Risti ja ehtoollinen II: Viimeinen kamppailu

 

Sisällys

  1. Usko vastaan rakkaus?
  2. Harhaanjohtavat sopimukset
  3. Kysymys vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä
  4. Ehtoollinen: muistoateria vai todellinen uhri?
  5. Viimeinen kamppailu

 

1. Usko vastaan rakkaus?

Aivan niin kuin entisaikojen ihmiset, nykyihmiset etsivät vastausta siihen, kuinka ihmiskunta ja maailma pelastuvat. Etsitään globaalia moraalin auktoriteettia ja yhteisiä arvoja, jotka yhdistäisivät ihmiset, joiden katsotaan pelastavan maailman. Kaivataan myös vastausta siihen, mikä on kirkon rooli tässä pelastuksessa. Yksi kirkon ihmisiä yhdistävä tekijä on sen tarjoama yhteisöllisyys perinteiden kautta. Kirkko tarjoaa mm. ehtoollista, jonka moni suomalainen näkee tärkeänä traditiona. Myös Suomen luterilainen ja katolinen kirkko ovat katsoneet parhaaksi yhdistyä ja tarjota yhdenmukaista sanomaa. Suomalainen ekumeeninen delegaatio vieraili Paavi Franciscuksen yksityisvastaanotolla Vatikaanissa ja ojensi tälle yhteyttä suosivan asiakirjan, jonka paavi otti ilomielin vastaan (ekumenia.fi). Mutta miksi nämä kaksi kirkkokuntaa alun perin erosivat? Oliko siihen hyvä syy, vai oliko se kaikki turhaa? Kuinka tämä ero liittyy ihmisen pelastumiseen? Entä kuinka se liittyy ehtoolliseen?

Vuonna 2017 juhlittiin uskonpuhdistuksen juhlavuotta, kun se täytti 500-vuotta. Kristinuskon historiassa tapahtui jotakin merkittävää vuonna 1517. Silloin Martin (Martti) Luther naulasi kuuluisat 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen. Protestantismi käänsi koko kesiaikaisen ajatusmaailman ylösalaisin. Paavikunnan uskonnollispoliittinen yksinvaltius menetti merkityksensä, kun ihmiset saivat mahdollisuuden lukea Raamattua itse. Martti Luther löysi Raamatusta uskon kautta vanhurskauttamisopin, joka tarkoittaa sitä, että ihminen ei pelastu omien tekojensa tai yleensä ihmisten tekojen ja uhrauksien kautta, vaan henkilökohtaisen uskon kautta Jeesuksen tekoihin ja Golgatan uhrivereen, kun Jeesus antoi oman itsensä kuolemaan koko ihmiskunnan puolesta ja hyväksi. Tämä oli mullistavaa keskiajan hierarkaalisessa systeemissä, jossa ihmisen paikka ja status Jumalan edessä määräytyi kirkon kautta tulevan pelastuksen ja katumusharjoitusten kautta. Katolinen kirkko opetti, että sakramentit (esim. kaste ja ehtoollinen eli eukaristia) olivat välttämättömiä pelastumiselle. Luther väitti, että jokainen ihminen on pelastuksen tarpeen ja saamisen suhteen samalla paikalla ja tasa-arvoinen yksilö, joka ei tarvitse kirkon johtajien kautta tulevaa armoa ja hyväksyntää, vaan yksin Kristuksen armon ja hyväksynnän, yksin uskosta (sola fide).  Tämä kyllä johtaa hyviin tekoihin ja seurakuntayhteyteen uskovan elämässä, mutta ne ovat seurausta vanhurskautuksesta, eivät sen ehto.

Historia kuitenkin kertoo myös vastauskonpuhdistuksesta, jonka katolinen kirkko aloitti heti 16. vuosisadalla. Se on jatkunut aina nykypäivään asti, joka näkyy Vatikaani II kirkolliskokouksessa ja sen seurauksissa, niin kuin osoitetaan tässä artikkelissa. Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta tulleen ajatusmaailman kautta, joka on nykyinen käsitys ekumeniasta ja kristittyjen yhteydestä, katolilaisia ja protestantteja on tuotu jälleen yhteen. Nykyään laajasti ajatellaan, että kristityt voivat olla yhtä uskonsuuntauksien erityispiirteistä huolimatta. Uskotaan siis, että kristityt voivat olla yhtä uskosta ja totuudesta huolimatta. On sanonta, että Jumala selvittää erimielisyydet oppikysymyksistä sitten taivaassa.

Kaipaus tulla yhteen johti siihen, että katolinen kirkko ja luterilainen kirkko laativat yhteisen sopimuksen nimeltä ”Vastakkainasettelusta yhteyteen – Luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset viettävät yhdessä reformaation muistoa 2017”. Tuon dokumentin kautta täysi yhteys on jo lähes saavutettu näiden kahden kirkkokunnan välillä. Puolestaan jo paljon aikaisemmin laadittiin ”Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista”, jonka roomalaiskatolinen kirkko ja luterilainen maailmanliitto hyväksyivät virallisesti vuonna 1999. Vielä on kolmaskin yhteisjulistus, joka tehtiin amerikkalaisille katolilaisille ja luterilaisille, nimeltään Declaration on the Way: Church, Ministry, and Eucharist (2015). Ja vielä Suomalainen ekumeeninen delegaatio laati dokumentin ”Communion in Growth. Declaration on the Church, Eucharist, and Ministry” (2017). Tästä asiakirjasta kerrotaan Suomen ekumeenisen neuvoston kotisivuilla: ”Suomalainen ekumeeninen delegaatio tapasi Paavi Franciscuksen 25.1.2018 tämän yksityisvastaanotolla Vatikaanissa. Piispa Tapio Luoma esitti paaville suomalaisvieraiden tervehdyksen. Hän totesi, että suomalainen luterilais-katolinen dialogi on jatkunut vuodesta 2014. Se sai alkunsa kardinaali Kurt Kochin ehdotuksesta, että yhteinen luterilais-katolinen julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta tulisi valmistella.” (ekumenia.fi).

Jo tämän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa, nimeltään ”Risti ja ehtoollinen (Vetoomus protestanteille)”, käsiteltiin kahta ensiksi mainittua dokumenttia, uskostavanhurskautumista, pelastusta, ehtoollisen merkitystä ja erilaisten opetuksien historiallista taustaa. Ensimmäinen osa oli vetoomus protestanteille. Tällä artikkelilla on sama tarkoitus, mutta se on ilmaistu eri tavalla. Lisäksi toivon, että tämä artikkeli voi puhutella muitakin kristittyjä kuin vain protestantteja. (Ja eihän sitä tiedä, vaikka se voisi puhutella ei-kristittyjäkin). Myös tässä artikkelissa käsitellään uskon kautta vanhurskauttamista, pelastusta, ehtoollisen merkitystä ja erilaisten opetuksien historiallista taustaa, mutta se tehdään eri painotuksin ja pyrkimyksenä täydentää edellistä artikkelia kokonaisvaltaisemmin. Lisäksi käsitellään myös vuoden 2015 yhteisjulistusta sekä vuoden 2017 suomalaista yhteisjulistusta.

Tämän artikkelin tarkoitus ei ole osoittaa, kuinka jotkut ovat väärässä ja minä oikeassa. Tämän artikkelin tarkoitus on varoittaa Saatanan eksytyksistä ja tarjota totuus Raamatun perusteella. Jokainen voi itse tarkistaa asiat Raamatusta ja tehdä omat johtopäätöksensä. Myöskään se seurakunta, jota tässä epävirallisesti edustan, ei ole parempi kuin muut seurakunnat. Adventtikirkko ei ole erityisesti parempi kuin muut kirkkokunnat, vaan sillä on erityinen sanoma. Minulla tai Adventtikirkolla ei ole mitään syytä ylpeilyyn ja toisten alas painamiseen. Sanoma tulee Jumalalta; ja se ei tee sanoman tuojaa muita paremmaksi. Jokaisessa seurakunnassa ja Jeesukseen uskomattomien ihmisten parissa on vilpittömiä henkilöitä, jotka vaeltavat sen valon mukaan, joka heillä on todellisuudesta, Raamatusta ja Jumalan luonteesta. Lukemattomat katolilaiset ja luterilaiset ystävämme ovat Jumalalle uskollisella elämällään todistaneet Vapahtajan uskosta ja rakkaudesta. Tässä artikkelissa tarkastellaankin oppeja, ei ihmisiä ja ihmisten vaikuttimia.

Se ei kuitenkaan ole todellista rakkautta, kun Jumalan sanan opetukset sivuutetaan. Monelle voi kuitenkin olla yllätys, että myös katolinen kirkko ajattelee saman suuntaisesti siinä mielessä, että sen mielestä oppia ei tule sivuuttaa. Huolimatta ajattelusta, että kristilliset oppikysymykset olisi unohdettava tai ainakin työnnettävä sivummalle ja rakkauden tulisi lakaista uskonkappaleet maton alle, katolinen kirkko ajattelee toisin. Se sanoo selvästi, että sen mielestä yhteyden tulee toteutua paavikunnan opin perustalle, niin kuin osoitetaan tässä kirjoituksessa.

Kahta päinvastaista näkemystä vanhurskautukseen ja ehtoolliseen ei voida sovittaa yhteen. Valo ja pimeys eivät voi käydä käsikädessä. Raamattu ilmaisee selvästi, että totuus ja puhdas kristillinen oppi ovat ehdoton osa kristinuskoa (2. Tim. 2:15-19; 3:13-17; 4:3-4; Titus 1:9-14). Usko pitää sisällään uskonkappaleet (Juud. 1:3-4). Toki samalla ei tule unohtaa rakkautta. Paavali kirjoittaa, että kristityt ”eivät saa parjata ketään eivätkä haastaa riitaa, vaan heidän on oltava ystävällisiä ja osoitettava lempeyttä kaikille ihmisille” (Titus 3:2, KR92). Mutta usko ja rakkaus eivät Raamatussa ole ristiriidassa keskenään, vaan Saatana tahtoo hajottaa tasapainoisen ja raamatullisen uskon. Maailmassa on menossa kamppailu valon ja pimeyden, Jeesuksen ja Saatanan välillä. Siksi sillä on merkitystä, kuinka näemme asiat. Kuitenkin ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan sitä, mikä on valoa ja mikä on pimeyttä, katsomme tarkemmin Vastakkainasettelusta yhteyteen dokumenttia. Mistä siinä on kyse? Ovatko katolinen kirkko ja luterilainen kirkko nyt todella löytäneet yhteisen sävelen kahdelle ristiriitaiselle näkemykselle?

 

2. Harhaanjohtavat sopimukset

Tarkastellessa näitä yhteyttä hakevia julistuksia, huomaa, että ne ovat yksipuolisia. Asiakirjoissa ei todellisuudessa ole kummankin osapuolen käsityksien kunnioittamista, joka tarkoittaisi sitä, että molempien kirkkokuntien eroavat käsitykset voisivat pysyä niiden omina käsityksinä. Julistuksia tarkemmin tutkiessa huomaa, että katolisen kirkon tarkoitus on osoittaa, että Luther oli väärässä ja he oikeassa. Luterilainen kirkko myötäilee katolista kirkkoa. Luterilainen kirkko sanoo, ”että me luterilaisina kristittyinä ja seurakuntina olemme valmiita tunnustamaan, että reformaation arviointi roomalaiskatolisesta kirkosta ja sen teologiasta ei ollut täysin vailla poleemisia vääristymiä, jotka ovat osaksi säilyneet nykypäiviin asti. Olemme todella pahoillamme loukkauksista ja väärinkäsityksistä, joita nämä poleemiset ainekset ovat aiheuttaneet roomalaiskatolisille veljillemme.” (Vastakkainasettelusta yhteyteen, kohta 236) Puolestaan Rooman ”anteeksipyynnöt” ovat epämääräisiä, eivätkä anteeksipyyntöjä lainkaan. Katolinen kirkko sanoo luterilaiselle kirkolle: ”Jo sanomassaan keisarikunnan valtiopäiville Nürnbergissä 25.11.1522 paavi Hadrianus VI valitti väärinkäytöksiä ja rikkomuksia, syntejä ja erehdyksiä, sikäli kuin kirkon viranhaltijat olivat syyllistyneet niihin.” (kohta 234, korostus lisätty) Ja vielä Rooma osoittaa ”pahoittelua kipua aiheuttavien muistojen vuoksi… Siinä määrin kuin olemme niihin syypäitä” (kohta 235, korostus lisätty). ”Sikäli kuin”ja ”siinä määrin kuin”katolinen kirkko on niihin syypää?! Niin kuin sanottu tämä ei ole anteeksipyyntö lainkaan Rooman puolelta. Katolinen kirkko olisi polttanut Lutherin roviolla, ellei, niin kun uskon, Jumala olisi johtanut uskonpuhdistusta ja suojellut palvelijaansa. Uskonpuhdistuksen koko merkitys oli juuri siinä, että irtauduttiin eroon erheellisistä opeista, jotka tukahduttivat ja vääristivät Jumalan sanan, evankeliumin, uskon ja Jumalan todellisen luonteen. Katolisen kirkon johtajat kyllä aiheuttivat pahennusta moraalittomalla elämällään, mutta se ei ollut Lutherin kritiikin ensisijainen kohde. Merkittävä kirkkohistorioitsija, Roland Bainton kirjoitti: ”Keskiajan katolisuuden väärinkäytökset eivät olleet Lutherin hyökkäyksen kohteena, vaan katolisuus itse, joka väärinkäytti evankeliumia.” (Bainton, The Reformation of the Sixteenth Century, s. 24, oma käännös) Luther sanoi: ”Toiset [niin kuin Lutherin aikalainen Sebastian Brandt] ovat hyökänneet elämänmenoa vastaan. Minä hyökkään oppia vastaan.” (ibid. oma käännös) Uskonpuhdistuksen tarkoitus oli ja on antaa Jumalan sanan valon voittaa pimeän keskiajan perintö. Kuitenkaan Rooma ei ole muuttanut ”pilkkuakaan” opistaan, niin kuin tullaan huomaamaan.

On tärkeää tietää, että katolinen kirkko on aina pitäytynyt kaikissa keskiajalta tulleissa opeissaan. Vatikaanin II kirkolliskokous (1962-65) oli Katolisen kirkon tällä hetkellä viimeisin kirkolliskokous. Vatikaanin virallisessa asiakirjassa kysytään kysymys: ”Muuttiko Vatikaanin toinen kirkolliskokous katolilaista oppia kirkosta?” Johon vastataan: ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous ei muuttanut eikä aikonutkaan muuttaa oppia, vaan se kehitti, syvensi ja täydellisemmin selitti sitä.” (vatican.va, oma käännös). Tämä tarkoittaa sitä, että Vatikaanin toinen kirkolliskokous ei muuttanut mitään Trenton kirkolliskokouksen (1545–1563) opista. Trenton kirkolliskokouksessa kirkko päätti, että Lutherin ymmärrys vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta tulee tuomita kauhistuttavana. Canon XIV toteaa: “Jos kukaan sanoo, että ihminen on todella päästetty synneistään ja vanhurskautettu siksi, että hän todella uskoo itsensä päästetyksi synneistään ja vanhurskautetuksi tai, että kukaan ei todella ole vanhurskautettu, ellei hän usko olevansa vanhurskautettu ja, että yksin tämän uskon kautta synninpäästö ja vanhurskautus tulevat todeksi, olkoon hän kauhistus.” (Council of Trent, oma käännös, korostus lisätty)

Näin on ymmärrettävää, mutta surullista, että kyseisessä välienselvittelyssä Rooma ei antanut periksi vaan luterilainen kirkko antoi. Onkin sanonta, että Rooma ei koskaan muutu. Ellen White kirjoittaa niistä, jotka tahtovat unohtaa Rooman hirvittävät julmuudet ja Jumalan sanan vastustamisen ja tahtovat pyrkiä yhteisymmärrykseen paavikunnan kanssa: ”Ovatko nämä henkilöt unohtaneet sen erehtymättömyysvaatimuksen, josta tämä ylpeä valta on pitänyt kiinni kahdeksansataa vuotta? Sen sijaan, että olisi hylännyt tämän vaatimuksen, Rooman kirkko yhdeksännellätoista vuosisadalla uudisti sen jyrkemmin kuin koskaan ennen. Kun Rooma väittää, ’ettei kirkko ole koskaan erehtynyt eikä kirjoitusten mukaan milloinkaan voi erehtyä’, miten se voi luopua niistä periaatteista, jotka ohjasivat sen toimintaa menneinä aikoina?” (Alfa ja Omega 8, s. 71) Katolinen kirkko laati opin paavin erehtymättömyydestä (silloin kun hän puhuu ex cathedra eli virkansa puolesta) Vatikaanin I kirkolliskokouksessa (1869-1870) (sessio 4, kappale 4, kohta 9, http://www.papalencyclicals.net/councils/ecum20.htm).

Todellisuudessa yksikään ihminen ei ole erehtymätön. Myös Luther hyökkäsi Rooman erehtymättömyysoppia vastaan (Bainton, 41-42). Hän opetti sola scriptura (yksin Raamattu), tota scriptura (koko Raamattu) ja analogia scripturae (Raamatun johdonmukaisuus) periaatteita, jotka tarkoittivat sitä, että yksin koko Raamattu on korkein arvovalta, joka selittää itse itseään. Ainoastaan Raamattu on erehtymätön asioissa, jotka liittyvät Jumalaan, ihmisen pelastumiseen, todellisuuteen, maailman alkuun ja loppuun jne. Raamattu on Jumalan arvovalta seurakunnan ja uskovan elämässä, sillä Hänen sanansa on totuus (2 Tim. 3:15-16; 2 Piet. 1:20-21; Jes. 8:20; Joh. 17:17; Ps. 109:89, 105, 142, 160). Jumala on ainoa, joka ei pysty valehtelemaan ja siksi pystyy puhumaan erehtymättömästi (Titus 1:2, VKR); ja Hän on juuri puhunut totuuden sanassaan, Raamatussa.

Lisäksi Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous toi ilmi, että ei ole pelastusta Katolisen kirkon ulkopuolella (sessio 2, kohta 14), että paavilla on primaatti-asema (johtoasema) koko maailmassa (session 4, kappale 3, kohta 1) ja että hänellä on valta kaikkien muiden kirkkojen yli (ibid, kohta 2). Kirkolliskokouksen asiakirja kertoo myös, että yhteys saavutetaan vasta kun kaikki saadaan yhden paimenen, paavin, alle (ibid. kohta 3). Yhteisjulistuksessa ei siis ole kysymys yhteisymmärryksestä kahden eri kirkkokunnan välillä, vaan siitä, että luterilainen kirkko hyväksyi Katolisen kirkon opin ja arvovallan korkeimpana ”äitikirkkona”, jonka helmaan tämä ”karannut tytär” palasi. Nyt luterilainen kirkko on myöntänyt, että Luther oli väärässä, heittänyt hukkaan Lutherin työn ja monien protestanttien verellä hankitun työn raamatullisen uskon puolesta ja muuttanut kantaansa Rooman kannan mukaiseksi mm. vanhurskautuksessa, ehtoollisessa ja korkeimmassa arvovallassa. Se, että tällainen myönnytys Roomalle on ollut mahdollista tapahtua, kertoo siitä, että elämme erittäin pimeää aikaa. Niin kuin kirkolliskokouksen lauseet kertovat, katolisen kirkon tarkoitus onkin saada takaisin se valta, joka sillä oli pimeällä keskiajalla.

Myös toinen dokumentti, ”Declaration on the Way: Church, Ministry, and Eucharist” puhuu samoista asioista ja se laadittiin Amerikan katolilaisten ja luterilaisten kesken. Se sanoo, että katolilaiset ja luterilaiset yhdessä ovat sitä mieltä, että kirkon johtajistolla on arvovalta koko yhteiskunnan yli (s. 13 ja 46-47, kohta 20). Tämä heijastelee toivomusta täydellisestä paluusta pimeän keskiajan kirkkovaltion hirmuvaltaan, jolloin paavikunta katsoi, että ”kirkon on oltava hallitseva. Johtajuuden tulee olla kirkon johtajien käsissä. Niin paavillinen teokratia nousi. Se perustui sakramentaaliseen järjestelmään” (Bainton, s. 10). On otettava huomioon, että täydellinen valta turmelee ihmisen täydellisesti. Katolinen kirkko katsoi keskiajalla olevansa koko maailman ylin moraalinen auktoriteetti ja murhasi ja kidutti kymmeniä miljoonia ihmisiä ja tappoi toisinuskovat jos sai heidät kiinni (tai laittoi valtiovallan tekemään sen). Keskiajalla ei ollut uskonnonvapautta, omantunnonvapautta eikä sananvapautta.

Julistus sanoo, että molemmat kirkkokunnat uskovat, että kirkko ei voi turmeltua uskossa ja moraalissa (s. 31), joka tarkoittaa sitä, että kirkko on aina ollut täydellinen ja erehtymätön (http://www.catholictradition.org/Tradition/indefectibility.htm). Samaa sanoo suomalainen julistus (kohta 39). He siis väittävät, että katolinen kirkko oli uskossa ja moraalissa puhdas silloin, kun se inkvisition kautta tuomitsi ihmisiä kidutettaviksi ja kuolemaan, kun se opetti, että maksamalla kirkolle rahaa voit pelastaa jonkun sielun kiirastulesta (aneoppi), kun se opetti, että kadotetut kituvat ikuisesti helvetissä, ja kun se opetti, että pappi voi sanallaan tuoda Jumalan aineeseen eukaristiassa. (Tullaan huomaamaan, että eukaristian uskomus ei pidä paikkaansa, kun sitä käsitellään alempana.) On kyllä totta, että katolinen kirkko määrittelee erehtymättömiksi opeiksi vain sellaiset uskonkappaleet (dogmit), jotka on päätetty kirkolliskokouksissa tai paavin ex cathedra-puheen kautta ja käsittelevät uskoa ja moraalia. Tämä kuitenkin jättää sen joissakin tapauksissa suhteellisen tulkinnanvaraiseksi, mikä käsittelee uskoa ja varsinkin moraalia. Vatikaanin virallinen sivusto selittää kirkon erehtymättömyyttä näissä epäselvissä tapauksissa niin, että se sanoo magisteriumilla (viralliset raamatunselittäjät) olevan etuoikeus selittää Raamattua sekä kirkolliskokouksien päätöksiä oikein (Professio Fidei, Canon 750Mysterium Ecclesiae, kohdat 2 ja 5). Vielä tämä asiakirja kertoo, että ne opit, jotka ovat epäselviä tai eivät ole kirkolliskokouksien tai paavin ex cathedran kautta tulleita, ovat myös erehtymättömiä (Doctrinal Commentary on the Concluding Formula of the Professio fidei, kohdat 7 ja 9), kunhan ne ovat maailmanlaajuisen magisteriumin opettamia (kohta 9). Magisterium pystyy logiikallaan päättämään siitä, mikä on dogmi ja mikä ei (ibid. kohdat 7 ja 9).

Loppujen lopuksi juuri katolisen kirkon uskoon ja moraaliin liittyvät päätökset johdattavat sen käytäntöjä. Esim. harhaoppisten ohjaaminen valtiovallan tuomittaviksi neljännessä lateraanikonsiilissa (kirkolliskokouksessa vuonna 1215) oli moraalinen päätös (Lateran IV, kohta 3). Ja esim. 1511 Extravagantes artiklassa (lisäkohdat kanoniseen lakiin) kutsutaan paavia nimellä ”Herra Jumala paavi”. Kolmestatoista keskiaikaisesta kanonisesta julkaisusta kahdeksan nimittää varmuudella paavia ”Jumalaksi”, ja loput viisi kohtaa ovat epävarmoja. (http://biblelight.net/Extravagantes.htm) Paavin nimittäminen Jumalaksi on seurausta katolisen kirkon uskosta. Johtopäätös tästä on se, että paavikunnan moraalissa korkein valta on ihmisillä. Siksi juuri tämä keinotekoinen ”jumalallinen” uskonnollispoliittinen valta turmelee ihmisen. Amerikkalaisessa yhteisjulistuksissa kyllä sanotaan, että täydellisyys ei tule automaattisesti, vaan Pyhän Hengen kautta ja että kirkon usko on testattava Jumalan sanalla, mutta juuri Katolisen kirkon opetukset ovat Jumalan sanaa vastaan. Suomalaisessa julistuksessa taas lisätään, että kirkko ei kuitenkaan ole täydellinen, sillä siinä on epätäydellisiä ihmisiä. Mutta kuitenkin asiakirjoissa uskotaan, että kirkko on periaatteessa täydellinen.

Kirkon täydellisyys uskossa ja moraalissa on yksinkertaisesti väärä oppi. Ei voida sanoa, että kirkko on täydellinen, sillä paavikin on ihminen ja kirkolliskokouksetkin ovat erehtyväisten ihmisten toimittamia. Jeesus kyllä sanoi, että olkaa täydellisiä niin kuin Taivaan Isä (Matt. 5:48), mutta asiayhteydessä Jeesus opettaa seuraajilleen käytännön kristillisyyttä verrattuna fariseusten tekopyhään ja pinnalliseen uskonnollisuuteen. Lisäksi ”täydellisyys” Raamatussa tarkoittaa täydellistä riippuvuutta Jumalan vanhurskaudesta (Lue enemmän artikkelista Omega eksytys).

Tuo amerikkalainen dokumentti sanoo, että ihminen pelastuu kirkon eukaristian kautta (s. 94). Niin kuin edellä mainittiin, katolisen kirkon valta perustui ja perustuu sakramentaaliseen järjestelmään. Kuitenkin Martti Luther opetti, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen kautta. Asiakirja myös toteaa suoraan, että katolinen kirkko ei katso luterilaisen kirkon pappeutta ja sen suorittamaa eukaristiaa täydelliseksi, vaikka ”Jumalan pelastava läsnäolo” voikin olla läsnä luterilaisessa ehtoollisessa (s. 93-96). Täydellisyys siis saavutetaan vasta, kun yhteys on saavutettu Rooman vallan alla. Julistus kertoo, että täysi yhteys ei ole vielä saavutettu näiden kahden kirkkokunnan välillä. Syy tähän on se, että paavi ei voi vielä puhua sekä katolilaisten että luterilaisten puolesta täydellä arvovallallaan ja että täydellinen yhteinen eukaristia ei ole vielä nähtävissä, niin kuin dokumentti sanoo (s. 108-110, 118). Julistus kuitenkin sanoo, että ne ovat lähes jo toteutuneet (s. 118-119) (asiakirja on siis vuodelta 2015).

Täydellisen yhteyden saavuttamiseksi dokumentti tarjoaa suunnitelman (s. 123-124). Siihen kuuluu yhteiset rukoustilaisuudet kirkkojen välillä ja ihmisten koulutus (opettaminen) yhteyden (eli Rooman alaisuuden) suuntaan, joka tietenkin tarkoittaa katolisen teologian ja käytäntöjen opettamista luterilaisille. Tähän ”opetussuunnitelmaan” kuuluu myös Vastakkainasettelusta yhteyteen dokumentin lukeminen ja opiskeleminen yhteisöissä (s. 123). Vielä suunnitelmaan kuuluu auttamistyön ja sosiaalisen oikeuden parissa työskentely yhteiskunnassa sekä johtajien yhteiset ekumeeniset projektit.

Suomalaisen ekumeenisen delegaation laatima yhteisjulistus jatkaa edellisten julistuksien jalanjäljissä. Se mainitseekin, että nuo asiakirjat ovat sen perustana (s. 7-9).

Näemme siis näistä yhteisjulistuksista, että ne puoltavat katolista uskoa. Mutta kysymys kuuluu: kumpi on oikeassa: Martti Luther vai katolinen kirkko? Kuinka ihminen pelastuu? Kirkon sakramenttien kautta vai yksin uskosta? Näihin on jo vastattu tämän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa. Kuitenkin tässä artikkelissa pyritään vastaamaan näihin kysymyksiin kokonaisvaltaisemmin. Tarkastelemme myös lähemmin yhteisjulistuksen väitettä vanhurskautumisesta.

 

3. Kysymys vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä

Uskon kautta pelastuminen alkaa uskon kautta vanhurskautumisesta ja päättyy uskon kautta vanhurskautumiseen. Ristillä Jumala toimitti yleisen vanhurskauttamisen, joka tarkoittaa sitä, että Jeesus kantoi koko maailman synnit, vuodatti verensä ja kuoli niiden tähden (Room. 3:24; 5:9). Jeesus kuitenkin myös nousi kuolleista ja nousi taivaaseen, jossa Hänen työnsä jatkui ja jatkuu. Golgatan lisäksi vanhurskauttaminen tarkoittaakin sitä laillista tointa, jonka Jumala tekee taivaan pyhäkössä niiden yksilöiden hyväksi, jotka tahtovat ottaa sen vastaan (Room. 4:25; Hepr. 2:16; 4:14-16; 5:1-6; 6:19-20; 7:25; 8:1, 2, 12; 9:14; 1. Joh. 2:1-2). Hän tekee sen niin, että Hän hyväksyy katuvan syntisen, kun tämä uskoo, että Jeesuksen elämä ja kuolema luetaan hänen syntiensä ja syntisen sisimpänsä ja olemuksensa hyväksi. Tätä kutsutaan uskon kautta vanhurskauttamiseksi. Pyhät kirjoitukset sanovat, että ”uskosta vanhurskas saa elää” (Room. 1:17), ”Abraham katsottiin vanhurskaaksi, kun hän uskoi” (Room. 4:13) ja että Jumala vanhurskauttaa meidät, kun uskomme niin tapahtuvan Jeesuksen veren kautta (Room. 3:25; 5:1, KJV; katso myös Gal. 2:16). ”Usko” tarkoittaa tässä asiayhteydessä henkilökohtaista uskoa, ilman kirkon välitystä, sillä siinä viitataan Abrahamin henkilökohtaiseen uskoon.

On totta, että uskoon kuuluvat teot, niin kuin Jaakob kirjoittaa (Jaak. 2:14-26). Jaakob tahtoo selittää kirjeessään, että usko ei ole vain teoreettista. Tämä tulee selväksi hänen kirjeessään, joka käsittelee juuri käytännöllisiä asioita. Jaakob opettaa, että usko tulee näkyväksi (jae 18), todeksi (jae 22) ja eläväksi (jae 26) tekojen kautta. ”[I]hminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” (jae 24) Sen periaatteen mukaan, että Raamattu selittää itse itseään eikä ole ristiriidassa itsensä kanssa, Jaakob tarkoittaa todistusta ympärillä oleville ihmisille siitä, että Jeesukseen uskova on vanhurskautettu ja elää uutta elämää. Jaakob tarkoittaa vanhurskautumisen seurauksia ja uskon sisältöä. Usko on nimittäin kuin käsi, joka jatkuvasti pitää kiinni Jumalan vanhurskaudesta, joka heijastuu uskovan teoissa. Tätä on ”rakkautena vaikuttava usko” (Gal. 5:6, KR92). Room. 2:13 jopa sanoo, että lain pitäjät vanhurskautetaan. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhurskautetut pitävät Jumalan lain, joka johtaa siihen, että he tarvitsevat vanhurskautusta yhä uudestaan ja uudestaan, sillä laki on kuin peili, joka näyttää ihmiselle hänen todellisen luontonsa ja luonteensa (Jaak. 1:22-25; Room. 3:20). Uskova on jatkuvasti tekemisissä Jumalan lain kanssa elämässään, sillä yhteys Jumalaan muistuttaa jatkuvasti Jumalan puhtaasta luonteesta.

Puolestaan yhteisjulistukseen saneltiin vanhurskautuksesta: ”Katolilaiset ja luterilaiset tunnustavat yhdessä: ’Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä mihinkään omaan ansioomme luottaen Jumala hyväksyy meidät ja me vastaanotamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.’” (Yhteisjulistus vanhurskautuksesta, 15) Tässä on ovelasti jätetty ”yksin uskosta” pois. Näin luullaan, että sekä luterilaiset että katolilaiset voivat antaa lauseelle oman sisältönsä. Kuitenkin kaiken kattavana lauseena vanhurskautuksesta, lause on väärä. Ensinnäkin siinä uskotaan Kristuksen pelastavaan työhön, ei sekä Jeesuksen töihin että kuolemaan ja vereen vanhurskautuksen perusteena. Tätä asiaa käsitellään alempana. Toiseksi lausunnossa sekoitetaan vanhurskautus ja pyhitys. Tätä puolta tarkastellaan ensin.

Pyhän Hengen saaminen, sen kasvattava vaikutus sydämessä ja hyvät teot ovat pyhitystä, jotka ovat seurausta vanhurskautuksesta. Pyhitys on jatkuva prosessi uskovan elämässä ja vanhurskautus on kertakaikkinen tapahtuma taivaan pyhäkössä. Vanhurskautus ja pyhitys on sotkettu myös suomalaisessa dokumentissa, kun se sanoo: ”Vanhurskautuksessa on kyse tämän ruumiin [kirkon] jäsenenä kasvamisesta.” (kohta 29)

Uskon kautta vanhurskaudutaan ja myös pyhitytään. Pyhitys on jatkuvaa vanhurskautumisen tarvetta, ei jatkuva vanhurskautumisprosessi. Pyhityksen kautta uskova näkee selvemmin puutteellisuutensa Jumalan luonteen ja lain valossa, niin kuin edellä todettiin. Se tapahtuu siksi, koska pyhityselämä on myös yhteistyötä Jumalan kanssa (1. Piet. 1:14-17; Fil. 2:12), jolloin ihminen havaitsee sen, että hänen työnsä ei ole täydellistä. Silloin uskova tarvitsee vanhurskautusta eli sitä, että Jumala katsoo hänet kelvolliseksi taivaaseen Jeesuksen puhtauden kautta. Niin uskova lähestyy Jumalaa henkilökohtaisen rukouksen kautta, pyytää syntejään anteeksi ja uskoo, että silloin hän saa ne anteeksi Jeesuksen veren kautta taivaan pyhäkössä. Niin hän jälleen saa innon elää hyvää elämää, olla uskollinen Jumalan sanalle ja noudattaa Jumalan lakia, kunnes hän jälleen tarvitsee syntien anteeksiannon (vanhurskautuksen) Jumalalta. Mutta hän ei vanhurskaudu pyhityselämän vaan vanhurskautuksen kautta. Hän ei vanhurskaudu Pyhän Hengen kautta, joka toimii hänen sisällään ja saa hänessä aikaan hyvät teot (Gal. 2:19-29; Fil. 2:13), vaan Jeesuksen kautta, joka on hänen ulkopuolellaan. Raamattu sanoo selvästi, että hyvillä teoilla ei vanhurskaudu, kun se lausuu: ”Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla.” (Room. 3:20, KR92) Ja: ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja.” (3:28) Ja vielä: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta -se on Jumalan lahja- ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (Ef. 2:8-9, VKR)

Totta kai Jumala pyhittää myös hetkellisesti taivaan pyhäkössä, sillä hepreankielellä ja kreikankielellä ”pyhittää” tarkoittaa ”erottaa pyhää käyttöä varten” (Holladay, Lexicon; Danker, Greek NT Lexicon). Mutta tässä yhteydessä kyse on siitä, kun Jumala antaa Pyhän Hengen ihmisen sisälle, jossa Henki ”uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin”, niin kuin yhteisjulistus sanoo. Pyhitys on kasvamista (1. Piet. 2:2-3; 2. Piet. 3:18; Ef. 4:13-16), mutta vanhurskautuminen ei ole, niin kuin suomalainen julistus väittää. Tästä syystä ennen kastetta tulee katua syntejään ja tehdä valinta Jeesuksen puoleen (Ap.t. 2:38). Kun uskova ihminen kastetaan, hän on tehnyt valinnan Kristuksen puolelle ja hänet on jo vanhurskautettu. Sen jälkeen hänen elämässään alkaa pyhitys. ”Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” (Room. 6:4, KR92, korostus lisätty) ”[K]un nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän.” (6:22) Antamalla Pyhän Hengen, Jumala osoittaa, että Hän on jo hyväksynyt katuvan ja kääntyneen ihmisen (Ap.t. 2:38; 15:8). Tässä ei tarkoiteta Pyhän Hengen esityötä. Totta kai Pyhä Henki toimii ihmisen sydämessä ja vetää puoleensa ennen kääntymystä, syntien anteeksisaamista ja kastetta (Ap.t. 10:47), mutta Pyhä Henki tulee voimallisemmin hänen elämäänsä, joka ottaa Jeesuksen vanhurskautuksen vastaan ja elää uskosta Jeesukseen (Gal. 5:13-26). Silloin hänen luonteensa alkaa jalostumaan ja jalostuu pikkuhiljaa (Fil. 1:9; 3:12-16; Tiit. 2:11-14).

Katolinen kirkko tahtoo lausua, että ihminen pelastuu Kristuksen työn kautta, ei sekä Jeesuksen työn että Hänen verensä kautta, koska se uskoo, että pelastus tapahtuu myös Marian ansioiden, kuolleiden pyhien ansioiden ja elävien pyhien tekojen kautta. Se uskoo näin, koska se uskoo, että on olemassa paikka nimeltä kiirastuli, jossa kuolleet pyhät joutuvat maksamaan joidenkin syntiensä seuraukset. Lisäksi se uskoo, että pappi pystyy eukaristian kautta armahtamaan ihmisiä pois kiirastulesta ja että elävät pyhät pystyvät myös vaikuttamaan tähän tekemällä katumusharjoituksia ja maksamalla aneita (vatican.va, kohdat 1029-1032). Tämä on ihmisen mielikuvitusta, sillä Raamattu ei puhu mitään tällaisesta järjestelmästä. Kiirastuli tarkoittaisi sitä, että Jumala ei antaisi kaikkia syntejä tai kaikkien syntien seurauksia anteeksi, vaan että osa anteeksiannosta tulisi ansaita ihmisten tekojen kautta. Juuri tätä oppia vastaan Luther ensitöikseen nousi vuonna 1517.

Lisäksi katolinen kirkko tahtoo muotoilla vanhurskautuksen ”yksin armosta”, mutta ei ”yksin uskosta”, sillä se uskoo, että ehtoollisessa tapahtuvan papin toimittaman uhrin kautta seurakuntalaiset saavat syntinsä anteeksi (Council of Trent, On the Sacrifice of the Mass) tai ”anteeksiannettavat” (”venial”) synnit anteeksi (vatican.va). Myös suomalainen asiakirja tunnustaa saman opin (kohta 35). ”Kuudennessa istunnossaan Trenton kirkolliskokous esitti sakramentit varsinaisina välineinä, joiden avulla ’kaikki todellinen vanhurskaus joko alkaa tai vastaanotettuna lisääntyy tai menetettynä palautuu.’” (Vastakkainasettelusta yhteyteen, kohta 83). Vatikaanin I kirkolliskokous totesi, että eukaristia, niin kuin muutkin sakramentit, ovat välttämättömiä pelastumiselle (Vatikaani I, sessio 2, kohta 4). Tämä on ihmisteoilla, ulkoisilla rituaaleilla, pelastumista. Suomalainen dokumentti kyllä väittää, että luterilainen/katolinen eukaristia ei ole omilla teoilla vanhurskauttamista, sillä se tapahtuu kirkon sakramentaalisuuden asiayhteydessä (kohta 140). Kuitenkin heidän mukaan juuri kirkon väitetty vanhurskauttava sakramentaalisuus välittyy eukaristiassa. Raamattu puhuu tätä sakramentin kautta vanhurskautumista vastaan. Paavali ottaa ympärileikkauksen esimerkiksi siitä (Room. 4). Paavali kirjoittaa: ”Koskeeko nyt tämä autuaaksi ylistäminen vain ympärileikattuja vai myös ympärileikkaamattomia? Mehän sanomme: ’Jumala katsoi Abrahamille vanhurskaudeksi uskon.’ Oliko Abraham silloin ympärileikattu? Ei ollut, hän oli vielä ympärileikkaamaton. Hän sai ympärileikkauksen merkin sen vakuudeksi, että hänet oli hyväksytty vanhurskaaksi jo, kun hän ympärileikkaamattomana uskoi. Näin hänestä tuli kaikkien niiden isä, jotka uskovat ja jotka katsotaan vanhurskaiksi, vaikka he ovat ympärileikkaamattomia.” (Room. 4:9-11, KR92) Paavali siis sanoi, että ympärileikkauksen ”sakramentaalisen” teon kautta ei vanhurskautunut, vaan se oli seurausta ja merkki vanhurskautuksesta. Paavali sanoo israelilaisista, että he tavoittelivat vanhurskautta tekojen kautta, jonka hän sanoo olevan omaa vanhurskautta. Hän kirjoittaa: ”[I]sraelilaiset eivät lähteneet uskon tielle vaan tekojen… He eivät tiedä, mitä Jumalan vanhurskaus on, ja yrittäessään pystyttää omaa vanhurskauttaan he eivät ole alistuneet siihen vanhurskauteen, joka tulee Jumalalta.” (Room. 9:32; 10:3, KR92) Tekojen kautta vanhurskautuminen on siis omaa vanhurskautta; ja juuri sitä on sakramenttitekojen kautta vanhurskautuminen.

Katolisen kirkon väärien oppien ja kuvitellun arvovallan tunnustaminen vahvistuu vahvistumistaan luterilaisessa kirkossa. Onkin kummallista, että Katolisen kirkon edustaja on nyt antanut loppusiunauksen ainakin kahdessa viimeisessä Suomen itsenäisyyspäivän ekumeenisessa jumalanpalveluksessa. Hän on antanut alttarilta loppusiunauksen luterilaisen ja ortodoksisen kirkon edustajien kanssa, vaikka katolinen kirkko ei ole Suomen kansanuskonto, vaan yhdyskuntarekisterissä aivan kuin esim. ns. vapaat suunnat. Lisäksi katolisella kirkolla on vain kaksi edustajaa Ekumeenisessa neuvostossa, aivan niin kuin muillakin kirkkokunnilla, paitsi luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla. Luterilaisella kirkolla on 20 edustajaa ja ortodoksisella kirkolla 10 edustajaa (ekumenia.fi). Miksi Katoliselle kirkolle on annettu erityisasema ekumeenisessa jumalanpalveluksessa?

Katolisen kirkon väärien oppien ja kuvitellun arvovallan tunnustaminen vahvistuu vahvistumistaan ja leviää yhä enemmän toisiinkin kristillisiin yhteisöihin. Näin onkin jo käynyt esim. Anglikaanisen kirkon, Reformoidun kirkon ja Metodistikirkon kohdalla. Anglikaaninen kirkko hyväksyi katolisen kirkon käsityksen vanhurskautuksesta jo vuonna 1986 (Salvation and the Church An Agreed Statement). Metodistien maailmanneuvosto hyväksyi yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista vuonna 2006 (vatican.va). Reformoitu kirkko hyväksyi sen vuonna 2017 (World Communion of Reformed Churches).

Tilanne on äärimmäisen vakava, sillä Luther sanoi, että jos vanhurskauttamisoppi seisoo lujana, niin kirkkokin seisoo lujana. Ja hän lisäsi, että jos vanhurskauttamisoppi kaatuu, niin kirkkokin kaatuu (WA 40/3.352.3; https://www.thegospelcoalition.org/blogs/justin-taylor/luthers-saying/). Paavi Franciscus vaikuttaa tietävän tämän. Kun suomalainen delegaatio saapui Franciscuksen luo, hän totesi, ”että sen jälkeen, kun fundamentaalista kysymyksestä, vanhurskauttamisopista, saavutettiin konsensus, tuon sopimuksen kirkko-opilliset seuraukset on välttämätöntä saada ekumeenisten dialogien asialistall[e]” (ekumenia.fi). Tämä tarkoittaa sitä, että kun luterilaisen kirkon kivijalka on murskattu, sen loppujenkin oppien murskaaminen ei ole enää vaikeaa, vaan se onnistuu kuin luonnostaan.

Kirkkokuntien ja maailman tilanne kertoo siitä, että elämme tämän maailmanhistorian viimeistä vaihetta, jolloin suuri eksytys ja luopumus on valloillaan (2. Tess. 2:1-12). Saatana on ovela. Samaan aikaan kun hän levittää oppiaan siitä, että opilla ei ole merkitystä ja riittää kun vain rakastamme toisiamme, hän levittää mielialaa väärän opin hyväksymiselle ja johdattaa maailman seuraamaan väärää evankeliumia. Seuraavaksi käydään läpi ehtoollisen merkitystä sekä tarkemmin sitä, miksi katolisen kirkon käsitys ehtoollisesta ei ole raamatullinen.

 

4. Ehtoollinen: muistoateria vai todellinen uhri?

Roomalaiskatolinen kirkko opettaa, että eukaristiassa leipä muuttuu todelliseksi Kristuksen ruumiiksi ja viini muuttuu todelliseksi Kristuksen vereksi. Puolestaan Raamattu opettaa, että ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria. Kumpi on oikein?

Ehtoollisessa on tarkoitus muistella Jeesuksen kertakaikkisesti hankkimaansa sovitusta Jumalan ja ihmisen välillä. Jeesus todella valitsi tulla ihmiseksi ja kuolla juuri sinun vuoksesi, juuri sinun syntien ja synnin seurauksen (kuoleman) vuoksi, vaikka olisit ainoa ihminen maanpäällä. Jeesus voitti Saatanan. Saatana syyttää Jumalaa epäoikeudenmukaisuudesta ja väittää, että Hän on tyranni, joka ei ymmärrä ihmisten ja muidenkaan luotujensa parasta. Risti on äärimmäinen osoitus Jumalan luonteesta. Siksi ehtoollinen on julistus Jumalan luonteesta, niin kuin Paavali kirjoittaa (1. Kor. 11:26), sillä Jeesuksen kuolema oli ja on julistus Jumalan luonteesta. Risti kertoo, että Jumala on sekä oikeudenmukainen että armollinen.  Saatana oli ja on väärässä, kun hän syyttää Jumalaa. Voimme luottavaisin mielin mietiskellä ja ihailla Jumalan syvää ja välittävää rakkautta ja ääretöntä viisautta Jeesuksessa. Ehtoollinen on myös toivon ateria, jonka on tarkoitus jättää voimakas varmuus ja ilo pelastuksesta Jeesuksessa (Room. 5:9-11).

Lisäksi ehtoollinen asetettiin itsetutkisteluksi ja koetukseksi (1. Kor. 11:28, 31). Ehtoollinen ei itsessään pelasta ihmistä vaan sen tarkoitus on tutkia henkilökohtaista suhdetta Jumalaan. ”Kuinka minä suhtaudun Jumalan äärettömään uhriin puolestani?” on hyvä kysymys pohdittavaksi. Jeesuksen mietiskely antaa nöyrän mielen; ja niin ihminen voi huomata syntinsä sekä säröjä tai puutteita luonteessaan ja jumalsuhteessaan, jolloin Jumalan vanhurskaus voi niitä korjata. Ehtoollisessa tai ennen sitä voi myös uudistaa liittonsa Jumalan kanssa, jolloin ehtoollisen viettäminen on merkki ja seuraus liitosta.

Nöyryys on yksi tärkeimmistä luonteenlaaduista, joita voimme oppia Jeesukselta. Hän sanoikin: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.” (Matt. 11:28-29, KR92) Lisäksi, ennen ehtoollista, Jeesus antoi opetuslapsille esimerkin nöyryydestä ja Hän pesi heidän jalkansa. ”Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: ’Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.” (Joh. 13:12-25, KR92) Yksi ehtoollisen ja jalkojenpesun tarkoituksista onkin tulla yhteen seurakuntana ja hoitaa sen jäsenten välisiä välejä (pyytää ja antaa anteeksi), palvella toisia sekä kiinnittää katseet ainoaan Pelastajaan, Jeesukseen Kristukseen, ja Hänen vanhurskauteensa.

Ikävä kyllä, luterilainen kirkko on seurannut katolisen kirkon jalanjäljissä ehtoollisen suhteen. Vastakkainasettelusta yhteyteen asiakirjassa katolilaiset ja luterilaiset johtajat toteavat yhdessä: ”Luterilainen traditio vahvistaa katolisen tradition, että konsekroidut elementit eivät yksinkertaisesti jää leiväksi ja viiniksi, vaan luovan sanan voimasta ne annetaan Kristuksen ruumiina ja verenä. Tässä mielessä myös luterilaiset voivat toisinaan puhua kreikkalaisen perinteen tapaan muuttumisesta.” (kohta 153.) Papin ”konsekrointi” tarkoittaa vihkimistä, jolloin ”muutos” tapahtuu. Tätä uskomusta ”muuttumisesta” kutsutaan transubstantiaatioksi. Lisäksi katolinen kirkko opettaa, että pappi uhraa Jeesuksen messussa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Jeesus kutsutaan taivaasta alas ja uhrataan uudestaan papin toimesta, jolloin viini on Hänen oikea verensä ja leipä Hänen oikea ruumiinsa. Trenton kirkolliskokous ”vahvisti messun olevan sovittava uhri, joka teki ristinuhrin läsnä olevaksi” (kohta 85). Dokumentissa myös kirjoitetaan: ”Ratkaiseva saavutus tapahtui, kun hylättiin Jeesuksen Kristuksen uhrin (sacrificium) ja sakramentin (sacramentum) irrottaminen toisistaan erilleen.” (kohta 159) Niin kuin mainittiin, Suomalaisen ekumeenisen delegaation asiakirja jatkaa samoilla linjoilla. Se julistaa mm., että ”Kolmiyhteisen Jumalan toinen persoona on todella läsnä eukaristiassa sovittavana ja lunastavana uhrina Jumalalle. Pappi toimii Kristuksen persoonassa (in persona Christi), kun hän konsekroi leivän ja viinin elementit ja kutsuu apuun Pyhän Hengen (epiclesis)” (kohta 105, oma suomennos).

Jo neljännellä vuosisadalla ennen Kristusta, kirkkoisä nimeltä Ambrosius alkoi uskomaan transubstantiaatio-oppiin. Hän opetti, että papin vihkiessä, eli nostaessa leivän ja viinin ylös ja lausuessa tietyt sanat, tämä muutos tapahtuu. Lisäksi hän opetti, että papit voivat antaa synnit anteeksi ehtoollisen kautta (Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, 135-155). Tästä uskomuksesta tuli yleinen keskiajalla ja se on säilynyt katolisen kirkon käsityksenä aina nykypäivään saakka (ibid.).

Koska Luther tuli katolisesta taustasta, hän aikanaan uskoi, että leipä muuttuu todelliseksi lihaksi ja viini todelliseksi vereksi. Hän vain nimitti sen konsubtantiaatioksi. Vastakkainasettelusta yhteyteen dokumentti muistuttaa siitä, että Luther todella uskoi näin. Se toteaa, että Luther ”alleviivasi uskoaan, että Kristus antaa ehtoollisessa itsensä, ruumiinsa ja verensä, jotka ovat siinä todellisesti läsnä” (kohta 141). Mutta tämä reformaation juhlavuoden asiakirja ei tuo ilmi sitä ratkaisevaa seikkaa, että Luther näyttää muuttaneen mielensä elämänsä loppupuolella. Hän hylkäsi opin transubstantiaatiosta ja vaikuttaa siltä, että hän muutti mielensä myös konsubstantiaatiosta. Luther sanoi transsubstantiaatiosta, että se on ”kauhistuttavaa epäjumalanpalvelusta, kun sakramentti nostetaan ylös ja näytetään ihmisille, jolla ei ole mitään hyväksyntää kirkkoisiltä, … jossa aivan kuin leipä ja viini menettäisivät olomuotonsa ja säilyttäisivät vain ulkomuodon, hajun, maun. Tätä paavikuntalaiset kutsuvat transsubstantiaatioksi ja pimentävät sakramentin oikean käytön” (Pöytäpuheita [Table Talk], Henry Bell:n hollannista englantiin kääntämä alkuperäinen versio, uudestaan kääntänyt William Hazlitt, kohta ccclx, oma käännös englannista suomeen, https://www.ccel.org/ccel/luther/tabletalk.txt).

Eukaristia/transubstantiaatio ei ole raamatullinen oppi. Tähän on monia syitä. Ensinnäkin Jeesus uhrattiin vain kerran kaikkien puolesta (Hepr. 9:25-28; 10:12). Toiseksi, uskomus, että pappi voi vihkiä ja muuttaa ehtoollisen aineet Jumalaksi, on erikoisen ”yliampuva” uskonkappale, koska on melko rohkeaa väittää, että ihminen voi muunnella Jumalan olomuotoa. Kysymyshän on sentään itse Jumalasta. Missään kohdassa Raamattua ei opeteta, että Jeesus muuttaa ontologisen (eli olemuksellisen) muotonsa ja tulee näin panteistiseksi (aineessa persoonallisesti olevaksi) jumalaksi ja että kaiken lisäksi Hän tulee sellaiseksi vielä ihmisen ”luovan sanan” voimasta. Todisteet transubtantiaatio-oppia vastaan ovat seuraavat.

(1) Jumala on todellinen persoona, jolla on keho. Totta kai Jumala on enemmänkin kuin ihmismieli voi ymmärtää, ja Hän on läsnä kaikkialla, mutta Hänen olemuksensa ja kunniansa sen koko äärettömyydessä ei ole aineessa. Hänen olemuksensa on ”yksikkö”, sillä ihminen luotiin Jumalan kuvaksi (1. Moos. 1:26); ja ihminen on persoonallinen ”yksikkö” (henki + keho yhdessä [1. Moos. 2:7]). Raamatussa mainitaan Jumalan piirteiksi esim., että Hän näkee (1. Moos. 1:10), puhuu (2:16), suuttuu (Ps. 2:5), iloitsee (Jes. 62:5) ja suree (Ps. 78:40). Lisäksi Hän mm. istuu valtaistuimella (Dan. 7:9). Vain persoona voi tehdä näitä asioita. Vaikka Luoja onkin oikea persoona, Hän ei ”asu ihmiskäsin tehdyissä rakennuksissa. Profeettahan sanoo: — Taivas on minun valtaistuimeni ja maa minun jalkojeni koroke. Millaisen talon te minulle rakentaisitte, sanoo Herra, mikä olisi minun asuinsijani?” (Ap.t. 7:47-49, KR92). Jeesus on Jumala (Joh. 1:1; Hepr. 1) ja Hän oli ja on todellinen persoona. Jumala on liian suuri ihmisten rakennuksiin, saatikka sitten ihmispapin alttarille.

(2) Jeesus Kristus nousi taivaaseen ruumiillisessa muodossa ja tulee takaisin tuossa samassa muodossa, niin, että kaikki silmät saavat nähdä Hänet (Ap.t. 1:9-11; 1. Tess. 4:16; Ilm. 1:7). Raamattu ei mainitse, että Hän tulisi maailmaan missään muussa muodossa. Noustuaan taivaaseen, Jeesus kruunattiin ihmisperheen Kuningas-Ylipapiksi, jonka jälkeen Hän lähetti Pyhän Hengen Edustajakseen maanpäälle (Joh. 16:7-11; Ap.t. 2:33; 5:31-32; 7:55-56; Ilm. 5; Hepr. 1:3).

(3) Vain Jumala on pyhä (Jes. 6:3; Luukas 5:8), kuolematon (1. Tim. 6:16) ja totuus persoonassa (Joh. 14:6). Vain Jumala on itsestään oleva ja ainoastaan Hänen elämänsä ei ole saatu tai luotu, koska Hän on itse elämä (2. Moos. 3:14). Siksi ihmispappi ei voi luoda sanallaan elämää eikä varsinkaan Jumalaa.

(4) Ainoastaan Jumala voi antaa syntejä anteeksi, sillä Hän ainoastaan on täydellinen (Hepr. 4:15; 5:9; 7:23-28; 8:1, 2, 12; 10:19-22). Lisäksi vain Hän tuntee kaikkien ihmisten sydämet (1. Kun. 8:39; Joh. 2:24-25). Ihmiset eivät voi antaa syntejä anteeksi niin, että he voisivat vanhurskauttaa ihmisen, siis päästää synneistä. Tämä herättää kysymyksen: mitä Jeesus sitten tarkoitti sanoillaan Pietarille: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu” (Matt. 16:19, KR92)? Ensinnäkin asiayhteydessä ei puhuta mitään syntien anteeksiantamisesta, vaan siinä puhutaan kirkkoon liittyvästä sitomisesta tai siitä päästämisestä, toisin sanoen kirkkokurista. ”Sitoa” sana tarkoittaakin kreikankielessä ”kieltämistä” ja ”päästää” sana tarkoittaa ”luvan antamista” (Danker, Greek NT Lexicon). Matteuksen evankeliumin 18. luku selittää tätä. Tuo luku opettaa seurakunnan auktoriteettia kurinpidollisissa menetelmissä sen jäseniä kohtaan, ei vanhurskauttamista. Matt. 18:18 käyttää täsmälleen samoja kreikankielisiä sanoja, kun se toteaa: ”Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa. (Matt. 18:18, VKR). On lisäksi huomioitavaa, että tämä jae ei anna lupaa kurinpitoon vain Pietarille. Toiseksi, Matt. 16:19 sanoo, että ihmisten jäsenasiat ovat jo sidotut tai vapautetut taivaassa Jumalan auktoriteetilla, joka sitten näkyy myös maanpäällä, kun kurinpidollisia toimia tehdään Jumalan sanan pohjalta, joka on Hänen auktoriteettinsa maanpäällä.

Toinen näennäisesti hankala jae ymmärtää on Joh. 20:23, joka sanoo: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (KR92) Jälleen Jeesus painottaa sitä, että synnit on ensin annettu anteeksi taivaassa, ennen kuin opetuslapset antavat niitä anteeksi. Tämä raamatunkohta on katsottava kuuluvaksi samaan kategoriaan seurakunnan kurinpidollisesta arvovallasta, ei arvovallasta vanhurskauttaa Jumalan edessä, tai julistaa vanhurskautusta ja synninpäästöä, jonka pystyy tekemään ainoastaan Jeesus verensä kautta taivaan pyhäkössä, niin kuin jo tehtiin selväksi. Lisäksi raamatunkohta ei varsinkaan mainitse mitään paavillisesta hierarkiasta, vaan antaa oikeuden kaikille opetuslapsille toimia kurinpidollisissa asioissa. (Tietääksesi lisää siitä, miksi Raamatulla on eikä papistolla ole ylintä auktoriteettia, miksi Jeesus, eikä paavi, on Kallio, ja miksi paavi ei ole perinyt kirkon korkeimman piispan titteliä ja avaimia, lue artikkeli ”Kertooko Raamattu Jumalan vai ihmisen arvovallasta?”)

 

5. Viimeinen kamppailu

Luterilainen kirkko on siis viimeistä silausta vaille yhtynyt Rooman paavin alaisuuteen. Suomalaisen ekumeenisen delegaation julistuksessa sanotaan, että luterilainen kirkko uskoo, että on yksi apostolinen ja katolinen kirkko, jossa Kristus on läsnä juuri sakramenttien kautta ja että sakramentit ovat osoitus apostolisesta seuraannosta (kohdat 38-41). Niin kuin edellä on osoitettu, juuri nämä sakramentit vääristävät Jumalan sanan ja juuri ne olivat keskiajan totalitaarisen järjestelmän perusta. Pimeyttä kutsutaan jälleen valoksi.

Asioiden kulku ei kuitenkaan ole kummallista, sillä Jumala on sen kertonut ennalta sanassaan. Jeesus nimittää vanhaa liittoa vanhaksi viiniksi, ja uutta liittoa uudeksi viiniksi (Luuk. 5:37). Toisin sanoen Hän nimittää kahta kirjoitettua liittoa, kahta kirjoitettua oppia viineiksi. Lopunajan Babylonista sanotaan: ”Kukistunut, kukistunut on suuri Babylon, tuo portto, joka iljetyksillään on vietellyt kaikki kansat juomaan vihan viiniä.” (Ilm. 14:8, KR92) ”Babylon” tarkoittaa sekoitusta (katso 1. Moos. 11:1-9). Juuri raamatullisten ja ei-raamatullisten oppien sekoitus on nykyaikainen Babylon. Babylon on ”portto” eli langenneiden kirkkokuntien ”äiti” (Ilm. 17:5; katso etusivun kirjoitus). Juuri paavikuntaa sanotaan ”äitikirkoksi”, kun se väittää olevansa apostolisen kirkon jatkumo ja paavin väitetään olevan Pietarin piispuuden seuraaja. Tämä uskonnollispoliittinen valta on ”juopunut pyhien verestä ja Jeesuksen todistajien verestä” (Ilm. 17:6), joka kuvaa keskiajan paavikunnan harjoittamaa vainoamista. Katolinen kirkko korottaa itsensä korkeimmaksi moraalin auktoriteetiksi, väittää että kirkon kautta pelastuu ja pappien kautta vanhurskautuu, väittää olevansa erehtymätön ja kutsui paavia Jumalaksi keskiajalla, jotka kertovat sen todellisesta luonteesta. Useiden muiden todisteiden lisäksi, Raamattu lausuu tästä vallasta: ”Uhmaten hän puhuu Korkeinta vastaan” (Dan. 7:25, KR92). Ja: ”Viekkaan älynsä vuoksi hän menestyy petollisissa toimissaan ja kasvaa sydämeltään ylpeäksi ja tuhoaa monia rauhankin aikana. Myös ruhtinaiden ruhtinasta vastaan hän nousee, mutta käden koskematta hänet murskataan.” (Dan. 8:25, KR92) Ja: ”Hän, Vastustaja, korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle, asettuu itse istumaan Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.” (2. Tess. 2:4, KR92) (Lue enemmän raamatullisista todisteista siihen, että paavikunta on peto ja Antikristus artikkelista ”Kristillinen apokalyptiikka”)

Reformers’ Interpretations of Anti-Christ websivu listaa 12 kirkon johtajaa/tutkijaa ennen uskonpuhdistusta, jotka uskoivat, että paavikunta on Antikristus/peto/Babylon/portto (http://redeemerfw.org/resources/reformers_antichrist.pdf). Sama sivu listaa myös 23 uskonpuhdistuksen aikaista vastaavaa henkilöä, niin kuin teologit Philipp Melanchthon, Johann Funck, Heinrich Bullinger, William Tyndale ja Thomas Cranmer. Ja vielä sivulta löydämme uskonpuhdistuksen jälkeisiä tunnettuja tai vähemmän tunnettuja nimiä, joita on 48 kappaletta, niin kuin Isaac Newton, Joseph Mede, Daniel Whitby, Thomas Pyle, John Gill ja John Wesley. Kaikki he tulivat teologisesti siihen lopputulokseen, että paavikunta on peto ja Antikristus. Raamatun todistuksen lisäksi on siis merkittävä tutkijoiden todistusjoukko.

Ja nyt tämä Antikristus on jälleen saamassa valtansa maailmassa, niin kuin Raamattu myös ennusti tapahtuvan. Siellä lukee: ”Minä näin, että yksi pedon päistä oli saanut surmaniskun mutta haava oli parantunut. Koko maailma ihmetteli petoa ja lähti seuraamaan sitä, ja kaikki kumarsivat lohikäärmettä, joka oli antanut pedolle sellaisen vallan. He kumarsivat myös petoa ja sanoivat: — Kuka on pedon vertainen, kuka pystyy taistelemaan sitä vastaan?” (Ilm. 13:3-4, KR92) Ja vielä: ”Peto, jonka näit, on ollut, mutta nyt sitä ei ole. Se tulee vielä nousemaan syvyydestä, mutta lopulta se joutuu tuhon omaksi.” (Ilm. 17:8, KR92) Peto siis sai surmaniskun jossakin vaiheessa historiaa. Tämä alkoi juuri uskonpuhdistuksen kautta. Niin kuin sanottiin, uskonpuhdistus käänsi koko keskiaikaisen ajattelun ylösalaisin ja antoi kuolettavan iskun katolisen kirkon uskomusjärjestelmälle, mukaan lukien sakramenteille. Myöhemmin paavikunta sai vielä poliittisesti syvemmän kuolettavan haavan Ranskan vallankumouksen pyörteissä, kun Napoleonin kenraali Berthier marssi Roomaan ja otti Paavi Pius VI:n vangiksi vuonna 1798. Paavi kuoli vankeudessa ja paavikunta menetti suurpoliittisen valtansa.

Luimme kuitenkin vielä, että haava paranisi. Poliittisesti se parani vuonna 1929, kun Mussolini antoi Vatikaanille vapaat kädet politiikassa. Hengellisesti haava on parantunut vastauskonpuhdistuksen kautta, kun katolinen kirkko pikkuhiljaa saavutti suosiotaan. Se on käyttäytynyt kuin se olisi muuttunut ja tahtoisi tasa-arvoista yhteyttä. Se on kerännyt ja kerää liittolaisia mm. ekumenian kautta. Ilm. 16:14 kertoo, kuinka juuri väärät opetukset keräävät koko maailman yhteen Jeesusta ja Hänen totuuttaan vastaan. ”Maailma” tässä jakeessa on kreikankielellä oikoumene, josta on johdettu ”ekumenia” sana. Paavikunta asettaa itsensä globaaliksi moraalin auktoriteetiksi, mutta sen moraali on pettävää.

Jeesus kutsuu meitä ulos Babylonista, sanoen: ”Lähtekää pois, jättäkää hänet, te, jotka olette minun kansaani, ettette joutuisi ottamaan osaa hänen synteihinsä ettekä jäisi alttiiksi niille vitsauksille, joilla häntä lyödään.” (Ilm. 18:4, KR92) Niin kuin kirjoitan monen artikkelini lopussa, myös nyt päätän kirjoitelmani ajatukseen, että lopulta Jeesus voittaa, joka on myös Ilmestyskirjan tärkein sanoma. Tuo kirja mm. ilmaisee, että Jeesuksella, Jumalan Uhrikaritsalla, on avaimet maailman ja jokaisen ihmisen tulevaisuuteen ja kohtaloon. Jokaisen ihmisen ”kohtalo” pitää sisällään jokaisen ihmisen valinnanvapauden ilman ennaltamääräämistä.

Jumala kutsuu meitä kaikkia pois virheellisistä opetuksista ja käytännöistä, jotka antavat Jumalan luonteesta väärää kuvaa. Me emme pidä siitä, että meistä annetaan väärä todistus, jos meidät kuvaillaan joksikin, jollainen emme ole. Samoin on Jumalan kohdalla. Me emme myöskään pidä siitä, jos meidän sanotaan suunnittelevan jotakin, jota emme suunnittele. Samoin on Jumalan kohdalla. Kuitenkaan Jumala ei loukkaannu siksi, että Hän olisi epävarma itsestään ja että Hänen tarvitsisi tuntea itsensä meitä paremmaksi. Ei, vaan Jumala loukkaantuu ja tulee murheelliseksi siksi, kun Hänen luotunsa eivät usko Hänen sanaansa, vaikka Hän rakastaa heitä niin paljon, että Hän tekee kaikkensa heidän parhaakseen. Jumalan ei tarvitse todistaa omaa luonnettaan siksi, että Hän olisi sen velkaa meille ihmisille. Ei, vaan Hän tahtoo paljastaa luonteensa, jotta me oppisimme tuntemaan totuuden ja se tekisi meidät vapaiksi (Joh. 8:32) ja pelastuneiksi ikuiseen valtakuntaan (2. Tess. 2:10).

Jeesus voitti Saatanan ristillä ja vain Hän on vanhurskas (Ilm. 5). Kristinuskon kivijalka on uskosta vanhurskauttamisoppi, niin kuin Martti Luther sanoi. Me emme pelastu ulkoisten rituaalien ja ihmispappien välityksellä, sillä ne perustuvat ihmisten hierarkioihin ja ylpeyteen (Ef. 2:8-9). Sinä päivänä, kun Luther ymmärsi uskon kautta vanhurskauttamisen, hän syntyi uudesti. Oli kuin kirkas valo olisi täyttänyt pimeyden, johon sen aikainen vallitseva uskonnollinen ilmapiiri oli hänet painanut. Hän sanoi, että sinä päivänä oli kuin paratiisin portit olisi aukaistu hänelle (LW 34, 337). ”Sinä päivänä ihminen luo katseen Luojaansa, ja hänen silmänsä katsovat Israelin Pyhään. Ei hän luo katsettaan alttareihin, omien kättensä tekoihin, eikä katso siihen, mitä hänen sormensa ovat valmistaneet” (Jes. 17:7, RK).

Henkilökohtainen suhde Jumalaan uskon kautta pelastaa ihmisen. Ja tuon suhteen perusta on siinä, että Jeesus lukee ihmiset sopiviksi taivaaseen oman verensä perusteella, joka johtaa pyhitykseen uskovan elämässä, ja joka lopulta kulminoituu siihen, että Jeesuksen vanhurskauden kautta pyhät pääsevät taivaaseen viimeisenä päivänä. Ota sinäkin vastaan Jeesuksen vanhurskaus ja Hänet henkilökohtaisena ja ainoana Pelastajanasi tänä päivänä, jos et ole sitä vielä tehnyt. Tänä päivänä on pelastuksen päivä.

Niin kuin sanottiin, jokaisessa seurakunnassa on vilpittömiä Jumalan lapsia, jotka vaeltavat sen valon mukaan, joka heillä on Raamatusta ja Jumalan luonteesta. Lukemattomat katolilaiset ja luterilaiset veljet ja sisaret ovat Jumalalle uskollisella elämällään todistaneet Vapahtajan uskosta ja rakkaudesta. Monet on kuitenkin tietämättöminä johdettu harhaan. Saatana on syyllinen tähän. Nyt on kuitenkin tullut aika nähdä kirkkaampi valo. Jeesuksen takaisintulo on lähellä. Pian itse Todellisuus ja Totuus, Jeesus Kristus, tulee taivaan pilvissä. Tuntiessamme Hänen luonteensa ja tahtonsa, voimme olla valmiita ottamaan Hänet vastaan. Raamatun ja uskonpuhdistuksen valo on suurelta osin unohdettu, mutta ota sinä vastaan se valo, joka sinulle avautuu Jumalan sanan perusteella ja kulje tuossa valossa. Silloin Jumala pitää sinusta huolen ja kulkee vierelläsi.

 

Kirjallisuus

Bainton, Roland H. The Reformation of the Sixteenth Century. USA: Beacon Press, 1952.

Lohse, Bernhard. A Short History of Christian Doctrine. Philadelphia: Fortress Press, 1978.

Mainokset