Avainsana: alku

Lepopäivä maailmankuvana: suuret kertomukset sapatin ja sunnuntain takana

Narratiivilla eli suurella kertomuksella on merkittävä vaikutus ihmisen maailmankuvaan. Narratiivi sisältää vastaukset kysymyksiin: Mistä olemme tulleet? Mitä on tapahtunut? Mitä tapahtuu? Ja minne olemme menossa? Jumalan Ilmoitus on kokonaisuus ja yhtenäinen narratiivi. Sitä voidaan kutsua heprealaiseksi maailmankuvaksi, sillä vaikka Uusi testamentti kirjoitettiin kreikan kielellä, se perustuu heprealaiseen ajatteluun ja rakennettiin Vanhan testamentin varaan.

Puolestaan kreikkalais-roomalainen narratiivi kehittyi kreikkalaisessa ja roomalaisessa kulttuurissa, ja se vaikutti tiettyyn osaan antiikin, myöhäisantiikin ja keskiajan kristillistä maailmaa. Kreikkalais-roomalainen ajattelu jopa osittain syrjäytti heprealaisen ajattelun kirkon sisällä, niin kuin tullaan huomaamaan.

Naturalistisen/evolutiivisen tieteen narratiivi on yksi vaikutusvaltaisimmista suurista kertomuksista nykyaikana. Jotkut liittävät naturalistisen/evolutiivisen maailmankuvan teistisen (jumaluskoisen) narratiivin alkuun (luomiskertomukseen), sekoittaen naturalismia ja Raamattua. Kuitenkin tämä yhdistelmä jäytää Raamatun auktoriteettia ja siksi se perustuu lopulta kreikkalais-roomalaiseen maailmankuvaan, jota selitetään tarkemmin tässä artikkelissa. Sapatti eli lepopäivä, joka asetettiin luomisessa, sitoo luomiskertomuksen Jumalan totuuteen, joka on ilmaistu heprealaisena maailmankuvana.

Myös narratiivin loppu on tärkeä osa kertomusta. Heprealaisen suuren kertomuksen lopussa Jumala ennallistaa ikuisen paratiisielämän, luoden uuden taivaan ja maan, johon kuuluu Sapatti (Jes. 66:22–23). Puolestaan kreikkalais-roomalaisessa narratiivissa paratiisielämää ei ennallisteta, vaan sunnuntai ajassa on kuin alkusoittoa ikuisuudelle taivaassa.

Narratiivin huippukohta on liitto Sapatin tai sunnuntain ympärillä. Näiden liittojen pelastuksellinen ja arvovaltainen sisältö ratkaisee kahden kyseessä olevan maailmankuvan eroavaisuuden.

Voidaan siis sanoa, että nykyajan kristittyjen parissa on kaksi suurta maailmankuvaa, jotka vaikuttavat heidän kristilliseen uskoon, ajatteluun ja jokapäiväiseen elämään. Nämä kaksi maailmankuvaa ovat heprealainen ja kreikkalais-roomalainen maailmankuva. Kumpi on oikea maailmankuva? Voidaanko edes sanoa, että yksi olisi oikea ja toinen väärä maailmankuva? Lepopäivän merkitys johdattaa meidät tarkastelemaan asiaa. Tutkitaanpa ensin heprealaista narratiivia Sapatin teologiassa.

 

Heprealainen maailmankuva ja Sapatti

Suuren kertomuksen alussa, kun Jumala oli saanut kuusipäiväisen työnsä päätökseen, Hän lepäsi seitsemännen päivän (1. Moos. 2:1–3). Jumala ei lepoa tarvitse, mutta Hän antoi ihmiselle esimerkin. Seitsemäs päivä eli Sapatti asetettiin ihmistä varten, ei ihminen Sapattia varten (Mark. 2:27). Tuona päivänä ihminen saa levätä Jumalan armossa ja hyvyydessä. Ei ole hyväksi ihmiselle tehdä maallista työtä tai arkiaskareita kaiken aikaa. Se rasittaa liiaksi hermoja, mieltä ja kehoa; ihminenhän on Raamatun mukaan kokonaisuus: henki (mieli) ja ruumis ovat läheisessä vuorovaikutuksessa keskenään (henki + ruumis = elävä ”sielu” eli elävä olento [1. Moos. 2:8 VKR]). Sapattina voi mietiskellä ja tutkia elämän tärkeitä kysymyksiä, niin kuin elämän tarkoitusta ja Jumalan luonnetta, tekoja ja pelastussuunnitelmaa (jotka löytyvät Raamatusta). Vaikka niistä voi lukea ja keskustella vaikka joka päivä, tämä erityinen lepoaika on pyhitetty niille. Se johtaa syvenevään Jumalan tuntemiseen.

Luonnon kauneus kertoo sen Tekijän luonteesta. Ellen White kirjoittaa:

”Sapatti johtaa ajatuksemme luontoon ja saattaa meidät Luojan yhteyteen. Lintujen laulussa, puiden huminassa ja meren pauhussa voimme vielä kuulla Hänen äänensä, joka puhui Aadamin kanssa Eedenissä illan viileydessä. Ja nähdessämme Hänen voimansa luonnossa saamme siitä lohdutusta, sillä se sana, joka loi kaiken, puhuu elämää sielulle.” (White, 260)

Jumala loi maailman ja ihmiskunnan arvojensa varaan. Hyvyys, rakkaus ja totuudellisuus olivat jo paratiisin kulmakivet; ne eivät tulleet vasta Kymmenen käskyn arvojen mukana. Jumalan laki ei siis muuttanut paratiisin arvoja, vaan vahvisti ne. Lisäksi, Kymmenen käskyä osoittaa noiden arvojen vastakohdat: lain negatiivisenkin puolen (”älä tee sitä ja tätä”). Sapattina ihminen voi antaa aikaa perheelle ja sosiaalisille suhteille, mukaan lukien suhteelle Jumalaan. Jälleen, vaikka perheelle ja sosiaalisille suhteille voi antaa aikaa vaikka joka päivä, lepopäivä on pyhitetty niille Jumalan näkökulmasta niin, että Jumala on ”kolmantena osapuolena”. Jumala on järjestyksen Jumala, ja Hänen hyvyyden järjestykseen on kätkettynä vapaus ja siunaus. ”[J]oka katsoo täydelliseen lakiin, vapauden lakiin, ja pysyy siinä, eikä ole muistamaton kuulija, vaan todellinen tekijä, hän on oleva autuas tekemisessään.” (Jaak. 1:25 VKR)

Lakia käsittelevässä osassa 1 käytiin läpi sitä, miksi Kymmenen käskyä, mukaan lukien dekalogin (Kymmenen käskyn) neljäs käsky, on yhä voimassa. Neljäs käsky sanoo, että tulisi muistaa pyhittää lepopäivä. Jumalan käsky ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Sapatin tai minkään käskyn pitäminen pelastaa lopullisesti (vanhurskauttaa) ihmisen. Syntinen ihminen ei yllä sille tasolle, joka vaaditaan pelastukseen ja hyvyyteen. Siksi Jumalan armo eli Jeesuksen vanhurskaus (hyvyys) luettuna ihmisen syntisyyden sijasta Jumalan tuomioistuimen edessä on loppujen lopuksi ihmisen ainoa pelastus.

Hyvyys ja hyvät teot kumpuavat sydämestä, jolla on yhteys Jumalaan. Emme yllä Jeesuksen tasoiseen hyvyyteen, mutta Herra on täydellinen esimerkkimme, jota seurata. Jeesuksen ajan juutalaiset eivät hyväksyneet mitään työtä Sapattina. He menivät niin pitkälle, että edes hyvää ei saanut tehdä toiselle lepopäivänä. Fariseukset olivat ymmärtäneet väärin lepopäivän merkityksen ja sitoivat ihmiset raskailla säännöillä. Jeesus osoitti Jumalan arvojen pysyvyyden viettämällä Sapattia levosta käsin ja tehden hyvää (esim. Mark. 3:1–6; Luuk. 13:10–17). ”Juutalaiset alkoivat vainota Jeesusta, koska hän teki tällaista sapattina. Mutta Jeesus sanoi heille: ’Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös minä.’” (Joh. 5:17–18 KR92).

Sapatti on siis Jumalan erityisesti siunaama ja pyhittämä päivä (2. Moos. 20:11) aina luomisesta alkaen, jolloin voimme levätä Jumalan armossa ja rakkaudessa. Nyt, kun tiedämme lepopäivän arvopohjan, oleellinen kysymys on, mikä on lepopäivän ajankohta? Mihin lepopäivän ajankohdan määrittäminen perustuu? Tässä tulemme siihen kysymykseen, että voidaanko sanoa, että yksi maailmankuva on toista parempi.

 

Suuret kertomukset maailmankuvien takana

Sunnuntai tulee kreikkalais-roomalaisesta maailmankuvasta. Johannes Paavali II sanoo Dies Domini kiertokirjeessään, että sunnuntai eli auringonpäivä oli alun perin roomalainen juhlapäivä, jonka varhaiset kristityt ”kristillistivät” (Dies Domini, kohta 27). Niinpä Justinos Marttyyri kertoo, että hänen aikansa kristityt kokoontuivat sunnuntaisin (ibid.). Kyse ei kuitenkan ole kaikista kristityistä tuona aikana, sillä monet pitivät seitsemännen päivän pyhänä. Athanasius kertoo, että ”kristityt pitivät uskonnollisia kokouksia sabattina, ei sen vuoksi, että he olisivat olleet juutalaisuuden tartuttamia, vaan palvellakseen Jeesusta, ’sabatin Herraa’. Epifanius [Epifanios] puhuu samalla lailla.” (J. Bingham, Antiquities of the Christian Church, osa 7, 51–53, lainannut ja kääntänyt Soisalo, 128) Neljännen ja viidennen vuosisadan kirkkohistorioitsija Sokrates Konstantinopolilainen kirjoittaa: ”Melkein kaikki seurakunnat kautta maailman viettävät ’pyhiä salaisuuksia’ (so. Herran ehtoollista) joka viikon sabattina (alimuistutuksessa lisäys: ’so. lauantaina’).” (Ecclesiastical History, 404, lainannut ja kääntänyt Soisalo, 128)

Vaikka kreikkalais-roomalaisen maailmankuvan merkittävin poliittisuskonnollinen edustaja, paavikunta pitääkin kirkkoisällistä/katolilaista traditiota yhtä arvovaltaisena kuin Raamattua (General Council of Trent: Fourth Session, Decree Concerning the Canonical Scriptures), heprealainen maailmankuva puolestaan pitää yksin Raamattua korkeimpana arvovaltaisena opin ja uskon määrittäjänä (2. Tim. 3:16 KJV). Siksi tärkein kysymys ei ole mitä kirkkoisät sanovat Sapatista ja sunnuntaista (vaikka esim. Johannes Khrysostomos puhui Sapatin puolesta [Soisalo, 128]), vaan mitä Raamattu niistä sanoo. Siksi heprealainen maailmankuva vaikuttaisi olevan parempi kuin kreikkalais-roomalainen maailmankuva, koska heprealainen maailmankuva suojelee ihmistä paremmin ylpeydeltä. Juuri ylpeän vallan kerrotaan muuttavan Jumalan ajat ja lain (Dan. 7:25) (lepopäivässä on kyse sekä laista että ajasta) ja tämä ylpeä valta (Antikristus) nousee kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista (Rooman valtakunnasta [Dan. 7:8, 24 VKR; 2.Tess. 2:7]). Joten, muuttivatko Jeesus ja apostolit lepopäivän ajankohdan Sapatilta sunnuntaille? Mukauttivatko he heprealaisen maailmankuvan kreikkalais-roomalaiseen narratiiviin sopivaksi?

 

Jeesus ja apostolit heprealaisen maailmankuvan perustalla

Jeesus, synnyttyään Juudan sukukuntaan, tuli tietenkin heprealaisesta kulttuurista. Myös apostolit tulivat samasta kulttuurista, ja todennäköisesti he olivat kaikki juutalaisia (vaikka joillakin oli kreikkalaisia nimiä), sillä Jeesus lähetti heidät aluksi julistamaan evankeliumia, parantamaan sairaita jne. juutalaisten keskuuteen (Matt. 10:6). Todennäköisesti juutalaiset eivät olisi ottaneet heitä vastaan, mikäli sanansaattajat olisivat olleet pakanoita.

Väittelyissä Jeesuksen ja fariseusten välillä ei koskaan ollut kyse sapatinviettopäivästä vaan Sapatin vieton sisällöstä. Jeesus siis vietti oikeaa päivää. Jeesus kuoli perjantaina. Päivä, jonka Hän lepäsi haudassa, oli lauantai. Hän vietti Sapattia jopa kuolemassaan. Jokainen evankeliumi on samaa mieltä siitä, että Jeesus nousi ylös viikon ensimmäisenä päivänä (Matt. 28:1; Mark. 16:2; Luuk. 24:1; Joh. 20:1), joka on sunnuntai.

Sen lisäksi, että apostolit elivät heprealaisen maailmankuvan mukaan, Apostolien teoista selviää, että Paavali ja hänen työtoverinsa pitivät seitsemännen päivän (Ap.t. 17:2; 13:14; 16:13; 18:4). Yleisimmät kohdat Uudessa testamentissa, joita käytetään sen väitteen tueksi, että sunnuntai olisi käytännössä syrjäyttänyt Sapatin, ovat seuraavat.

Ap.t. 20:7-12 kertoo, että kristityt kokoontuivat murtamaan leipää viikon ensimmäisenä päivänä (sunnuntaina), joka näin ehkä viittaisi ehtoollisen viettämiseen ja jumalanpalvelukseen. Tämä ei kuitenkaan todista mitään, sillä alkuseurakunnan kerrotaan murtaneen leipää yhdessä joka päivä (Ap.t. 2:46).

Joh. 20:19:ssa niin ikään kerrotaan opetuslasten olleen koolla viikon ensimmäisenä päivänä. Jakeen yhteydessä ei kuitenkaan mainita, että he olisivat pitäneet jumalanpalvelusta. Heidän kerrotaan olleen koolla, koska ”he pelkäsivät juutalaisia”. Kaiken lisäksi, Emmauksen matkalta palattuaan, he kokoontuivat lauantai-iltana, jolloin juutalaisen ajanlaskun mukaan alkoi viikon ensimmäinen päivä (Luuk. 24:13-49; Joh. 20:19-23), ja jatkoivat läpi yön; joten kyseessä ei ollut normaali käytäntö.

1. Kor. 16:2:ssa kehotetaan, että seurakuntalaisten olisi varattava rahaa viikon ensimmäisenä päivänä, joka joidenkin mielestä viittaa jumalanpalveluksessa kerättävään kolehtiin. Paavali kuitenkin sanoo, että jokaisen olisi laitettava syrjään rahaa kotonaan (VKR) heti viikon ensimmäisenä päivänä, etteivät he tuhlaisi Jerusalemin kristittyjen avustamiseen tarkoitettuja varoja viikon aikana.

Mutta, eikö Ilm. 1:10 sisällä uutta teologiaa, kun Johanneksen kerrotaan saaneen näkynsä ”Herran päivänä”. Tämä jae ei kerro viikonpäivästä mitään. Muualla Raamatussa viikon ensimmäistä päivää sanotaan aina viikon ensimmäiseksi päiväksi, ei koskaan Herran päiväksi. Todennäköisesti ”Herran päivä” viittaa Johanneksen näkyjen lopunajalliseen luonteeseen, tai Sapattiin, sillä Jeesus sanoi olevansa ”sapatin Herra” (Mark. 2:28). Sunnuntaita ei kutsuta Raamatussa edes ylösnousemuspäiväksi tai ylösnousemuksen juhlapäiväksi, vaan aina viikon ensimmäiseksi päiväksi. Ilm. 1:10 kohtaa ei siis voida pitää uuden teologian sanansaattajana ilman suuria ongelmia.

Ehkä merkittävin teologinen kohta Uudessa testamentissa, jota käytetään sen puolesta, että seitsemäs päivä olisi kumottu, on Kol. 2:16. Koska tämä jae on niin tärkeä, sitä käsitellään erikseen Sapattia käsittelevän artikkelisarjan toisessa osassa: Onko seitsemännen päivän lepopäivä kumottu? Kol. 2:16.

Jotkut väittävät, että Paavalin, Jaakobin ja Pietarin kirjeistä käy ilmi, että alkuseurakunnassa olisi ollut kaksi eri lahkoa: Sapattia viettävät juutalaiskristityt sekä sunnuntaita viettävät pakanakristityt tai ”kreikkalais-roomalaiset kristityt”. Tälle väitteelle ei kuitenkaan löydy pohjaa Raamatusta. Juutalaiskristityt sekä hellenisti- / pakanakristityt pitivät apostolien aikana yhtä. Esim. Ap.t. 13:42 lukee: ”Kun juutalaiset lähtivät synagogasta, pakanat pyysivät Paavalia ja Barnabasta puhumaan näistä asioista seuraavanakin sapattina.” (KJV, oma käännös) Jae osoittaa, että pakanakristityt kokoontuivat myös Sapattisin, ja yhdessä juutalaistenkin kanssa. Riitoja esiintyi, mutta apostolit eivät niiden johdosta perustaneet uusia ryhmiä, vaan he ymmärsivät totuuden tärkeyden kansaa sitovana tekijänä. He pyrkivät ahkerasti löytämään totuuden ja julistamaan sitä. Tämän vuoksi esim. Paavalin ja Pietarin erimielisyydet uuden liiton ehdoista löysivät yhteisen sävyn Jerusalemin kokouksessa. Pietari hyväksyi hellenistikristityt seurakuntaan ilman ympärileikkausta. Paavali tuli yhteisymmärrykseen myös Jaakobin kanssa ja suoritti jopa juutalaisia rituaaleja (Ap.t. 21:17-26; myös 18:18). Lisäksi Paavalin ja Pietarin välisessä riidassa oli kyse seremonialaista, ei Sapatista tai Kymmenestä käskystä yleensä.

Ensimmäisen Jerusalemin kokouksen jälkeen Paavalille ja Barnabakselle, kyllä, tuli riitaa, mutta se ei liittynyt lakiin, eikä muutenkaan teologisiin erimielisyyksiin. Paavali työskenteli Markuksen kanssa ja ajautui hänen kanssaan erimielisyyteen, koska Markus ei ollut halunnut lähteä työhön, joka johti Paavalin ja Barnabaksen erimielisyyteen, koska Markus ja Barnabas olivat serkuksia (Ap.t. 12:25; 13:13; 15:37-40; Kol. 4:10). Paavalin ja Barnabaksen välit näyttävät parantuneen, koska jokunen vuosi tapauksen jälkeen Paavali kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille: ”Olemmeko minä ja Barnabas ainoat, joiden on tehtävä ansiotyötä?” (9:6) Myös Paavalin ja Markuksen välit paranivat (Filem. 24; Kol. 4:10). Raamatun mukaan Barnabas ei perustanut uutta lahkoa, sillä Barnabaalla ei olisikaan ollut syytä perustaa uutta ryhmää, ellei hänen teologiansa olisi ollut erilainen; koska henkilökohtaiset riidat voidaan Jeesuksen mukaan sopia (Matt. 18:21-35), mutta jyrkät teologiset eriävyydet eivät voi käydä käsikädessä, sillä ”kulkeeko kaksi yhdessä, elleivät ole keskenänsä sopineet?” (Aam. 3:3); ja ”mitä yhteistä on valolla ja pimeydellä?” (2.Kor. 6:14).

Uuden liiton ehdot, mukaan lukien Kymmenen käskyä, johon kuuluu Sapatti, eivät siis erottaneet juutalaiskristittyjä ja pakanakristittyjä eri lahkoiksi vielä apostolien aikana. Oppi oli yhteinen. Kreikkalais-roomalaiset kristityt, vaikka olivatkin pakanuudesta tulleita, eivät vielä muuttaneet heprealaista maailmankuvaa kohti kreikkalais-roomalaista maailmankuvaa. Mutta tämä muutos oli tulossa.

 

Kreikkalais-roomalaisen maailmankuvan tuleminen

Olemme huomanneet, että Raamatusta ei löydy todisteita sille, että Jumala olisi muuttanut lepopäivän toiseen ajankohtaan. Useat merkittävät kristityt vaikuttajat ovat myöntäneet, että sunnuntain pyhittämistä ei löydy Raamatusta. Katolinen kardinaali James Gibbons sanoi: ”Voit lukea Raamatun ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan asti etkä löydä ainuttakaan riviä, jossa annettaisiin valtuudet sunnuntain pyhittämiselle. Raamattu vahvistaa lauantain uskonnollisen vieton.” (Gibbons, The Faith of Our Fathers, 47th rev. ed. (Baltimore: John Murphy & Co., 1895), 111, 112 [lainattu ja käännetty kirjassa Tunnustuskirjana Pyhä Raamattu, 289]) Palkitussa tutkielmassa The Lord’s Day, baptisti tohtori A. E. Waffle kirjoittaa: ”Ei ole todistettu, että apostolit Kristuksen kuoleman jälkeen olisivat ruvenneet pyhittämään viikon ensimmäistä päivää lepopäivänä. Muutos tapahtui vasta myöhemmin vähitellen.” (lainannut ja kääntänyt Soisalo, 127)

Historiallinen syy muutokselle on se, että Roomassa kuohui vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan. Juutalaisia alettiin vainoamaan, jonka johdosta osa kristityistä halusi painottaa sitä, että he eivät ole juutalaisia pitämällä sunnuntaita ja/tai lopettamalla Sapatinvieton (Bacchiocchi, 169–185). Dies Dominissa viitataan juuri niihin kirkkoisiin, jotka kirjoittivat juutalaisuutta vastaan, joista mainittakoon kolme merkittävää: Justinos Marttyyri, Barnabas (Alexandrialainen) ja Ignatius Antiokialainen (Dies Domini, kohdat 23, 27, 46, ref. 26, ref. 100; Bacchiocchi, 179–189, 213–235). Sapatin hylkiminen ja sunnuntain korottaminen alkoivat siis vasta toisella vuosisadalla juutalaisvastaisuuden vanavedessä Roomassa (aiheesta enemmän artikkelissa: Paaviuden nousu kirkkohistoriassa).

Muutokseen vaikutti suuresti tietyn kristillisyyden haaran raamatuntulkinta, joka perustui kreikkalais-roomalaiselle maailmankuvalle. Seuraavaksi käsitellään tarkemmin tämän maailmankuvan sisältöä ja verrataan sitä heprealaisen maailmankuvan sisältöön.

 

Narratiivien alku, loppu, ja merkitys

Katolinen kirkko perustaa oppinsa sunnuntaista yhtenäiselle narratiiville. Johannes Paavali II kirjoittaa, että Kristuksen ylösnousemuksen päivä on maailman alun, pelastushistorian huippukohdan ja maailmanlopun täyttymyksen odotuksen ilmoitus (Dies Domini, kohta 18). Sunnuntai on siis tietyssä mielessä narratiivin keskus.

Kun tarkastellaan suuren kertomuksen alkua, naturalistinen kertomus ei pidä Raamatun luomiskertomusta totena tai kirjaimellisena, vaan se uskoo pitkään aikajaksoon tai pitkiin aikajaksoihin maailmankaikkeuden kehityksessä. Raamattu kuitenkin sanoo, että Jumala loi kaiken kuudessa kirjaimellisessa päivässä juuri siinä järjestyksessä, kuin nuo päivät on mainittu ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki Raamatussa tulee tulkita kirjaimellisesti, mutta luomisviikko on selkeä historiallinen kertomus, sillä 1. Moos. 2:4:ssä ilmenee sana תּוֹלֵדוֹת (toledot), joka tarkoittaa alkua, sukulinjaa, sukupolvien syntyhistoriaa tai syntymäjärjestystä (Holladay, Hebrew and Aramaic Lexicon of the OT). Voidaan siis sanoa, että kyseisellä sanalla on todennäköisesti seuraava merkitys luomiskertomuksessa: ”historiallinen syntymäjärjestys” eli historiallinen luomisjärjestys. Luomiskertomusta ei olekaan kirjoitettu runolliseen vaan proosalliseen muotoon (Walter Kaiser and Joseph Pipa in Gulley, 43). Mikäli päivät eivät ole kirjaimellisia, lepopäiväkään ei ole kirjaimellinen, sillä Jumala selvästi viittaa kirjaimellisiin päiviin lepopäiväkäskyssä, joka osoittaa luomisviikkoon niiden alkuperänä (2. Moos. 20:8–11). Päivää merkitsevä sana יוֹם (yom [lausutaan: ”jom”) jokaisen luomispäivän yhteydessä tarkoittaa kirjaimellista päivää sen yksikkömuodon ja kirjallisen rakenteen vuoksi (Robert McCabe in Gulley, 47–48). Lisäksi päivien päätteeksi toistuu rakenne: ”ja tuli/on ilta ja tuli/on aamu” + päivän numero. Mooseksen kirjan luomisjärjestyksessä kasvillisuus luodaan ennen aurinkoa, mutta kreikkalais-roomalaisessa/naturalistisessa narratiivissa kasvillisuus kehittyy vasta auringon muodostumisen jälkeen. Täten kahden suuren kertomuksen, heprealaisen maailmankuvan ja kreikkalais-roomalaisen maailmankuvan alut ovat erilaiset.

Myös suurten kertomusten loput ovat erilaiset. Dies Dominissa sanotaan, että sunnuntai on kahdeksas päivä, joka tarkoittaa sitä, että se on kuin ”sinetti” uudelle luomakunnalle ja ikuisuudelle taivaassa (kohdat 23–26, 75, 84). Mielenkiintoisesti tällainen ajattelu pohjautuu osittain kreikkalaiseen maailmankuvaan, jonka johdosta kreikkalaisen filosofian kyllästämä kristillisyys ei usko, että Jumala ennallistaisi maailman sellaiseksi paratiisiksi ihmisen asua, niin kuin oli ennen syntiinlankeemusta, vaan se uskoo, että ihmiset menevät (tai ”sielu” menee) kuoleman jälkeen joko suoraan taivaaseen tai suoraan helvettiin (tai kiirastuleen). Taivaassa on kreikkalaisen filosofian (platonilaisuuden) paratiisi, sillä se uskoo, että lopulta ajattomuus syrjäyttää ajan (Dies Domini, kohdat 37, 84).

Lepopäivän merkitys siis nivoutuu läheisesti koko pelastussuunnitelmaan ja sen eskatologiaan (oppiin viimeisistä tapahtumista). Heprealaisen maailmankuvan (Raamatun) mukaan ihmisellä ei ole ikuista sielua tai ihminen ei saa suoraan kuoleman jälkeen ikuista sielua, vaan kuolemassa ihmiskokonaisuus (henki + ruumis = sielu) hajoaa, jolloin henki palaa Jumalan luo ja ruumis maatuu. Kuoleman jälkeen ihmistä yksinkertaisesti ei ole enää olemassa. Ylösnousemuksessa henki ja ruumis tuodaan jälleen yhteen. Vain Jumala on kuolematon (1.Tim. 6:16) ja ihminen on riippuvainen Jumalasta, elämän Lähteestä. (Lue enemmän ihmisen koostumuksesta [antropologiasta] sekä kuolemasta ja kuoleman jälkeisestä elämästä artikkeleista: Kuoleman arvoitus ja Helvetti Raamatussa.)

Raamatun mukaan uusi Jerusalem on taivaassa, mutta se laskeutuu maan päälle, jolloin Jumala ennallistaa tämän maailman paratiisimaiseen tilaan (Ilm. 21:1–27—22:1–5). Kun ihmiskunta menetti paratiisin ihanuuden, Jeesus palauttaa ihmiskunnan ja maapallon vähintäänkin alkuperäiseen loistoonsa. Hän sanoo niille, jotka ottavat Hänet ja Hänen arvonsa vastaan sydämeensä: ”Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti” (Matt. 25:34 VKR) Maailman alusta asti Sapatti on ollut olemassa luomistyön sinettinä ja osana paratiisielämää; ja se tulee olemaan sellaisena halki ikuisuuden (Jes. 66:22–23).

Sapatti on Jumalan ikuisen liiton merkki. Kun lepopäivä nivoutuu läheisesti suuren kertomuksen pelastussuunnitelmaan, se liittyy erittäin läheisesti myös pelastuksen sisältöön.

 

Sapatin liitto vai sunnuntain liitto

Niin kuin todettiin, kreikkalainen filosofia ja maailmankuva tuli raamatullisen maailmankuvan tilalle antiikin kristillisessä maailmassa. Väitetään, että sunnuntai asetettiin ylösnousemuspäivän muistoksi jo apostolisella ajalla, vaikka väitteelle ei löydy kestävää tukea Raamatusta. Jeesuksen ylösnousemukselle asetettiin kyllä muistomerkki, mutta se ei ole erityinen päivä; upotuskaste on merkkinä Herran kuolemalle ja ylösnousemukselle (Room. 6:4). Sitä paitsi Jeesuksen verenvuodatus on yhtä tärkeä kuin Hänen ylösnousemuksensa. Tulisiko meidän viettää myös perjantaita pyhänä? Raamatusta ei löydy sellaistakaan asetusta.

Itse asiassa, kristityillä on kyllä vapaus kunnioittaa Jumalaa ja Hänen tekojaan oli sitten perjantai tai sunnuntai. Oikeastaan Jumala toivoo, että Häntä palvotaan ja palvellaan joka päivä, mutta se ei silti muuta alkuperäistä lepopäivän ajankohtaa Jumalan laissa. Vaikka siis pitäisikin erityisiä juhlapäiviä, niin kuin vaikka pitkäperjantain Jumalan kunniaksi, tulisi silti pitää Herran Sapatti varsinaisena pyhänä, ensimmäisenä ja tärkeimpänä ja erityisenä sinettinä siitä, että kuuluu Herralle siksi, koska se on kirjoitettu Jumalan ikuiseen lakiin: Jumalan ikuiseen liittoon, jonka arvovaltainen merkki on Sapatti lain sydämessä.

Olemme huomanneet, että heprealainen narratiivi eroaa kreikkalais-roomalaisesta narratiivista. Sekä niiden alku että loppu ovat erilaisia, ja Sapatilla on erityinen merkitys tämän eron tekemisessä. Jopa narratiivien huippukohta on erilainen. Tämä huippukohta on pelastus ja pelastuksenliitto.

Jumalan ikuisen liiton perustana on Hänen ikuinen lakinsa (5. Moos. 9:9; Ps. 119:89, 142, 160; lue enemmän artikkeleista: Laki—osa 1 ja osa 2). Ehtoollinen on uuden liiton eli ikuisen liiton merkki ja muistomerkki Jeesuksen Golgatalla suoritetusta sovitustyöstä (1. Kor. 11:23–26). Kaste taas on ylösnousemuksen ja uudestisyntymisen merkki uudessa liitossa. Golgatan uhri syrjäytti vanhan liiton esikuvalliset uhrit, ja kaste tuli ympärileikkauksen tilalle ulkoisena merkkinä Jumalan kansaan kuulumisesta. Jeesus kuoli perjantaina ja nousi ylös sunnuntaina. Väliin jäävä lauantai vaikuttaa ikään kuin yhdistävän nuo kaksi päivää, ollen keskimmäinen noista päivistä ja täten myös liittyen niihin ja niiden merkityksiin. Voidaan siis sanoa, että ehtoollinen, Sapatti ja kaste ovat uuden liiton merkkejä, vaikka Sapatti oli myös vanhan liiton aikana. Uusi liitto onkin ikuinen liitto, sillä se perustuu Jumalan ikuiseen vanhurskauteen; siksi Sapatti erityisesti on merkkinä Jumalan ikuisen liiton jatkuvuudesta. Se yhdistää toiset uuden liiton merkit Jumalan ikuiseen pelastussuunnitelmaan aina paratiisista alkaen, aina ikuisuuteen asti. Vaikka Jumala solmi useita ja erilaisia liittoja Vanhan testamentin aikana, yksi ikuinen liitto lävistää kaikki liitot ja koko Raamatun (lue enemmän artikkelista: Laki—osa 2: liitot). Kaikki kolme: ehtoollinen, Sapatti ja kaste liittyvät aikaan: ne ovat merkkejä Jumalalle kuulumisesta, joka tulee ilmi ajassa. Jeesus on Jumala meidän kanssamme, ajassa. Myös ikuisuus on aikaa, ei ajattomuutta, niin kuin kreikkalais-roomalainen maailmankuva katsoo sen olevan.

Ikuisen liiton sydämessä on Sapatti, sillä seitsemäs päivä julistaa sekä Jumalan lain pysyvyyttä että Jumalan vanhurskautta. Sekä vanhurskauttaminen (Golgatan perusteella) että uudestisyntyminen (kuoleman teoista nousu uuteen elämään) perustuvat sekä Jumalan lakiin että Jumalan vanhurskauteen, sillä Jumalan valmistama pelastus pohjautuu Hänen tekemäänsä liittoon sekä Jeesuksen että ihmiskunnan kanssa. Jeesus onkin ihmiskunnan Edustaja (Room. 5). Sapatti on ikuisen liiton merkki, sillä se julistaa valmista pelastustyötä, jonka Jeesus suoritti. Jumalan Pojan ikuisen hengen voimalla Jumalan vanhurskaus täytettiin Golgatalla (Hepr. 9:14). Tämä on ikuinen evankeliumi (Ilm. 14:6). Ilm. 14:7 kertoo, mitä tuohon ikuiseen evankeliumiin kuuluu. Se sanoo: ”Pelätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia – – hänen tuomionsa aika on tullut! Kumartakaa häntä, joka on luonut taivaan, maan ja meren ja vesien lähteet.” (KR92) Jae viittaa suoraan sapattikäskyyn. Neljäs käsky (2. Moos. 20:8-11) ja Ilmestyskirjan 14:6-7 julistavat, että Jeesuksen veren kautta pelastetut viettävät viikon seitsemättä päivää merkkinä siitä, että Jumalalle kuuluu kaikki kunnia maailmankaikkeuden Luojana ja ihmiskunnan Lunastajana.

Kun juutalaiset opettajat syyttivät Jeesuksen opetuslapsia Sapatin rikkomisesta heidän koottuaan tähkäpäitä ja syötyään niitä, Jeesus vastasi näille opettajille, että myöskään Sapattina pyhäkössä palvelusta toimittavat papit eivät rikkoneet Sapattikäskyä (Matt. 12:5). Jeesus siis vahvisti Sapatin pysyvän tarkoituksen lunastuksen merkkinä, sillä papit ”suorittivat menoja, jotka viittasivat Kristuksen lunastavaan voimaan” (White, 263), ja opetuslapset olivat tämän Kristuksen lunastavan voiman julistuksen jatkajia, sillä Jeesus rinnasti pappien aseman opetuslasten asemaan (katso myös 1. Piet. 2:9).

Seitsemäs päivä, joka alkaa perjantain auringonlaskusta ja päättyy lauantain auringonlaskuun (3. Moos. 23:32), on siis Jumalan asettama sinetti Hänen luomis- ja lunastustyölleen. Se julistaa Jumalan vanhurskautta, joka luetaan syntisen hyväksi taivaan temppelissä itse Kaikkivaltiaan kasvojen edessä. Vanhurskauttaminen tarkoittaa sitä laillista tointa, jonka Jumala tekee taivaan pyhäkössä niiden yksilöiden hyväksi, jotka tahtovat ottaa Jeesuksen sijaisvanhurskauden vastaan (Room. 4:25; Hepr. 2:16; 4:14-16; 5:1-6; 6:19-20; 7:25; 8:1, 2, 12; 9:14; 1. Joh. 2:1-2). Kun yksilö tunnustaa syntinsä suoraan Jumalalle Jeesuksen veren välityksen kautta ja tunnustaa kykenemättömyytensä pelastukseen omin voimin ja syntisessä tilassaan, Jumala antaa hänelle laillisen oikeuden olla Jumalan lapsi. Tämän jälkeen hän syntyy uudesti ottamalla Pyhän Hengen sydämeensä, jonka merkkinä toimii kaste. Jumala siis omalla auktoriteetillaan pelastaa ihmisen. Mutta, Hänen auktoriteettinsa on kyseenalaistettu.

 

Kenen auktoriteetti on voimassa?

Sapatti on siis ikuisen liiton merkki, julistaen Jumalan auktoriteettia luomisessa ja pelastuksessa. Myös Dies Domini puhuu ikuisesta liitosta, mutta se asettaa sunnuntain sen merkiksi ja auktoriteetin merkiksi. Paavikunta perustaa oppinsa lepopäivän viettämisestä siihen, että Sapatti oli vain vanhan liiton väliaikainen esikuva, kun sunnuntai kuuluu uuteen ja ikuiseen liittoon (Dies Domini, kohta 13). Sapatti kuitenkin asetettiin jo lumisessa, joten se ei ole väliaikainen esikuva. (Enemmän siitä, oliko Sapatti vain esikuvallinen asetus artikkelissa: Onko seitsemännen päivän lepopäivä kumottu? Kol. 2:16.)

Joka tapauksessa kreikkalais-roomalainen pelastusoppi perustuu ihmisteoilla vanhurskautumiseen, jolloin sunnuntai on ihmisen omavanhurskauden ja ihmisen auktoriteetin merkki. Tämä väite on puolustettavissa sillä, että ensinnäkin sunnuntai on erityinen sakramentti, joka perustuu paavikunnan (merkittävimmän kreikkalais-roomalaisen kristillisyyden perinteen vaalijan) väitteeseen siitä, että kirkon (ihmisten) kautta vanhurskautuu sakramentissa, vaikka, niin kuin todettiin, todellisuudessa ainoastaan Jeesuksen veren hyväksilukemisen kautta taivaan pyhäkössä vanhurskautuu. Toiseksi, Sapatti julistaa Jumalan luomistyötä ja sen sisältöä kuudessa kirjaimellisessa päivässä sekä lepoa uudessa maassa, jonka Jumala luo, mutta sunnuntai on merkki sekä paratiisista taivaassa että ihmisen arvojen ja uskomuksien perustalle luodusta uudesta maasta, jonka ihmiset luovat tässä ajassa, ja jossa ihmiskunta pelastuu kollektiivisella sulautumisella pan(en)teistiseen yhteiseen solidaariseen henkeen, eli kosmiseen ”Kristukseen” (Cooper, 156–159) sunnuntain sakramentissa ja auktoriteetissa. Todellisuudessa solidaarisuuden ja rakkauden tulee käydä käsi-kädessä Raamatun totuuden kanssa, muuten se ei perustu heprealaiseen maailmankuvaan (Joh. 16:13; Ef. 4:15).

Toiseksi, kreikkalais-roomalainen maailmankuva perustuu ihmisen auktoriteetille siksi, kun sen toimintapiirissä ihminen itse väittää tietävänsä kuinka Jumala loi kaiken, muuttaen näin Jumalan Ilmoitusta. Auktoriteetti päätyy tiedemiehille ja (teististä) evoluutiota sekä naturalistista suurta kertomusta kannattaville teologeille, kun useat kirkot/kristilliset yhteisöt tunnustavat tätä valtavirtatieteen narratiivia. Kyseinen (teistis-)materialistinen myytti pohjautuu kreikkalais-roomalaiseen maailmankuvaan mm. siksi, koska se on pan(en)teistinen ja jo kreikkalaisilla oli saman tyyppisiä materialistis-pan(en)teistisia käsityksiä (vertaa esim. Brian Swimmen kosmologiaa ja Pierre Teilhard de Chardinin evoluutiivista pan(en)teismia platonilaiseen pan(en)teismiin; Swimme, luku 10; Swimme & Berry, 17–23, 44, 163, 266; Cooper, luku 2, 162; katso myös The Greek materialists: Thales, Anaximander, and Anaximenes).

Heprealaisen maailmankuvan kyllästämä Raamattu on kokonaisuus, jossa Vanha testamentti selittää Uutta testamenttia ja Uusi testamentti selittää Vanhaa testamenttia, sillä Jumalan totuus ja pelastussuunnitelma ovat johdonmukainen kokonaisuus. Sama Pyhä Henki on innoittanut molemmat testamentit (2. Tim. 3:16 KJV; 2. Piet. 1:21). Roomalainen maailmankuva taas luottaa ensin ihmisauktoriteetteihin ja vasta toiseksi Raamattuun, tai nostaa ihmisauktoriteetin Raamatun rinnalle. Katolinen kirkko pitää naturalistista/evolutiivista narratiivia mahdollisena (Adam, Eve, and Evolution). Voidaan sanoa, että Evankelisluterilainen kirkko menee askeleen pidemmälle, kun se toteaa:

”Luterilainen kirkko ei katso evoluutioteorian luonnontieteellisenä selitysmallina olevan ristiriidassa luomisuskon kanssa. Luomisusko on kokonaisvaltainen uskonnollinen tulkinta elämän ihmeestä ja sen synnystä. Evoluutioteoria on totena pidetty luonnontieteellinen selitysmalli lajien kehittymisestä.” (Suomen Ev. lut. kirkko—Evoluutio)

Kolmas asia, jossa ihmisen auktoriteetti syrjäyttää Jumalan arvovallan on se, kun Sapatti muutettiin sunnuntaille ihmisen, ei Jumalan, auktoriteetin toimesta. Asia käy ilmi Trenton konsiilissa (kirkolliskokouksessa), jossa Gaspare de Fosso, Reggion arkkipiispa, lausui:

”Kirkon arvovalta käy siis mitä selvimmin ilmi Raamatun kirjoituksista: vaikka kirkko toisaalta suosittelee niitä, selittää niiden olevan jumalallista alkuperää ja tarjoaa niitä meidän luettavaksemme, – – toisaalta kuitenkin Raamatun sisältämät lain käskyt, joita Herra opetti, ovat lakanneet olemasta voimassa saman arvovallan (kirkon) toimesta. Sapatti, kaikkein kunniakkain päivä laissa, on muutettu Herran päiväksi.– – Nämä ja muut samankaltaiset asiat eivät ole lakanneet Kristuksen opetuksen tähden (sillä hän sanoi tulleensa täyttämään lakia, ei kumoamaan sitä), vaan ne on muutettu kirkon arvovallalla.” (Gespare [Ricciulli] de Fosso, Address in the 17th Session of the Council of Trent, January 18, 1562, in Mansi, Sacrocum Conciliorum, vol. 33, cols. 529, 530, as trans. in SDA Bible Student’s Source Book, rev. ed., 887 [lainattu ja käännetty kirjassa Tunnustuskirjana Pyhä Raamattu, 292].)

Olemme huomanneet, että heprealainen maailmankuva perustuu Jumalan ikuiseen lakiin ja Sanaan, mutta kreikkalais-roomalainen maailmankuva perustuu ihmisen ”lakiin ja sanaan”. Voidaan siis sanoa, että heprealainen maailmankuva on laadullisesti parempi kuin kreikkalais-roomalainen maailmankuva.

 

Kokeile heprealaista maailmankuvaa

Heprealainen maailmankuva on käytännönläheinen. Usko ei ole vain pään tietoa tai teorioita, vaan se näkyy käytännössä (Jaak. 2:14–26). Jumalan pelkääminen ikuisessa evankeliumissa tarkoittaa sitä, että meidän tulisi ottaa Jumala ja Hänen Sanansa tosissaan ja ottaa askel eteenpäin uskon tiellä. Meillä on valinnanvapaus palvella Jumalaa Hänen Sanansa mukaisesti; ja valintojemme perusteella meidät tuomitaan (Room. 2:6). Miksi emme ottaisi vaarin Hänen Sanansa totuuksista?

Ellet jo vietä seitsemättä päivää, etkö sinäkin tahtoisi julistaa Herramme hyvyyttä ja huolenpitoa viettämällä tuota juhlapäivää, jonka Taivaan Isä on antanut meille lahjaksi ja henkiseksi ja ruumiilliseksi terveydeksi? Lepopäivä on todellakin lahja, joka luotiin ihmistä varten, ei ihminen lepopäivää varten. Koska Sapatti on uskonvanhurskauden merkki, saat levätä Jeesuksen vanhurskaudessa, rakkaudessa ja armossa!

Kannattaa kokeilla! Jumala itse lupaa, että jos tahdot etsiä Hänen teitään, Hän johdattaa sinua yhä syvemmälle Hänen tuntemisessaan, läheisyydessään, rakkaudessaan ja totuudessaan. Jeesus sanoo: ”Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.” (Joh. 7:17 KR92) Sillä ”vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka” (Sananl. 4:18 VKR).

”Näin sanoo Herra, sinun lunastajasi, Israelin Pyhä: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka opetan sinulle, mikä hyödyllistä on, johdatan sinua sitä tietä, jota sinun tulee käydä. Jospa ottaisit minun käskyistäni vaarin, niin olisi sinun rauhasi niinkuin virta ja sinun vanhurskautesi niinkuin meren aallot.” (Jes. 48:17–18 VKR)

 

 

Lähteet

 

Apostolic Letter Dies Domini of the Holy Father John Paul II to the Bishops, Clergy and Faithful of the Catholic Church on Keeping the Lords Day Holy. Vatican.va. 1998. http://www.vatican.va/content/john-paul-ii/en/apost_letters/1998/documents/hf_jp-ii_apl_05071998_dies-domini.html.

Bacchiocchi, Samuele. From Sabbath to Sunday: A Historical Investigation of the Rise of Sunday Observance in Early Christianity. Rome: The Pontifical Gregorian University Press, 1977.

Cooper, John W. Panentheism: The Other God of the Philosophers. Nottingham: IVP, 2007.

Gulley, Norman R. Creation, Christ, Salvation. Vol. 3 in Systematic Theology. Berrien Springs, MI: Andrews University Press, 2012.

Holladay, William L. A Concise Hebrew and Aramaic Lexicon of the Old Testament: Based upon the Lexical Work of Ludwig Koehler and Walter Baumgartner. Leiden: Brill, 2000. BibleWorks, v.10.

Soisalo, Kaarle. Kaksi lepopäivää: kumpi on oikea? Raamatullis-historiallinen tutkielma. Filantropinen yhdistys aikain vartija Ry. Lahti: Etelä-Suomen Sanomain Kirjapaino Oy, 1939.

Swimme, Brian. Hidden Heart of the Cosmos. Revised Edition. New York: Orbis Books, 2019. Kindle edition.

Swimme, Brian, and Thomas Berry. The Universe Story. London: Arkana, 1994.

Tunnustuskirjana Pyhä Raamattu: Näin Seitsemännen päivän adventistit ymmärtävät Raamatun opetuksen. Toinen painos. Alkuperäisteos Seventh-day Adventists Believe …. Suom. Olavi Rouhe. Tampere: Kirjatoimi, 1995.

White, Ellen G. Aikakausien toivo. Tampere: Kirjatoimi, 1972.