Tutkimus osoittaa, että mielenterveysongelmat, erityisesti ahdistuneisuus, ovat yleistyneet nykynuorisolla. Seitsemässäkymmenessä vuodessa yliopisto-opiskelijoiden mielenterveysongelmat kasvoivat 85%. Vuonna 2006 masennus oli suurin ongelma, mutta vuonna 2010 ahdistuneisuus ohitti masennuksen. (Feldman, s. 552) Kuinka voimme parantaa sisäisen elämämme laatua ja ulkoisia käyttäytymisongelmiamme? Vastaus löytyy ihmisen identiteetistä. Sekä identiteetti että mielenterveys ovat, ehkä ennen kaikkea, psykologisia käsitteitä. Toisaalta, onko Raamatulla, tuolla vanhalla kirjalla, jotakin sanottavaa ongelmiimme ihmisinä?

Psykologit itse määrittelevät psykologian, lyhyesti sanottuna: ”tieteellinen tutkimus käyttäytymisestä ja mielen prosesseista” (Feldman, s. 5). Ihanteellisesti psykologit pyrkivät parantamaan ihmisten elämää, vaikkakin psykologien keskuudessa on eri lähestymistapoja ja ”koulukuntia” avun ja terapian suhteen sekä yleensä että eri tilanteissa. Elämää voi parantaa joko sisäisesti tai ulkoisesti; ja myös psykologit ovat asiasta samaa mieltä, vaikkakin heidän keskuudessaan on joskus kiistaa siitä lähteekö parannus ja kasvu puuttumalla ulkoiseen käyttäytymiseen (behaviorismi), sisäisiin mielen prosesseihin (kognitiivinen lähestymistapa) vai alitajuntaan (psykoanalyyttinen teoria).

Sisäisen elämänlaadun parantamista voidaan kutsua kasvamiseksi; ja kasvaminen on oppimista. Myös koulujen ja yliopistojen tarkoitus on alkujaan ollut kasvaminen tiettyyn suuntaan, tietyn aatemaailman perustalla (ja, itse asiassa, nykyään niillä on sama tarkoitus), toisin sanoen, persoonan ja luonteen kasvaminen yhteisössä. The Concise Oxford Dictionary määrittelee opetuksen/kasvatuksen/koulutuksen/sivistyksen (education) seuraavasti: ”… systemaattinen opettaminen; … luonteen tai mentaalisten voimien kehittäminen.” (s. 330). Jotkut puolestaan käyttävät elämästä oppimisesta ja kasvamisesta nimityksiä ”sisäistäminen” tai ”löytäminen”. On myös mahdollista, että ihminen kasvaa huonompaan päin eli rappeutuu moraalisesti; mutta, moraali määritellään eri tavoin, niin kuin tässä artikkelissa tullaan huomaamaan.

On olemassa erilaisia motivaatioita oppia ja kasvaa (parempaan tai huonompaan päin). Psykologia määrittelee ainakin seitsemän erilaista motivaation ”synnyttäjää”: (1) vaistot; (2) vietti/tarmo kehon tasapainon (homeostaasin) säilyttämiseksi; (3) kiihotus/kaipuu jännitykseen; (4) tiedon jano/älylliset odotukset; (5) vallan tarve; (6) tarve saavutuksiin; (7) Abraham Maslow:n tarpeiden hierarkia. Abraham Maslow:n tarpeiden hierarkiassa on viisi tasoa, alimmasta korkeimpaan: (1) fysiologiset tarpeet (nälkä, jano, nukkuminen, seksi); (2) turvallisuuden tarve (turvallinen ympäristö); (3) läheisyyden, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve; (4) itsearvostus; (5) itsensä toteuttaminen. (Feldman, s. 317-342; 334-335)

Niin kuin on havaittavissa, edelliset ”motivaattorit” perustuvat ihmisen luontaisille tarpeille, joissa ”korkeimman” tason voi löytää Maslow:n tarpeiden hierarkia pyramidin huipulta itsensä toteuttamisesta. Abraham Maslow oli humanisti. Humanismiin yhdistetään usein ns. fenomenologia, joka on periaatteessa sama asia kuin eksistentialismi. Näiden aatesuuntausten, tai itse asiassa koko modernin ja postmodernin filosofian perustan, isä oli jesuiitta, filosofi Rene Descartes (1596-1650). Descartes mainitaan myös psykologian oppikirjassa yhdeksi psykologian uranuurtajista (Feldman, s. 14,16). Rene Descartes kirjoitti, että ihmisen sisäinen intuitio antaa totuuden, ei Raamattu (Gulley, s. 16). Tähän humanismi perustuu, vaikka nykyaikainen humanismi onkin saanut erilaisia muotoja.

Maailmanhistorian filosofisen kehityksen ohella myös psykologia on ollut mukana dialektisessa historian kasvuprosessissa. (Lue humanismin kehittymisestä sekä Hegelin dialektiikasta, joka on historian kehityksen malli, artikkelista: Filosofioiden vaikuus nykyiseen kristinuskoon ja maailmaan) Aluksi Strukturalismi keskittyi mielen prosesseihin, jota vastaan nousi Funktionalismi joka keskittyi käyttäytymiseen. Pääosin ulkoiseen käyttäytymiseen perehtymisen antiteesiksi syntyi Freudin Psykoanalyyttinen teoria, jota vastaan puolestaan kehittyi Behaviorismi. Viimeisenä nousi Humanismi, joka ei usko Behaviorismin determinismiin (jonka mukaan ihmisen käyttäytymisen tuottaa pääasiassa hänen tahdonhallintansa ulkopuolella olevat tekijät [Feldman, s. 23]) ja toi ”uuden” tavan hallita sisäisiä, alitajuisia impulsseja joita Psykoanalyyttinen lähestymistapa pyrkii kaivamaan esiin mielen syövereistä.

Psykologia on kulkenut pitkän matkan. Mikäli ei oteta huomioon raamatullista historiaa (Raamattua), johon sisältyy paljon psykologisia aiheita ja käsityksiä, psykologian juuret ulottuvat ainakin Antiikin Kreikkaan, jossa Aristoteles sanoi psykologian olevan ”sielun tutkimista” (Stanford Encyclopedia of Philosophy, Aristotle’s Philosophy). Psykologia tulee sanoista ”psykhee” ja ”logos”. Psykhee tarkoittaa sielua, mieltä, ”sisäistä liekkiä” (Eros and the Mystery of the Inner Process) tai ”elinvoimaista periaatetta” (Stanford Encyclopedia of Philosophy, Galen); ja logos tarkoittaa tutkimusta. Monet psykologit sanovat itse psykologian olevan ihmisen potentiaalin havainnoimista ja löytämistä tästä ”sielusta”, vaikka voivatkin käyttää siitä erilaisia ilmaisuja ja käsitteitä. Niin kuin tässä kirjoitelmassa tullaan esittämään, nykyinen valtavirtapsykologia ja uskonnollinen humanismi eivät pohjaudu Raamattuun, vaan palaavat usein ihmisestä itsestään nouseviin intuitioihin ja voimiin.

Niin kuin on todettu, juuriltaan humanismi ei ole sekulaari lähestymistapa. Se perustuu katolilaisuuteen, joka uskoo että ihmisessä on tämä sisäinen hyvyys ja ”ikuisuuden siemen” (Catechism of the Catholic Church, Article 1. Man: The Image of God; II. Ways of Coming to Know God, 33). Täten myös humanismi, johon Maslow:n ”pyramidi” perustuu, uskoo hyvyyden olevan synnynnäisesti ihmisessä itsessään. Humanismi onkin palannut, ainakin maailmanlaajuisena ajatteluna jos ei psykologian suuntauksena, uskonnollisille juurilleen juuri jesuiitan, Pierre Teilhard de Chardinin, humanismin kautta. Nykyinen valtavirtateologiakin, ollen suurimmalta osin jesuiittojen vaikuttamaa, yhdistää humanismia ja kristinuskoa. Toinen humanismin tukipilari on opetus, että jokaiselle ihmiselle on annettu potentiaali ja tarvittavat valmiudet sisäisten impulssien voittamiseen ja ”pelastukseen”, joka on itsensä toteuttaminen merkittävällä tavalla (jolloin on löytänyt päämäärän ja merkityksen elämäänsä ja tuntee itsensä yksilönä yhteisössä), ja potentiaalin löytäminen vapaasta tahdosta ja ihmisen sisimmästä. Katolinen kirkko uskoo täsmälleen samalla tavalla; se opettaa, että ihmisen sisimmässä oleva hyvyys on ns. luonnollinen laki, ja ”vapaan tahtonsa kautta hän (ihminen) on kykeneväinen ohjaamaan itseään kohti todellista hyvää itseään.” (Catechism of the Catholic Church, Article 1. Man: The Image of God, 1704)

Nämä kaksi seikkaa, persoonallisuuden ja sen terveyden määrittely yhteisöllisestä näkökulmasta, sekä yksilöllinen (mutta silti kaikille yhteinen) ”ihmisyyden sisäinen valo” (tai se ”sisäinen liekki”) koostavat nykyaikaisen opetuksen paremman yhteiskunnan ja ihmisyyden saavuttamiseksi. Ensinnäkin, psykologian tarkoitus on johdattaa ihmiskuntaa toimimaan paremmin myös sosiaalisesti. Tietenkin on olemassa jo erikseen sosiaalipsykologian ala, mutta psykologia myös yleisesti pyrkii tähän. Esim. psykologian oppikirja määrittelee persoonalliisuushäiriöt sosiaalisina häiriöinä seuraavasti: ”[Persoonallisuushäiriö on] häiriö, jonka luonteenpiirteitä ovat joukko taipumattomia, sopeutumattomia käyttäytymismalleja jotka estävät yksilöä toimimasta soveliaasti yhteiskunnassa” (Feldman, s. 545). Toiseksi, niin kuin mainittiin, postmodernin ajattelun pohjalla on uskonnollisen humanismin ”sisäinen valo”, jonka ympärille postmodernin sivistyksen valtavirta pyrkii rakentamaan sosiaalista ja kollektiivista ihmiskunnan omatuntoa. Pykologian oppikirjassa jaotellaan ihmisluonto hyvään ja pahaan puoleen (Feldman, s. 627), joka on katolinen jaottelu (Cathechism of the Catholic Church, Article 1. Man: The Image of God, 1707). Tämän vuoksi psykologia on kuin filosofian ”oikea käsi”, ja ne yhdessä saavat voimansa ihmiskunnan massa-ajattelun sisimmästä, samaan aikaan kun ovat sen lähteitä. Onkin mielenkiintoista, että humanismi on psykologian historian viimeinen pääsuuntaus (tähän saakka), joka syntyi Toisen maailmansodan jälkeen.

Psykologia ei tietenkään ole itsessään paha asia, vaan kaikki riippuu siitä kuinka sitä käytetään. Psykologinen apu voi olla tehokasta. Esim. behavioristisen käyttäytymisterapian on todettu auttavan hyvin ahdistuneisuushäiriöiden, fobioiden ja pakko-oireiden hoitamisessa (Feldman, s. 567). Kognitiivisen käyttäytymisterapian on tutkittu olevan ainoa terapian muoto, joka auttaa masennukseen paremmin kuin mikään placebo-pilleri (Nedley). Kuitenkin, vaikka jotkin psykoterapian muodot pyrkivät menemään ongelmien juureen, eivät ne ilman Jumalan sanaa pysty menemään ihmisyyden syvimpään juureen. Nykyinen humanistispsykologinen teologia tai uskonnollishumanistinen psykologia kyllä pyrkii menemään ongelman juureen, mutta, ikävä kyllä, se menee vain näennäisesti ongelman juureen käyttäen kristillisiä termejä ja juurikseen se on usein valinnut katolilaisen ajattelun. Se ei muuta kristinuskon ja Raamatun termejä, vaan pyrkii antamaan niille uudet merkitykset. Niinpä tämän ajattelun mukaan esim. ”pelastusta” tai ”lunastusta” voidaan kutsua ”ihmiseksi kasvamiseksi” tai ”ihmiseksi tulemiseksi” tai ”elämän lahjaksi”, ”elämän havaitsemiseksi” tai vain ”elämäksi”. Jälleen, on hyvä asia mikäli raamatullisia käsitteitä pyritään selittämään nykyihmisille hänen ajattelumaailmansa mukaisesti, johdatellen Raamatun totuuksiin, mutta ongelma muodostuu silloin jos noiden käsitteiden sisältöä ryhdytään muuttamaan. Esimerkiksi, käsitteistöä muutetaan kun opetetaan että koska meidät on luotu Jumalan kuvaksi, meille jokaiselle on annettu tarvittavat valmiudet elämää varten (luomisessa ja / tai syntymässä); ja jokaiselle ihmiselle on annettu valmis identiteetti Jumalan lapsena luomisen perusteella, ja sen havaitseminen on prosessi jossa olemme. Ensikuulemalta tämä kuulostaa oikein hyvältä. Mutta, alempana tullaan selittämään miksi tällaiset ajatukset voivat olla ongelmallisia.

Uskonnollinen humanismi pyrkii lähes aina korostamaan yhteistä hyvää, hyväntekeväisyyttä ja yhteyttä yhteisössä, johon ensimmäiseksi ohjataan uusia ihmisiä. Kerrotaan joko suoraan tai kiertoilmaisujen kautta että pelastus tarkoittaa Jumalan lapsen identiteetin löytämistä yhteisöstä. Lisäksi ymmärretään, että ihmisen luonnollinen, moraalinen ja jumalanlapseudellinen identiteetti ovat yhtä, sillä ne kaikki löydetään yhtäaikaa tai samalla tavalla vuorovaikutuksesta toisten ihmisten kanssa (esim. seurakunnassa). Vielä väitetään, että Jumala on antanut ainoastaan luomisen perusteella tehtävän jokaiselle ihmiselle tässä maailmassa (jonka myös voi löytää yhteisöstä). Niin kuin edellä on jo selitetty, nämä opetukset perustuvat katolilaiseen ajatteluun. Alempana kerrotaan, mitä Raamattu sanoo asiasta.

Kysymys on siis ihmisen identiteetistä. Mikä se on? Mistä se löytyy? Onko se vakaa? Kuinka se muuttuu, vai muuttuuko se?  Niin kuin artikkelin alussa kerrottiin, vastaus yhteen psykologian merkittävimmistä haasteista: ”kuinka voimme kasvaa ihmisinä ja parantaa elämäämme?” löytyy identiteetistä. Kuinka voimme esim. päästä eroon huonoista tavoista ja asenteista? Löytääksemme vastauksen, on tutkittava ihmisen luonnetta eli persoonallisuutta. ”Persoona” sana tulee latinasta, ja se tarkoittaa ”naamiota”, jonka merkitys tulee Antiikin kreikan teatterista, jossa näyttelijät pitivät erilaisia naamioita. Naamion tarkoitus ei ollut peittää vaan ilmentää hahmon luonnetta. Persoonallisuus siis tarkoittaa yksilöllistä luonnetta, joka koostuu erilaisista luonteenpiirteistä, tavoista, asenteista jne. Tämän perusteella voimme todeta, että yksilöllinen identiteettimme on sama asia kuin persoonallisuutemme. Myös Raamattu tukee ajatusta, että ihmisellä on yksilöllinen persoonallisuus ja identiteetti, jota käsittelemme alempana. Behaviorismin ja Psykoanalyyttisen teorian lisäksi, myös humanismi/fenomenologia tuovat näkökulmia persoonallisuuteen. Fenomenologia uskoo, että todellisuus (ja totuus filosofiassa) on yhtä kuin kuinka yksilö kokee todellisuuden. Fenomenologian juuret ovat katolilaisuudessa ja Descartesin ajattelussa (ja mm. Hegelin ja Kantin filosofioissa)..

Nyt saavumme asian ytimeen. Kysymys siis on: miksi uskonnollisen humanismin käsitteet identiteetistä ovat ongelmallisia? Yksi syy on se, että tämä ajattelu sekottaa Jumalan uudestisynnyttämän lapsen identiteetin ja luonnollisen identiteetin. Se ei erittele sitä elintärkeää eroa vanhurskautetun ja ei-uskovan identiteettien välillä. Ennen kaikkea se sekottaa vanhurskautuksen ja pyhityksen, ja väittää että kaikissa ihmisissä on jo lähtökohdat pelastumiselle luomisen kautta. On ongelmallista sanoa, että ihminen kasvaa ihmiseksi aikuisiällä jos samalla sekottaa uudestisyntymättömän, maallisen ihmisen identiteetin ja uudesti syntyneen Jumalan ihmisen identiteetin, sillä ennen kaikkea ihmiseksi kasvetaan lapsuusiän kehityksessä ja Jumalan lapseksi ja ihmiseksi kasvetaan kääntymyksen jälkeen. Elämä, kyllä, on lahja, mutta pelastus ei määrity vielä luomisen, eli maallisen, perusteella, sillä raamatullinen historia kertoo syntiinlankeemuksesta, joka tuli väliin. Tämän vuoksi tuo potentiaali pelastukseen ei löydy ihmisestä itsestään, eikä edes ole ihmisellä, luomisen perusteella, vaan Jeesus on tuonut sen ristinkuoleman kautta (pelastus on tarjolla jokaiselle ihmiselle). ”Hänessä (Kristuksessa) meillä on lunastus, Hänen verensä kautta, ja syntien anteeksisaaminen.” (Kol. 1:14 KJV) Jumala vanhurskauttaa (katsoo laillisesti pelastetuksi) ihmisen vain silloin kun hän pyytää syntejään anteeksi suoraan Jumalalta ja hyväksyy Jeesuksen uhrin syntiensä sovitukseksi (Hepr. 10:19-21). Jumala ei katso mihinkään mitä on ihmisessä julistaessaan tämän vanhurskaaksi, vaan Jumala katsoo Jeesuksen uhriin (Room. 5:6-10). Niin ihminen syntyy uudesti (Joh. 3:1-21) ja saa uuden identiteetin (2. Kor. 5:17). Paavali kirjoitti kääntyneille kristityille: ”… te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä.” (Ef. 2:12-13) Ihmisen yksilöllinen ja henkilökohtainen potentiaali pelastukseen, se kun ihminen vastaa Pyhän Hengen vaikutuksesta tuohon Jumalan suorittamaan vanhurskautukseen (uskosta vanhurskautuminen) ja ryhtyy tekemään yhteistyötä Jumalan kanssa (pyhitys), ovat seurausta Jeesuksen uhrin laillisesta hyväksilukemisesta yksilön kohdalla Taivaan pyhäkössä. Hyvä esimerkki on Abraham; hänet luettiin vanhurskaaksi vasta sen jälkeen kun hän uskoi tulevaan lunastajaan (Room. 4:21-22), ja vasta sen jälkeen hänet ympärileikattiin (joka on symboli uudistetusta sydämestä) (1. Moos. 15 – 17; katso myös Gal. 4:21-31).

Toki lapsi on Jeesuksen ristinveren sovituksen hyväksyneiden ja vastaanottaneiden vanhempiensa uskon kautta pelastuva niin pitkään kuin lapsi ei itse osaa tehdä valintaa hyvän ja pahan välillä (1. Kor. 7:14), mutta kasvettuaan aikuiseksi hänen on tehtävä oma valinta, jonka jälkeen vasta hänet voidaan liittää seurakuntaan. Ja toki persoonallisuus voi muovautua vanhemmallakin iällä, mutta se ei vanhurskauta ihmistä.

Miksi meidän sitten tarvitsee tietää tämä kaikki uskonnollinen käsitteistö ja sen raamatullinen sisältö? Kuinka se auttaa meitä? Kysymyksessä ovat ihmiselämän tärkeimmät asiat. Raamatun sanoma on ainutlaatuinen, koska se johtaa henkilökohtaiseen suhteeseen elävän Jumalan, ainoan Pelastajan, Jeesuksen Kristuksen, kanssa, Pelastajan joka pelastaa synnistä, pahuudesta ja kuolemasta; sitä kautta, se tuo myös terveen pohjan kasvulle Jumalan lapsena, joka pitää sisällään myös mielenterveyden.

Niin kuin jo sanottiin, on selvää että psykologia ei ole itsessään paha asia. Raamatussa on myös psykologinen puoli. Jumala ymmärtää ihmistä ja tuntee tämän mielenliikkeet läpikotaisin. Raamattu tuo lohdutusta ihmisenä olemiseen, ja monilla Raamatun kertomuksilla on psykologinen opetus. Nuo kertomukset tutkivat ihmisen käyttäytymistä, ja antavat opetuksia ihmisen luonnosta. Lisäksi, Jumala on antanut tieteiden ja taiteiden kukoistaa maailmassa, joista myös psykologia on tärkeä tiede. Psykologia auttaa usein tunnistamaan ihmisen käyttäytymis- ja ajatteluongelmia. Kun esim. tunnistaa ajattelunsa ja asenteensa ongelman, joka juontaa menneisyyden vääristä valinnoista tai huonoista kokemuksista, ja nostaa vielä päätään, on se helpompi hylätä, jolloin sen häiritseminen vähenee tai päättyy ja elämänlaatu paranee. Usein, psykologian kursseja kuuluukin esim. pastoriksi opiskelevan opintosuunnitelmaan.

Psykologia muodostuu ongelmaksi silloin, jos sitä ryhdytään käyttämään Raamatun tulkitsijana, eikä päinvastoin; se voi estää todellista hengellistä kasvua, jos Raamatun ulkopuolisten filosofioiden annetaan tuoda merkityksiä sen opetuksille ja totuuksille. ”Niinpä nykyeksegetiikkakin on saanut osansa psykoanalyysin vaikutushistoriasta. Vanhan testamentin tutkimuksen kulmakiviin kuuluu teoria, jonka mukaan niin sanotun Deuteronomistisen historiateoksen kirjoittajat turvasivat historiantulkinnallaan juutalaisen identiteetin säilymisen. Teoria heijastaa psykoanalyyttistä käsitystä minän puolustuskeinoista… Vastaavanlaisia esimerkkejä voi löytää Uuden testamentin tutkimuksenkin puolelta. Suositun tulkinnan mukaan evankeliumien kuvaus fariseuksista Jeesuksen arkkivihollisina heijastelee alkukristittyjen ja esirabbiinisen juutalaisuuden myöhemmän välirikon aikaansaamaa turhautumista. Tässäkin tapauksessa Raamatun mielenmaisemaa selitetään defensiivisellä traumareaktiolla: Teksti käyttäytyy kuin potilas analyytikon sohvalla. Se oireilee toistamalla tuskallisia kokemuksia muuntuneessa muodossa ja etsii niille tulkintoja, jotka suojaavat uhanalaiseksi koettua identiteettiä.” (Petri Merenlahti, Psykologinen eksegeesi – huonoa eksegeesiä? Teologia.fi) Tämänkaltaiset tulkinnat muuttavat Jumalan tarkoituksen, madaltavat evankeliumin puhtauden ja häivyttävät Raamatun luotettavuuden. On epätieteellistä laittaa ideoita tekstiin ja arvailla motiiveja tekstin kirjoittamiselle, ellei teksti itse sitä puolla (lue enemmän artikkelista: Raamatun historiantutkimus ja rehellisyys).

Edellisen kaltainen eksegetiikka ei ole outoa nykyaikana kun paavikunnan teologia on päästetty yliopistoihin. Katolinen kirkkohan uskoo, että ihmisen järki itsessään (luomisen perusteella) pystyy erottaman hyvän ja pahan (Catechism of the Catholic Church, Article 1. Man: The Image of God, 1706). Myös Descartes opetti, että ihminen pystyy järjellään kontrolloimaan intohimojaan. (Stanford Encyclopedia of Philosophy, Descarte’s Ethics) Hän ei nähnyt intohimoja itsessään pahana, vaan niiden seurakset, jos niitä käytetään pahaan, aivan niin kuin katekismuskin opettaa (Article 5). Ihminen kyllä pystyy oppimaan hallitsemaan intohimojaan paremmin, ja siitä enemmän alempana. Lisäksi Katolinen kirkko on kyllä oikeassa siinä, että ihmisellä on luontaisia tunteita ja jopa intohimoja, jotka eivät itsessään ole pahoja. Ihmisellä on myös palavia haluja (kreik. ”epithumia”), niin kuin nälkä, jano ja väsymys, jotka eivät, tietenkään, itsessään ole pahoja. Ja esim. Jeesuksella oli halu olla opetuslastensa kanssa ja jättää heille tärkeän muiston ennen kärsimystään kun Hän sanoi: ”Hartaasti olen halunnut (epithumia) syödä tämän pääsiäisaterian teidän kanssanne ennen kärsimystäni.” (Luuk. 22:15). Jeesus oli ihminen tässä mielessä niin kuin mekin; Hänellä oli luontaiset halut. Mutta Hän ei koskaan langennut käyttämään niitä väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että Hän ei kyennyt lankeamaan syntiin, eikä kykene samaistumaan ihmiseen ja näin auttamaan nykyihmistä; päin vastoin, Hänen hyvyytensä, puhtautensa ja herkkyytensä hyvän ja pahan havaitsemisessa teki ja tekee Hänestä vielä samaistumamman synnin orjiin. Hän tahtoo auttaa. Hän tuli kaltaiseksemme pelastaakseen maailman, ei tuomitsemaan sitä. Ihmisellä tosin voi olla myös palavia synnillisiä haluja (Kol. 3:5, jossa myös sana epithumia), ns. himoja, jollaisia Jeesuksella ei ollut. Ihminen ei pysty kontrolloimaan pahoja taipumuksiaan ilman Jeesusta ja Pyhää Henkeä. Paavikunta on väärässä siinä, että ihmisellä on tämä ”sisäinen järjen valo”, josta löytyy vastaukset ja voima. Syntiinlankeemuksen jälkeen, ihmisessä itsessään ei ole ollut mitään hyvää (Jer. 17:9; Jes. 53:6; Room. 7:18). Tämä tarkoittaa sitä, että myös ihmisen järki (omatunto) on rappeutunut.

Pyhityselämä, moraalinen kasvaminen, ei ole mahdollista ihmisen vanhassa luonnossa, vaikka kuinka painotettaisiin tahdon ja järjen oikein käyttämistä ja oikean itsesäätelyvoiman löytämistä elämässä ja pelastuksessa. Vaikka mukaan tuotaisiinkin sanoja ”Jumala”, ”luominen” ja/tai ”hengellisyys”, mutta käsitys pelastuksesta on yhä ”valmis lahja luomisessa”, perustuu opetus samalle uskonnolliselle humanismille ja katolilaisuudelle. Ihminen kyllä pystyy terästämään tahdonvoimaansa ja kasvamaan tällä tavoin. Tuntemalla Jumalan Hänen sanansa kautta, tuntemalla ihmisluontoa, tuntemalla omaa itseään paremmin ja harjoittamalla tahdonvoimaa, ihminen kehittyy persoonana, jota voidaan kutsua pyhitykseksi. Kuitenkin, pyhittymisen ja itsehillinnän yrittäminen ilman Jumalan Henkeä on vaikeaa ja lopulta mahdotonta. Se aiheuttaa syvää turhautumista, pelkoa ja vihaa, ja vie lopulta eroon Jumalasta. Ihminen voi omilla valinnoilla parantaa elämänsä laatua ja kasvaa, mutta kysymys onkin: mikä on se perusta jolla kasvamme? Kuinka me rakennamme tai annamme luonteemme kehittyä? Mistä me saamme voiman kasvamiseen? Jeesus sanoi, että ellei rakenna Hänen sanoilleen (Raamatun varaan), rakentaa hiekalle, jolloin ”elämän myrskyt” hajottavat rakennelman (Matt. 7:24-27). Ainoa voima tulee Jeesukselta uskon kautta. Uskostavanhurskautuminen Jeesuksen ristin ansioiden perusteella on ainoa portti Jumalan lain pitämiseen. Jeesuksen veressä on ainoa voima. Kun ihminen katsoo Jeesukseen ja on Jeesuksessa, Jeesus on lähellä ihmistä Pyhän Hengen kautta. Mitä enemmän ihminen tuntee Jeesusta, ja katsoo Häneen, sitä enemmän hän tuntee oman vajavaisuutensa hyvyydessä ja vanhurskaudessa, ja sitä enemmän hän pystyy nöyryyden kautta kasvamaan. Toisin sanoen, avain on usko; ja usko kohdistuu aina johonkin. Jos kohdistat uskon Jeesukseen, Hän on elämän lähde sinulle.

Usein kysytään, mitä Paavali sitten tarkoitti seuraavalla: ”Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.” (Room. 2:14-15) On otettava huomioon, että ensinnäkin Paavali ei puhu mitään ihmisen omasta hyvyydestä vaan Jumalan laista. Ja toiseksi, Paavali ei puhu ristiriitaisesti toisia kirjoituksiaan kohtaan (jopa samassa kirjeessä), jotka nimen omaan julistavat että Jumalan laki on pyhä (jolloin se siis on ihmisen itsensä ulkopuolella) (7:12) ja ihminen on paha, eikä ole kykenevä täyttämään lakia omassa voimassaan. Tämän vuoksi on selvää, että (1) Jumalan lakia ei kirjoiteta edes pakanoiden sydämeen ilman heidän omaa valintaansa hyvän puoleen sen ymmärryksen mukaisesti joka heillä on hyvästä ja pahasta; ja (2) Pyhä Henki kirjoittaa lain heidän sydämeensä (Ef. 1:13; Room. 8). Omatunto on yksinkertaisesti se osa ihmistä, jonka kautta hän tekee valinnat ja jonka kautta Pyhä Henki, joka tulee ihmisen ulkopuolelta, muistuttaa hyvästä ja pahasta sen mukaan kuin ihmisellä on ymmärrystä niistä. Pyhä Henki antaa ymmärrystä sen mukaan kuin ihminen on halukas ottamaan sitä vastaan. Mutta, niin kuin samasta Paavalin kirjeestä ja muualtakin Raamatusta tulee selväksi, on aina parempi jos ihmisen tiedossa on Jumalan laki, tai vielä paremmin koko pelastussuunnitelma (Room. 2:18-20; 3:1-2, 31; 7:7-12; 9:4-5).

Mutta humanistinen teologia korottaa ihmisen itsensä standardiksi hyvälle ja pahalle; itse asiassa, humanismi perustuu, tai on tässä suhteessa sama asia, kuin spiritualismi: se korottaa ihmisen jumalalliseksi, erottelee ihmisiä (koska joku toinen on korkeammalla tasolla pyramidissa), eikä mene ongelman juureen joka on ihmisen pahuus. Kuuluisa hengellinen kirjailija Ellen White kirjoitti: ”Saatana pettää ihmisiä samalla tavalla kuin hän petti Eevan Eedenissä ruokkimalla itsekorotuksen halua. ’Teistä tulee Jumalan kaltaisia’, hän sanoo, ’niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.’ (1. Moos. 3:5) Spiritismi opettaa, että ’ihminen on edistyvä olento – – matkalla jumaluuteen’. Ja edelleen: ’Tuomio tulee olemaan oikea, koska se kohdistuu itseen – – Valtaistuin on sinussa itsessäsi.’ Ja eräs toinen väittää: ’Jokainen rehellinen ja moitteeton olento on Kristus.'” (Suuri Taistelu, s. 334)

Ihmisellä on valinnanvapaus ja omatunto, mutta ei sisäistä hyvyyttä. Ihminen on rakennettu niin, että hän saa itse valita maailmankatsomuksensa ja palveluksensa kohteen. Ihmisen etuaivolohko on se osa, jossa tapahtuu kriittinen ajattelu, harkinta, valinnat ja tuomitseminen (onkin mielenkiintoista, että sekä Jumalan sinetti että pedon merkki painetaan otsaan; lue enemmän artikkelista: Uskonvanhurskauden merkki). Toki Jumala antaa Henkensä vaikuttaa ihmisessä tämän syntymästä saakka, ja kutsuu Hengellään kääntymykseen kun ihminen on tarpeeksi vanha tehdäkseen oman päätöksensä, mutta se ei tee ihmisestä ikuisuusolentoa. Raamatusta ei löydy kohtaa joka kertoisi että ihmisessä on itsessään ”sisäinen valo” tai ihminen on itsessään jumalolento. Jotkut käyttävät puolustukseksi Saarnaajan kirjan 3:11 kohtaa: ”Kaiken hän (Jumala) on tehnyt kauniisti aikanaan, myös ikuisuuden hän on pannut heidän sydämeensä.” (RK) Tämä kertoisi, heidän mukaansa, että ihmisellä on sisimmässään ikuinen henki, joka tekee ihmisestä jumalallisen. Kuitenkin todellisuudessa tässä jakeessa käytetty ”ikuisuutta” merkitsevä hepreankielen sana on ”oolam”, joka voi tarkoittaa sekä päättymätöntä aikaa että rajallista aikaa. Jokaisessa Raamatun tapauksessa jossa sana esiintyy, sen määrittelee asiayhteys (lue enemmän artikkelista: Helvetti Raamatussa). Mutta mitä Jeesus tarkoitti kun Hän sanoi ”teidän” olevan maailman valo (Matt. 5:14-16)? Jeesus puhui ensisijaisesti opetuslapsilleen (5:1-2), sillä opetuslasten valittua seurata Jeesusta, he saivat pelastuksen, ja heidän ollessa Jeesuksen seurassa, heillä oli jo pelastus omanaan (Joh. 1:12); loppu oli vain kasvamista Hänessä (Hänen seurassaan, uskossaan ja opetuksissaan). Jeesus näki ennalta että Hänen opetuslapsensa (tosin eivät kaikki) myös seuraisivat Häntä ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeenkin. Lisäksi, Jeesus antoikin syntejä anteeksi maanpäällä ollessaan, joka merkitsee sitä että kaikki on riippuvaista Jeesuksesta (olkoot Hän maanpäällä tai taivaassa) (Joh. 9:5: 11:25-26). Puolestaan Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen Häneen uskovilla ei ole pelastusta ilman ristinkuoleman hyväksymistä syntiensä sovitukseksi (Kol. 1:21-23) sekä, tietenkin, syntiensä anteeksi pyytämistä suoraan Jumalalta Jeesuksen kautta ja Hänessä riippumista, sillä Hän on taivaassa Välittäjänä pelastukseen. Vuorisaarnassa Jeesus puhui Hänen seuraajilleen kaikkina aikoina.

Mitä tarkoittaa kun Jeesus sanoi: ”Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!” (Matt. 6:23) Tarkoittaako tämä että meissä kaikissa on sisäinen valo? Ensinnäkin, jo itse lause paljastaa että sisäinen valo ei ole aina todellista valoa, kumoten ”kaikille ihmisille yhteisen hyvyyden sisäisen valon”. Toiseksi, asiayhteydessä Jeesus sanoi, että ”silmä” (hengellinen näkökyky) on ”ruumiin lamppu” (6:22) ja kuinka epäjumalanpalvelus (Mammonan palveleminen) hämärryttää hengellisen näkökyvyn ja tuo pimeyden koko sieluun. Toiset raamatunpaikat kertovat, mitä Raamattu tarkoittaa ”valolla”. Ensinnäkin, Jeesus on valo (Joh. 8:12). Hän sanoi: ”Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia.” (Joh. 12:36) Jeesus siis sanoi selvästi, että valon saa itseensä vain jos uskoo Häneen. Raamatullisesti, tuon hengellisen näkökyvyn tuo juuri uudestisyntyminen Pyhästä Hengestä, jonka jälkeen Jumalan lapsi kasvaa valossa. Paavali kirjoitti: ”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa…” (Ef. 1:17) Ja vielä hän sanoi: ”Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina! Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. Pyrkikää saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista.” (5:8-10) Kristityn tiellä Raamattu on valon lähde: ”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.” (Ps. 119:105) Joka tapauksessa, vain Jumala itse on puhdas valo, kuolematon, itse rakkaus: ”Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen on kunnia ja ikuinen valta. Aamen.” (1.Tim. 6:16)

Monia hämmentää myös Raamatun sana, joka kuvailee joitakin ihmisiä jumaliksi (Ps. 82:6). Mutta Jeesus selventää kohdan merkityksen: ”Niitä, jotka saivat Jumalan ilmoituksen, sanotaan siis jumaliksi, eikä pyhiä kirjoituksia voi tehdä tyhjäksi.” (Joh. 10:36) Jakeissa ei siis opeteta, että ihmisessä on itsessään jumaluus, tai että ihmiset tulisivat jumaliksi samalta olemukseltaan kuin itse Jumala, vaan että Jumalan ilmoitus avaa oven Jumalan perheeseen, jolloin sen saajasta tulee Jumalan lapsi. Silloin on periaatteessa kuin ”jumala” maanpäällä koska tulee lopulta perimään maan, aivan niin kuin ensimmäistenkin ihmisten tehtävä oli hallita maata pitämällä siitä huolta. Psalmi 8:5-7 kertoo: ”Sinä (Jumala) teit hänestä (ihmisestä) vähän enkeleitä alemman, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa. lampaat ja härät, kaiken karjan, metsän villit eläimet…” (KJV) Heprenkielinen Raamattu käyttääkin Ps. 82:6 kohdassa sanaa ”elohim”, joka, asiayhteyden mukaisesti, voi tarkoittaa sekä itse Jumalaa, jumalia tai jumalattaria, Jumalan lapsia, mahtimiehiä tai enkeleitä. Joka tapauksessa, ihminen ei koskaan voi olla Jumalan vertainen laadullisesti ja olemukseltaan.

Niin kuin on jo vähän tuotu esiin, uskonnollinen humanismi väittää että sekä luontainen että jumalanlapseudellinen identiteetti muodostuu samoin perustein ja samaan aikaan kasvatusprosessissa, joka tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa (yhteisössä), jolloin ihminen havaitsee tämän todellisen ihmisyytensä. Niin kuin on todettu, tämä on yhtä kuin vanhurskautuksen ja pyhityksen sekoitus. Tämän vuoksi nykyään korostetaan yhteisön merkitystä, yhteisön ja kommunikaation kautta saatavaa kokemusta ”Jumalan” läheisyydestä, kristittyjen yhteyttä, ekumeniaa, yhteistä eukaristiaa, katolilaista sosiaalista oikeutta ja kirkon ja valtion yhteyttä. Lisäksi opetetaan, niin kuin mainittiin, että samalla kun ihminen havaitsee olevansa pelastettu yhteisössä, hän saa tehtävän tuossa yhteisössä.

On kyllä totta, että Jumalalla on valmiudet elämää ja pelastusta varten sekä tehtävä jokaiselle ihmiselle (Jes. 49:1), sillä Hän on ollut ennen kaikkea muuta, rakastaa luotujaan jo ennen kuin luo heidät ja näkee lopun alusta (Ps. 139:16). Mutta ennen kuin pelastuksen ja tehtävän (uuden identiteetin) saa omalle kohdalleen täytyy ottaa Jeesuksen ristinkuolema vastaan ainoana porttina pelastukseen, ei liittymällä seurakuntaan, joka on seurausta siitä, eikä havaitsemalla olevansa vanhurskautettu Jumalan lapsi (joka on myös seurausta siitä; saatikka havaitsemalla olevansa ei-vanhurskautettu Jumalan lapsi, niin kuin uskonnollinen humanismi väittää). Yhtälöön tarvitaan siis yksilöllinen ja omatunnollinen valinta Jeesuksen puoleen; ja yksilöllisen tehtävän saa ainoastaan henkilökohtaisesti Jumalalta (1. Kor. 12:7-11). Ihmisen omatunnollinen identiteetti Jumalan lapsena muodostuu kun hän syntyy uudesti Pyhästä Hengestä ylhäältä. Ihmisellä on omantunnonvapaus, joka pyhittyy kun hän ottaa vastaan Jeesuksen. Näin hänelle muodostuu pohja terveelle yksilöllisyydelle, joka ottaa myös muut huomioon ja työskentelee toisten hyväksi. Uskonnollisen fenomenologian opetus johtaa siihen loogiseen lopputulokseen, että yhteisö ja kollektiivinen omatunto määrittelevät yksilöiden omatunnon ja moraalin. Mutta todellisuudessa, millään yhteisöllä ei ole oikeutta määritellä ihmisen omatuntoa ja tehtävää, niin kuin Raamattu sanoo (esim. Ilm. 13:16 ja Abrahamin uskonliitto). Ihmisellä ollen yksilöllinen omatunto, tekee se hänestä myös yksilön. Lisäksi, jo alussa Jumala loi yhden ihmisen. Tämä todistaa sen puolesta että yksi ihminen on yksilö. Jumala sanoi ensimmäisille ihmisille, että he saivat ”vapaasti syödä puutarhan kaikista puista”, mutta jos he söisivät Hyvän ja pahan tiedon puusta, niin he kuolisivat (1. Moos. 2:16-17). Ensimmäisillä ihmisillä siis oli valinnanvapaus ja omantunnonvapaus.

Kaikkein tärkein pointti on se, että Jeesus ei pakottanut ketään seuraamaan itseään; päinvastoin, Hän sanoi valinnan olevan tarkan harkinnan tulos (Luuk. 14:28-33). Jumala sanoo kaikille ihmisille, kaikkina aikoina: ”Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.” (Jes. 1:18) Hän tahtoo, että ihmiset ajattelisivat ja miettisivät, mikä on heille parhaaksi, ja valitsisivat pelastuksen ja Hänen tiensä koko sydämestään. Valinta on ihmisen, niin kuin Herra sanoi: ”… valitkaa tänä päivänä, ketä palvelette…” (Joos. 24:15). Mikäli sinä lukijani et ole ottanut Jeesuksen kutsua vastaan, älä pelkää, Hän on suurempi kuin pelkosi ja tämän maailman pahuus; sillä yksi asia on varmaa: Jumala rakastaa ihmistä enemmän kuin osaamme kuvitellakaan, ja Hän on luvannut pitää huolta niistä jotka Hänet valitsevat, sillä pelastus perustuu Jeesuksen vanhurskauteen. Hän ei päästä irti. Hän kaipaa, enemmän kuin mitään muuta, olla lähellä rakkaitaan. Kannattaa tarttua Hänen käteensä! Tämä on todellinen tie hyvään mielenterveyteen, ja ennen kaikkea ikuiseen elämään paikassa jossa ei ole enää murheita!

Nykyinen psykologis-sosiaalinen evankeliumi siis opettaa, vanhuskautuksen ja pyhityksen sekoittamisen lisäksi, että ensin tulee kasvatus (joka on hengellisessä elämässä sama asia kuin pyhitys) ja sitten vasta lahjan sisäistäminen (jonka voidaan sanoa hengellisessä elämässä olevan sama asia kuin uskon kautta vanhurskautuminen). Lisäksi korostetaan moraalin tärkeyttä, ilman raamatullista uskostavanhurskautumista. Väitetään, että moraali tulee sisäisestä Jumalan kuvasta ja siitä että on selkiintynyt kuva arvoperustasta (jolloin on löytänyt itsensä osana ihmisyyden moraalista sisintä ja yhteyttä ja tavallaan toteuttaa itseään Maslow:n hierarkian huipulla). Todellinen hengellisyys yhdistetään moraaliin, jonka määrittelee ns. yhteinen hyvä, jonka määrittelee luonnollinen laki, toisin sanoen paavikunnan määrittelemät ihmisoikeudet ja ihmisyys; siksi on historiallinen ja akateeminen tosiasia että länsimaiden koko maailmaan tuomat ihmisoikeudet, sosiaalinen oikeus, yhteinen hyvä, ns. kollektiivinen mieli tai yhteisöllinen äly, ns. ihmisyys ja hyväntekeväisyys tarkoittavat nykyiselle ”globaalille ihmisperheelle” paavikunnan käsitystä niistä. Onkin mielenkiintoista, että myös Donald Trump ajaa näiden yhteisten kristillisten arvojen asiaa ja pyrkii yhdistämään katolilaiset ja protestantit (Donald Trumpin viesti Amerikan katolilaisille). Tämä voisi kertoa siitä, että Raamatun profetiat alkavat toteutumaan.

Hengellisen identiteetin sanotaan myös olevan luomisessa annettu lahja, joka kumpua ihmisen sisältä. Raamatullisesti hengellisyys kyllä kumpuaa sisältäpäin, niin kuin Jeesuskin sanoi, mutta tuon hengellisyyden ja moraalin määrittelee Jumalan Kymmenen käskyä. Nykyään tosin opetetaan, että hengellisyys on eri asia kuin uskonnollisuus. Väitetään, että hengellisyys on tuo ihmisen sisimmässä oleva hyvyys ja rakkaus joka yhdistää, ja uskonnollisuus on erottava tekijä; siksi pyritään kaatamaan uskontojen ja kirkkokuntien raja-aitoja ja kitkemään pois fundamentalismia (vaikka se olisikin Raamattuun perustuvaa).

Paavi Francicus sanoikin, että fundamentalistinen kristillisyys on sairautta (The Most Important News, Pope Francic Declares that Christian Fundamentalism ’Is A Sickness’). Paavi ei kuitenkaan ota huomioon sitä, että Jeesus ilmaisi useasti että Pyhillä Kirjoituksilla on auktoriteetti Jumalan tahdon ilmaisijana (Matt. 4:4; 19:4,5; 21:13,16; Mark 12:36; Luuk. 22:37). Lisäksi Paavali kirjoittaa: ”Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen. Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään.” (2.Tim. 3:15-16) Kuningas Jaakon käännöksessä jae 16 ilmaistaan selvemmin, sen sanoessa että kaikki Kirjoitukset (”all Scripture”) ovat hyödyllisiä ja voitollisia (”profitable”) opinkappaleiksi tai opiksi (”doctrine”). Jeesus sanoi fariseuksille: ”Myös Isä itse, minun lähettäjäni, on antanut minusta todistuksen. Te ette ole koskaan kuulleet hänen ääntään ettekä nähneet hänen kasvojaan, eikä hänen sanansa pysy teissä, sillä te ette usko sitä, jonka hän on lähettänyt. Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän — ja nehän juuri todistavat minusta… Jos te uskoisitte Moosesta, uskoisitte myös minua — juuri minusta hän on kirjoittanut. Mutta kun te ette usko hänen kirjoituksiaan, kuinka voisitte uskoa minun puhettani!” (Joh. 5:37-39, 46-47) Jeesus myös osoitti, kuinka Hänestä oli kirjoitettu kaikissa Vanhan testamentin kirjoissa (Luuk. 24:27). Ja vielä, Jeesus torjui Saatanan hyökkäykset tukeutuen Raamattuun! (Matt. 4:1-11) Raamattu siis julistaa todellista fundamentalismia (Jumalan sanaan pitäytymistä)! Franciscuksen lauseesta huomaamme kuinka paavikunnan mukaan ihminen määrittelee sen, kuka on uskonnollisesti mieleltään terve ja kuka sairas. Paavikuntaa, joka nostaa ihmisen auktoriteetin Jumalan auktoriteetin yli (nostaen tietenkin itsensä ihmiskunnan hallitsijaksi), kutsutaankin Raamatussa nimellä ”laittomuuden ihminen,… kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.” (2. Tess. 2: 3,4) (Lue enemmän artikkelista: Kristillinen apokalyptiikka)

Todellinen kristillinen uskonnollisuus on sama asia kuin todellinen kristillinen hengellisyys. Jeesus ei missään vaiheessa kumonnut ulkoisenkin uskonnon tärkeyttä; Hän vain tuomitsi ulkoisen korruptoituneen Israelin uskonnollisuuden ilman sisäistä uudistusta (Matt. 23:23-26). Jeesus jopa sanoi: ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi. Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan (Matt. 5:17-20). Todellinen hengellisyys ja uskonnollisuus lähtevät sydämestä, sen lisäksi että ne perustuvat Jumalan lakiin ja riippuvat Kristuksen vanhurskaudessa. Kristuksen laki ja vanhurskaus ovat myös ihmisestä ulkoisia ja yleisiä, objektiivisia, käsitteitä ja todellisuuksia.

Nykyinen paavius on samaa farisealaisuutta kuin Jeesuksen aikana, mutta eri muodossa; se korottaa ihmisen teot sisäisen uudistuksen edelle, selittäen että ensin tulee hakea pelastusta yhteisöstä, tullen eukaristiaan tai ehtoolliselle, jossa papit jakavat ”Jumalan armoa”. Niin kuin on selitetty, tässä opissa teot tulevat ennen vanhurskautusta. Se johtaa ihmiset omaksumaan uskonnon, jossa synnit tunnustetaan ihmisille ja jossa synninpäästön saa ihmisiltä; joka johtaa ihmiset asettamaan hengellisen elämänsä standardit ja ”riman” niin korkealle kuin heidän uskonnollisten johtajiensa sielunelämä on (synnintunnustus on nimittäin myös psykologinen tapahtuma) ja johtaa pitämään maallista identiteettiä yhtenä hengellisen identiteetin kanssa. Tämä taas johtaa Hengettömään ja pinnalliseen uskonnollisuuteen, joka ei lähde sydämestä, jossa ei ole henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen, jossa kaikki lähtee ihmisen ulkoisesta systeemistä, yhteisöstä. Tällainen taas johtaa helposti vääriin asenteisiin ja tapoihin, ja rappeuttaa moraalisen identiteetin, jotka ovat myös mielenterveydellisiä ongelmia. On totta, että pinnallinen uskonnollisuus on vaarana jokaisessa kirkkokunnassa, ei vain Katolisessa kirkossa, mutta paavikunnassa, ainakin, ympäristö ja yhteisö kannustavat siihen kaiken lisäksi. Ellen White kirjoitti: ”Kun kirkko väittää olevansa oikeutettu antamaan anteeksi syntejä, paavinuskoiset luulevat saavansa tehdä vapaasti syntiä, ja myös rippijärjestelmä on omiaan rohkaisemaan pahaan. Se, joka polvistuu syntisen ihmisen edessä ja tunnustaa hänelle sydämensä salaiset ajatukset, häpäisee sielunsa. Kun hän kertoo elämänsä synnit papille – erehtyvälle kuolevaiselle hänen ihanteensa laskee. Hän alkaa pitää Jumalaa syntisen ihmisen kaltaisena, sillä pappi on Jumalan edustaja. Tämä alentava synnin tunnustaminen toiselle ihmiselle on salainen lähde, josta on virrannut maailmaan paljon pahaa.” (Suuri Taistelu, s. 360) Onkin merkittävää, että paavi Franciscus sanoi, että on väärin luulla että ihmisellä voi olla henkilökohtainen, välitön yhteys Jeesukseen ilman kirkon välitystä (video). Todellisuudessa, kristinusko on ainoa uskonto, jossa jokainen ihminen on ”samalla viivalla” ja tarvitsee henkilökohtaisen suhteen Jumalan kanssa. Siihen ei tarvitse välittäjiksi ihmisen rakentamia hierarkioita.

Samaan kategoriaan ihmisyyden kautta pelastumisesta kuuluu ”yhteys Jumalaan” pyhittävänä (joka mielletään tavallaan pelastavana) kokemuksena kommunikoinnissa tai yhteisessä kokemuksessa, jossa ainoastaan tunteet mielletään merkiksi Jumalan hyväksynnästä (joka on yleistä turmeltuneessa protestantismissa). (Lue näistä asioista enemmän artikkelista: Omega eksytys) Nämä sekoittavat vanhurskautuksen ja pyhityksen ja luontaisen ja Jumalan lapseudellisen identiteetin.

Toki Babylonista tietämättömiä Jumalan lapsia on jokaisessa kirkkokunnassa, ja kaikki he kamppailevat syntiä, oman luonteen syntisiä puolia ja menneisyydestä tulleita vääriä asenteita vastaan, mutta he katsovat Jeesukseen, uskonsa alkajaan ja päättäjään, ja kasvavat uskossa ja pyhityksessä. Synti ja väärät käsitykset elämästä ja pelastuksesta, ei raamatullinen fundamentalismi, muodostavat lopulta esteen yksilölliselle pelastumiselle ja tuovat todellisia ongelmia ihmismielelle, johon paavikunnalla ja uskonnollisella humanismilla ei ole parannusta. Ne Jumalan lapset, jotka ovat vielä Babylonissa, tulevat ulos siitä kun kuulevat, huomaavat ja ymmärtävät Babylonin synnit ja valheet. Niin he kasvavat valossa. Loppujen lopuksi, paavin kommentti on ilmeistä kuultavaa hänen suustaan, sillä paavikunta uskoo että kirkolla on auktoriteetti Raamatun yli. Kuitenkin Raamatulla on auktoriteetti kirkon yli, sillä muuten auktoriteetti Jumalan tahdon ja totuuden määrittämisessä (ja juuri syntien anteeksiantamisessa) olisi ihmisillä. Mutta Jumala ei erottele ihmisiä, vaan ainoastaan Hänellä on vanhurskaus, totuus, auktoriteetti ja valta antaa syntejä anteeksi. (Lue enemmän artikkelista: Kertooko Raamattu Jumalan vai ihmisten arvovallasta?)

Palatkaamme jälleen artikkelin alun kysymykseen: kuinka elämänhallintaa voi parantaa? Kuinka mieli voi olla terve? Muistamme, kuinka esim. nykyisillä yliopisto-opiskelijoilla ahdistus on noussut ja noussut suureksi ongelmaksi. Yksi suurimmista mielenterveysongelmien aiheuttajista on stressi. Stressin aiheuttajat ulottuvat aina henkilökohtaisista ongelmista tai kriiseistä kiireeseen. Yksi merkittävä stressin, jopa pelon tai ahdistuksen, aiheuttaja nykyihmisellä on maailman tilanne. Jeesus sanoikin lopunajan viimeisestä aikajaksosta: ”Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä maanpiiriä kohtaa; sillä taivaitten voimat järkkyvät.” (Luuk. 21:26 VKR) Jeesuksella on kuitenkin myös ratkaisu nykyihmisen ongelmiin. Hän voitti Saatanan, kaiken kärsimyksen ja pahuuden aiheuttajan, ja kuoleman ristillä. Hän elää ja ottaa vastaan kaikki jotka Hänen puoleensa kääntyvät. Ainoastaan uusi identiteetti Jeesuksessa tuo toivon ja turvan mullistusten keskelle sekä loistavan tulevaisuuden taivaassa ja uudessa maassa, vaikka joutuisikin kokemaan kärsimystä ja kuoleman.

Pätevä stressin vähentäjä, ja yleensäkin parempilaatuisen elämän mahdollistaja, on terveellinen elämäntyyli. Ihminen on mielen ja kehon kokonaisuus, jossa mielen liikkeet vaikuttavat kehon toimintaan ja kehon terveys vaikuttaa mielen terveyteen. Tämän vuoksi terveyteen kuuluvat tärkeimpinä tekijöinä mielenterveys, stressin välttäminen, terveellinen ruokavalio, riittävä veden saanti, pidättäytyminen mm. tupakasta, alkoholista ja huumeista, riittävä liikunta, sekä riittävä unen saanti.

On mielenkiintoista, että erään ravitsemusterapeutin Kalifornialaisessa vankilassa tekemän terapia-luennon jälkeen 94% vangeista päätti kokeilla kasviperusteista ruokavaliota. Jo kahden viikon kasvissyönnin jälkeen vangit alkoivat kertomaan, että he tuntevat olonsa paljon paremmaksi mielenterveydellisesti; he pääsivät ”aivohuuruistaan” ja stressaavissa, vankien välisissä, yhteenotoissa, he kertoivat pystyvänsä keskustelemaan rauhallisesti ja rakentavasti niin, että yksi osapuoli jopa oikeasti kuunteli toista. He myös sanoivat, että jos he olisivat syöneet näin vankilan ulkopuolella, he luultavasti eivät olisi koskaan päätyneet sinne. Kalifornian uusintarikosten asteen ollessa 80%, ravitsemusterapeutin käynnin jälkeen se tippui neljään prosenttiyksikköön. (Nedley) (Tarkempaa tietoa terveellisestä elämäntyylistä: http://www.terveysprojektikarpalo.fi/linkkeja).

Voimme päästä eroon ikävistä tavoista ja asenteista! Jumala ymmärtää ihmistä. Hän tuli Jeesuksessa maanpäälle ja kävi läpi kaikki ihmisen kokemukset. Tämä ei tarkoita sitä, että Jumalan tarvitsi tulla ihmiseksi ymmärtääkseen ihmistä, vaan Hän tuli ihmiseksi osoittaakseen ihmiselle ymmärtävänsä tätä, ja tietenkin, pelastaakseen ihmisen. ”Herra tutkii kaikki sydämet ja ymmärtää kaikki ajatukset ja pyrkimykset.” (1. Aik. 28:9) Voimme kääntää suuntamme, oppia uutta ja kasvaa Jeesuksen luonteen mukaisesti. Jotkut väittävät, että lapsena opitut tavat ja asenteet eivät voi koskaan muuttua vaan kulkevat ihmisen mukana ikuisesti. Tämä ei pidä paikkaansa. Uudestisyntyminen antaa ihmiselle uuden sydämen, jolloin hänen tapansa ja asenteensa muuttuvat ja ajattelu ja tunne-elämä jalostuvat. Opetetaan myös, että lapsen aivojen kokemat traumat tai päihteiden käytön aiheuttamat tuhot eivät pysty koskaan paranemaan. Tämäkään ei pidä paikkaansa. Ensinnäkin Jumalalle on kaikki mahdollista. Toiseksi, nykyisen neurotieteen löydöt kertovat että aivot organisoivat jatkuvasti itseään yhdistelemällä neuroneita ja voivat kehittää uusia neuroneita. ”Joka päivä, tuhansia uusia neuroneita tulee luoduksi, varsinkin niissä aivojen osissa jotka ovat mukana oppimisessa ja muistamisessa.” (Poo & Isaacson, 2007; Shors, 2009; Kempermann, 2011; Feldmanin viittaamana, s. 85) ”Neuronien kyvyllä uudistua aikuisiällä on suuri merkitys hermoston häiriöiden mahdolliseen hoitoon.” (Feldman, s. 85) Terveellinen elämäntyyli auttaa aivoja paranemaan ja uudistumaan. Toki esim. joidenkin psykedeelisten aineiden käytön jälkeen mielenterveysongelmia saattaa osittain jäädä, mutta Jumala antaa tarvittavan voiman niiden kanssa elämiseen ja/tai niistä eroon pääsemiseen.

On mielenkiintoista, että tutkimuksien mukaan ihmiset jotka säänöllisesti osallistuvat uskonnollisiin tilaisuuksiin elävät pidempään kuin ne jotka eivät osallistu säännöllisesti (Powell, Shahabi & Thoresen, 2003; Gilbert, 2007; Hayward & Elliott, 2011: Feldmanin viittaamana s. 497). Uskonto, tai yhteisöllisyys, kuuluu siis myös mielenterveyteen. Vaikka uskonto on myös psykologinen tekijä, ja vaikka kaikki uskonnot voisivatkin periaatteessa tuoda jonkinlaisen mielenrauhan, niin kuitenkin uskontojen sisällöillä on suuriakin eroja; ja sisällöllä on merkitystä. Raamatullisella uskonnolla on monessa suhteessa ”etulyöntiasema”, sillä se on ainoa uskonto maailmassa jossa ihminen ei pelastu omilla teoilla, jossa ”nirvanaa” ei tarvitse saavuttaa omilla ponnistuksilla, jossa hyvät teot eivät ole vihaisen jumalan lepyttämistä tai oman arvoaseman korottamista. Kristityn hyvät teot kumpuavat levosta: varmuudesta siitä että synnit ovat anteeksiannetut ja vierellä on Taivaallinen Isä jonka luonne on rakastava ja välittävä, eikä välinpitämätön, mikäli hän antaisi elämän kulkea kärsimyksen ja uudestisyntymisen kiertokulussa ikuisesti. Niin kuin sanottiin artikkelin alussa, monet psykologit ja nykyinen valtavirtauskonnollinen trendi pyrkivät havainnoimaan ja löytämään potentiaalin tai sisäisen voiman, liekin tai hengen ihmisen sisältä. Mukaan tähän löytämisprosessiin otetaan usein jopa itämaisia meditaatiotekniikoita niin kuin keskittymismeditaatio, olemattomuuteen keskittyminen, mielen hiljentyminen ja tietoisuustaito (Mindfulness). Nämä perustuvat New age tyyppisen ajattelumaailman suosioon, joka on itse asiassa yhteisuskonnollisuutta ja humanismia, jonka juuria psykologisesta lähestymiskulmasta olemme käsitelleet tässä artikkelissa. (Lue enemmän meditaatiotekniikoiden ja New age ajattelun alkuperästä ja luonteesta artikkelista: Omega eksytys). Itämaiset meditaatiotekniikat eivät vie ihmistä lähemmäs Jumalaa, vaan niiden alkuperä on Jeesuksen huolenpidon ja rakkauden ja Raamatun totuuden ulkopuolisissa uskonnoissa.

Taivaan Isä ei myöskää ole julma, niin kuin Hän olisi mikäli hän antaisi luotujensa kitua ikuisuuksia helvetissä (joka kumpuaa uskosta ihmisen ikuiseen sieluun). Käsitys että Raamattu puhuisi järjettömästä ja julmasta Jumalasta on yksi tekijä, joka ajaa ihmisiä pois raamatullisesta uskonnosta; ja mikäli uskoo tuohon järjettömään ja hirviömäiseen jumalaan, vaikuttaa se mielenterveyteen ja käyttäytymiseen negatiivisesti. Mutta Jeesus sanoi: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28-30) Ellen White kirjoitti osuvasti: ”Puhdas uskonto tuo rauhan, ilon, tyytyväisyyden; jumalisuus on edullista sekä tälle että tulevalle elämälle.” (Our High Calling [1961], s. 333, alkup. Letter 1b, [1873]) Jumala tahtoo antaa ihmiselle ”voiman”, ”rakkauden” ja ”selkeän mielen” ”hengen” (2 Tim. 1:7 KJV). Vaikka kristityn elämässä on murheitakin, on Jumala niissäkin mukana. Joka tapauksessa, kristityllä ainakin tulisi olla kaikki syyt iloita. Paavali, vaikka oli vankilassa evankeliumin tähden josta kirjoitti filippiläiskirjeen, iloitsi monesta asiasta (esim. Fil. 1:18; 2:17-18); ja lopuksi hän kehotti myös filippiläisiä: ”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!” (4:4)

”Psykologian todelliset periaatteet löytyvät Pyhästä Raamatusta. Ihminen ei tunne omaa arvoaan. Hän toimii kääntymättömän luonteensa mukaisesti, koska hän ei katso Jeesukseen, uskonsa alkajaan ja päättäjään. Se joka tulee Jeesuksen luo, joka uskoo Häneen ja ottaa Hänet esimerkikseen, ymmärtää seuraavat sanat: ’[K]aikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi.’ (Joh. 1:12)” (Ellen White, My Life Today [1952], s. 176, alkup. Manuscript 121 [1902])

Kirjallisuus:

Feldman, R. (2013). Understanding Psychology (11th ed.). New York, NY: McGraw-Hill.

Gulley, N. (2003). Systematic Theology vol. 1: Prolegomena. Berrien Springs, MI: Andrews University Press.