Modernilla ajalla viitataan useimmiten keskiajan jälkeiseen aikaan, joka sai alkunsa reformaation ja renessanssin vaikutuksista. Uskonpuhdistus jatkui eteenpäin Lutherista ja Calvinista, mutta yleisimpään teologiaan se ei tullut jäädäkseen. Teologian olisi tarkoitus olla Jumalan Sanassa kehittyvää. Tästä näkökulmasta katsottuna sana ”moderni teologia” on harhaanjohtava siinä mielessä, että se sivuuttaa reformaation teologian ja sen Raamattuun pohjautuvan opetuksen ja palaa takaisin keskiaikaisiin ihmisfilosofioihin. Tämän aiheutti pääosin, reformaation ohella modernin historian suurimman liikkeen, jesuiittojen vastauskonpuhdistuksen äärimmäisen suuri vaikutus humanistisen filosofian muodossa. Tämä alkoi tapahtumaan Euroopassa aikana, jolloin Pohjois-Amerikan suuri herätys (Great Awakening, n. 1726-1745) oli vasta tulevaisuutta. On historiallinen tosiasia, että jesuiitat alkoivat soluttamaan antiikin ja keskiajan filosofioita takaisin teologian opetussuunnitelmaan. ”[Jesuiittojen] restauraatio aloitti soluttautumisen etelästä, Etelä-Saksan katolisista ruhtinaista… Jesuiittaveljestö jatkoi koulutuslaitosten perustamista ja organisaationsa laajentamista… Opetus oli luonteeltaan klassis-humanistista…” (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria II, s. 271).

Antiikista tulleet käsitykset Jumalan olemuksesta ainoastaan ajan ulkopuolella, sen mukainen käsitys todellisuuden (ns. perusolemuksen) ajattomuudesta, usko ihmisen ikuiseen henkeen sielun kuolemattomuusopin muodossa, sekä usko ihmisen ja ihmisjärjen kautta tulevan jumalallisen ilmoituksen korkeimmasta auktoriteetista, alkoivat jälleen voittaa alaa. Moderniin ja postmoderniin teologiaan on erityisesti vaikuttanut ns. eksistentialismi. Jo klassiset uskonpuhdistajat taistelivat ns. ”sisäiseen sanaan” vetoavia spiritualisteja vastaan, opettaen että Raamattu on ainoa jumalallinen auktoriteetti, mutta humanismin myötä eksistentialismi toi saman spirituslistisen trendin takaisin. Teologiaan liittyen, ja erittäin pelkistetysti sanottuna, eksistentialismi onkin sitä, että ihmisen ”sisäinen todellisuus” määrittelee totuuden ennemmin kuin Raamattu, koska eksistentialismi keskittyy ihmisen subjektiiviseen kokemukseen. Eksistentialismin kehitykseen vaikutti erityisesti kreikkalainen filosofia, sillä eksistentialismi oli ja on tietynlainen vastavoima antiikista tulleille käsityksille todellisuudesta. Eksistentialismi pysyi ja pysyy kuitenkin samalla antiikin filosofian perustalla, niin kuin tullaan osoittamaan. Eksistentialismi on kuitenkin ilmentynyt erilaisissa muodoissa ja johtanut esim. ns. postliberaaliin teologiaan, jota myös tullaan selittämään.

Ajattelun kaksi päälinjausta

Telogian systeemiin vaikuttaa erityisesti sen lähtökohta (ennakko-oletus/prolegomena/paradigma). Raamatun ohella, kreikkalainen filosofia on se suurin länsimaiseen (ja itäiseen) teologiaan vaikuttanut oppijärjestelmä joka on vaikuttanut teologian ja kristinuskon lähtökohtaan. ”Ajaton kuva Jumalasta nousi alkuperäisesti filosofiasta (Parmenidas, Platon, Aristoteles). Tämä näkökulma on vaikuttanut teologiaan läpi historian ja on laaja-alainen vielä tänäänkin. Vastakohtana Descartes, joka keskittyi ajalliseen, katsoi läsnäolevuuden [tai tämänhetkisyyden] olevan vastakohtainen raamatullisen näkökulman kanssa. Jumala ei ole enää kokonaan toissijainen, ajatteli Descartes, vaan kokonaan sisäinen. Tätä uutta subjektiivista keskittymistä jatkoivat Hume ja Kant.” (Norman R. Gulley, Systematic Theology vol. I – Prolegomena, s. 1)

Näin syntyivät modernin länsimaisen filosofian kaksi ”päälinjausta”, jotka molemmat ovat humanistisia siinä mielessä, että ne keskittyvät Raamatun sijasta ihmiseen totuuden ilmoituksena tai ainoana välikappaleena. Sillä jos Jumala on kaukainen, jää ihmisen omaksi työksi hankkia pelastus ja rakentaa uskontoa sekä yhteiskuntaa oman mielensä mukaan; toisaalta jos Jumala on jo alunperin sisäisesti jokaisessa ihmisessä, Jumalan erityistä ilmoitusta ja koko pelastussuunnitelmaa ei enää tarvita; myös silloin ihminen itse määrittelee sen mikä on oikein ja väärin, ei Jumalan Sana. Näihin kahteen aspektiin perustuu jesuiittojen humanismi ja sitä mukaa moderni länsimainen humanismi. Rationaalisuus muutettiin ihmisen kaikkivoipaisuudeksi, ja eksistentialismin ja New Age ajattelun esimuoto (Romantiikka) etsi ”maailman sielua” tai ”Kosmista Kristusta” ihmisen yleisestä uskonnollisuudesta, jonka katsottiin ja katsotaan aiheuttavan ihmisen ikuinen henki/kehittyvä henki/”sisäisesti inkarnoitunut Jumalan Sana”. Myös mm. allegorinen raamatuntulkinta tuli kreikkalaisesta filosofiasta.

Saatanan tarkoitus on aina ollut jakaa Jumala kahdeksi ääripääksi. Paholainen väittää, että Jumala on joko persoonana äärimmäisen rationaalinen, kylmä, etäinen, ankara ja julma tuomari; tai sitten Hän on ainoastaan hengellistynyt, panteistinen, humaani, kaiken salliva, ”ihmisen yhteisessä ikuisessa hengessä” kaiken yhdistävä universaali voima. Kolmas vaihtoehto on ateistinen, jonka mukaan Jumala on kokonaan ihmisen keksintö. Kaksi ensimmäistä näkökantaa minimalisoivat ja suoranaisesti vääristävät Jumalan ilmoituksen (sekä erityisen että yleisen) ja Jumalan luonteen, ja keskittävät uskon itse ihmiseen (näin tekee luonnollisesti myös ateistinen vaihtoehto). Esim. kun Isaac Newton kohdisti katseet Jumalan viisauteen ja Hänen järjestelmälliseen luomakuntaansa, deismi ”minimoi uskon yliluonnolliset ulottuvuudet ja toi esiin kristinuskon ennen muuta rationaalisena ja moraalisena uskontona, joka oli hyvin helposti saatettavissa sopusointuun inhimillisen järjen kanssa.” (Alister E. McGrath, Kristillisen uskon perusteet, s. 102) Tällaisen teologian tarkoitus on rakentaa muuri Jumalan ja ihmisen välille. Jumala ei silloin enää ole suoranainen vaikuttaja, välittäjä ja auktoriteetti, koska Hänen Sanansa, joka on linkki (nykyihmiselle) Jumalan pelastussuunnitelmaan koska Raamattu on historiallinen kirja, kielletään. Rationalismi on peruskatolilaista opetusta, joka on havaittavissa jo Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) lähes ainoastaan ihmisen järjen kautta tuodun jumalallisen ilmoituksen perustalle rakennetussa teologiassa. Tätä teologiaa ryhdyttiin erityisesti ajamaan 1900-luvulla, varsinkin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen aikana ja sen jälkeen, Karl Rahnerin ja Joseph Ratzingerin (paremmin tunnettu paavi Benedictus XVI:na) toimesta. Rahner ja Ratzinger olivat kaksi Vatikaani II:n merkittävintä teologista auktoriteettia.

Jo Descartesin (1596-1650) ekstistentialismin esimuoto, mutta varsinkin Romantiikka, toi esille, edellä mainitun, toisen ääripään, jonka mukaan kaikki uskonnot voivat omalta osaltaan vastata ”ihmisen todellisiin tarpeisiin” tai ”sisäiseen kutsuun”. Myös tämä on aatemaailma, jota ryhdyttiin levittämään koko maailmaan Vatikaani II:n toimesta. Se ei periaatteessa eroa lainkaan jesuiittojen hengellisyydestä sekä hengellisistä harjoituksista, joiden tarkoitus on antaa ”valaistuminen” tai ”havainto jumaluudesta” (josta tulee ”oma jumaluus”) tai ”matka sisäiseen todellisuuteen” psykologisoivan mietiskelyn, sakramenttien tai ylistyssessioiden avulla. Tällaisen uskonnollisuuden tai henkisyyden ihmiskeskeisyyteen ei tee eroa se, että ovatko henget todellisia vai vain ihmisen psyykkeen tulosta. Jumalan läsnäolo ja vaikutus ihmiseen Pyhän Hengen kautta on mystifioitu ihmisyydelle yleiseksi kaikkien uskontojen ja henkien yhteiseksi tarkoitukseksi. Jumalan Hengen vaikutus ihmisen sisimpään on vääristetty. Ei ymmärretä, tai ei tahdota ymmärtää, että Jumala on tarkoittanut sydämenuskoksi Jeesuksen uskon ja Hän tahtoo kirjoittaa lakinsa ihmisen sydämeen (Ilm. 14:12 VKR). Ei myöskään huomata tai ei tahdota huomata, että maailmassa on meneillään taistelu Jumalan Hengen ja Saatanan henkien välillä. Siksi ainoastaan Jumalan Sana ja laki antavat standardin, jonka perusteella henget ja opit tulisi koetella. Auktoriteetti henkien koettelemisessa on, jesuiittojen mukaan, ihmisessä itsessään; ja kun Katolinen kirkko on antanut suurimman arvon ihmiselle (paaville, jonka väitetään olevan Kristuksen sijainen maanpäällä), on heidän mielestään paavilla myös absoluuttinen valta ja paavikunnan valtuuttamilla raamatunselittäjillä auktoriteetti Raamatun yli.

Sekä ihmistunteille että ihmisjärjelle on annettu suurin arvovalta, joka on vaikuttanut suunnattomasti teologian ja kaiken tieteen lähtökohtaan. Tämä on epäraamatullista ja epäloogista, koska Jumalalla on ainoastaan oikeus määritellä se mikä on hyvää ja pahaa. Näin jesuitismissa, ja sitä mukaa modernissa ja postmodernissa teologiassa, liikutaan inhimillisyyden ääripäästä toiseen, mutta sen sanotaan olevan kristinuskoa (tosin nykyään painotetaan jo avoimesti yhteisuskonnollisuutta, joka on ollut Rooman kirkon synkretismin tarkoitus jo antiikin ajoista lähtien). Moderni länsimainen filosofia sekä koko länsimaiden modernihistoria on muodostunut näiden kahden, edellä mainitun, filosofian välisen dialektiikan varaan. Tämän havaitsi ja rakensi filosofiaksi Georg W. F. Hegel (1770-1831), jonka mukaan tätä historianprosessia kutsutaan hegeliläiseksi dialektiikaksi.

Hegelin filosofialla on ollut suunnaton vaikutus historiankäsitykseen ja sitä kautta itse historiaan. Vaikutus on näkynyt varsinkin poliittisessa historiassa, koska poliittinen oikeisto/vasemmisto asetelma on laadittu sen varaan. Hegelin merkittävin ”seuraaja” olikin politiikkaan keskittynyt Karl Marx. Marxin tuotanto on enimmäkseen poliittista, mutta sen filosofinen puoli pysyi uskollisena hegeliläisyydelle. Elämänsä loppuvuosina Hegel oli Saksan filosofipiirien vaikutusvaltaisin henkilö.

Hegelin tuotantoa on kutsuttu filosofianhistorian vaikeaselkoisimmaksi ymmärtää. Peter Singer, eräs kaikkien aikojen tunnetuimmista australialaisista filosofeista, aloittaa Hegelin filosofian ”purkamisen” Hegelin historiankäsityksestä, koska, Singerin sanojen mukaan, historian konkretia on oiva ovi Hegelin abstraktimpaan tekstiin (Peter Singer on Hegel and Marx: Section 1, https://www.youtube.com/watch?v=IxjnG1X510A).

Hegel ajatteli ihmiskunnan muokkautuvan historiassa toimivan kahden vastavoiman, teesin ja antiteesin kautta. Pohjimmiltaan, Hegelin mukaan, nämä vastavoimat jotka ilmenevät filosofisissa väittelyissä, poliittisissa konflikteissa, sekä ihmisen sisäisessä ajattelussa, muokkaavat ihmisyyttä, ihmiskuntaa ja jokaista yksilöä kohti synteesiä – ratkaisua. Ratkaisun synnyttyä sama prosessi alkaa jälleen alusta, jatkaen siitä mihin oli edennyt. Synteesi löytyy Hegelin mukaan, jälleen, ihmisestä itsestään, koska sen päämäärä on ihmisen mielen kehitys kohti vapautta ja ymmärrystä ihmisestä itsestään (Singer, ibid.), kohti äärimmäistä todellisuutta tai ”absoluuttia” (Hegel, The Phenomenology of Mind, s. 26-29; Gulley, s. 572-573) joka piilee ihmisjärjessä (Peter Singer on Hegel and Marx: Section 2, https://www.youtube.com/watch?v=bDjXBr3RtKk). Hegelin mukaan ihmisen henki/mieli (geizt) kehittyy sekä yksilönä että kollektiivisesti (Singer, ibid.). Kyseessä on Hegelin mukaan ”jumalallinen Henki” (Hegel, ibid. s. 54; Gulley, s. 573); joten puhumme jälleen humanistis-spirituaalisesta ”ihmisen sisäisestä todellisuudesta”, ”maailman sielusta”, ”universaalista mielestä” (Hegel, ibid. s. 81-91, 112; Gulley, ibid.) tai ”Kosmisesta Kristuksesta”, joka kehittyy. Tätä kehitystä kutsutaan prosessiteologiaksi, josta kerrotaan alempana.

On mielenkiintoista, että Hegel näki ihmiskunnan kehittyvän kohti äärimmäistä orgaanista ”kommuunia”, jossa ei ole protestanttista näkemystä vapaudesta vaan katolinen näkemys. Katolinen näkemys perustuu ns. luonnolliseen lakiin ja järkeen. Paavi Benedictus XVI vetosi Katolisen kirkon aseman tunnustamiseen politiikassa vedoten juuri luonnolliseen lakiin ja järkeen (http://www.dw.de/pope-remains-philosophical-in-historic-speech-to-german-parliament/a-15409800). Luonnollisella lailla katolilaiset tarkoittavat Tuomas Akvinolaisen käsitystä yhteisestä hyvinvoinnista ja yhteisomistuksesta, joka, Tuomaksen mukaan, ilmenee luonnollisessa laissa (Summa Theologiae, osat 94-97). Luonnollinen laki, Tuomaksen mukaan, on osa omatuntoa eli luonnollista ilmoitusta. Tätä luonnollista yhteistä hyvää sitten kontrolloidaan ihmisjärjellä (ibid.). Näin paavit vetoavat järjen käyttöön ja köyhien auttamiseen (jotka ovat tietenkin hyviä asioita), korostaessaan paluuta luonnolliseen lakiin, joka heidän mukaansa on jumalallinen moraali (siis ilman Raamattua, joka on erityinen ilmoitus), julistaessaan hyvinvoinnin uudelleen jakamista ja taloudellisen eriarvoisuuden korjaamista omalla systeemillään jonka esimerkkejä ovat olleet keskiaikainen feodalismi, jesuiittojen kommuunit Paraguayssa 1600-luvulla, kommunismi ja fasismi. Ikävä kyllä näin tehdessään, he kasvattavat katolisen kirkon valtaa politiikassa, joka lopulta tuo valtaa heidän toisille laeilleen, jotka sortavat omatuntoa. Fasismin ja kommunismin kaltainen systeemi on heidän tavoitteensa; ja on merkittävää, että fasismissa on mukana myös kapitalismin piirteitä.

Hegel pyrki mitätöimään raamatullisen opin siitä, että Jumala on oikeassa (teesi) ja ihminen väärässä (antiteesi), jos Jumalan ja ihmisen välillä on vastakkainsasettelu. Hän väitti, että ei ole absoluuttista ihmisen ulkopuolella olevaa oikeutta, vaan että ihminen on keksinyt Jumalan ominaisuudet jotka löytyvät lopulta ihmisestä itsestään, jolloin ihmisestä löytyy itsestään Jumala; toisin sanoen: ihminen ja Jumala ovat yhtä (Peter Singer on Hegel and Marx: Section 2, https://www.youtube.com/watch?v=bDjXBr3RtKk). Näin ihmiskunnan ongelmia ei enää pohdittu Raamatun auktoriteetin perustalta vaan ihmisen järjen perustalta. Suuri osa nykyajan filosofeista rakentaa Hegelin dialektiikan perustalle, esimerkkinä Big Think kanavan promotoima Columbia yliopiston professori John Dewey (https://www.youtube.com/watch?v=-mqbVkbCndg). On mielenkiintoista, että Dewey samaistaa Hegelin synteesin (tai synteesin yleensä) jo Platonin ja Aristotelen filosofoinnin tarkoituksiksi ja päämääriksi.

Hegeliläinen dialektiikka johti lopulta vastapuolien nimeämiseen (esim. konservatiivit ja liberaalit), joista molemmilla puolilla on omanlaisensa väärä käsitys Jumalasta ja pelastussuunnitelmasta. Näin totuus sekä arvot menettävät merkityksensä, koska ne eivät perustu Raamattuun tai perustuvat vain osittain Raamattuun (Raamatusta voidaan ottaa kohtia, jotka näennäisesti puoltavat omaa kantaa). Raamatulliset moraaliarvot, jotka ovat kirjoitettuna Kymmeneen käskyyn, menettävät merkityksensa eksistentialismin ja sen mukana pragmatismin myötä, koska niiden mukaan moraalin lähtökohta ei ole Jumalassa vaan ihmisessä. Nykyaikainen eksistentialistinen teologi Richard Holloway asettaa sen näin: ” Nietzsche on kiinnostunut arvojen alkuperästä, moraalin sukuhistoriasta. Se että jokin arvo on vaatimatonta tai suorastaan kelvotonta alkuperää, ei tee siitä lainkaan vähäpätöisempää. Eihän tammenkaan arvoa alenna tieto, että se on terhosta lähtöisin. Tuli arvo mistä hyvänsä, arvostamme sitä, koska se edistää ihmisen hyvää. Sekä Aamos [Raamatun profeetta] että häntä seurannut deuteronomisti uskoivat solidaarisuuden etiikan palautuvan Jumalaan, kaiken oikeudenmukaisuuden alkulähteeseen. Nietzsche taas ei uskonut sen tulleen ylhäältä vaan alhaalta, orjien kapinasta sortajiaan vastaan. Mutta emmekö voi vain olla hyvillämme, että se tuli jostakin? … kun hyödyllinen arvo on kerran luotu, eikö ole yhdentekevää, mistä se on peräisin?” (Richard Holloway, Kuinka Raamattua luetaan, s. 64-65)

Uskonpuhdistuksen kulta-aikana raamatullinen jumal- ja ihmiskäsitys, ja sen mukana raamatullinen objektiivinen totuus sekä Jumalan välittämiseen perustuva ihmisarvo ja individualismi, nostivat päätään, mutta vastauskonpuhdistuksen voitettua tämän maailman valtavirran takaisin ja vääristettyä sekä objektiivisen totuuden että subjektiivisen ihmisyyden, ihmiskunta menee jälleen paavikunnan alaisuuteen hetkeksiaikaa ennen kuin Jeesus tulee laittamaan asialle lopun (niin kuin Raamattu sanoo tapahtuvan). Loppuun asti tulee kuitenkin olemaan myös Raamattuun uskovia yksilöitä.

Tie eksistentialismiin ja nykyaikaiseen ajatteluun

Romantiikka, ihmisen henkilökohtaiseen ja sisäiseen tunteeseen perustuvana, puhkesi erityisesti eksitentialismin muodossa. Niin kuin jo mainittiin, eksistentialismin syntyyn vaikutti paljon erityisesti modernin filosofian isäksi sanottu, katolilainen rationalisti, Rene Descartes, joka kirjoitti että ihmisen sisäinen intuitio antaa totuuden, ei Raamattu (Gulley, s. 16). Toinen merkittävästi vaikuttanut henkilö on empirismin isänä tunnettu David Hume (1711-1776), jonka mukaan kaikki ideat löytyvät aistien kokemuksista (Gulley, s. 21). Myös Immanuel Kant (1724-1804) luetaan samoihin ”esieksistentialisteihin”.

Ennen Kantia, rationalismi ja empirismi dominoivat Eurooppaa. Rationalistit aloittivat filosofisen prosessin sisäisistä intuitioista ja empiristit ulkoisista havainnoista. Niin kuin on jo mainittu, yhteistä niille on ihmiskeskeisyys Jumalan Erityisen Ilmoituksen kustannuksella. Katolilainen Kant yhdisti nämä kaksi ajatusta yhdeksi filosofiaksi. Hänen mukaansa kaiken tietämyksen sisältö tulee aistien kautta, mutta kaiken tiedon muoto tai rakenne tulee mielen kautta (ibid. s. 22). Kuinka tämä vaikuttaa teologiaan? Kantin mukaan ihmiselle tulee idea Jumalasta, mutta hän ei voi olla varma siitä että onko sillä mitään perusteita todellisuudessa. Jumalallisen ilmoituksen lähde on jälleen ihminen itse. Tämä johti, ei vain reformaation teologisen metodin ja raamattukeskeisyyden merkittävään vähenemiseen ja kuolemaan tietyissä akateemisissa piireissä (ja sitä kautta yleisimmässä länsimaisessa ajattelussa, koska jesuiittojen humanismi oli jo vallannut sekä katolilaiset että protestanttiset koulut), vaan myös ”Jumalan kuolemaan”, niin kuin Friedrich Nietzsche ja Ludwig Feuerbach julistivat. Kantin eksistentialismin esimuodon rakensivat eksistentialismiksi mm. Soren Kiergegaard, Nietzsche, Fjodor Dostojevski, Martin Heidegger ja Jean-Paul Sartre.

Teologian alalla, ekstistentialismin merkittävin alkaja oli Friedrich Daniel Schleiermacher (1768-1834). ”Hänen mukaansa uskonnossa ylipäätänsä ja kristinukossa erityisesti oli kysymys tunteesta tai ’itsetietoisuuden’ löytämisestä. Hänen merkittävä systemaattis-teologinen teoksensa Der christliche Glaube (Kristillinen usko, 1821, uudelleen muokattuna 1934) on yritys osoittaa, miten kristillinen teologia liittyy ’absoluuttiseen riippuvuuden tunteeseen’.” (McGrath, s. 107) ”Schleiermacherin vaikutus on ollut valtava… [H]än uraauurti modernin hermeneutiikan; … hän esitteli ’väliin tulemattoman’ selityksen Jumalan suhteesta maailmaan, joka piti sisällään uskonnollisen kielen kritiikin; … ja julkisessa seurakunnallisessa, kulttuurisessa ja poliittisessa elämässään hän esitteli elävän ja vaikuttavan yhdentymisen modernisuuden ja kristillisen uskon välillä.” (David F. Ford, The Modern Theologians, s. 9)

Voidaan havaita, kuinka Schleiermacherin ”väliin tulematon” Jumala vastaa täydellisesti kreikkalaisen filosofian kyllästämän keskiaikaisen kirkon näkemystä Jumalan ajattomuudesta ja tuonpuoleisuudesta, sekä tukee ihmisestä itsestään lähtevää uskonnollisuutta. Se asettaa muurin Jumalan ja ihmisen välille. Lisäksi se puoltaa Katolisen kirkon oppia toisista välittäjistä Jeesuksen lisäksi (joita ovat pyhimykset, Maria, papit ja paavi) sekä yhteisuskonnollisuutta joka julistaa että kaikissa uskonnoissa on yhdistäviä tekijöitä jotka toimivat välittäjinä pelastukseen. Tämä katolinen-/jesuiittateologia ei perusolemukseltaan eroa lainkaan nykyisestä teologiasta ja nykyisistä globaaleista arvoista, jotka väittävät ihmisten oppien, tieteen, globaalien ihmisoikeuksien ja arvojen (eli YK:n), ”suurten ajattelijoiden”, inhimillisten ja uskonnollisten johtajien sekä ennen kaikkea paavin olevan auktoriteetteja Raamatun, Jumalan auktoriteetin, yli.

Toinen erityisesti eksistentialismia rakentanut henkilö, oli filosofi Martin Heidegger (1889-1976). Hän häivytti pohjan kreikkalaiseen filosofiaan perustuvalta objektiiviselta todellisuuskäsitykseltä: ajattomuudelta. Niin kuin on edellä mainittu, ontologian (olevaisen perimmäistä todellisuutta tutkiva filosofian osa-alue) pohja tuli käsityksestä ajattomasta Jumalasta ja todellisuudesta, joka oli johtanut käsitykseen ihmisen perimmäisen todellisuuden ajattomuudesta. Puolestaan Heidegger perusti ontologiansa tämänhetkisyyteen. Aika ei ole hänen mukaansa ajattomuutta, ja todellisuus ei ole ikuista. Heidegger kuitenkin jätti Jumalan pois esityksestään. (Gulley, s. 9) Niinpä hänen ontologiansa tuli perustumaan suljettuun järjestelmään, jossa jokainen ihminen muodostaa oman eksistentialistisen kokemuksensa totuudesta. Heideggerillä on ollut erittäin suuri vaikutus ateistiseen materialismiin, ja sekulaariseen eksistentialismiin (jotkut sanovat että jopa enemmän kuin Sartrella), mutta vähemmän yleismaailmalliseen kristilliseen teologiaan, joka yhä pysyi hyvin paljon antiikin filosofiassa. Toisin sanoen hegeliläinen dialektiikka toimi, koska epäraamatulliseen oppiin ihmisen ontologiasta vastattiin toisella epäraamatullisella opilla ihmisen soteriologiasta.

Kuitenkin Seitsemännen päivän adventtikirkko uskoo teistiseen materialismiin. Tohtorin väitöskirjassaan, Adventisti teologi-filosofi Fernando Canale (1945-) toi Heideggerin filosofiaan mukaan Jumalan. Siinä hän väittää, että aika on kyllä tämänhetkistä mutta Jumala on tullut aikaan pelastaakseen ihmisen (Gulley, s. 10). Canalen väitös on, itse asiassa, raamatullinen. Schleiermacherin ”väliin tulemattoman” jumalan sijaan, Canale esittelee Raamatun ”väliin tulevan” Jumalan. Väitös kertoo että ihmisen perimmäinen todellisuus (suhteessa aikaan ja ikuisuuteen) on tämänhetkistä ja myös silmin nähtävissä, koska aika on tämänhetkistä. Se poistaa kreikkalaisesta filosofiasta tulleen dualismin, joka määrittelee hengenmaailman (Platonin ideamaailman) ajattomaksi ja aineellisen maailman ajalliseksi (joka on johtanut sielun kuolemattomuusoppiin). Se tukee raamatullista antropologiaa ja ”kuoleman uni teologiaa” (teististä materialismia). Se tukee myös objektiivisen totuuden olemassaoloa, koska todellisuus on myös kaikille yhteistä.

Sekä ennen Heideggeriä ja Canalea että heidän jälkeensä moderni teologia kääntyi kuitenkin sisäänpäin, selittämään uskonnon ihmisestä itsestään lähteväksi, tai ihmisen sisään tulevaksi ainoaksi ilmoitukseksi Jumalasta; tukien näin dualismia, eksistentialismia ja materialistista mystiikkaa, joka asettaa tämänhetkisyyden olennaiseksi ilman kristinuskon ja sen Pyhän Hengen erityisasemaa jumalallisena vaikuttajana ja ”väliin tulijana”. Raamatun tilalle tuli mystiikka (vanha, jo keskiaikainen, renessanssinen ja jesuiittojen mystiikka), jonka symbolit antavat ihmisen uskonnollista kaipuuta ruokkivat henkiset ja kulttuurilliset tuotteet. Niin kuin on jo mainittu tähän vaikutti suunnattomasti Schleiermacherin filosofia ja teologia, mutta siihen vaikutti myös esim. Karl Barthin teologia sekä Rudolf Bultmannin hermeneutiikka. Heistä kerrotaan alempana.

Merkittävä suuntaus, jossa sekä eksistentialismi että mystiikka (yhteisöllinen mystiikka eli ihmisyyden yhdistävä hengellisyys) korostuvat on ns. prosessiteologia. Sen mukaan Jumala (Jumalan ruumis) on muuttuva; ja Hän muuttuu maailman mukaan ja mukana. Prosessiteologia katsoo, että koko maailma (tai maailmankaikkeus – kosmos) on Kristuksen ruumis joka muuttuu evolutiivisesti, ja että Jumalalla ei ole kykyä nähdä tulevaisuuteen vaan Hänen on alistuttava muutosprosessille (Gulley, s. 78-79). On selvää, että tämän filosofian juuret eivät ole Raamatussa. Prosessiteologian juuret voidaan havaita Alfred North Whiteheadin (Process and Reality, 1929) ja Charles Hartshornen filosofiassa. Itse asiassa, niin kuin edellä jo mainittiin, prosessiteologian juuret ovat jo Georg Hegelin filosofiassa; ja se noudattaa hegeliläistä dialektiikkaa. Pierre Teillhard de Chardin ja Karl Rahner ovat olleet prosessiteologian vaikuttavimpia eteenpäin ajajia. Heistä, sekä prosessiteologian vaikutuksesta 1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun teologiaan, kerrotaan alempana.

Kaksi merkittävintä filosofista tekijää prosessiteologian puolustamiselle ovat evoluutioteoria sekä väärä käsitys Jumalan ennaltanäkemisen merkityksestä ihmisen valinnanvapauteen. Prosessiteologia rakentaa evolutiiviselle ajatukselle, jonka mukaan Jumala on käyttänyt luomiseen aikaisemmin jo olemassa olevaa ainetta. Väitteelle ei kuitenkaan löydy puolustusta Raamatusta. On mielenkiintoista, että, eräs Adventtikirkon uranuurtaja, Ellen White kirjoitti jo vuonna 1904 seuraavaa: ”Luomistyötä ei pystytä koskaan selittämään tieteellä… teoria jonka mukaan Jumala ei luonut ainetta kun Hän toi maailman olemassaolevaksi, on vailla perustusta. Muodostaessaan maailmaamme, Jumala ei ollut riippuvainen ennestään olemassaolevasta aineesta.” (Testimonies for the Church vol. 8, s. 258; http://www.atsjats.org/publication_file.php?pub_id=44)

Prosessiteologia väittää, että ihminen ei voi olla vapaa jos Jumala näkee ennalta kaiken. Ennalta näkeminen on kuitenkin eri asia kuin ennalta määrääminen. Edellinen on raamatullista ja jälkimmäinen ei, koska Raamatun mukaan ihmisellä on valinnanvapaus. Toisin sanoen ihminen voi valita vapauden tai synninorjuuden, koska ihminen on todella vapaa vain Jeesuksessa (Joh. 8:32; 2.Kor. 3:16). Jumalan palvelus, jopa orjuus Jeesuksen tähden ja lähimmäisien puolesta (1.Kor. 9:19), on täysin vapaaehtoista.

”Lisäksi prosessiteologian ’jumala’ tulee välttämättömyydestä – hänen riippuvuutensa maailmasta on oleellista hänen omalle toteutumiselleen. Kun maailman oletetaan tulevan paremmaksi (evoluutio), niin prosessi ’jumala’ osallistuu tästä edusta. Näin ei ole Kristuksen kanssa. Jumalana, Hän tuli vapaehtoisesti toisten parhaaksi, ei Hänen omasta välttämättömyydestään (2.Kor. 5:18).” (Gulley, s. 83).

Prosessiteologia hengellistää Jeesuksen inkarnaation koko ihmiskuntaa koskevaksi. Puolestaan Raamattu kertoo yksin Jeesuksen tuoneen pelastuksen omassa itsessään. Ihminen on yksilö. Jokaisella ihmisellä on oma henki, koska jokaisella ihmisellä on omatunto ja oma valinnanvapaus. Näin oli myös Jeesuksella, mutta Hänen oma henkensä oli erilainen kuin muiden ihmisten. Yksin Jeesus ”saavutti” jumaluuden, koska Hän oli täysin Jumala heti tullessaan Pyhästä Hengestä Marian kohtuun. Jumaluus ei ole näin ihmisessä itsessään, eikä edes tule ihmiseen tämän saavutettavaksi samalla tavalla kuin Jeesukseen, koska Jeesus itse, Jumala, tuli ihmiseksi. Ihminen ei voi itse lunastaa itseään, ei edes Pyhän Hengen avulla, koska ihminen ei ole Jumala. Näin jumaluus voi tulla ihmisyyteen (ihmisyksilöön) ainoastaan Jeesuksen kautta. Jeesus on välittäjä juuri hengellisissä todellisuuksissa (tässä ajassa, jolloin todellisuuden syvin olemus, Jumala, ei ole vielä saapunut konkreettisesti). Tässä ajassa ihminen saa yhteyden Jumalaan kun hän tunnustaa hengellisiä todellisuuksia, joita ovat Jeesuksen ristinkuolemassa hankkima vanhurskautus joka ainoastaan korjaa suhteen Jumalan kanssa sovittaen synnit, Jumalan hyvyys joka näkyy Jeesuksessa (ja nimen omaan historiallisessa Jeesuksessa) ja Hänen teoissaan sekä ihmisenä ollessaan että Vanhassa testamentissa, sekä Hänen luonteessaan ja laissaan.

Ihminen syntyy Pyhästä Hengestä vain silloin kun hän tunnustaa oman kykenemättömyytensä olemaan Jumalan kaltainen. Silloin ihminen tunnustaa syntinsä ja uskoo ainoastaan Jumalan auktoriteettiin, tahtoon ja kykeneväisyyteen tarjota elämä ja parempi tulevaisuus. Ei ole yhteistä ihmisyyttä, niin kuin Jumala sen on tarkoittanut, ilman Jeesuksen Jumalaksi tunnustamista, Hänen auktoriteettinsa ja hyvän tahtonsa tunnustamista, ja ennen kaikkea Hänen ristinkuolemalla hankkiman sovituksen tunnustamista. Siksi Jumalan pelastussuunnitelman hylkääminen vie ihmisen kohti tuhoa. Pelastussuunnitelma on ilmaistu Raamatussa. Toisin sanoen Raamatun auktoriteetin hylkääminen on syy ihmisen tuhoon. Siksi teologian lähtökohdan olisi ensiarvoisen tärkeää olla Raamatussa.

Ennen kuin saavumme nykyaikaan, eli ns. postliberalistiseen aikaan, maailman teologiseen ajatteluun vaikuttivat suunnattomasti ns. postmodernismi sekä liberaaliteologia jotka käytännössä tarkoittavat samaa asiaa. Ne syntyivät pääosin Schleiermacherin eksistentialismin vaikutuksesta. McGrath määrittelee postmodernismin (ja liberaaliteologian), vaikka sanookin alempana (lähteen tekstikontekstissa) että sitä on vaikea määritellä, seuraavasti: ”Postmodernismilla tarkoitetaan tavallisesti sellaista kulttuuritietoisuutta, joka vieroksuu ehdottomuuksia, kiinteitä vakaumuksia tai perusteita ja joka nauttii pluralismista sekä erilaisuudesta ja pyrkii tekemään ihmisen ajattelusta radikaalisti tunnesidonnaista. Postmodernismin voidaan ajatella olevan valistuksen yhdenmuotoisuutta vastaan syntynyt tietoinen ja harkittu reaktio.” (Kristillisen uskon perusteet, s. 112) Liberalismin voidaan sanoa olevan eksistentialismin huippu, koska se väheksyy sekä Raamatun jumaloppia että käytännönteologiaa. Liberaaliteologia ja liberaalinen ajattelu on johtanut maailman uskomaan ihmisen luontaiseen hyvyyteen, joka on epäraamatullista. Kyseessä on myös, jo edellä mainittu hegeliläiseen dialektiikkaan perustuva, humanistis-liberaalinen vastavoima. Tähän vastavoimaan vastattiin pian uudella vastavoimalla: postliberalismilla.

Postliberalismi ja vapautuksenteologia

Postliberalismi sai alkunsa 1970-luvun lopulla ja 80-luvulla Yhdysvalloissa (erityisesti Yalen yliopistossa). Postliberalismi painottaa ”kulttuurin ja kielen merkitystä kokemusten ja ajattelun synnyssä ja tulkinnassa” (McGrath, s. 138), pysyen tältä osin liberaaliteologian perustalla. Itse asiassa posliberalismi perustuu Schleiermacherin uskonnollisen kielen kritiikkiin, jota on nähtävissä lukemattomilla sekä liberaaleilla että postliberaaleilla teologeilla. Esim. Heikki Räisäsen nominalismin mukaan uskonnollisella kielellä ja sen symboleilla ei ole todellisuuteen pohjautuvaa merkitystä, ja ne ovat vain uskonnollisen eliitin keksimiä subjektiivisia käsitteitä ja yhteisön tarpeiden kuvauksia (Räisänen, The Rise of Christian Beliefs, s. 3).

Postliberalismi oli kuitenkin vastavoima libaralismille. Sen vastavoimaksi ja uusiksi painottaviksi asioiksi tulivat konservatiiviset arvot sekä kaikille yhteiset ihmisarvot. Nämä konservatiiviset arvot kuitenkin sisältävät vain käytännönteologisia arvoja. Raamatullista oppia Jumalasta, Jumalan laista ja pelastuksesta väheksytään, ja jopa leimataan fundamentalismiksi. Vedotaan kaikkia yhdistäviin tekijöihin, joissa painotetaan hyväntekeväisyyttä, yhteiskunnallista vaikuttamista, ihmisarvoa, ihmisoikeuksia, taloudellisen eriarvoisuuden korjaamista, sosiaalista vaikuttamista, psykologista auttamista, luonnonsuojelua, maailman rauhaa sekä maailman turvallisuutta. Toisin sanoen painotetaan käytännöllisiä ja sosiaalisia puolia joihin kaikki voivat yhtyä. Mutta Jumala on unohdettu. Jumalan ja Jeesuksen nimeä käytetään, mutta Hänen luonteestaan ja pelastussuunnitelmastaan ei välitetä. Väheksytään oikeaa oppia; toisin sanoen väheksytään Raamattua. Postliberalismi, siis, pysyi Valistuksen ja postmodernismin kannalla raamatunselityksessa ja jumalkäsityksessä, joka ei perustu Raamatun aukrotiteettiin ja uskonpuhdistuksen Sola Scriptura periaatteeseen. Samaan aikaan, postliberalismi kuitenkin painottaa käytännöllistä kristillisyyttä/”inhimillisyyttä” sekä esim. sunnuntain vieton ja pyhittämisen merkitystä esim. perheiden lähentäjänä. Paavi Franciscus on aloittanut erityisen kampanjan sunnuntain merkityksen puolesta (http://www.cbc.ca/news/world/pope-francis-says-working-sunday-negatively-impacts-families-friendships-1.2697483). Hän järjesti Perhe päivän, johon osallistui 150 000 perhettä 70:stä eri maasta (https://www.youtube.com/watch?v=lcnJghh1GNU). Postliberalismi on sama asia kuin konservatiivisuus ihmiskäskyille, koska Katolinen kirkko on muuttanut Jumalan kymmenen käskyä, sapatin sunnuntaille, ja uskoo ihmistradition (joka on, katolilaisten mukaan, syntynyt edellä mainitusta luonnonlaista, joka on, Tuomas Akvinolaisen mukaan, ihmisjärjessä) olevan auktoriteetti Raamatun yli.

Ennen postliberalismia, modernismi ja postmodernismi valtasivat suunnattomasti alaa nopeasti, varsinkin kun samoihin aikoihin darvinismi vaikutti taustalla. Karl Marx jatkoi eteenpäin samalla linjalla ja selitti, että ”uskonto on vain kuviteltu aurinko, joka näyttää kiertävän ihmisen ympärillä, kunnes ihminen tajuaa, että hän itse on oman kiertoliikkeensä keskus.” (McGrath, s. 108) Marxismilla on ollut paljon vaikutusta ns. vapautuksenteologiaan (tai toisinpäin jos ottaa huomioon vastauskonpuhdistuksen historian ja hegeliläisyyden).

Vapautuksenteologia on katolilaista alkuperää, ja se keskittyy lähes ainoastaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Totalitaarinen Neuvostoliitto ja natsismi olivat kauheita esimerkkejä tietynlaisen vapautuksenteologian (tai vapautusaatteen / vapautuksenteologian esiasteen) yhdistämisestä evoluutioteoriaan ja sekularismiin (natsismissa jopa okkultismiin). Länsimaat vaikuttivat näennäisesti oppineen virheistään, koska äärimmilleen mennyt kommunismi ja fasismi loivat tekosyyn länsimaiden yhä tiiviimmälle yhdentymiselle. Mutta minkä aatteen ja teologian alle länsimaat yhistyivät? Juuri saman eksistentialismin, evoluutioteorian ja vapautuksenteologian alle. Toisin sanoen hegeliläinen dialektiikka toimi. Eksistentialismi sai vain uuden muodon (tai lisäyksen) postliberalismista. Postliberalismi on käytännössä sama asia kuin vapautuksentelogia.

Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat, jonka artiklojen filosofisen pohjan laati jesuiittafilosofi Pierre Teilhard de Chardin (1881-1955). Jesuiittojen tapaan, de Chardin yhdisti filosofisissa kirjoituksissaan vanhan mystiikan (okkultismin), kreikkalaisesta filosofiasta tulleen sielun kuolemattomuusopin, spiritistisen ja humanistisen ”Kosmisen Kristuksen”, ”ihmisen sisäisen todellisuuden” tai hegeliläisittäin ”universaalin mielen”, sekä evoluutioteorian, ihmiskuntaa yhdistäväksi aatemaailmaksi, jossa ihmiskunta rakentuu sekä poliittisen että spiritistis-humanistisen evoluution kautta. Kyseessä on siis edellä mainittu hegeliläinen dialektiikka ja prosessiteologia. Puolestaan Karl Rahner (1904-1984) sanoi motokseen: ”Herramme täytyy mukautua maailmaan, ei maailman Häneen.” (http://www.cfnews.org/page10/page84/page23/7_reasons_catholic_family_news_conference.html)

Myös jesuiitta Karl Rahner uskoi että ihmiskunnalla on yhteinen hengellinen sisin, johon yhdistymällä se kehittyy (http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_Rahner). De Chardin käytti tämän kehityksen huipusta nimitystä ”Omega piste”. Sama aatemaailma hallitsee myös Kirkkojen maailmanneuvostoa. De Chardin itse asiassa edusti Vatikaani II:sen ja postliberaalin teologian/politiikan esiastetta. Tällainen aatemaailma ja tulevaisuudensuunnitelma ei ole Jumalan Raamatussa ilmaistun pelastussuunnitelman mukainen. Länsimaat ottivat jälleen vastaan jesuiittojen opin, eivätkä oppineetkaan virheistään.

Jo valistuksesta lähtien alkanut kreikkalaisten filosofioiden tuonti teologiaan sekä Raamatun auktoriteetin väheneminen (joka oli alkanut jo antiikin Rooman seurakunnassa, itäisessä ”ortodoksisessa” seurakunnassa sekä mm. gnostilaisuudessa) siis kulkeutui modernismin ja postmodernismin kautta liberaaliin ja postliberaaliin teologiaan. On syntynyt, Suomessakin hyvin yleinen, ns. perinteitä kunnioittava kristillisyys, jossa kristinusko, aivan kuin muutkin uskonnot, nähdään vain moraalista, kulttuurista ja sosiaalista rakennetta ylläpitävänä perinteenä, jolla on hyvin vähän tekemistä todellisuuden ja totuuden kanssa. Sanotaan myös, että totuus löytyy vain ”sisäisestä uskosta”. Kuitenkin ilman ulkoista standardia (Raamattua ja sen lakia) ei voi tietää, onko sisäinen usko ja ”todellisuus” yhtenäinen Jumalan lain kanssa, jonka Pyhä Henki kirjoittaa uskovan sydämeen (Jer. 31:33; Hepr. 10:16; Hes. 36:27; Room. 5:5; Ef. 1:13; 4:30; https://timoflink.wordpress.com/2011/01/24/sinetti-vai-sinetoija-ef-113-430/) Toisin sanoen, on onnistuttu vääristämään Jumalan Sanan vaikutus sekä yksilöön (subjektiivisesti) että yhteisöön (objektiivisesti).

Toisien kristillisten liikkeiden ja uskontojen edustajiin kohdistuva perusystävällisyys on muutettu heidän uskonsa ja oppinsa kunnioittamiseen, vaikka oppi olisi Raamatun vastainen. Tähän perustuu ekumenia ja uskontojen yhdistäminen, jonka mukaan on yhdistyttävä itse ykseyden (humaanisuuden ja tyhjien merkitysten) perustalle, ei totuuden perustalle niin kuin Raamattu kehottaa. Siksi myös vastustetaan fundamentalismia, vaikka se perustuisikin Raamattuun. Tätä on vapautuksenteologia ja postliberaaliteologia, jotka keskittyvät lähes ainoastaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tätä on jesuiittojen teologia. James Fodor määrittelee postliberaalisen teologian kolme tärkeintä tavoitetta: ”(1) [u]skollinen mutta kuitenkin luova kristillisen tradition jäljitys; (2) ekumeenisesti avoin kirkon uudistaminen; (3) myötätuntoinen maailman parantaminen ja korjaaminen.” (Modern Theologians, s. 229) Esim. islamilaisen fundamentalismin tehdessä järkyttävän raakoja tekoja, ihmiskunta kääntyy helposti postliberaaliin ajatteluun joka pyrkii saavuttamaan rauhan (synteesin) ääriliikkeiden keskelle. Samalla se kuitenkin ohjautuu, petetyksi tullessaan, vastustamaan myös väkivallatonta idealistista fundamentalismia, johon kuuluu myös raamatullinen fundamentalismi.

Ellen White (1827-1915) kirjoitti osuvasti vapautuksenteologiaa (ja sitä mukaa postliberalismia) vastaan: ”Hallitus, jonka alaisena Jeesus eli, oli turmeltunut ja sortoa harjoittava. Joka puolella oli huutavia väärinkäytöksiä: kiristystä, suvaitsemattomuutta, raakuutta ja julmuutta. Kuitenkaan ei Vapahtaja pyrkinyt yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Hän ei käynyt kansallisten epäkohtien kimppuun eikä tuominnut kansansa vihollisia. Hän ei sekaantunut vallanpitäjien toimiin tai vallankäyttöön. Hän, joka oli meidän esimerkkimme, pysyi maallisista hallituksista erillään. Hän ei tehnyt näin siksi, että Hän olisi ollut välinpitämätön ihmisten vaikeuksiin nähden, vaan koska apukeinoa ei löytynyt pelkästään inhimillisten ja ulkonaisten asiain puiteissa. Jotta parannuskeino tehoaisi, sen täytyy kohdistua yksilöihin ja uudistaa sydän. Kristuksen valtakuntaa ei perusteta tuomioistuinten tai neuvostojen tai lakiasäätävien kokousten päätöksillä eikä tämän maailman suurmiesten suojeluksen alaisena, vaan se tapahtuu siten, että Pyhän Hengen työn välityksellä Kristuksen luonto istutetaan ihmiseen. ’Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. He eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta.’ (Joh. 1:12-13) Tämä on ainoa voima, jolla ihmiskuntaa voidaan kohottaa. Ja tämän työn suorittamisessa käytettävä inhimillinen keino on Jumalan sanan opettaminen ja noudattaminen.” (Alfa & Omega osa 5, s. 65-66)

Maailman johtaminen YK:n ja Kirkkojen maailmanneuvoston filosofian ja arvojen alaisuuteen on se uusi seikka, jota ei vain painoteta vaan erittäin jouduttavasti harjoitetaan postliberalismissa eli nykyaikana. Uskonnollis-poliittinen järjestelmä, jossa korkein auktoriteetti on paavikunnalla, on ollut Katolisen kirkon tarkoitus alusta asti, ja se on onnistunut tavoitteessaan. Katolisen kirkon arvovallan merkki on sunnuntai, jota erityisesti nykyinen paavi Franciscus mainostaa sosiaalista hyvinvointia parantavana asetuksena. Jo vuonna 1948 Kirkkojen maailmanneuvoston johtomiehiin kuuluva metodistipiispa G. Bromley Oxnam selitti ”että kaikki maailman kirkot: protestanttiset, ortodoksiset ja Rooman kirkko, yhdessä muodostavat ’pyhän yhteisen (katolisen) kirkon’. Ne ovat kaikki sen osia. Tie niiden yhtymiseen on se, että protestanttiset kirkot yhtyvät ensin ja pyrkivät sitten yhtymään ortodoksisten kirkkojen sekä lopuksi Rooman kirkon kanssa. ’Lopulta kaikkien kristittyjen, roomalaiskatolilaisten muiden mukana, on polvistuttuva saman alttarin ääreen muodostaen ’pyhän yhteisen kirkon’, johon kaikki kristityt voivat kuulua.’”(David Hedegård ja Uuras Saarnivaara, Kohti suurta Baabelia, 1960, s. 51)

Tämä viedään läpi myös yleismaailmallisessa politiikassa, niin kuin vapautuksenteologiaan kuuluu. Äärimmäinen synteesi tulee olemaan Uusi maailmanjärjestys, jossa toteutuu keskiaikaisen, Tuomas Akvinolaisen luonnolliseen lakiin, hyvinvoinnin säätelemiseen ja yhteisomistukseen perustuva, uskonnollis-poliittisen järjestelmän moderni versio. Protestanttinen postliberalismi on hyvänuskoisuudellaan antanut jesuiittateologialle vapaat kädet. Tietämättömyys raamatullisesta pedosta ja antikristuksesta (eli tietämättömyys Raamatusta) tai tietoinen Raamatun tiedon syrjään asettaminen, sekä humanistinen käsitys ihmisen luontaisesta hyvyydestä ja eksistentialistinen individualismi, ovat saaneet jopa protestantit uskomaan hyvää pahasta. Toimiessaan näin, he tulevat lopulta uskomaan pahaa hyvästä. Jo nyt uskotaan pahaa hyvästä kun Jumalan Sanaa ja lakia väheksytään.

Hegeliläinen dialektiikka on toiminut ja toimii myös taiteen historiassa ja populaarikulttuurissa. Filosofioista on tullut kulttuurillisia muoti-ilmiöitä. Näin kävi marxismille kahden maailmansodan välissä, sekä eksistentialismille Toisen maailmansodan jälkeen. Aatteet näkyivät ja näkyvät kirjallisuudessa, taiteessa, musiikissa ja journalismissa. Kulttuuri heijastaa aikansa aatemaailmaa, mutta sen kautta voidaan myös tuoda haluamaansa sanomaa esiin sekä muovata kulttuuria tiettyyn suuntaan. Silloin tosin on kyse ns. mikrokulttuurien heilahteluista, jotka ovat vain heijastumia suuremmista filosofisista, uskonnollisista ja poliittisista makrotason liikkeistä, joista mikrokulttuurit ovat riippuvaisia. Esim. CIA käytti modernia taidetta taistelussa kommunismia vastaan (The Independent). Joka tapauksessa kun kulttuuria on onnistuttu muovaamaan (joko tietoisesti tai tiedostomattomasti) niin yleensä taidesuuntaukselle nousee pian vastavoimainen taidesuuntaus. Silloin hegeliläinen dialektiikka on toiminut käytännössä.

Varsinkin postmodernin maailman ja sitä mukaa postmodernin kulttuurin nopea kehitys ja vaihtelevuus on kanava jonka kautta vaikutetaan miljardeihin ihmisiin. Puhutaan showmaailman ”tähdistä”, ”ikoneista” ja jopa ”jumalista”. Samalla nostetaan esiin (tai mikrokulttuurin analogisesta dialektiikasta nousee esiin) ns. underground liikkeitä, jotka pyrkivät ”uimaan vastavirtaan” (esim. punk ja anarkismi). Useimmiten näillä vastavoimilla on vapautusaatteellisia pyrkimyksiä, jotka, niin kuin on selitetty, ovat nousseet postliberalismista ja vapautuksenteologiasta, jotka ovat nousseet eksistentialismista ja marxilaisuudesta, ja jotka ovat nousseet jesuiittojen vastauskonpuhdistuksesta. Näin protestanttinen individualismi korvataan katolilaisella fasismilla.

Protestantismi on unohtanut juurensa, jotka ovat Raamatussa. Niin kuin on sanottu, yhteiskristillisyys ja yhteisuskonnollisuus saavutetaan ”ystävällisyyden ja rakkauden” hengessä mutta tämä henki ei ole raamatullista ystävällisyyden ja rakkauden Henkeä totuudessa. Toisin sanoen se on jo luodun postliberaalin vapautusaatteellisen yhtenäiskulttuurin sisäistä yhteisymmärrystä, jossa ihminen tulee ottaa huomioon; ihmisen tarpeet ovat tärkeimpiä. Sanotaan: ”Jumala ei ole reilu ja oikeudenmukainen. Jumala ei ymmärrä ihmistä. Uskonnot vievät vain sotaan, pahuuteen ja eriarvoisuuteen. Vain ihminen ymmärtää ihmistä, joten luodaan inhimillinen valtakunta. Kaikki uskonnollinen fundamentalismi on kitkettävä pois. Onhan meillä tiedettä, kykyä ja tahtoa. Yhdessä me pystymme tähän. Me voimme pystyttää yhdessä Babylonin tornin.” Mukana on siis väärä ymmärrys raamatullisesta rakkaudenperiaatteellisuudesta, jonka mukana hylätään Raamatun totuus, jonka mukana Raamatun Jumala, jonka mukana ainoa Luoja, jonka mukana ainoa Lunastaja.

Tähän kaikkeen Martti Lutherilla oli sanottavaa: ”Ei, hyvä ystävä, älä tarjoskele minulle rauhaa ja yksimielisyyttä silloin, kun meiltä samalla häviää Jumalan Sana, sillä siten olisi iankaikkinen elämä ja kaikki kadotettu. Tässä ei käy päinsä väistyminen tai kenenkään ihmisen mieliksi myönnytysten tekeminen. Sanan edestä on sensijaan kaikkien väistyttävä, olkoonpa hän ystävä tai vihamies, sillä sitä ei ole annettu ulkonaisen ja maailmallisen yksimielisyyden ja rauhan tähden vaan iankaikkisen elämän tähden. Sanan ja opin on synnytettävä kristillinen yksimielisyys ja yhteys. Jos se on yhtäläinen ja sama, seuraa varmaan kaikki muukin: ellei ole, ei tuloksena kuitenkaan ole mitään yksimielisyyttä. Älä siis tule minulle puhumaan rakkaudesta ja ystävyydestä, jos Sanasta tai uskosta tingitään… Kyllähän me mielellämme säilytämme ulkonaisen rauhan,… mutta opin ja kristillisen yhteyden asiassa emme tahdo olla heidän kanssaan missään tekemisissä emmekä pitää heitä veljinä, vaan vihollisina, koska he tietoisesti pysyvät erheessään, ja me tahdomme taistella heitä vastaan hengellisessä kamppailussa. Perkeleellinen ja petollinen on se esitys ja vaatimus…, että yksimielisyyden tähden olisi väistyttävä jonkin verran ja hyväksyttävä jokin harha. Sillä tavalla Perkele tahtoo vieroittaa meidät Sanasta.” (Martin Luther, Kirkkopostilla, 21. S. Kolm. j. ep. s., Weimarer Augabe [Lutherin teosten Weimarin julkaisu]. 34, II, 387)

Tästä väliaikaisesta rakkaudesta puuttuu rakkaus Jumalaan, joka on uskosta vanhurskautumisen merkki ja seuraus. Vain aika näyttää tämän väliaikaisen yhteisymmärryksen ja yhteyden loppumisen. Se tapahtuu silloin kun se ei enää hyödytä omaa itseä, kun sen huomataankin olevan petosta, ja kun maailman tila on katastrofaalinen. Saatana on onnistunut tavoitteessaan, käyttäen uskonnollis-poliittista Antikristusvaltaa välikappaleenaan. Mutta näinhän Raamattu ennustikin tapahtuvan (mm. Ilm. 13).

Merkittäviä moderneja teologeja Schleiermacherin jälkeen

Roomalaiskatolilaisuus ei ole muuttunut. Protestantismi on muuttunut. Se ei ole pitkään aikaan pysynyt Sola Scriptura perustalla, joka uskoo ainoastaan opit joista voidaan todeta että ”Näin sanoo Herra”. Tästä syystä ei ole tarpeen käsitellä roomalaiskatolilaisia teologeja, niin kuin postliberaaliin teologiaan suuresti vaikuttanutta jesuiitta Karl Rahneria (josta onkin jo hiukan kerrottu) joka oli johdonmukainen jesuiittateologiassaan, tai konservatiivisempaa jesuiitta Hans Urs von Balthasaria (1905-1988), joka vaikka oli eri mieltä Rahnerin kanssa siitä että myös ateistit voivat olla ”anonyymejä kristittyjä” (Balthasar, Cordula, 1966), kuitenkin uskoi siihen peruskatolilaiseen akvinolaiseen oppiin, että ihmisluonto ”sen kaikissa muodoissa on ymmärrettävä Logoksen [ihmisjärki ja/tai ”sisäinen sana” tai jumalallisen järjen ja ihmisjärjen yhteensulautuma, joka on ainoa jumalallinen ilmoitus] oleellisena kielenä.” (Balthasar, The Theology of Karl Barth: Exposition and Interpretation, s. 341; The Modern Theologians, s. 108), koska, niin kuin on jo mainittu, katolilaiset eivät ole koskaan perustaneet uskoaan ainoastaan Raamatulle vaan myös traditiolle. Tämän vuoksi, seuraavaksi käydään läpi lyhyesti muutamia näennäisesti protestanttisia teologeja ja heidän uskomatonta tai tarkoituksenmukaista epäjohdonmukaisuuttaan. Tarkoitus ei ole tuomita yksilöitä, koska ainoastaan Jumalalla on valta siihen. Vain Jumala tietää, oliko heidän tarkoituksensa vääristää protestantismia vai tekivätkö he sen itsepetoksessa ja tietämättöminä. Tarkoitus on tarkastella heidän oppejaan, johon jokaisella on Raamatun mukaan oikeus (1.Tess. 5:21); muutenhan ei edes voisi erottaa oikeaa väärästä ja hyvää pahasta.

Kiergegaardin eksistentialismi vaikutti erityisesti mm. Karl Barthiin, Rudolf Bultmanniin ja Paul Tillichiin, joista kerrotaan lyhyesti seuraavaksi. Nykyisenä esimerkkinä kerrotaan hiukan Richard Hollowayn teologiasta.

Karl Barth (1886-1968) oli merkittävin ns. uusortodoksian uranuurtaja, joka painotti teologiaa autonomisena ja todellisena tieteenä, vastalauseena liberalismille ja Valistukselle, jotka julistivat että raamatullista teologiaa ei tarvita. Niin kuin on jo mainittu, humanismi ja liberaaliteologia selittävät että teologian lähtökohta on ihminen itse. Barth vastasi tähän raamatullisella väitteellä, että teologian lähtökohta on Jumala.

Barth kuitenkin onnistui mitätöimään Raamatun auktoriteetin selittämällä sen ainoastaan ilmoituksen välikappaleeksi. Barth nosti Jeesuksen ainoaksi ilmoitukseksi ja Jumalan Sanaksi nykyisyydessä, joka tulee ihmiselle ulkopuolelta. Ilmoitus, hänen mielestään, on vain ”tämänhetkinen Jeesus”. Barthin mukaan nykyajan ihmiset saavat tämän ilmoituksen hengellistettynä ja omakohtaisesti ainoana autoritatiivisena ilmoituksena. Tällainen ilmoitus on ainoastaan kohtaaminen ja henkilökohtainen vuoropuhelu Jumalan kanssa, jonka teologi Emil Brunner (1889-1966) toi suosituksi. Voidaan siis huomata myös Barthin kannattaneen inhimillistä auktoriteettia Raamatun sijaan, sekä itse asiassa prosessiteologialle tuttua jokaiselle ihmiselle hengellistettyä Jumalan Sanan inkarnaatiota.

Niin kuin on jo käsitelty, prosessiteologia ei ole raamatullista. Puolestaan Jumalan ilmoitukseen liittyen, Barthin näkökanta on osittain totta. Jeesus on todellakin suurin Jumalan ilmoitus, koska Hän on ainoa Jumalan ilmoitus, ollen itse myös Jumala. Mutta puolestaan koko Raamattu on Jeesuksen ilmoitus itsestään. Raamattu kokonaisuudessaan ilmoittaa pelastussuunnitelman, joka on näkynyt myös historiassa. Barth ei myöskään ottanut huomioon sitä, että Jumalan ilmoituksesta puhuttaessa, puhutaan Hänen auktoriteetistaan, joka objektiivisesti nykyaikana ilman Raamattua olisi olematon. Jumala on antanut opin ja totuuden standardin, joka ei perustu ”tähän hetkeen”. Ilman jumalallista standardia, jonka pohjalta erottaa Jumalan tahto, ihminen tai ihmisryhmä voisikin etsiä kokemusta ja totuutta vain omasta itsestään, ”ihmisyydestä” tai ”tästä hetkestä”.

Barthin aikoihin oli toki myös Raamatun auktoriteetiin uskovia teologeja. Vaikka Franz Pieper (1852-1931) (joka tosin vaikutti enimmäkseen ennen Barthia) uskoi sanainspiraatioon eikä raamatulliseen ajatusinspiraatioon, hän kuitenkin kirjoittaa osuvasti kirjassaan Kristillinen dogmatiikka: ”Koska pyhä Raamattu on Jumalan sana, se saa itse aikaan sen, että se tunnustetaan siksi, aikaansaamalla uskon Pyhän Hengen vaikutuksen kautta, joka on sanaan yhdistetty. Raamattua pakenevat uudemmat teologit sen sijaan liikkuvat itsepetoksen maaperällä ja kulkevat ohi totuuden tuntemisen, koska he irroittavat uskon siltä pohjalta, jolla se syntyy ja jolle sen tieto perustuu, ollen sitä mieltä, että se nousee välittömästi heidän omasta sisimmästään. Että tässä on kysymyksessä itsepetos, on varmaa siitä syystä, että Kristus aivan selvästi liittää totuuden tuntemisen hänen sanassaan pysymiseen (Joh. 8:31 – 32).” (s. 4)

Itse asiassa Karl Barthin teologia ei eroa jo Lutherin aikoina vaikuttaneiden ”sisäiseen sanaan” luottavien spiritualistien teologiasta. Huomatessaan eksistentialismin vaikutuksen, sekä spiritualismin ja jesuiittojen ”Kosmisen Kristuksen” nousevan (joka nykyään näkyy mm. New Age liikkeessä), sitä vastaan kirjoitti mm. Robert Jelke. ”Jelke moitti syystä uusimpia teologeja siitä, että he useinkin käyttelevät Jumalan sanan käsitettä aivan mielivaltaisesti. Hän kirjoittaa: »Radikaalisimmat moderneista teologeista määrittelevät Jumalan sanan – antamatta mitään sisällyksellisiä tuntomerkkejä – yksinkertaisesti puheeksi, ihmiselle osoitetuksi sanaksi, joka kohtaa ihmisen hänen olemassaolonsa totaalisuudessa hänen minäkeskeisyytensä ihmetykseksi ja valtaa hänet puolelleen. Silloin on tietysti luovuttu kaikesta yhteydestä uskonpuhdistuksen teologiaan». Jelkekään ei kuitenkaan aivan täysin ja ehyesti tunnustaudu raamattuperiaatteeseen. Hän kirjoittaa: »Missä ei aivan selvästi käsitellä todistusta Jeesuksesta Kristuksesta ja hänessä toteutunutta Jumalan armollista ja pyhää tahtoa, siinä ei ole Jumalan sanaa siinä mielessä kuin uskonpuhdistajat tarkoittivat» (Luthardt, Kompendium der Dogmatik, 14. Aufl., s. 339). Uskonpuhdistajille ei Jumalan sanaa ollut vain todistus Jeesuksesta Kristuksesta ja hänessä toteutuneesta Jumalan armollisesta ja pyhästä tahdosta, vaan koko pyhä Raamattu… Jumalan sanan käsitteen mielivaltainen käyttö on uusimmassa teologiassa tullut varsin yleiseksi erityisesti Karl Barthin vaikutuksesta. Sitä esiintyy kuitenkin jo Kierkegaardilla, jota Barth on seurannut (K. Barth, Kirchl. Dogmatik I, s. 113).” (Pieper, s. 5-6)

Viisaudessaan Jumala on antanut ilmoituksen tahdostaan, auktoriteetin, objektiivisen tarkastelun kohteen, Pyhät Kirjoitukset. Näin Pyhä Henki on auktoriteetti, ei ihminen, koska Jumalan Sana on syntynyt Pyhän Hengen inspiraation välityksellä. Myöhemmässä ajattelussaan Barth käsitteli ja uskoi Jeesuksen tulleen ja inkarnoituneen todellisesti lihaan ja historiaan, ja tuoneen ilmoituksen Jumalasta ihmiskunnalle, niin kuin Raamatussa kerrotaan, mutta hänen kirjoituksensa ”tämänhetkisestä Jeesuksesta” jäivät elämään.

Jeesus puhuu ”tällä hetkellä” ihmiselle Pyhän Hengen ja Raamatun kautta. Ne eivät ole toistensa kanssa ristiriidassa, koska Raamattu on syntynyt Pyhästä Hengestä. Barth väittää, että Jumalan Sana on vain hengellinen. Mutta jos Jumalan ilmoitus ei olisi rationaalista ja ihmisen ymmärrettävissä puheen ja sitä mukaa myös kirjoituksen kautta (ihmisen kommunikointitapojen kautta), edes Jeesuksen sanat eivät olisi uskottavia. Kirjoitus on tapa ilmaista hengellisyyttä. Niinpä ”Barthin yritys tuhota liberalismi ei ollut mahdollista, koska hän oli riippuvainen liberaalista kantilaisesta maailmankuvasta…” (Gulley, s. 90). Siksi ”teologiselle tieteelle on oleellisen tärkeää, että teologi uskoo Jumalaan niin kuin Hänet on kuvattu Raamatussa. Jos Jumala alennetaan ’kaiken olevaisen tasolle’ (Tillich), täysin ’toissijaiseksi’ (varhainen Barth), tai [pelkästään välittömäksi] ’läsnäolevuudeksi’ (Schleiermacher), niin se aiheuttaa vääryyttä Raamatun Jumalalle.” (Gulley, s. 160).

Barth myös uskoi universalismiin, jonka mukaan jokainen ihminen oli Kristuksessa kun Hänet inkarnoitiin ihmisruumiiseen (Gulley, s. 240-241). Tässä kuitenkin on ensiarvoisen tärkeää se, mitä tarkoitetaan ”jokaisella ihmisellä”. Barthin väite on totta siinä mielessä, että Kristus otti ihmisyyden, todella tuli ihmiseksi, lunastaakseen ihmisen Isän ja koko maailmankaikkeuden edessä. Antropologisesti Barth on kuitenkin väärässä, sillä Kristus oli yksilö, niin kuin edellä on jo käsitelty. Kristus otti ihmisluonnon mutta ei jokaisen ihmisen erillistä persoonalista elämää päällensä. Sellainen väite ei ole Raamatun antropologian ja pelastussuunnitelman mukaista, sillä jokaisen ihmisen valinnanvapaus tekee hänestä erillisen persoonan. Joten varsinkin soteriologisesti universalismi ei päde yksilöiden kohdalla; koska jos kaikki ihmiset olisivat persoonina jo pelastetut Kristuksessa, niin henkilökohtaista valintaa Hänen puoleensa ei tarvitsisi. Raamattu puhuu erittäin selvästi, että maailmanlopussa on kaksi eri ihmisryhmää: ne jotka ovat valinneet Jeesuksen ja ne jotka eivät ole Häntä valinneet elämänsä Herraksi (Matt. 25:31-46).

Barthin universalismi on lähes identtistä prosesstiteologian hengellistetyn ”Jumalan Sanan” kanssa. Barthin teologia oli merkittävä sysäys postliberalismiin päin, joka yhdistää seurakuntia ekumenian alle. Barth olikin ns. kristitty sosialisti (http://en.wikipedia.org/wiki/Christian_socialism). Lisäksi Paavi Pius XII mainitsi hänet huomattavimmaksi teologiksi Tuomas Akvinolaisen jälkeen (”Church Dogmatics”IV.1, Edinburg:Tet Clark, 2004; http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth). Barthin uusortodoksia ei siis ollutkaan ortodoksiaa, koska se ei perustunut Raamattuun. Barth onnistui, joko tietoisesti tai tietämättään, edesauttamaan jesuiittateologiaa ja Uuden uskonnollis-poliittisen maailmajärjestyksen rakentamista.

Juuri jesuiittateologia (vapautuksenteologia ja postliberalismi) pyrkii saattamaan ihmiskunnan ykseyteen auktoriteettinsa alle, toimimaan yhtenäisenä massana ja tottelemaan uskonnollisia johtajia ajattelematta itse ja punnitsematta heidän vakuutuksiaan ja oppejaan Jumalan Sanalla. Onkin mielenkiintoista, että kreikan kielen sana hairesis, josta tulevat heresia, kerettiläisyys ja harhaoppi sanat, tarkoittaa valintaa. Samuel Johnsonin sanakirjassa harhaoppi määritellään seuraavasti: ”Yksityisten ihmisten mielipide, joka eroaa Katolisen kirkon ja Ortodoksisen kirkon kannasta.” (https://archive.org/stream/dictionaryofengl01johnuoft#page/n953/mode/2up; http://www.etymonline.com/index.php?allowed_in_frame=0&search=heresy&searchmode=none). Itse asiassa Jumalan auktoriteetti on myös siinä mielessä viisas, että se asettaa kaikki ihmiset samanarvoisiksi. Jesuiittateologia nostaa teologeja, johtajia ja ”ajattelijoita” (ihmisiä!) auktoriteeteiksi Raamatun yli, paavin ollessa heidän mukaansa korkein auktoriteetti. Raamattu on heille vain väline, jolla hallita tietynlaisia ihmisiä.

Paul Tillich (1886-1965) jatkoi Scleiermacherin linjoilla, mutta hän pyrki osoittamaan sen kuinka Jumala näkyy kulttuurissa. Tillich perusti teologiansa filosofialle, koska hän pyrki vastailemaan filosofisiin kysymyksiin Jumalan ilmoituksen avulla, mutta tämän ilmoituksen hän uskoi olevan vain symboli ja löytyvän ihmisestä ja sitä mukaa ihmisen kulttuurista (marxismi). Tillich keskittyi ihmisyyden, sekä yksityisen että ryhmän, psykologiaan, sosiologiaan ja ontologiaan epäraamatullisesti.

Paul Tillich toimi ekumeenisessa liikkeessä ja hänet tunnustettiin Barthin lailla uusortodoksiksi. Huolimatta teologisesta epäjohdonmukaisuudestaan, Tillich kuitenkin vaikutti huomaavansa jesuiittateologian vaarat, sanoessaan seuraavaa: ”Nykyisin on havaittavissa pyrkimystä… jossa [mennään] kohti auktoritativiisia uskonnonmuotoja, jotka merkitsevät vaaraa protestantismille… tämä pyrkimys ilmenee mm. viimeaikoina tapahtuneessa protestanttisten kirkkojen yhteenliittymisessä, ekumeenisessa liikkeessä sekä roomalaiskatolisen kirkon kristillistä yhteyttä rohkaisevassa esiintymisessä.” (Kotimaa lehti, 12.2.1960) Kotimaa lehti jatkaa Uuras Saarnivaaran ja David Hedegårdin lainaamana: ”Prof. Tillich sanoo pelkäävänsä, [että] profeetallisen hengen (jolle on ominaista rohkea ja tinkimätön Jumalan Sanaan pitäytyminen ja julistus hengessä: ’Näin sanoo Herra’ sekä taistelu harhoja vastaan) on painuttava ’maan alle’” (David Hedegård ja Uuras Saarnivaara, Kohti suurta Baabelia, 1960, s. 166)

Rudolf Bultmann (1884-1976) on ollut merkittävin postmoderniin hermeneutiikkaan vaikuttanut henkilö. 1950-luvulla hän ja hänen seuraajansa nousivat Saksan teologisen johtajuuden kärkeen (Bernhard Ramm, Protestant Biblical Interpretation, s. 83). Bultmann on kuuluisa kristinuskon mytologisoija ja historiallis-kriittisen metodin rakentaja. Bultmannin kautta tuli ehkä merkittävin ateismin ja kristinuskon sulautuminen raamatunselityksessä. Hän mm. sanoi, että Jumalan valtakunta ja Raamatun eskatologinen draama ovat myyttisiä kertomuksia (Jesus Christ and Mythology, 1958, s. 11-14; Gulley, s. 580). Kysymys on jälleen Schleiermacherin symboleista ja Heideggerin käsityksistä ilman todellisuuteen pohjautuvaa arvoa ja Kristusta ”väliintulijana”. Bultmann sanoi: ”Tuon käytäntöön erityisesti Martin Heideggerin kehittämiä käsityksiä eksistentialistisessa filosofiassa.” (Jesus Christ and Mythology, s. 45; Gulley, s. 583 alaviite)

Bultmann painotti mytologian merkitystä, ja erityisesti sen purkamista (demytologisointi) hermeneuttisena välineenä. ”Bultmann uskoo, että Uuden testamentin kirjoitukset kehittyivät eksistentialistisista kohtaamisista, mutta laitettiin ikävä kyllä mytologiseen muotoon. Modernin tutkijan tulee sitten paljastaa myytti ja palauttaa sen alkuperäinen eksistentialinen tarkoitus.” (Ramm, s. 87-88) Bultmannilaisuuden mukaan: ”lopulta, Raamatussa ei ole ilmoitusta, koska ’Jumalan Sana on Jumalan Sanaa ainoastaan jos se tapahtuu tässä ja nyt.’ (Bultmann, ibid. s. 82).” (Gulley, s. 584)

Täydellisen esimerkin Barthin, von Balthasarin ja Bultmannin ”sisäistä inkarnaatiota ja sanaa” ja ”tämän hetkistä jeesusta” painottavalle sekä von Balthasarin, de Chardinin ja Bultmannin mystiikkaa painottavalle perustalle rakennetusta teologiasta esittelee progressivismia (tietynlaista vapautuksenteologiaa, johon kuuluu mm. sosiaalinen, ekonominen ja tieteellinen edistys) kannattava, useita vuosia mm. The Times, The Independent ja The Guardian lehtiin kirjoittanut sekä uskonnollisten BBC televisiosarjojen juontajana toiminut Richard Holloway kirjassaan Kuinka Raamattua luetaan, seuraavasti: ”Katsotaanpa sitten kolmion kolmatta kulmaa [joka on kolmesta erilaisesta tavasta hänen tapansa tulkita Raamattua] ottamalla avuksi muinaiset kreikkalaiset ja eräs mielenkiintoinen erottelu, jonka he tekivät kielenkäytössään. Muinaisessa kreikassa sanalla logos viitattiin puheeseen, jossa käsiteltiin aistein havaittavia tosiasioita. Rinnalla käytettiin sanaa mythos, joka oli varattu toisenlaisille merkityssisällöille. Tällä sanalla viitattiin erityisesti jumaltaruihin, ja siksi se ymmärretäänkin nykyään helposti väärin. ’Myytin’ käsitetään tarkoittavan jotain yhtä mielikuvituksellista kuin nuo muinaiset kreikkalaisjumalat. Myyteistä puhuttaessa tärkeintä ei kuitenkaan ole kysyä, pitääkö jokin myytti paikkansa, vai ei, vaan onko se elävä vai kuollut ja onko sillä yhä meille jotakin sanottavaa.” (s. 10-11) Hän jatkaa: ”Sitä [Raamattua] kirjaimellisesti tulkitsevat tosikot ovat pilanneet koko kirjan maineen julistamalla syntiinlankeemuksmyytin olevan totta, kun hedelmällisempää olisi nähdä se vertauksena ihmisen iänikuisesta taipumuksesta vahingoittaa itseään. Juuri tässä Freudin esimerkki voi olla avuksi. Raamatun lähestyminen myyttisin silmin voi olla hyvin valaisevaa, eikä tämä koske pelkästään uskovia. Kun Raamattua luetaan tästä näkökulmasta, sen auktoriteetin ei katsota tulevan ulkopuolelta, vaan sen sanoman vaikuttavuus perustuu siihen itseensä niin kuin minkä tahansa suuremmoisen tekstin.” (s. 13) Niin kuin von Balthasar niin myös Holloway tulkitsee Logosta, mutta mahdollisesti hiukan eritavalla, riippuen siitä miltä osin sekä logos että mythos heistä sijaitsevat ihmisessä jumalallisena vaikuttajana tai ilmoituksena. Joka tapauksessa painotus on jälleen liberaalissa ja postliberaalissa ihmisen kautta tulevassa ilmoituksessa ja kaikille yhteisessä ihmisyydessä. Holloway siis sijoittaa Raamatun toisien ”suurten teosten” joukkoon, jonka tämän hetkinen vaikutus on olennaisinta. Jeesuksen jumaluus on myytti, joka on noussut jostakin ihmisyyttä yhdistävästä tekijästä (mythos), jota voidaan avata psykologian avulla.

Holloway vertaakin Freudia pappiin ja Raamatun kirjoittajaan (s. 12-13), joka avaa ja tulkitsee (demytologisoi) ihmismielestä syntyviä myyttejä ”pukiessaan sanoiksi havaintojaan ihmisluonnon saloista.” (s. 11) Postliberaalia käytännönteologiaa painottava Holloway jatkaa: ”On merkillepantavaa, että nimenomaan psykoterapeuttien ammattikunta on kaikista ihmisryhmistä parhaiten perillä siitä, miten pyhät tekstit voivat auttaa ihmistä parantamaan elämäänsä” (ibid.) Postliberaalia progressivismia ja akvinolaista ja vapautusteologista taloudellisen eriarvoisuuden korjaamista kannattava Holloway kirjoittaa vielä: ”Hän [Jumala] halusi sosiaalista oikeudenmukaisuutta… [Hän] tahtoi konkreettisia toimia vähemmistöjen aseman parantamiseksi, jotta kehittyviä yhteiskuntia vaivannut räikeä eriarvoistuminen saataisiin korjattua. Ehkä hän oli realisti ja tunsi ihmisluonteen kyllin hyvin peräänkuuluttaakseen radikaaleja parannuksia täydellisen vallankumouksen sijaan. Selvää kuitenkin on, että Raamatun Jumala on poliittiselta kannaltaan tulojen uudelleenjaon kannattaja, ei monetaristi. Vaikka Jumala ei luultavasti ollutkaan marxilainen, hän oli epäilemättä sosialisti, joka tahtoi yhteiskuntaan enemmän yhteishenkeä ja vähemmän kilpailua.” (s. 62-63) Tämän, jo edellä mainitun, fastisen/sosialistisen järjestelmän rakentumista voimme seurata vielä tässä vaiheessa mediasta. Kuitenkin, niin kuin Raamattu sanoo ja niin kuin tässäkin kirjoitelmassa on jo mainittu, Jeesuksella tulee olemaan lopulta valta, sillä ”Hän tulee pilvissä, ja kaikki silmät saavat nähdä Hänet…” (Ilm. 1:7). (Enemmän lopunajasta ja Jeesuksen toisesta tulemuksesta: http://kirjasto.adventist.fi/kysymyksia-toisesta-adventista)

Kirjallisuusluettelo

Christensen Torben & Göransson Sven, Kirkkohistoria 1, Gaudeamus, 1974

Ford David F. with Rachel Muers, The Modern Theologians – An Introduction to Christian Theology Since 1918, Third Edition, Blackwell Publishing Ltd., Malden, USA, 2005

Gulley Norman R., Systematic Theology vol. 1 – Prolegomena, Andrews University Press, Berrien Springs, Michigan, 2003

Hedegård David ja Uuras Saarnivaara, Kohti suurta Baabelia, 1960 Lappeenranta, Kansalliskirjapaino Oy

Holloway Richard, Kuinka Raamattua luetaan, suomentanut Kirsi Komonen, Like, Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu, 2007

McGrath Alister E., Kristillisen uskon perusteet – Johdatus teologiaan, 2. painos, Theologia Academica, suomennos Satu Kantola, Kustannus-Osakeyhtiö Kotimaa/Kirjapaja, Helsinki, 2012

Pieper Franz, Kristillinen Dogmatiikka, 2. Uudistettu laitos, suomennos Heikki Koskenniemi, WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo, Juva, 1995

Ramm Bernhard, Protestant Biblical Interpretation – A Textbook of Hermeneutics, Third Revised Edition, Baker Book House, Grand Rapids Michigan, 1970

Räisänen, Heikki, The Rise of Christian Beliefs – The Thought World of Early Christians, Fortress Press, Minneapolis, 2010

White Ellen, Alfa & Omega osa 5, Kirjatoimen kirjapaino, offset, Tampere, 1986, Alkuperäisteos: Conflict of the Ages Series Vol. 3: The Desire of Ages, s. 447-835, suomentanut Aini Sysimetsä