Eksegetiikan ja historiantutkimuksen tausta

Eksegetiikka on hyödyllinen väline tutkimaan tekstin antamaa viestiä sen kirjoitusajan olosuhteista sekä tekstin rakenteen antamaa viestiä mahdollisesta yhdestä tai useammasta kirjoittajasta. Valistuksen ja jesuiittojen humanismin vaikutuksesta Raamatun kriittinen tutkimus alkoi kuitenkin väittämään, että Raamatun jo yhdessä jonkin kirjoittajan mukaan nimetyssä kirjassa on ollut lukuisia eri kirjoittajia, jotka olisivat kirjoittaneet tai muuttaneet esim. Mooseksen kirjat pseudepigrafisiksi teoksiksi (dokumenttiteoria). Tämän tulkinnan taustalla on Valistus sekä rationalismi; ja sen mukaan kristinusko ja juutalaisuus ovat muotoutuneet ainoastaan sosiologisista ja kokemuksellisista lähtökohdista (niin kuin Heikki Räisänen väittää, jonka sosiologinen näkökulma pohjautuu paljon Peter L. Bergerin ajatteluun, jonka tutkimus pohjautuu Max Weberin ajatteluun, joka tietyltä osin ja ajan hengen mukaan pohjautui Karl Marxin ajatteluun [Timo Eskola, http://bambuser.com/v/4097426%5D). Ateististen ja deististen voimien paineessa kehittyneen valistuksellisen humanismin mukaisen Raamatun historiallisen kritiikin mukaan ihminen on kaiken mitta. Historiallis-kriittisen systematiikan taustalla olevaksi systeemiksi muodostui kulttuurievoluution pohjalle muodostettu eksegetiikka, ei Raamattu. Silloin Raamattu Jumalan ilmoituksena ei ole enää pätevä, koska Jumala ei silloin ole todellinen (ateismi) tai ei luomisen jälkeen ole ollut yhteydessä ihmiskuntaan (deismi). Näiden maailmankatsomusten mukaan ihmiskunnalle ei ole ilmoitettu objektiivista totuutta (nominalismi).

Räisäsen ja Weberin nominalismin mukaan uskonnollisella kielellä ja sen symboleilla ei ole todellisuuteen pohjautuvaa merkitystä, ja ne ovat vain uskonnollisen eliitin keksimiä subjektiivisia käsitteitä ja yhteisön tarpeiden kuvauksia (”descriptive [määrittelevä] understanding” periaate vastakohtana ”confessional [tunnustuksellinen] understanding” periaatteen kanssa) (Räisänen, The Rise of Christian Beliefs, s. 3). Uskonto on vain yhteiskuntaa koossapitävä kulttuurinen ja sosiologinen voima (ns. ”pyhitetty kulturismi” – Sacralized Culturalism [Eskola, ibid.]). Toki Kirjoituksia voi myös tällaisesta lähtökohdasta käsin tutkia systemaattisesti, mutta silloin Raamatun dogmit (ja sen koko sanoma) menettävät merkityksensä, koska historiallisessa kritiikissä ei uskota VT:n ja evankeliumien jokaisen narratiivin historialliseen luotettavuuteen. Esim. Yksi kriittisen raamatuntutkimuksen johtohahmoista, Otto Eissfeldt, jakaa Vanhan testamentin kertomukset historiallisiin ja runollisiin (myyttisiin, legendaarisiin jne.) kertomuksiin (The Old Testament An Introduction, s. 32-56).

Historiallis-kriittinen tutkimus väittää, että historiallis-kriittisessä metodissa Raamatun tekstejä pyritään ymmärtämään omassa historiallisessa kontekstissaan, syntyhistoriastaan käsin. Tämä väite kuitenkin perustuu oletukseen historiallisesta kontekstista ja syntyhistoriasta. On erittäin tärkeää ymmärtää, että historiallis-kriittinen metodi on nimensä mukaan vain metodi sekä lähtökohta historian tutkimukselle; aivan niin kuin materialismi ja uniformitarianismi ovat lähtökohtia saman suuntaiselle biologiselle, geologiselle ja antropologiselle tutkimukselle. Historiallis-kriittisessä metodissa tutkimuksen lähtökohta onkin makroevoluutioteoriaan pohjautuvassa kulttuurievoluutiossa.

Historiallis-kriittiseen metodiin ja evoluutioteoriaan pitäytyvät voivat toki joka tapauksessa henkilökohtaisessa elämässään uskoa Jumalaan ja olla kristittyjä. Heidän uskonsa ei vain ole johdonmukaista Raamatun kanssa, eikä sitä voi nimittää raamatulliseksi uskoksi (huom. tällaisessa kommentissa ei tuomita yksilöitä ja heidän pelastumistaan, vaan siinä otetaan kantaa sekä ryhmien että sitä mukaa myös yksilöiden uskoon eli oppeihin Jumalasta ja todellisuudesta; Raamatun mukaan ihmisellä on oikeus tutkia ja koetella eli arvostella näkemyksiä ja oppeja [1.Tess. 5:21], koska muuten ei voisi edes erottaa oikeaa väärästä ja hyvää pahasta). Uskonnonvapaus ja omantunnonvapaus ovat kaksi suurimmista lahjoista ja aatteista, joita ihmiskunnassa voi olla. Niin kauan kuin ne ovat voimassa, on suurenmoista, että Raamattua, teologiaa, uskontoja ja filosofiaa voidaan tutkia vapaasti, ja että niistä voidaan keskustella vapaasti. Silloin ihminen voi itse etsiä totuutta. Uskontojen ja filosofioiden väittämiä ihmiskunnan alkuperästä ja eskatologiasta sekä elämän ja moraalin rakenteesta, ja ennen kaikkea soteriologiasta, tulisi pyrkiä esittämään mahdollisimman tasapuolisesti ja neutraalisti, toisin sanoen totuuden mukaisesti, kertoen mitä ja kuinka ne opettavat; vaikka on myös totta, että jokaisella tutkijalla ja opettajalla on myös oma ”ennakko-oletus”.

Minimalismin vastakohtaisessa maksimalismissa lähtökohdat perustuvat uskon ja tutkimuksen puolesta ennen kaikkea Raamattuun, eli erityiseen ilmoitukseen, mutta uskon puolesta lisäksi myös yleiseen ilmoitukseen (suunnitelmallisuuden, järjestelmällisyyden ja kauneuden esiintyminen luonnossa sekä omatunto). Maksimalismi yhdistää teologian historiantutkimukseen. Teologiassa tulee siis olemaan maailmanloppuun asti kaksi tutkimuksen eri lähtökohdista avautuvaa kolukuntaa: ne jotka uskovat Raamatun historiallisuuteen, vilpittömyyteen ja johdonmukaisuuteen ja ne jotka eivät usko sen edellä mainittuihin ominaisuuksiin.

On tärkeää ymmärtää, että historiantutkimuksessa aatteelliset lähtökohdat ovat muovanneet Raamatun historiallista tutkimusta, aluksi englantilainen deismi. Deismin pohjalta tutkimusta lähti kehittämään David Strauss, ja hänen opeilleen rakensi paljolti Rudolf Bultmann (Timo Eskola/STI, ”Historiallis-kriittisen metodin ruumiinavaus” moniste, Teologiset opintopäivät 2015, s. 1). Rationalismin mukana syntyi lähdekritiikki (kehittäjänä esim. Barthold Niebuhr ja Leopold von Ranke), jossa pyrittiin erottelemaan historian varsinaiset tapahtumat erilaisista fiktionaalisista kaunisteluista (Historian kirjoituksen historia, s. 66-69, 95-100). ”Raamatuntutkijat ymmärsivät saksalaisen tarkastelun niin, että tutkijan tulee kerätä faktoja ja tehdä niiden perusteella sitten väistämättömät johtopäätökset (’perusteellinen eksegeesi’ tai teoreema).” (ibid. s. 2) Tällainen ns. aksiomaattinen lähestymistapa on itse asiassa hylätty tieteenfilosofiassa jo 60-luvulla, koska ”[t]eoreettisesti ajatellen induktiosta ei seuraa yleistyksiä. Sen sijaan väittämät ovat hypoteeseja, joita yritetään oikeuttaa deduktiivisesti.” (Eskola, ibid. s. 2) Näin voidaan havaita, että ns. historiallis-kriittinen koulukunta käyttää yhä todisteluissaan vanhentunutta käsitystä historiantutkimuksesta. Objektiivinen totuus ei löydy ainoastaan ihmisen nykyisestä päättelystä vaan mukaan on otettava historia itsessään sellaisena kuin se piirtyy eteen.

Niin kuin on jo hieman mainittu, dokumenttiteoria olettaa, että esim. Mooseksen kirjat ovat syntyneet useiden eri kirjoittajien toimesta, jotka kulttuurievolutiivisessa ja sosiologisessa kehityksessä keksivät muokata uskontoaan haluamiinsa suuntiin. ”Todisteena” eri kirjoittajista käytetään esim. tekstityylin ja tekstin painotuksen vaihdosta sekä toistoa. Tämän kummallisen päätelmän mukaan sama henkilö ei voisi kirjoittaa esim. sekä lainomaista ja kaavamaista että proosallista ja runollista tekstiä, eikä osaisi käyttää Jumalasta, asioista ja paikoista eri nimityksiä. Niin kuin on mainittu, Historiallis-kriittinen tutkimus väittää, että historiallis-kriittisessä metodissa Raamatun tekstejä pyritään ymmärtämään omassa historiallisessa kontekstissaan, syntyhistoriastaan käsin. Kuitenkin historian tutkimukseen perustuen, eksegetiikka ei anna oikeutta muokata kirjoittajan olosuhteita ja kirjoitusaikaa, ellei teksti itse tai arkeologiset todisteet (erittäin vakuuttavasti) sitä puolla. Esim. oletus siitä, että muinaiset ihmiset (alkutekstin kirjoittajat) eivät olisi osanneet käyttää edellä mainittuja kielen ja ilmaisun muotoja, perustuu kultuurievoluutiiviseen uskontotieteeseen, joka perustuu evoluutioteoriaan.

On selvää, että heprealainen kirjallisuus on kehittynyt muinaisina aikoina. Idea Pyhien kirjojen kirjoittamisesta alkoi vasta Mooseksesta. Mooseksen jälkeen tapahtumien ylöspanemista jatkettiin ja syntyi Joosuan kirja, Tuomarien kirja ja Samuelin kirja. Näin heprealainen kirjallisuus (VT:n kaanon) ”kehittyi”. On myös melko selvää, että joku Mooseksen jälkeinen kirjoittaja lisäsi 5. Mooseksen kirjan loppusanat (luku 34), jotka kertovat Mooseksen kuolemasta ja perinnöstä. Myös muita selkeitä lisäyksiä on havaittavissa. Nämä lisäykset eivät kuitenkaan muuta itse narratiiveja. On täysin eri asia väittää, että itse kertomuksia olisi keksitty tai muutettu kuin että tekstiin on lisätty välihuomautuksia ja paikannimien lisäyksiä tai muita maantieteellisiä täsmennyksiä tekstin historiallisen kontekstin ymmärrettävyyden lisäämiseksi. Kriittinen raamatuntulkinta kyllä oikeutetusti huomauttaa siitä tosiasiasta, että Raamatusta löytyy kirjoitusvirheitä ja tapahtumien kulkuun liittyviä ristiriitaisuuksia. Tämä johtuu siitä, että Raamattua on kopioitu erehtyväisten ihmisten kautta; mutta sen ei pitäisi oikeuttaa tuomitsemaan suurinta osaa Raamatun kirjoittajista ja toimittajista omaa etuaan ajaviksi huijareiksi, jotka kirjoittavat ja / tai muuttavat sen sanomaa omien pyrkimystensä mukaiseksi. Otto Eissfeldtin mukaan redaktorit jopa ”neutralisoivat aikaisempaa tekstimateriaalia ja tekivät sen tehottomaksi” (The Old Testament An Introduction, s.240). Lisäksi tämän kirjoitelman kirjoittaja sekä, ennen kaikkea, ”melko paljon” enemmän Raamattua tutkinut Systemaattisen teologian tutkimuksen professori Norman R. Gulley eivät ole löytäneet Raamatusta yhtäkään opillista ristiriitaisuutta, eikä sellaista joka opettaa erilaista tietä pelastukseen. (Gulley, Systematic Theology vol. I – Prolegomena, s. 335)

Mooseksesta puheen ollen, esim. 2. Mooseksen kirjassa on havaittavissa todisteita yhden kirjoittajan työstä. Exodus alkaa Ja sanalla, joka viittaa siihen että se olisi tarkoitettu jatkoksi saman kirjoittajan edelliseen kirjaan. Läpi Genesiksen ilmaantuvat sukuluettelot alkavat aina samoilla sanoilla ”nämä ovat sukupolvet…” (kerran lause on luettelon lopussa), joka myös viittaa johdonmukaiseen ja yhden tekstijärjestelijän perimätietoa kokoavaan työhön. Kuuluisan tutkijan Gleason L. Archerin mukaan Exoduksen tekstistä saa vaikutelman, että kirjoittaja itse oli tapahtumien silminnäkijänä (Survey of the Old Testament – Introduction). 1. ja 2. Moos. kirjan kirjoittaja vaikutti tuntevan hyvin egyptiläiset nimet ja sanat. Hänen eläin, kasvikunnan sekä maantiedon tuntemus painottuu Egyptiin, Siinaille ja Arabiaan, ei Palestiinaan (historiallis-kriittiset tutkijat väittävät, että 2.Mooseksen kirja on kirjoitettu myöhemmin Palestiinassa). Joosefin kertomuksen lukeminen sen perusteella, mitä tiedetään muinaisista egyptiläisistä tavoista on valaisevaa ja yhdenmukaista (Tremper Longman III & Raymond B. Dillard, An Introduction to the Old Testament, s. 53).

Vanhan testamentin eksegetiikka on paljastanut mielenkiintoisia asioita menneisyydestä. Timo Eskola kirjoittaa: ”Teksteissä ei esiinny keksittyjä kuninkaita tai jumalia. Sieltä ei löydy fiktiivistä historiaa, jonka voitaisiin todeta olevan täysin ristiriidassa egyptiläisten, syyrialaisten, assyrialaisten tai babylonialaisten lähteiden kanssa. On suorastaan hämmentävää, miten tarkasti ja ajankohtaan sopivasti Vanhassa testamentissa kuvataan niin antiikin sotatoimet kuin poliittiset liitotkin – puhumattakaan kulttuurin tuotteista ja vaikkapa rakennusprojekteista. Teksteissä kuvatut kaupunkivaltioiden historiat vastaavat pääosin arkeologian esille nostamia tapahtumia, joihin liittyvät esimerkiksi raunioiden tuhokerrostumat. Sama koskee uskontojen välisiä suhteita siitä huolimatta, että Vanha testamentti itse toteaa Israelin ja Juudan uskonnon langenneen kuningasajalla usein synkretismiin.” (Vanhan testamentin arkeologian pääpiirteitä, http://www.sti.fi/index.php/vanha-testamentti/379-vanhan-testamentin-arkeologiaa)

”Oman mielenkiintoisen lisänsä keskusteluun antaa kielihistoria, jossa arkeologia ja tekstit linkittyvät yhteen” (Eskola, ibid.). Raamattu ei ole vain historiaa, vaan se on myös kirjallisuutta. Kielihistoria ja Raamatun kirjallinentutkimus voivat tehdä yhteistyötä, ja Raamatun kirjallisuuteen paneutuminen onkin paljastanut mielenkiintoisia seikkoja. ”Raamatun kirjoittajat jatkuvasti identifioivat kirjoitetun materiaalinsa tiettyjen kirjallisuuden lajien alle. Muutama esimerkki niistä ovat: ’historia’ tai ’selonteko’ [’account’, historiallinen kertomus], lakiteksti, liiton asettaminen tai uudistus, arvoitukset, oikeudenkäynnin asiakirjat, psalmit tai laulut, sananlaskut, profeetalliset tekstit tai ’taakat’, näyt, liittolailliset haasteet, valitusvirret, evankeliumit, vertaukset, ’kuvaukset’ [’figures’], epistolat ja apokalyptiikka. Jokaisella näistä lajeista on erityiset piirteensä jotka nousevat huolellisesta tutkimuksesta… Kirjallinen muoto ja sisällön tulkinta käyvät käsi kädessä.” (Richard M. Davidson, Interpeting Scripture According to Scripture, http://www.perspectivedigest.org/article/69/archives/17-2/interpreting-scripture-according-to-scripture)

”Yleisemmän kirjallisen lajittelun mukaan, raamatullinen aineisto jakaa itsensä runouteen ja proosaan” (Richard Davidson, ibid.). Profeetalliset kirjat sisältävät paljon runoutta. Dokumenttiteorian (tai Graf-Wellhausen teorian) todisteeksi on usein esitetty väite, että profetalliset kirjat ovat rakeenteeltaan niin sekavia että ne on täytynyt koota erinäisistä ulkoisista tekstipätkistä. Kuitenkin nykytutkimuksen mukaan tiedetään, että heprealaiset käyttivät kirjojen rakenteena heprealaiseen parallellismiin pohjautuvaa kiastista rakennetta (esim. Hesekielin kirjassa [Davidson, ibid.]). Kiastista rakennetta käytetään myös esim. 3.Mooseksen kirjassa, Danielin kirjassa ja Laulujen laulussa (Davidson, ibid.; Zdravko Stefanovic, Daniel Wisdom to the Wise – Commentary on the Book of Daniel). Kiastinen rakenne löytyy myös 2. Mooseksen kirjasta (Richard Davidson, Literary Structure in the Book of Exodus: A Case Study in the Aesthetic Nature and Theological Function of Scripture, Adventist Theological Society, http://www.atsjats.org/article/103/media/video-audio-archives/2013-fall-symposium-the-nature-function-of-scripture). Toisin sanoen jotkut Raamatun kirjoista ovat vain näennäisesti sekavia. Kiastinen rakenne nostaa jonkin teeman, painotuksen tai metanarratiivin esiin tekstistä, ja usein sillä on Raamatun typologian kanssa tekemistä. Ensinnäkin Raamatun typologia ja narratologia selittävät Jumalan suurta pelastussuunnitelmaa ja taistelua Kristuksen ja Saatanan välillä, jolloin ne kertovat Jumalan kaitselmuksesta narratiivien kirjoittamisessa; mutta lisäksi esim. Exoduksen kiastinen rakenne myös kertoo yhden kirjoittajan suunnitellusta työstä.

Toisia kirjallisia rakenteita ovat inclusio (jossa samansisältöiset jakeet tai tekstipätkät esiintyvät teoksen alussa ja lopussa; esim. Ps. 8:2,10; 103:1-2, 20-22), akrostikoninen eli alfabeettinen mitta (jossa ensimmäinen virke alkaa aakkosten ensimmäisellä kirjaimella ja seuraavat virkkeet johdonmukaisesti aakkosten seuraavalla kirjaimella, käyden läpi kaikki aakkoset; Ps. 9, 10, 25, 34, 37, 111, 112, 119, 145), qinah (3+2 mitta; Valitusvirret) ja vasallisopimuksien muodot (5.Moos.). Myös monia erilaisia kerronnallisia tekniikoita käytettiin niin kuin metaforaa, ironiaa, metonymiaa, vertausta, synekdokeeta, onomatopoeesia ja assonanssia. Näitä tekniikoita käytettiin sanoman rakentamiseen. (Richard M. Davidson, Interpeting Scripture According to Scripture) Niiden käytön ymmärtäminen on tärkeää eksegetiikalle ja hermaneutiikalle.

Lisäksi Raamatusta löytyy paljon kieliopillisia/kielitieteellisiä/semanttisia analyysejä (tavallaan Raamatun sisäistä hermaneutiikkaa), joissa Uuden testamentin kirjoittaja antaa Vanhan testamentin tekstille laajemman merkityksen. Näissä tapauksissa UT:n kirjoittajat nimen omaan tulkitsevat tekstejä laajempien teemojen tai metanarratiivien kautta. Esim. Pietari asetti Joelin kirjan toisen luvun laajempaan kontekstiin helluntaisaarnassaan; ja Matteuksen Hoos. 11:1 lainaus (Matt. 2:15) ei ottanut VT:n tekstiä pois kontekstistaan vaan ennemmin asetti sen suurempaan, eskatologiseen/messiaaniseen kontekstiin (myös toiset kahdeksannen vuosisadan profeetat odottivat uutta eksodusta). (Davidson, ibid.)

Historiallis-kriittinen ja evolutiivinen eksegetiikka katsoo, että heprealainen historia (Vanha testamentti) on luotettava vain vähäisesti (minimalismi). Esim. Heikki Räisänen väittää, että Jumalan teot historiassa olivat varsin tuntematonta viisauskirjallisuudelle (Sananlaskut, Job, Saarnaajan kirja) ennen Ben Siraa (eli 200-100 luvuilla eaa.) (The Rise of Christian Beliefs, s. 80-81). Kuitenkin tämän väitteen taustalla on dokumenttiteoriaan pohjautuva oletus, että kyseinen viisauskirjallisuus olisi syntynyt ennen Pentateukkia, Joosuan kirjaa, Tuomarien kirjaa ja Samuelin kirjoja, jotka ovat myös historiallisia kirjoja (tai dokumenttiteorian mukaan vain näennäisesti historiallisia kirjoja). Jobin kirja on toki, todennäköisesti, vanhempi kuin Sananlaskut ja Saarnaajan kirja, koska kirjan kuvaamat olosuhteet käyvät hyvin patriarkaaliseen aikaan (esim. perinne perheenpään uhritoimituksesta sekä kesita [Job. 42:11] niminen raha viittaavat taaksepäin vähintään Joosuan aikaan). Mutta Pentateukki on kokonaisuudessaan kaikkea viisaus- ja runouskirjallisuutta vanhempi, lukuun ottamatta Jobin kirjaa jos se on kirjoitettu esim. samoihin aikoihin kuin Pentateukki tai jopa ennen sitä. Lisäksi kyseessä ovat nimenomaan runolliset kirjat, ei historialliset kirjat. Myös Pentateukissa esiintyy runoutta, mutta runolliset kohdat (laulut) on eritelty historiallisista narratiiveista.

Jotkut tutkijat väittävät, että Sananlaskut olisi kirjoitettu hellenistisenä aikana (323 – 197 eaa.), eli noin 600-700 vuotta Salomon ajan jälkeen. Heprealainen viisaus kuitenkin eroaa hellenistisestä viisaudesta. Gleason L. Archer kirjoitti, että Antiikin Kreikan viisaudessa hyveet saavutetaan tiedolla ja pahuus on verrattavissa tietämättömyyteen. Puolestaan heprealaisten käsitys tyhmyydestä moraalisissa teoissa ei merkinnyt tietämättömyyttä vääryydestä, vaan valintaa tehdä väärin (1.Sam. 25:25).Tästä syystä väite, että Sananlaskujen viisaus olisi hellenistisen viisauden perua ja kirjoitettu Aleksanteri Suuren aikana tai jälkeen, ei ole kestävä. (Survey of the Old Testament – Introduction, s.471)

Puolestaan osa tutkijoista väittää, että Sananlaskut olisi kirjoitettu persialaisena aikana, eli Esran ja Nehemian aikoina. Molemmat aikaisemmat väitteet selittävät, että Raamattu valehtelee kertoessaan esim. Salomon sananlaskujen kirjoittajaksi. Raamatun tarkoitus ei kuitenkaan ole huijata ihmisiä, vaan tuoda tärkeitä pelastukseen tähtääviä totuuksia tiettäväksi. Seuraavaksi käsitellään Raamatun tekstin vilpittömyyttä.

Raamatun rehellisyys

Niin kuin edellä mainittiin, historiallis-kriittinen koulukunta käyttää yhä todisteluissaan vanhentunutta käsitystä historiantutkimuksesta. Induktiosta ei seuraa yleistyksiä, joten (varsinkin) erittäin kaukaisen historian tutkimuksessa on käytettävä sitä kirjallista materiaalia, jota on saatavilla.

On selvää, että pelastushistoria maalautuu eteen heprealaisen historiankirjoituksen (Mooses ja Samuel) ja myöhemmin erityisesti Juudan historiankirjoituksen toimesta (erityisesti Kuninkaiden kirjat, jotka perimätiedon mukaan on kirjoittanut pääosin Jeremia; sekä Aikakirjat, Esran kirja ja Nehemian kirja, joiden kirjoittajana aikaiset juutalaiset kirjoittajat pitivät Esraa. Talmud ja aikaiset kirkkoisät eivät erottaneet myöskään Esran ja Nehemian kirjoja.). Lisäksi ovat profeetallinen (ns. pikkuprofeetat) ja runollinen kirjallisuus, jotka, yhdessä historiallisten kirjojen profeetallisten ja runollisten osuuksien sekä pelastushistoriallisen typologian kanssa, tarjoavat systemaattisen, historiallisen, soteriologisen, metafyysisen ja moraalisen rakenteen. Tämä rakenne kulminoituu messiasodotukseen ja messiaslupauksiin, jotka toteutuivat historiallisessa Jeesuksessa, niin kuin evankeliumit kertovat. Tästä syystä hyökkäys on kohdistettu myös profetioiden totuudellisuuteen, koska niiden todenmukaisuus todistaisi elävästä, johdonmukaisesta ja synnin tuomitsevasta Jumalasta.

Raamatun uskontoa ja erityisesti sen eksegetiikkaa tutkiessa, ehkä voimakkaimmin ensisijalla on lähdekriittinen tutkimus. Tuomiolla ovat muinaisten heprealaisten ja alkukristittyjen rehellisyys sekä Messiaaseen keskittyvän pelastussuunnitelman ja pelastushistorian vilpittömyys. Dokumenttiteorian tukijalkana on juuri väite Raamatun kirjoittajien / redaktoreiden omaa tai kansallista etua ajavista pyrkimyksistä. Esim. Eissfeldtin mukaan Pentateukissa on dogmaattisia ja eettisiä ristiriitaisuuksia, joita ei voida sovittaa vain Mooseksen kirjoittamiksi (The Old Testament An Introduction, s. 159). Hänen mukaansa siis tekstiin olisi lisäilty myöhemmin omaa etua ajavia kommentteja. Miksi tulisi luottaa juuri heprealaiseen historiankirjoitukseen, profetioihin sekä evankeliumien kirjoittajien vilpittömyyteen?

Ennen Hekataiosta (n. 500 eaa.), Herodotosta (n. 484-425 eaa.) ja Klassista aikaa, ei ollut kreikkalaista historiankirjoitusta. Kreikkalaiset eivät katsoneet sitä järkeväksi, koska historia on muuttuvaa, ”kun taas todellista tietoa oli olemassa vain pysyvästä. Tämä episteme oli ikuinen, muuttumaton, matemaattinen tieto.” (Päivi Setälä, Historian kirjoituksen historia, s. 8) Myyttejä ja sankaritaruja kirjoitti Homeros, mutta myyttien tarkoitus ei alusta alkaenkaan ollut erehtymätön historia, vaan pääasiassa mystisyys, symbolismin kautta tuotu idea, viihteellisyys (ibid.), sekä Tertullianuksen mukaan (ja Raamatunkin mukaan) ihmisten jumaliksi nostaminen (Apologeticum Kristinuskon puolustus, 2010, s. 57-58). ”Eeppistä kerrontaa ei sidottu aikaan eikä paikkaan” (Setälä, ibid.). Puolestaan Raamatun kertomukset on tarkoitettu historiallisiksi kertomuksiksi, ei myyteiksi. Esim. Jeesus viittasi luomiskertomukseen todellisena tapahtumana (Matt. 19:4).

Vaikka kreikkalaiset myytit ovat (tai voivat olla) vain joissakin tapauksissa osittain todellisiin tapahtumiin perustuvia, ne kuitenkin kertovat niiden kirjoittajien sekä muinaisen maailman ajattelumalleista, jotka erottivat yliluonnollisen ”jäljet” luonnossa sekä sen seuraukset ja läsnäolon elämässä. Myös Raamatusta saa sen kuvan muinaisesta elämästä, että silloin oltiin erityisen kiinnostuneita yliluonnollisesta ja ”jumalista” ja niiden voiman osoituksista. Jumalille kuin annettiin mahdollisuus näyttää auktoriteettinsa. Mielenkiinto jumaliin, ja niiden sitoutumiseen jokapäiväiseen elämään on nähtävissä myös esim. Palestiinassa ja Syyriassa tehdyistä arkeologisista kaivauksista (SDA Bible Commentary, volume 1, s. 126-129). Ras Shamran taulut osoittavat, että ennen sen tuhoa (1400-luvulla eaa.) oli yleistä uhrata eri jumalille. Kaivauksista on löytynyt kuvauksia Baal, Anath, El, Dagon ja usean muun jumalan palvontaan liittyvistä menoista. Taulujen runolliset ilmaisut ja parallellismi ovat samankaltaista Pentateukin runollisten kohtien ja Psalmien runollisen ilmaisun kanssa (Gleason L. Archer, A Survey of Old Testament Introduction, s.168).

Tältä pohjalta katsottuna, VT:n historiankerronnan uskonnollisen sävyn ei voida katsoa olevan sen epäluotettavampaa kuin muidenkaan muinaisten tekstien anti. Itse asiassa sen voidaan katsoa olevan luotettavampaa, koska Raamattu kertoo absoluuttisen hyvästä ja luotettavasta Jumalasta. Jumalien voimankoetuksesta puheen ollen, kuuluisa Jahven ja Baalin yhteenotto tapahtui 1. Kuningasten kirjan 18. luvussa kerrotussa Karmelin vuoren tapahtumassa, jossa profeetta Elia tahtoi todistaa Jumalan, kaiken Luojan, olemassaolon, sekä Hänen kaikkivaltiuden ja totuudellisuuden ihmisten keksimiin jumaliin nähden. Mm. assyrialaisten historiankirjat, Sanheribin prisma, Salmanassarin musta obeliski ja Meshan steela todistavat Kuningasten kirjan historiallisesta pätevyydestä. (Talmudin perimätiedon mukaan profeetta Jeremia kokosi Daavidin jälkeisen ajan historian tiedot Kuningasten kirjaksi [joka alkunperin sisälsi molemmat Kuningasten kirjat], käyttäen lähteinään ilmeisesti Salomon historian kirjaa [1.Kun. 11:41] sekä Juudan ja Israelin kuninkaiden aikakirjaa [käytettiin jatkuvasti]. Tosin 2. Kuningasten kirjan loppu on todennäköisesti jonkun muun kuin Jeremian kirjoittama, koska perimätiedon mukaan hän kohtasi loppunsa Egyptissä.)

Nykyajalle säilyneen Raamatun sanoman yhtenäisyys todistaa, että sen kirjoittajilla ja redaktoreilla ei perussanomaltaan ole ollut eri koulukuntia. Nykytutkimuksen valossa esim. Qumranin ”koulukunnan” ja Masoreettisen ”koulukunnan” Raamatun jäljentämisessä ei ole merkittävää eroa. Myöskään kreikankieliset käännökset (sisältäen Septuaginnan), Nash-Papyrus, aramealaiset targumit ja latinalaiset versiot eivät eroa merkittävästi toisistaan. Samarialaiset tekivät selkeitä lisäyksiä Pentateukkiinsa nationalistisen arvontuntonsa kohottamiseksi, mutta lisäykset ovat helposti huomattavissa ja ne voidaan hyvin ymmärtää historian valossa. Ottaen huomioon israelilaisten ja juutalaisten jatkuvat erimielisyydet, heidän selkeän jakautumisensa, ja pohjoisen valtakunnan tuhon jälkeisen profeetallisen tradition keskittymisen etelään (Juudaan), ei Samarialaisenkaan Pentateukin universaali tarkoitus ole muuttunut.

Edellä mainitussa Meshan steelassa (800-luvulta eaa.) mainitaan myös Jumalan nimi Jahve. On kuitenkin merkittävää, että Jahve nimi mainitaan jo muinaisissa Egyptin Uuden valtakunnan aikaisissa teksteissä (Solebin, Länsi-Amarahin ja Medinet Habun topografisissa listoissa), eli noin 500 vuotta ennen Meshan steelan pystyttämistä. (Charles Aling, Clyde Billington, http://www.biblearchaeology.org/post/2010/03/08/The-Name-Yahweh-in-Egyptian-Hieroglyphic-Texts.aspx#Article) Jahve nimi on johdettu JHWH konsonanttikirjoituksen nimestä joka on johdettu ”Minä olen” nimestä (2.Moos. 3:14). Kertomalla nimekseen ”Minä joka olen”, Jumala tahtoi ilmaista olevansa sama jo Abrahamille ilmestynyt kaiken Luoja, absoluuttisen kaikkivaltias ja itsestään oleva, sekä absoluuttisen hyvä Jumala, toisin kuin muinaisina aikoina ihmisten palvomat inhimillisen erehtyväiset ja intohimoiset sekä suhteellisen moraalin omaavat jumalat.

On siis merkittävää, että Raamattu on sanomaltaan täysin erilainen kaikkiin toisiin muinaisiin kulttuureihin nähden. Sen nimenomainen tarkoitus on esittää pelastushistoria. Raamatun tarkoitus on ollut alusta alkaen tarjota erehtymätön toivo, joka on itse Jumalassa, ei ihmisessä, ihmisen teoissa, uskonnoissa ja insitituutioissa. Raamatun tarkoitus on esittää Jumala, jonka rakkaudelle ei löydy vertaa maailmankaikkeudessa. Dokumenttiteorian ja Eissfeldtin väite siitä, että Raamattu on kirjoitettu itsekkäistä uskonnollis-poliittisista lähtökohdista on ristiriidassa itse Raamatun tekstin kanssa. Sen narratiivit eivät mairittele ihmisen perusvikoja, joka kertoo sen inhimillisen arvostelun riippumattomuudesta. Raamattu ilmoittaa synnin, syyllistyi siihen sitten Daavid tai Israeliin kuulumaton henkilö.

Raamatun mukaan Jumaluus on lävistänyt historian. Eikö tämä ole ihmiskunnan historian suurin toivo kaiken alusta ja lopusta: Jeesus Kristus, Aikakausien toivo, joka pelastaa ihmisen synnistä ja pahuudesta sekä kuolemasta. ”Ja tahdon saattaa kaikki pakanat liikkumaan; silloin tulee kaikkein pakanain toivo (”Desire of Ages” [KJV] = ”Aikakausien Toivo”), ja minä täytän tämän huoneen kunnialla, sanoo Herra Zebaot.” (Hag. 2:7, Biblia 1776) ”Hän on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi tehdä ja joka oli määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä.” (Ef.1:9-10). Paavalin mainitsema määräaika löytyy Danielin kirjan ennustuksesta, joka kertoo Messiaan tulemisen, toiminnan ja kuoleman tarkat ajankohdat (Dan. 8:14; 9:20-27; Kristillinen apokalyptiikka).

Raamatun tarkoitus ei ole ollut alunperinkään antaa kaiken selittävää ja yksityiskohtaista kuvaa historiasta, vaan siihen on valittu ihmisen pelastusta edesauttavat totuudet sekä historian päälinjaukset (esim. Danielin kirjan kronologiset kuvaukset ja profetiat maailman historian päävalloista aina Danielin ajasta maailmanloppuun – ibid. Kristillinen apokalyptiikka). ”Toisaalta kirjoittamaton tieto menneisyydestä oli Josefuksen mukaan talletettava kansakunnan – ja nimenomaan pappien – kollektiiviseen muistiin (Veikko Litzen, Historiankirjoituksen historia, s. 24). Itse asiassa jo ennen Moosesta Jumalan Sana eli ihmisten keskuudessa suullisena perimätietona, ja vain suullisena perimätietona. Onkin mielenkiintoista, että jo Adamin pojanpojan aikaiseen historiaan sijoittuva raamatunjae 1.Moos. 4:26 voidaan kääntää seuraavasti: ”Siihen aikaan alettiin julistamaan Herran nimeä”, niin kuin Luther sen käänsi raamatunkäännökseensä (katso myös Lutherin kommentaari 1.Moos. kirjaan, WA 42, s. 241). Kyseessä on hepreankielen sana qara’ (kaw-raw’), joka tarkoittaa sekä (Herran) kutsumista ja puoleen huutamista (”rukoilemista”) että julistusta (Brown-Driver-Briggs Hebrew Lexicon). Jakeesta voi siis päätellä, että jo Adamin lapsenlapsen aikana, hyvin varhaisena aikana, alettiin kokoontua rukoilemaan ja julistamaan Herran nimessä. Näin pidettiin elossa Jumalan tahdon ilmaisuja sekä lupauksia tulevasta Vapahtajasta. Vasta Mooseksen ajasta lähtien Jumala näki hyväksi kirjoituttaa asiat ylös, jotta niiden muoto pysyisi yhtenäisenä aivan maailman viimeisiin päiviin asti, ja jotta profeetallinen sana todistaisi Jumalan pelastussuunnitelmasta sitten kun Messias tulisi.

Palataksemme kysymykseen siitä, miksi tulisi luottaa juuri heprealaiseen historiankirjoitukseen sekä evankeliumien kirjoittajien vilpittömyyteen, niin juuri tämä kysymys kiteyttää sen seikan johon loppujen lopuksi historiallinen tutkimus perustuu. Luotettavuuden määrittelee teksti itse sekä sen kirjoitusolosuhteet. Historiallis-kriittinen metodi määrittelee omasta evolutiivisesta lähtökohdastaan Raamatun tekstin kirjoittajien motiivit, ottamatta huomioon itse tekstiä! On totta, että muinoin esim. sotakertomuksia vääristeltiin, jotta oman maan kuningas saisi kunnian (esim. egyptiläiset Merneftan steelassa, http://www.sti.fi/index.php/vanha-testamentti/379-vanhan-testamentin-arkeologiaa), mutta on otettava huomioon että kyseessä ovat heprealaisesta kulttuurista erilliset kulttuurit. Muinaiset kansat elivät tiiviinä uskonnollis-poliittisina yksikköinä. Edellä mainittujen vääristeltyjen tekstien kirjoittajat kuuluivat kulttuuripiireihin jotka palvoivat omien kättensä töitä (”puu- ja kivijumalia”) sekä uskoivat omien mielikuvitusjumaliensa väliseen suhteelliseen ja pragmaattiseen moraaliin. Raamatussa yhdeksi esimerkiksi annetaan kuningas Nebukadnessar, joka lausui ylpeänä: ”Tämä on se suuri Babylon, jonka minä olen väkevällä voimalla rakentanut kuninkaalliseksi kaupungikseni ja omalle mahdilleni kunniaksi!” (Dan. 4:30) Toisin sanoen juuri nämä muinaiset olosuhteet todistavat Raamatun luotettavuudesta, koska myös juuri tästä eettisestä aspektista heprealaisessa historiankirjoituksessa nimenomaan on kyse. Eettisen ja ennen kaikkea soteriologisen aspektin Jumalan luonteeseen toi täydellisesti vasta Jeesus Kristus ollessaan maanpäällä, mutta myös Vanha testamentti on täynnä Jumalan kaikkivaltiaan rakkauden, kunnioitettavuuden ja oikeudenmukaisuuden ilmauksia. Raamatun Jumala on sekä persoona että ääretön hyvyys.

Raamatussa annetaan tarkoituksen mukaisesti kunnia Jumalalle, kaiken Luojalle. Mikään Raamatussa ei viittaa siihen, että se olisi kirjoitettu poliittisista lähtökohdista. Teksti itse kertoo, että se ei ole Kirjan tarkoitus. Syy siihen, että Jumala valitsi Abrahamin oli se, että tämä oli ottanut vastaan Jumalan vanhurskauden joka ainoastaan pelastaa, jonka seurauksena Abraham oli nöyrä (nöyryyden kautta hän oppi oikeudenmukaisuutta Jumalalta); päinvastoin kuin suuret, omaan voimaansa luottavat kuninkaat ja sotapäälliköt. Lähtökohta kertomukselle siitä kun Jumala pelasti heprealaiset Egyptin orjuudesta oli se, että tämä kansa oli heikko ja sorrettu; päinvastoin kuin mahtavat egyptiläiset tai mahtavat ja julmat heettiläiset. Luvatunmaan valloittaminen, kuningaskuntana pysyminen ja kaikki Raamattuun talletettu heprealaiseen historiaan liittyvä aineisto joka kertoo sen ajoittaisesta menestyksestä, asettaa edellytykseksi sen, että ihminen sekä yksilönä että kansana luottaa täydellisesti Jumalaan eikä sotavoimiin ja ihmisen omaan voimaan. Samoin Jeesus korosti luottamusta Jumalan hyvyyden voimaan, joka kiteytyi Hänessä. Jeesus sanoi fariseuksille: ”Jos minä itse itselleni otan kunnian, niin minun kunniani ei ole mitään. Minun Isäni on se, joka minulle kunnian antaa, hän, josta te sanotte: ’Hän on meidän Jumalamme’, ettekä tunne häntä; mutta minä tunnen hänet. Ja jos sanoisin, etten tunne häntä, niin minä olisin valhettelija niinkuin tekin; mutta minä tunnen hänet ja pidän hänen sanansa.” (Joh. 8:54,55 VKR) Tämä historiassa nähty Luojan hyvyys, pelastushistoria, joka kulminoituu Messiaassa, tekee Raamatusta erityisen, erotetun eli pyhän kirjan. Se erottaa sen esim. Koraanista, joka on yhden ihmisen kirjoittama kirja.

Ottaen huomioon juutalaisuuden olevan yksi merkittävimmistä, ellei merkittävin ”kirjan uskonto”, on epäloogista olettaa heidän muutelleen Pyhiä Kirjoituksiaan tuon tuostakin omien mieltymyksien ja tarpeiden mukaan, varsinkin jos katsotaan juutalaisten asennetta Raamattuun esim. Josefuksen mukaan, hänen kirjoittaessa: ”Kukaan ei ole uskaltautunut lisäämään, poistamaan tai muuttamaan niistä (Pentateukista, Profeetoista ja Kirjoituksista) tavuakaan. Jokainen juutalainen jo syntymästään vaistoimaisesti pitää niitä Jumalan säädöksinä, noudattaa niitä, ja jos tarve vaatii mielellään kuoleekin niiden puolesta.” (Apion. 1:42) Juutalaista perimätietoa ja kansallisuutta ajatellen, on heitä kohtaan loukkaavaa väittää huolellisesti säilytetyn Mooseksen perimätiedon olevan vähimmässäkään määrin jonkin myöhäisemmän itseään profeetaksi kutsuvan redaktorin mielikuvituksen tuotosta. Se sotii vastaan koko VT:n näkemystä profeetan sanoman korruptoimattomuudesta.

Raamattu kertoo pyhästä Jumalasta. Jumalan pyhyyden läsnäolo sekä Hänen suunnitelmallisuutensa ja esteettisyytensä näkyminen luonnossa ja maailmankaikkeudessa, sekä niiden yhdistyminen henkilökohtaisen kokemuksen kautta omatuntoon ja erityiseen ilmoitukseen (Raamattuun), ovat todistajia omasta puolestaan. Ne kertovat yhdessä Jumalasta ja Pelastajasta, joka haluaa olla yhteydessä ihmisiin sekä henkilökohtaisessa että yhteisöllisessä suhteessa. Ihminen voi tutustua äärettömän rakkaudelliseen ja oikeudenmukaiseen luonteeseen. Nämä ovat seikkoja, teologiaa ja eksegetiikkaa, jotka historiallis-kriittinen raamatuntutkimus jättää huolettomasti ja jopa ylimalkaisesti huomiotta. Absoluuttiselle hyvyydelle ei ole toista traditiota, todistusta ja pohjaa muinaisten tekstien perinnössä ja ajattelussa. Kreikkalainen historiankirjoitus ei tarkoitettu luotettavaksi historialliseksi lähteeksi. Raamattu on ainoa historiallinen teos, jonka sisältö on kirjallisesti ja teologisesti suunnitelmallinen. Se on enemmän kuin normaali kirja. Nyt jos tämän hämmästyttävän yhtenäisen, pelastushistoriallisen, systemaattisen ja moraalisen rakenteen, väitetään olevan huijausta, niin mitä ihmiselle jää? Jos absoluuttiseen hyvyyteen perustuvan moraalin väitetään perustuvan valheeseen, pahuuteen, mikä on sitten hyvää? Mikä silloin määrittelee moraalin? Moraali, hyvä ja paha, on silloin vain suhteellista, kulttuurillinen näkemys. Juuri siihen materialismi, evoluutioteoria ja historiallis-kriittinen metodi perustuvatkin.