muodostuu ongelmia. Lisäksi eliöiden ja ihmisten asteittainen kehitys miljoonia vuosia kestäneen kuoleman ja kärsimyksen kautta, on vastoin uskonpuhdistuksen ja Raamatun jumalkuvaa, jossa Jumala on johdonmukainen ja välittävä.

Ikävä kyllä, vastauskonpuhdistus pääsi voitolle ja maailma menee kohti tuhoaan. Katolilainen universalismi ja yhteisuskonnollisuus on vallannut maailman. Ihmiskunta on unohtanut ne kauheat julmuudet joita paavikunta toteutti valtansa huipulla keskiajalla, ja luovuttaa omantunnon vapautensa pedolle, tuolle uskonnollispoliittiselle totalitarismille, joka houkuttelee puolitotuuksillaan koko maailman arvojensa varaan rakennetulle maailmanjärjestykselle . Ellen White kirjoitti osuvasti: ”Paavi väittää olevansa Kristuksen sijainen. Mutta sulkiko Kristus ihmisiä vankilaan, kun nämä eivät kunnioittaneet häntä taivaan kuninkaana? Tuomitsiko hän kuolemaan ne, jotka eivät ottaneet häntä vastaan? Rooman kirkko näyttää nyt maailmalle ystävällisiä kasvoja ja peittää anteeksipyynnöillä kauheat julmuutensa. Se on pukeutunut kristillisyyden pukuun, mutta on pohjimmiltaan muuttumaton. Paavinvalta pitää yhä kiinni kaikista periaatteistaan ja pimeältä keskiajalta periytyvistä opeistaan. Protestanttien nyt kunnioittama paavinvalta on sama, joka hallitsi uskonpuhdistuksen aikana, jolloin Jumalan miehet ryhtyivät henkensä uhalla paljastamaan sen vääryyksiä. Paavius on viimeisten aikojen luopumusta, kuten Raamattu on siitä ennustanut. Protestanttisissa maissa on väitetty, että katolisuus eroaa nyt protestanttisuudesta vähemmän kuin ennen… Muutos on kyllä tapahtunut, mutta ei paavikunnassa. Katolisuus muistuttaa todella paljossa nykyistä protestantismia, koska protestanttisuus on suuresti rappeutunut sitten uskonpuhdistajien päivien.” (Suuri Taistelu, s. 362, 363, http://www.great-controversy.org/Finnish/35.htm) Ei kuitenkaan ole syytä pelätä. Vaikka peto saa vallan hetkeksi, Raamatun mukaan Jeesuksella tulee olemaan lopulta valta!

Raamatun tekstikritiikki

Animismi ja panteismi, siis, ovat pohjana nykyaikaiselle materialismille, jonka perustalle valistuksen ja modernin ajan maailmankaikkeuden- ja ihmiskunnan syntyteoriat ovat rakentuneet. Niiden kanssa syntyi makroevoluutioteorialle rakentuva kulttuurievoluutiotutkimus. Puolestaan kulttuurievoluution pohjalle syntyi kriittinen raamatuntutkimus ja kriittinen raamatuntulkinta.

Makroevoluutioteorian tavoin, dokumenttiteoria olettaa, että muiden aikalaistensa kansojen ja heidän uskontojensa tavoin, myös heprealaisen uskonnon alkuperä oli animismissa ja polyteismissa. Kehitysopille ominaiselle, sosiaalisilta ja yhteiskunnallisilta kyvyiltään heikolle, juuri varhaisen monarkian muotonsa ympäröiviltä kansoilta matkineelle, muinaiselle israelilaiselle yhteisölle, oli näin ollen ominaista pyrkiä kokoamaan ja muokkaamaan muinaisia (Wellhausenin mukaan vain suullisesti perittyjä) ”myyttejään” (redaktorien toimesta) tai keksiä sellaisia itse, voidakseen ajaa omia uskonnollis-poliittisia etujaan, ollessaan vielä kaukana nykyaikaisesta ”korkeasta” sivistyksen kehitystasosta. Tutkiessa Raamattua makroevoluution maailmankatsomuksen enakkokäsityksestä käsin, päätyy väistämättä tämän kaltaiseen hypoteesiin. Tämä on sinänsä merkittävää, koska juuri Raamattu kertoo Jumalan luoneen taivaan ja maan kuudessa kirjaimellisessa päivässä. Hylätessä tämän juutalais-kristillisen perusopin, ryhtyy helposti epäilemään koko Raamatun luotettavuutta.

Timo Eskolan mukaan, erittäin useissa aihetta käsittelevissä oppikirjoissa ensimmäiseksi historiallis-kriittiseksi tutkijaksi nimetään deisti nimeltä Reimarus. Eskola esittää asiaan mielenkiintoisen lisävivahteen. Hän sanoo, että 1700-1800 luvun kriittiset raamatuntutkijat eivät käyttäneet tutkimuksestaan nimitystä ”historiallis-kriittinen” tutkimus (Timo Eskola, ”Raamattu, historia ja historiallis-kriittisen metodin ongelmat”, http://bambuser.com/v/4946003). Vasta 1900-luvun Saksassa kriittisenomaisesta raamatuntutkimuksesta alettiin käyttää nimitystä ”standardi metodi”. 1700- ja 1800-luvuilla oli paljon tutkimuksen uusia aaltoja ja teoriat vaihtuivat tiuhaan. Metodit olivat hajanaisia ja yksilökeskeisiä, sekä paremmin sanottuna jumalkriittisiä kuin historiallis-kriittisiä. Vielä paremmin sanottuna, kritiikki kohdistui ennen kaikkea Jeesuksen jumaluuteen, koska Hän yhdistää Uuden- ja Vanhan testamentin, sekä on perusta kaikelle toivolle.

Historiallis-kriittiselle tutkimukselle alkoi kehittymään lukuisia erilaisia tutkimusmetodeja (pitkälle toistakymmentä), esim. lähdekritiittinen-, redaktiokriittinen-, muotokriittinen- ja kirjallisuuskriittinen metodi. Joka tapauksessa, tutkimusmetodien ”ylämetodit” voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan: Raamattuun pohjautuvaan tai materialistiseen humanismiin pohjautuvaan tutkimusmenetelmään (ennakkokäsitykseen). Hyvä esimerkki on 1800-luvun saksalainen historismi, jonka mukaan historia toimii kuin luonto sen kemiallisten reaktioiden tapaan (analogia), eikä siinä voi tapahtua muunlaisia kuin luonnollisia- sekä syyn ja seurauksen lakiin pohjautuvia tapahtumia (kausaliteetti). Mihinkään historian vaiheeseen ei voi vaikuttaa Jumala tai Paholainen, jolloin suuri taistelu hyvän ja pahan välillä kielletään; milloin kielletään myös synnin olemassaolo. Valistuksen ja nykyaikaisenkin universaalisen humanismin mukaan ihminen on luonnostaan hyvä. Hänen vain tarvitsee havaita hyvyytensä ja käyttää sitä, sekä kasvaa siinä (evoluutio); ihminen on ymmärrykseltään asteittain kehittynyt vajavaisesta eläimestä, henkiset kykynsä havaitsevaksi sivistyneeksi eläimeksi. Valistuksen, evoluutioteorian, deismin, sekä materialistis-spiritistisen vaikutuksen pohjalta, 1900-luvun termistä historiallis-kriittinen tulikin teologian sisään rakennettu Raamatun arvovallan murentamiseen tarkoitettu väline, ja Eskolan mukaan ”iskusana” (ibid.).

Vaikka tekstikritiikki onkin täysin eri asia kuin historiallinen kritiikki, vaikutti jälkimmäisen yleistyminen edelliseen. Omien materialististen ennakkokäsitysten sekä jesuiitta-agendan johdosta, Raamatun sisältöä alettiin muuttamaan. On jo kauan ollut tunnettua, että yksi dokumettiteorian (tai Graf-Wellhausen teorian) pääarkkitehdeista, Julius Wellhausen (1844-1918), rakensi teoriansa evoluutiofilosofialle, jonka juuret ovat G.W.F. Hegelin ajattelussa (R.N. Whybray, 1987: 43-55, http://www.biblearchaeology.org/post/2010/09/24/the-documentary-hypothesis.aspx). Näin tekstikritiikille ominaiselle, Raamatun alkutekstejä vertailevalle ja jaottelevalle toiminnalle, syntyi ennakkokäsitys tai agenda historiallisesta kritiikistä. Tekstikritiikissä ei itsessään ole mitään epäraamatullista. Jumala on nimenomaan antanut Raamatun tarkoin tutkittavaksi. Ongelman muodostaa vain se, että tekstikritiikki syntyi saatanallisten oppien ristipaineessa, jolloin sen perustaksi luotiin tarkoituksen mukainen Raamatun hyljeksiminen.

Tekstikriittisen metodin isinä pidetään B.F. Westcottia ja F.J.A. Hortia. He julkaisivat Aleksandrian käsikirjoitusperheeseen pääosin tukeutuvan UT:n kreikankielisen tekstilaitoksen vuonna 1881, johon nykyaikaiset Raamatut pääosin perustuvat. Heidän Raamatuissa on otettu huomioon muutamia katolilaisten suosimia käsikirjoituksia niin kuin Codex B ja Codex Sinaiticus sekä useita muita Aleksandrian käsikirjoituksia niin kuin esim. Papyrus 66 ja 75, sekä Codex Regius. Pääosin kaikki Aleksandrian perheen tekstit ovat Egyptistä löydettyjä. Aivan niin kuin länsimaisessa (katolisessa) tekstilaitoksessa, myös aleksandrialaisessa tekstilaitoksessa pitäydytään vain muutamiin käsikirjoituksiin; toisin kuin Erasmus Rotterdamilaisen, Tyndalen ja Henrik VIII:n Textus Receptus tekstilaitoksessa, joka perustuu Goottilaiseen versioon, Peshittaan ja Codex Alexandrinukseen sekä noin 2000:een edelleen olemassa olevaan käsikirjoitukseen. Kaikki nämä käsikirjoitukset ovat lähes identtisiä sisällöltään. Noin 90% kaikista maailman käsikirjoituksista kuuluu tähän käsikirjoitusperheeseen. Sen autenttisimpana muotona pidetään usein Kuningas Jaakon käännöstä (King James version). Kuningas Jaakon käännös ei ole täydellinen, mutta useimmissa kohdissa se on luotettavampi kuin Rooman suosimat tekstit.

Ottaen huomioon edellä mainitun jesuiittojen selkeän tavoitteen pyrkiä vastauskonpuhdistuksena saamaan valta jälleen paaville Raamatun sijaan, on selvää, että he ovat tehneet ja tekevät kaikkensa Raamatun arvovallan mitatöimiseksi. Ottaen huomioon suuren taistelun hyvän ja pahan, Kristuksen ja Saatanan, Jumalan seurakunnan ja Antikristuksen välillä, sekä sen raamatullisen ajatuksen että koko maailma on pahan vallassa (1.Joh. 5:19), ja sen tosiasian että jesuiitat ja ateistiset voimat saivat vastauskonpuhdistuksen kautta jalansijan yliopistojen koulutuksessa ja politiikassa, voidaan, lyhyen raamatullisen alustuksen jälkeen, luoda katsaus seuraavaan ”salaliittoteoriaan”. Paradoksin tästä tekee se, että yleinen historiankirjoitus suurissa määrin mustamaalaa Raamatun epähistorialliseksi (tai historialtaan vain osittain historialliseksi), eikä kerro raamatullisen suuren taistelun näkökulmasta tapahtunutta historiaa ja leimaa sen salaliittoteoriaksi, koska tukeutuu juuri itse yleiseen ennakkokäsitykseen.

Jeesus nimittää vanhaa liittoa vanhaksi viiniksi, ja uutta liittoa uudeksi viiniksi (Luuk. 5:37). Toisin sanoen Hän nimittää kahta kirjoitettua liittoa, kahta kirjoitettua oppia viineiksi. Ilmestyskirjassa kerrotaan Antikristuksen olevan yhtä kuin langennut seurakunta, porton istuessa pedon selässä (nainen kuvaa seurakuntaa [Puhdas nainen = Jer. 6:2; 2.Kor. 11:2; Ef. 5:23-27; Langennut nainen / haureus = Hes. 16:15-58; 23:2-21; Jer. 3:6-10; Ilm. 14:4, 8]) Jumalalla on ikävä tuomio ”sille suurelle portolle, joka asuu suurten vesien äärellä (vedet kuvaavat kansoja = Ilm. 17:15), sille jonka kanssa maailman kuninkaat ovat irstailleet ja jonka iljettävästä viinistä maan asukkaat ovat juopuneet… Naisen puku hohti purppuraisena ja helakanpunaisena, hänen yllään kimalsivat kulta, jalokivet ja helmet, ja kädessään hän piti kultaista maljaa, joka oli täynnä hänen haureutensa iljetystä ja saastaa.” (Ilm. 17: 1,2,4). ”Hänen jäljessään tuli toinen enkeli, joka kuulutti: ”Kukistunut, kukistunut on suuri Babylon, tuo portto, joka iljetyksillään on vietellyt kaikki kansat juomaan vihan viiniä.” (Ilm. 14:8) Jeesuksen vertauskuvan- ja Ilmestyskirjan kuvauksen perusteella, Antikristuksen uskottomuus Jumalan Sanalle ja liitolle, joka on yhtä kuin väärät teologiset opit ja väärä käsitys Jumalan pelastussuunnitelmasta, on saavuttanut koko maailman; ja on selvää, että yliopistot ovat oppien korkein laatija ja auktoriteetti tässä maailmassa. Nämä väärät opit ja uskomukset saavat ihmiset vihaamaan Jumalaa ja toisiaan.

Raamatussa puhuttu Jumalan vihan viini (Job. 21:20; Jer. 25:25; 51:7; Ilm. 14:8, 10; 17:2; 18:3) puolestaan tarkoittaa väärien oppien ja uskomusten seurausta. Babylonin juovuttava viini johtaa ihmiset tottelemattomuuteen ja vihaan Jumalaa kohtaan, jonka seurauksena on Jumalan suojeluksen menettäminen; silloin joutuu osalliseksi maailman aikana tai maailmanlopussa kohdattavista ikävistä tapahtumista ja kärsimyksistä. Tässä esitelmässä on siis kyse myös raamatullisesta ja profeetallisesta historiantutkimuksesta, ei ainoastaan yleishistoriallisesta tutkimuksesta.

Jesuiitat muuttivat Englantiin sankoin joukoin. Seuraavaksi katolilaisen papin, teologian professorin sekä Inkvisition virallisen teologisen ennakkotarkastajan kommentti: ”Huolimatta kaikesta vainosta jota he (jesuiitat) ovat kohdanneet, he eivät ole jättäneet Englantia, jossa on suurempi määrä jesuiittoja kuin Italiassa; jesuiittoja on kaikissa yhteiskuntaluokissa; parlamentissa; englantilaisten virkamiehien joukossa; protestanttisten maallikoiden joukossa, jopa korkeammissa asemissa. En pystyisi erottamaan jesuiittaa protestanttipapista, tai protestanttipappia jesuiitasta.. Paavali tuli juutalaiseksi pelastaakseen juutalaisia; ei ole siis ihme, jos jesuiitta tekeytyy protestantiksi käännyttääkseen protestantteja.” (Descantes, Popery and Jesuitism in Rome, p. 128; quoted in Walsh, Secret History of Oxford Movement, p. 33)

Teosofian perustaja Helena Blavatsky kirjoittaa kirjassaan, että noin 1500-luvulta lähtien perustettiin Vapaamuurarit, sekä sen sisäisiä riittejä niin kuin The Rite of Avignon, The Order of the Temple, Fessler’s Rite, The Grand Council of the Emperors of the East and West, Sovereign Prince Masons jne. Hän myös kertoo, että lähes jokainen näiden riittien perustajista niin kuin Paroni Hundt, Chevalier Ramsay, Tschoudy ja Zinnendorf työskentelivät jesuiittojen kenraali Ignatius Loyolan komennuksessa. (Isis Unveiled [Los Angeles, CA: The Theosophy Company, 1968]: 390.) Myös mm. historioitsijat James Parton ja I.A. Sadler kertovat, että Vapaamuurarit on Jesuiittojen alajärjestö (James Parton [1855], as quoted in M. F. Cusack, The Black Pope [London: Marshall, Russell & Co., 1896]: 76.; I.A. Sadler, ”Mystery, Babylon the Great”, 2003, s. 175-181). Molemmat järjestöt kutsuvat paavia ylipapiksi ja molemmilla on samoja merkkejä ja tunnuksia.

Hort liittyi Vapaamuurarien kaltaiseen salaseuraan nimeltä Apostolit ja nousi sen johtohahmoksi (http://historicist.info/articles/westcotthort.htm). Sekä Hort että Westcott liittyivät Psyykkisen / paranormaalin / yliluonnollisen tutkimuksen seuraan (The Society for Psychical Research, [S.P.R.]), joka tutki telepatiaa, selvännäkemistä ja spiritismiä yleensä. Yhdistykseen kuului myös Cambridge yliopiston henkiyhdistys (Cambridge University Ghost Society), jonka perustaja oli Canterburyn Arkkipiispa (ibid.). Yhdistys oli merkittävä uudenaikaisen spiritismin uranuurtaja. Se mahdollisti teosofian ja New Age liikkeen. Apostolien johtajana toimi vuonna 1893 Arthur Balfour, josta tuli Yhdistyneiden Kansakuntien ulkoministeri. Hän perusti Kansainliiton, joka oli YK:n ja EU:n edelläkävijä. Hän perusti myös Synteettisen seuran (The Synthetic Society), jonka tarkoitus oli luoda yhteinen maailmanuskonto. Yksi sen opeista kuului: ”Edesmenneet henget pystyvät kommunikoimaan.” (ibid.)

Nämä seikat huomioon ottaen, on mielenkiintoista, että Arthur Fenton Hort kirjoittaa kirjassaan Life and letters of Fenton John Anthony Hort (1896) ja Arthur Westcott kirjoittaa kirjassaan Life and Letters of Brooke Foss Westcott Vol. I (London: Macmillan and Co., Limited, 1903), että molempien isät: Fenton John Anthony Hort sekä Brooke Foss Westcott eivät uskoneet Raamatun luotettavuuteen. Hort piti Jeesuksen uhrikuolemaa moraalittomana ja harhaoppina, sekä uskoi kiirastuleen ja syntien anteeksisaamiseen kuoleman jälkeen. Hort uskoi myös, että Neitsyt Maria voi yhtälailla toimia välittäjänä Jumalan ja ihmisen välillä kuin Jeesuskin, joka on erittäin selkeää katolista opetusta. Westcott ei uskonut että luomiskertomus on historiallinen, ja Hort ylisti Darwinia. Lisäksi Westcott kirjoitti omin sanoin kirjassaan Some Lessons, sivulla 187, että hänen mukaansa Jumala käytti evoluutiota luomistyössään. Hort ei uskonut Jeesuksen jumaluuteen, mutta uskoi ihmisen yleiseen jumaluuteen, joka on vapaamuurarien, New Age liikkeen, universaalin humanismin, gnostikkojen, sekä useimpien pakanauskontojen opetusta. Itse asiassa kyse on jo Saatanan ensimmäisestä valheesta, jossa yhdistyy myös spiritismin ja uusplatonismin käsitys sielun luontaisesta kuolemattomuudesta: ”Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” (1.Moos. 3:5) Onkin mielenkiintoista, että YK:n opin perustaja jesuiitta ja evoluutiopaleontologi Pierre Teilhard de Chardin kirjoitti filosofisiin pohdintoihinsa mm. että ihmiskunta voi yhdessä savuttaa jumaluuden (kehittyä jumaluuteen ja pisteeseen nimeltä Omega point) ja jokainen voi havaita oman jumaluutensa (The Phenomenon of Man [Le phénomène humain, 1955], https://archive.org/stream/ThePhenomenonOfMan/phenomenon-of-man-pierre-teilhard-de-chardin_djvu.txt)

Hort kirjoitti kirjeessään avoimesti, että Raamattua tulee muuttaa asteittain, pienin muutoksin ja epäsuorasti (siis salakavalasti ja muutama sana sieltä täältä). Hän myös sanoi, että sen aikaisen tilanteen takia 1.Joh. 5:7:n voi pyyhkiä pois kuukauden sisällä, mutta sen jälkeen tulee odottaa pari vuotta. Seuraavaksi Hortin suora lainaus: ”Yhdessä (nämä pienet muutokset) aiheuttavat usein vaikuttavia seurauksia, joita harvat tulevat heti ajatelleeksi… Esimerkiki Rafaellon maalauksen väärennöksessäkin on useita mitättömiä eroja.” (Arthur Fenton Hort, Life and letters of Fenton John Anthony Hort). Apostolit seuran jäsen Canon F.W. Farrar kirjoitti suositussa brittilehdessä Contemporary Review, että muutokset olivat ”hiljaisesti” tehtyjä ja tarkoituksen mukaisia (Contemporary Review, maaliskuu 1882). Vuoteen 1881 mennessä oli tehty 40 muutosta, ja 2004 NIV:ssä oli jo noin 900 muutosta. Suomalaista KR92:sta tutkiessa, jos noudattaa Raamatun tutkimuksen perusperiaatetta jonka mukaan Raamattu selittää itse itseään ja toiset kohdat täydentävät toisiaan, eivät muutokset välttämättä aiheuta päänvaivaa eikä väärää käsitystä Raamatun opeista tule. Mutta Raamatun yhdelle tai muutamalle lauseelle uskonsa perustaville, sekä harvoin Raamattua lukeville, jakeiden muutokset saattavat antaa väärän käsityksen Jumalan luonteesta ja pelastussuunnitelmasta tai tekosyyn väärien oppien omaksumiselle.

Ensinnäkin, tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole arvostella tai tuomita Westcottia ja Hortia; he ovat voineet uskoa näkemyksiensä, aatteidensa ja arvojensa olleen Jumalasta, ja he ovat voineet vilpittömästi uskoa Aleksandrian tekstilaitoksen olevan autenttisempi kuin Textus Receptus. Ehkä tärkeämpi, puolueettomampi ja yleisesti nähtävämpi syy heidän aseenteilleen on heidän aikanaan vallinnut naturalismi. Historian tutkimuksen kannalta ei ole kuitenkaan syytä olettaa, etteikö Westcottin ja Hortin lapsien kirjoja tulisi ottaa vakavasti. Mukana on kuitenkin aina elementti, joka Raamatun ja historian tutkimuksessa on aina mukana; se on mahdollisuus myös epäilykseen.

Raamatun muutoksien hedelmiä voimme joka tapauksessa tutkia. Muutoksia tarkasteltaessa huomaa, että suuri osa niistä pyrkii mitätöimään Jeesuksen jumaluuden ja sovitustyön. Esim. yleisesti Jeesuksena ymmärretty Sananl. 8:22:ssa mainittu ”Viisaus” on Westcottin ja Hortin laitoksen mukaan Jumalan luoma; kun Hän Kuningas Jaakon käännöksessä on Jumalan omistama. Lisäksi Jes. 7:14 alaviitteeseen on valheellisesti kirjoitettu, että Maria ei ollut neitsyt saadessaan Jeesuksen. Samassa tarkoituksessa on Matt. 1:25 jakeesta poistettu sana ”esikoinen”, ja Luuk. 2:33 jakeeseen on Joosefin paikalle kirjoitettu ”Jeesuksen isä”. Ehkä merkittävin poisto on Jeesuksen osaksi Pyhää Kolminaisuutta liittävä 1.Joh. 5:7, jossa alunperin luki: ”Todistajia on näin kolme Taivaassa: Isä, Sana ja Pyhä Henki. On myös kolme todistajaa maanpäällä…”. Westcottin ja Hortin laitoksesta jae puuttuu. (Tosin jae löytyy kokonaisuudessaan vain muutamista bysanttilaisista käsikirjoituksista.) Toisia Jeesusta alasajavia ja muutettuja jakeita ovat mm. 1. Tim. 3:16 ja Ef. 3:9. Muutetuissa teksteissä on mukana myös kohtia (vertaa KR92:sta ja King James versiota), joiden pyrkimys on tasa-arvoisen seurakuntajärjestyksen (Ap.t. 15:23), antikristuksen historiallisen tulkintaperiaatteen (Ilm. 13:8), sekä ylösnousemuksen mitätöiminen (Job. 19:26; Ap.t. 24:15). Lisäksi on muutoksia jotka pyrkivät puoltamaan transsubstantiaatio-oppia (1.Kor. 11:29, 24), kiirastulioppia / spiritismiä (Job. 26:5; 2.Piet. 2:9 [tämä jae tosin on identtinen Nestle-Alandissa ja bysanttilaisessa tekstissä]) sekä rukoilua kuolleiden puolesta (Luuk. 1:72 [myös tämä jae tosin on identtinen Nestle-Alandissa ja bysanttilaisessa tekstissä]). On mielenkiintoista, että kaikki nämä muutokset puoltavat katolista uskoa.

Historiaa tarkemmin tutkiessa, ennen kaikkea raamatullisesta näkökulmasta, huomaa, että maailman tapahtumat eivät ole vain sattumanvaraisia, analogisia käänteitä, vaan taustalla toimivat järjestelmälliset hyvän ja pahan voimat. Raamatun selkeä ilmoitus Antikristuksesta ja Harmageddonin taistelusta, jossa maailman uskonnollis-poliittiset voimat nousevat Jumalan kansaa vastaan, ja kokoontuvat lopunaikana globaalisti yhteen riivaajahenkien toimesta (Ilm. 16:13-14), kertovat, että taistelu Kristuksen ja Saatanan välillä on todellinen, historiallinen ja ajankohtainen. Koska uskonpuhdistus oli Jumalasta ja kiinnitti toivon Kristuksen Sanaan ja tekoihin, on selvää, että Antikristuksen vastauskonpuhdistus on Saatanan työtä, ja hän käyttää työssään henkisiä voimia ja ajatusrakennelmia, jotka loppujen lopuksi pyrkivät mitätöimään pelastuksen ainoastaan Jeesuksen Kistuksen kautta, sekä antamaan väärää käsitystä Jumalan luonteesta. Lisäksi on selvää, että riivaajahenget tekevät myös ihmisiä pettäviä ihmeitä (Ilm. 13:13; 16:13-14).

Suuren taistelun ja kirkkohistoriassa ilmenevän jesuiittojen vastauskonpuhdistuksen perusteella, sekä myös inhimillisen syntiin taipuvaisuuden, pahan voimien ja yleisten spiritististen ilmiöiden kiehtovuuden, rikkautta ja kunniaa antavien tahojen, sekä yhteisönsä arvostuksen ja painostuksen perusteella, valehtelevien, petollisten ja soluttautuvien ihmisten olemassaolo ja toiminta yhteiskunnassa ja seurakunnassa Jumalan Sanaa vastaan ei ole epätieteellinen salaliittoteoria, vaan Raamatun profetioihin ja lauseisiin perustuvaa historiankerrontaa. Sanotaanhan Raamatussa: ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee? ” (Jer. 17:9) Lisäksi Paavali sanoi: ”Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa. ” (Ap.t. 20:29-30) Paavali myös kirjoitti: ”Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan.” (Ef. 6:12); ja ”Älkää osallistuko pimeyden töihin: ne eivät kanna hedelmää. Tuokaa ne päivänvaloon” (Ef. 5:11), ”paljastakaa ne” (ISV). Uskonpuhdistuksen yksi tarkoitus on aina ollut paljastaa Saatanan petoksia, jotka hän on levittänyt maailmaan henkivaltojensa, uskonnollisten järjestelmiensä, poliittisten järjestelmiensä sekä akatemioidensa välityksellä.