Harhaopit varhaisessa kirkkohistoriassa

Varhaisen kristinuskon (nk. varhaisten kirkkoisien ajan) teologia alkoi muotoutumaan sen hetkisten opillisten väittelyiden pohjalta. Ennen tätä, Jeesuksella ja apostoleilla oli tietty sanoma. Paavalin ja Johanneksen kirjeistä käy kuitenkin ilmi, että evankeliumin sanomaa ja ymmärrystä Jumalasta pyrittiin muuttamaan jo heidän aikanaan, ja sitä tultaisiin turmelemaan heidän kuolemansa jälkeenkin. Paavali sanoi: ”Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa. ” (Ap.t. 20:29-30) Puolestaan Johannes kirjoitti: ”Lapseni, viimeinen aika on käsillä. Te olette kuulleet, että on tulossa Antikristus, ja niin onkin nyt monia antikristuksia ilmaantunut. Tästä me tiedämme, että viimeinen aika on käsillä. He ovat lähtöisin meidän joukostamme, mutta he eivät olleet meidän joukkoamme. Jos he olisivat kuuluneet meihin, he olisivat pysyneet keskuudessamme. Mutta täytyihän käydä ilmi, etteivät kaikki kuulu meihin.” (1. Joh. 2:18-19)

Evankeliumin sanoma (sisältäen VT:n sanoman) Jeesuksessa oli siis alkujaan selkeä, mutta Paavalin ja Johanneksen mukaan jotkut henkilöt tarkoituksen mukaisesti muuttivat sen sisältöä. Joka tapauksessa, koska kyse on Jumalan sanomasta, ei sitä voi ihminen muuttaa; ja Hän pitää huolen, että myös puhdas sanoma säilyy. Pyhän Hengen avulla Raamatun sanoma on looginen; ja sen loogisuuden voi päätellä myös ihmisen sisäisen tiedostamisen kautta tarkaillessa elämää, koska Raamatussa kerrotaan koko elämän ja kuoleman tarina ja pelastushistoria. Ajattelun perustan tulisi kuitenkin olla Raamatussa, ei ihmisen tavoissa tulkita tekstiä ja todellisuutta. Antiikin filosofisen ilmapiirin tietty suuntaus juuri pyrki etsimään, Platoninkin mainitsemia, maailmanjärjen ikuisia ja muuttumattomia ominaisuuksia tai niiden lähdettä.

Uuden liiton teologia ei hävinnyt, vaan ihmiset huomasivat sen ainutlaatuisuuden ja kannattelivat sitä. Puhdas sanoma ei voinut hävitä myöskään sen pitkien juurien takia; Vanhalla Testamentilla on tuhansia vuosia pitkät juuret ja Uusi testamentti perustuu sille, sekä päin vastoin. Teologinen ilmapiiri oli siis yhtä todellista, keskustelevaa (kiivaasti väittelevää sen ajan hengen mukaan) ja konkreettista kuin esim. nykyaikainen yliopistomaailma voi ihanteellisesti olla. Keskustelevaan ilmapiiriin oli vaikuttanut myös kreikkalainen filosofia ja sen akateeminen pohja. Joka tapauksessa, koska Raamatun mukaan maailmassa on olemassa pahan voimat ja kaikki ihmiset eivät Raamatun valoa hyväksy, enemmistön päätökset teologian suunnasta alkoivat omaksua enemmistön käsityksiä kereikkalaisesta filosofiasta ja pakanallisista jumalanpalvelustavoista. Ihmiset alkoivat muovata Jeesuksen ja apostolien oppia omien mieltymystensä mukaan. Tertullianus kirjoittaa jo hänen aikanaan (n. 155-230), että seurakuntaan oli hiipinyt seuraavia harhaopillisia tapoja: kolminkertaisen upotuksen kaste, kuolleille uhraaminen, leivän ja viinin kohtuuton kunnioittaminen ja ristinmerkin tekeminen. Hän sanoo hätkähdyttävän suorasti, että mitään näistä opeista ei löydy Raamatusta; ja, että traditioiden nostaminen Raamatun edelle oli jo saanut ylivallan (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers, s. 262-263, http://docs.adventistarchives.org//docs/PFOF/PFOF1950-V01.pdf#view=fit).

Varhaisen kristillisyyden kiistat liittyivät kuitenkin ennen kaikkea kristologiaan sekä Jumalan olemukseen, niin kuin kolminaisuusoppiin ja Jeesuksen jumaluuteen / ihmisyyteen. Johannes kirjoitti: ”Yksikään henki, joka kieltää Jeesuksen Kristuksen lihaan tulleeksi, ei ole Jumalasta. Sellainen henki on Antikristuksen henki, jonka te olette kuulleet olevan tulossa ja joka jo on maailmassa. ” (1.Joh. 4:3 KJV) Jeesus sanoi mm, että Hän ja Isä ovat yhtä (Joh. 10:30). Jo Vanhassa testamentissa voimme lukea, kuinka Messias tulisi olemaan sekä ”ihmisen pojan kaltainen” (Dan. 7:13) että ”Väkevä Jumala” (Jes. 9:5).

Erittäin tärkeää oli ja on tänäkin päivänä ymmärtää missä määrin Jeesus oli ihminen ja missä määrin Hän oli Jumala ollessaan maanpäällä, koska sen perusteella ihminen saa käsityksen siitä kuinka täydellinen tai mihin ulottuva hänen pelastuksensa on. Käsitys saadaan myös siihen, missä määrin tai missä mielessä ihminen itse voi olla Jumalan ”kaltainen” ja seurata Jumalan tahtoa, sekä missä määrin hän ei voi olla Jumalan kaltainen ja synnitön. Yhtä tärkeää on käsitys Jeesuksen olemuksesta ennen ihmiseksi tuloa. Ymmärrys Ihmisen Pojasta ja Jumalan Pojasta heijastuu koko ihmisyyteen, jumaluuteen ja soteriologiaan sekä koko ihmisen aate- ja ajattelumaailmaan ja teologiaan. Ihminen tajuaa oman olemassaolonsa ainutkertaisuuden. Daavidkin huudahti osuvasti: ”Mikä on ihminen!” (Ps. 8:4) Myös inkarnaatiota syvemmin tutkiessa on sanottava Paavalin tavoin, että ”jumaluuden salaisuus on kiistatta suuri: Jumala ilmoitettiin ihmisruumiissa…” (1.Tim. 3:16 KJV)

Hellenistinen kulttuuri oli erittäin kirjavaa. Siihen oli imeytynyt vaikutteita hyvin monista muinaisista ja sen hetkisistä idän ja lähi-idän uskonnoista sekä esim. Egyptistä. Babylonia oli ihmiskulttuurin alkusija, ja muun kulttuurin ohella myös mystiikka oli saanut alkunsa sieltä ja levinnyt jokaiseen ilmansuuntaan. Antiikin aikaan Aleksandriasta oli muodostunut synkretismin, okkultismin ja spiritismin kehto, josta saatiin vaikutteita. Kreikkalainen filosofia muokkasi muinaisia uskomuksia sekä vallitsevaa järkeilyä omaan muottiinsa monien filosofisten suuntauksien ominaisuudessa. Toisaalta niille kaikille oli ja on yhteistä käsitys ihmisen hengen tai sielun ajattomuudesta ja ruumiin ajallisuudesta. Puolestaan Vanhan Testamentin, Jeesuksen ja apostolien opetuksen mukaan, sekä ihmisen henki että ruumis kuolevat kuolemassa, ja molemmat herätetään yleisessä ylösnousemuksessa kaikille yhteisenä tuomiopäivänä (joka tosin on jaettu kahden eri ihmisryhmän eri ajankohtana tapahtuvaan ylösnousemukseen: pelastettujen ja jumalattomien ylösnousemukseen). Nämä kaksi eri käsitystä ihmisyydestä alkoivat sulautua yhteen antiikin ajan ajattellussa. Vallitsevan hellenistisen kulttuurin synkretismi kohtasi myös kristinuskon opin, ja välien selvittelyltä ei säästytty.

Eräs ensimmäisistä ja varhaisen kristillisen ajan merkittävimmistä harhaopeista, joka liittyi ensisijaisesti Jumalan luonteeseen Vanhassa testamentissa, mutta kuitenkin sivuutti myös oppia kuolemasta ja palasi lopulta soteriologiaan, oli markionilaisuus. Markion (n. 85–160) oli vakuuttunut siitä, että VT:n luojajumala oli oikukas ja itsevaltias tyranni, kun taas Jeesuksen Jumala oli lempeä ja hyväsydäminen ja halusi pelastaa ihmiset ilkeän luojajumalan kynsistä. Markionilaisuudessa Kristus oli esiintynyt vain valeruumiissa, joten ruumiin ylösnousemus kiellettiin.

Merkittävin toisen vuosisadan harhaoppi oli gnostilaisuus. Liike syntyi Syyriassa tai Palestiinassa vallitsevan synkretismin poltteessa, haki voimaa Aleksandrian synkretismistä, ja levisi sitä mukaa Rooman imperiumissa kuin kulovalkea. Gnostilaisuuden haaroja oli useita, ja niitä on usein vaikea eritellä toisistaan. Kuitenkin kaikkien ryhmien opille oli yhteistä ihmisyyden jakaminen ikuiseen henkeen ja ajalliseen ruumiiseen. Gnostilaisuuden mukaan, tämä ihmisen sisällä oleva henki on hyvä ja ruumis on paha. Ruumiista voi sitten pelastua Kristuksen tuoman oikean tiedon (gnosiksen) avulla. Aivan kuin markionilaisuudessa, myös gnostilaisuudessa luojajumala katsottiin pahaksi ja ruumiin ylösnousemus kiellettiin. Gnostilaisuus vaikutti miellyttävän erityisesti aikansa kreikkalais-roomalaisen maailman sivistyneistöä. (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 82; Stark, The Rise of Christianity) Hiukan myöhemmin markionilaisuuden ja gnostilaisuuden piirteet ilmenivät manikealaisuuteena, ”jossa zarathustralaisuus ja buddhalaisuus olivat sekoittuneet kristillisiin elementteihin.” (ibid. s. 128)

Niinpä kristinusko alkoi saada enemmän kasvua myös ”aatelisten” parissa, ja pian kristityksi kääntyi myös itse keisari. Kerrotaan tosin, että Konstantinus kääntyi vain nimellisesti käyttääkseen kristinuskon normatiivista pohjaa pitämään valtakunnan rautaisessa otteessa. Joka tapauksessa, katsottiin parhaaksi yhdistää valtakunta yhdistämällä kristillisiä ja pakanallisia tapoja ja oppeja. Spiritismi loi tälle välineet.

Vallitsevana filosofiana oli keskiplatonismi, joka ei suuresti eronnut gnostikkojen filosofiasta. Tässä filosofisessa maailmassa, raamatullista näkökantaa pyrkivät puolustamaan apologeetit. Erityisesti Aleksandriassa, ja erityisesti kolmannella vuosisadalla, apologeetit pyrkivät selittämään kristinuskoa filosofian avulla (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 89-99). Aleksandriassa oli toisella vuosisadalla voimakas yhteenotto gnostilaisuuden ja apostolisen perinteen (ortodoksisuuden) välillä (ibid. s. 104). Apostolinen perinne voitti, ja Aleksandrian teologit vaikuttivat omalta osaltaan Raamatun kaanonin syntymiseen (ibid. s. 85). Kuitenkin toisen vuosisadan loppupuolella sekä kolmannella vuosisadalla, gnostilaisuus alkoi voittaa alaa. Teologis-filosofisen koulun opettaja Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215) toi esille ajatuksen, että ihminen voi saavuttaa täydellisen yhteyden Jumalaan eettisen puhdistautumisen ja oikean tiedostamisen (gnosiksen) avulla (ibid. s.99). Kyseessä on, jo edelläkin sivuutettu, useista pakanauskonnoista lähtöisin oleva, spiritistinen, mystistä kokemusta painottava uskomus jumaluuden ikuisen hengen asumisesta ihmisessä ja ihmisen kyvystä yhdistyä jumaluuteen kääntymällä sisäiseen etsintään ja mietiskelyyn. Näin syntyi oppi, että sisäisen tiedostamisen kautta ihminen voi itse tulla jumalan kaltaiseksi, joka näin gnostilaisuuden kautta soluttautui kristinuskoon, ja sitä mukaa aiheutti ortodoksisen ja katolisen opin turmeltumisen.

Sekä objektiivinen totuus että subjektiivinen uskonkokemus turmeltuivat. Gnostilaisuus aiheutti epäraamatullisen eksistentialistisen uskonkokemuksen synnyn, joka ilmeni askeesin, pyhiinvaellusmatkojen, pyhäinjäännösten- ja patsaiden palvomisen sekä luostarilaitoksen nousemisena. On ikävää, että tämä sama suuntaus on nykyään jälleen erittäin suosittua. Uskonpuhdistuksen keskitettyä ihmisten katseet Jumalan Karitsaan joka ottaa pois maailman synnin, ja sitä kautta Jumalan antamaan ihmisarvoon perustuvaan yksilöllisyyteen ja omantunnon vapauteen, Ignatius Loyola kehitti vastauskonpuhdistuksena spiritismiin perustuvia hengellisiä harjoituksia ja visualisointia meditointiin. Hänen ihmiskeskeiseen humanismiinsa ja individualismiinsa perustuvia oppilaitoksia ja pienryhmiä on perustettu vastauskonpuhdistuksena jo pitkän aikaa protestantismin nimissäkin; mainitsematta länsimaiseen ajatteluun synkronoituja idän uskontojen mietiskely- ja rukoustapoja.

Origenes (n. 185-252) jatkoi Klemensin spiritististä linjaa (ibid. s. 148). Hän vei Raamatun selitystä tieteellisempään ja skolastisempaan suuntaan ja hän perustikin yliopiston, joka oli ajan korkeimpien tieteellisten vaatimusten tasolla (ibid. s.100). Idän kirkon kolminaisuusoppi määrittyi Origeneen mukaan, jonka mukaan jumaluudessa on kolme selvästi erillistä persoonaa (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 109-110), mutta kuitenkaan Isä ja Poika eivät ole samaa olemusta, vaikka heillä onkin yhtäläinen tahto pelastushistoriassa (Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, s. 46). Origeneellä oli myös omituinen käsitys, että Jumalan Sana (Logos) ja Jeesuksen ”sielu” olivat erillisiä ennen inkarnaatiota (ibid., s. 79).

Puolestaan läntisen teologian merkittävin toisen vuosisadan lopun kolminaisuusopin selittäjä oli Irenaeus (n. 130-202). Hän painotti jumaluuden jokaisen osapuolen samaa olemusta sekä Jumalan yhtäläistä pelastushistoriaa. Irenaeus (ja moni muukin kirkkoisä) myös toi esille opin, että Poika on ”tullut” Isästä vaikka ei olekaan luotu olento (ibid., s. 44). Tämä tekee Jeesuksesta Jumalan, koska Hän on samaa ikuista luonnetta Isän kanssa, ja näin ollen myös samaa olemusta Hänen kanssaan. Irenaeus oli merkittävin gnostilaisuuden vastustaja toisella vuosisadalla, ja eräänlainen välittäjä idän ja lännen välillä (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers, s. 243, http://docs.adventistarchives.org//docs/PFOF/PFOF1950-V01.pdf#view=fit). Irenaeus uskoi yleiseen ylösnousemukseen (ibid, s. 251-252). Irenaeus ja monet kirkkoisät kuitenkin menivät hiukan harhaan, sanoessaan Kristuksen olevan edes ”tullut” tai ”syntynyt” Isästä, joka osoitetaan seuraavaksi.

Merkittävä teksti, jonka katsotaan kertovat Jeesuksen ”alkuperästä” on Sananl. 8:22-23. 22 jakeessa oleva qana sana voi tarkoittaa muutakin kuin luoda tai synnyttää ja se tulee asettaa sen kontekstiin (Norman R. Gulley, Systematic Theology vol. 2 – God as Trinity, Andrews University Press, 2011, s. 86). Tekstiyhteys löytyy seuraavasta jakeesta, jossa kerrotaan että Viisaus asetettiin (nasak). Tässä mielessä ”syntyä” sana voi tarkoittaa että ”syntyi” tulevan maailman Luoja kun Kristus asetettiin (nasak, ”established” NASB tai ”set up” RSV) luojaksi tai nimitettiin/vihittiin (”inaugurated/ordained” AMP tai ”appoint” NIV 1984) toimimaan luojana. Tämä nasak sanan laajempi merkitys muuttaa jakeiden merkityksen syntymisestä asettamiseen, jotka ovat eri asioita. Miika 5:1 kohdassa tarkoitetaan samaa asiaa: Kristuksen kuninkuuden asettamista. Jae kertoo, että Kristuksen kuninkuuden juuret ovat ikuisissa ajoissa, ei että Hänen persoonallinen alkuperänsä olisi luotu. Näin Jeesus on yhtä Isän kanssa ja molemmat ovat ikuinen Jumala. Isä-Poika suhde jumaluuden sisällä tarkoittaa asetettua järjestystä ei alkuperää, jos kyseessä on Kristuksen jumaluus; koska ikuinen Jumala ei voi syntyä ja ”tulla aikaan”, ellei Hän itse sitä tahdo. Ihminen ei yksinkertaisesti voi ymmärtää jumaluuden olemusta, eikä edes ikuisuutta.

Läntisen ja itäisen teologian päälinjat kehittyivät samaan aikaan sekä pienessä vuorovaikutuksessa että erillään (läntiset teologit olivat usein tietämättömiä idän tapahtumista; ilmeisesti kaikesta Irenaeuksen työstä huolimatta [Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, s. 79]). Näin tapahtui erityisesti Karthagon ja Aleksandrian alueilla Afrikassa. Vaikuttaa siltä, että Aleksandria oli vastaanottavaisempi uusille tuulille (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 113).

Karthagossa vaikutti Tertullianus (n. 155–230), joka loi erityisesti filosofis-tieteellisen lähestymistavan sekä perustan länsimaiselle teologialle. Filosofiassa ”kristinusko kohtasi ensi kertaa tietoisesti yhtenäiset, systemaattisesti läpi ajatellut maailmankatsomukset. Niihin oli pakko vastata yhtälailla kokonaisvaltaisesti ja järjestelmällisesti. Tertullianus on siis ensimmäinen todella merkittävä latinankieltä käyttänyt kristinuskon puolustaja ja samalla korkeatasoinen teologi.” (Juha Pihkala, Tertullianus, Apologetium Kristinuskon puolustus – Johdanto, s. 17) Tertullianus määritteli länsimaisen kolminaisuusopin hyvin pitkälti Irenaeuksen mukaan, jonka mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yhtä olemukseltaan. Tertullianus painotti, että Jeesus oli ensimmäisessä adventissa sekä täysin ihminen että täysin Jumala (Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, s. 78). Tertullianus taisteli modalistisen monarkianismin heresiaa vastaan, joka väitti että jumaluuden eri persoonat olivat vain saman Jumalan eri ilmenemismuotoja (eivät siis erillisiä persoonia) joko pelastushistoriassa tai yleensäkin. Kolmannen vuosisadan alussa samantyyppinen harhaoppi oli sabellianismi. Kolmannen vuosisadan puolivälissä Novatianus kehitti läntistä kolminaisuusoppia, ja yhdisti ajatusta että jumaluuden eri persoonat ovat sekä yhtä että erillisiä. Tertullianus oli ensimmäinen latinalainen kirkkoisä, joka käytti Raamatun profetioita osoittamaan Raamatun Jumalan totuudellisuutta pakanajumaliin nähden. Tertullianus myös uskoi yleiseen ylösnousemukseen (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers, s. 255-256, http://docs.adventistarchives.org//docs/PFOF/PFOF1950-V01.pdf#view=fit).

100-luvun puolivälissä esiintyi myös harhaoppi nimeltä montanolaisuus. Liike alkoi Montanus nimisestä ekstaattisesta saarnaajasta, joka väitti Kristuksen takaisin tulon olevan lähellä (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 107). Kyseessä oli harhaoppi, sillä Paavali oli julistanut, että ennen Jeesuksen tuloa ilmaantuisi ”Laittomuus” (Antikristus) (2. Tess. 2:1-12). Tertullianus ymmärsi Paavalin sanat ja kirjoitti, että Laittomuus nousisi kristikunnasta ennen Kristuksen tuloa (ibid, s. 243). Tertulianuksen väitetään kääntyneen myöhemmällä iällä montanolaisuuteen. Väite kuulostaa oudolta, sillä hän oli aikaisemmin kirjoittanut että se asia joka Paavalinkin mukaan vielä pidättää laittomuuden nousua on Rooman (poliittinen) valtakunta (Le Roy Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers, s. 257-258, http://docs.adventistarchives.org//docs/PFOF/PFOF1950-V01.pdf#view=fit). Lisäksi montanolaiset uskoivat, että jumalallinen auktoriteetti ja oikea oppi määrittyy sisäisen hengen (jonka he uskoivat olevan Pyhä Henki) mukaan eikä Jumalan Sanan mukaan (Vanhan testamentin, Jeesuksen ja apostolien opetuksen mukaan).

Puolestaan idässä oli omat ongelmansa. Aleksandrian presbyteeri Areios (256-336) kannatti Origeneen linjaa kolminaisuusopissa, ja meni siinä vielä pidemmälle (tai hiukan muotoili sitä). Hän opetti, että Jeesus on luotu olento eikä näin voi olla Jumala. Jeesus olisi saanut jumaluuden vasta myöhemmin lahjana. Areioksen tarkoitus saattoi olla monoteismin korostaminen (siis hyvä), mutta hän itseasiassa onnistuikin luomaan opillaan kolme erillistä jumalaa (olemukseltaan). Jeesus käsitettiin jonkinlaisena puolijumalana. Tämä aiheutti suuren teologisen ongelman; jos Jeesus ei olisi ollut täysin ihminen ja täysin Jumala, Hän ei olisi pystynyt sovittamaan ihmistä täydellisesti Jumalan kanssa. Lisäksi areiolaisuus pudottaa pohjan koko kristologiselta ilmoitukselta; sillä jos Jeesus ei ollutkaan yhtä Isän kanssa eikä tuntenut ja ilmoittanut Häntä ihmiselle täydellisesti (niin täydellisesti kuin ihmismielelle hänen pelastumisensa kannalta on mahdollista), elämme yhä pimeydessä ja vailla toivoa.

Kristilliset johtajat olivat saaneet tarpeekseen lukuisista harhaopeista, joiden huippu oli areiolaisuus. Niinpä järjestettiin ensimmäinen ekumeeninen eli yleinen kirkolliskokous, jonne kutsuttiin seurakuntien edustajia joka puolilta Rooman valtakuntaa. Nikaian kirkolliskokouksen (325 jaa.) päätös oli, että areiolaisuus julistettiin harhaopiksi. Tunnustuksen mukaan Jeesus oli ”Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty” (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kolminaisuusoppi). Niin kuin edellä mainittiin, ”syntyä” sana ei kuitenkaan ole osuva jumaluutta kuvattaessa. Sekä Isä, Poika että Pyhä Henki ovat kaikki olleet yhtä ikuisuudesta, eikä heistä yksikään ole syntynyt toisesta. Ja vaikka Poika olisikin syntynyt Isästä, on Hän silti samaa olemusta ja Jumala. Nikaian tunnustuksessa ei vielä määritelty Pyhän hengen olemusta. Pyhän Hengen jumaluutta ja persoonallisuutta korosti opillisesti myöhemmin erityisesti Athanasius sekä ”Kappadokian isät” (Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, s. 62).

Origeneen seuraaja Eusebios Kesarealainen (275-339) pyrki taistelemaan sabellianismia vastaan, mutta samalla hän tuli tukeneeksi areiolaisuutta. Eusebios piti kiinni Origeneen opista, että Poika on olemukseltaan alisteinen Isään nähden. Eusebioksen onnistui saavuttaa keisari Konstantinuksen suosio, vaikka juuri muutama vuosi sitten tämä oli tukenut Nikaian kirkolliskokouksen päätöstä, joka kertoo keisarin horjuvuudesta teologiassa. Areiolaisuutta vastaan yritti taistella Athanasios (n. 298-373), joka oli erittäin merkittävä teologi neljännellä vuosisadalla. Kun hän ei totellut Konstantinuksen käskyä hyväksyä Areios takaisin Egyptin kirkkoon, hänet ja muut samanmieliset idän piispat karkotettiin länteen (ibid. s. 151).

Apologeetit pyrkivät puolustamaan kristinuskoa filosofisin termein, mutta usein ne aiheuttivat sekaannusta, koska ne voitiin ymmärtää eri tavalla. Esim. kreikan kielen sanan ”ousia” voidaan katsoa merkitsevän olennon olemusta, kun taas termin ”hypostasia” voidaan katsoa merkitsevän yleistä olemusta (todellisuutta). Näiden käsitteiden pohjalta yritettiin ymmärtää Kristuksen olemusta Jumalassa tai Jumalana. Unohdettiin kuitenkin Raamatun sanan ja uskon yksinkertaisuus sekä ihmisen ymmärryksen rajallisuus. Nikean kirkolliskokouksen jälkeisten teologisten suuntausten eriävien mielipiteiden johdosta laadittiin Niken kaava (360 jaa.), joka opetti että Poika on yksinkertaisesti ja Raamatunkin mukaan Isän kaltainen (”homoijos”). Niken kaava kielsi käyttämästä ousia ja hypostasia sanoja niiden sekaannuksen takia. Tätä tunnustusta kutsutaan homoijiseksi uskontunnustukseski (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 153).

Aleksandrian synodi (362) palasi sovittelemaan Origeneen oppia, mutta se ei ollutkaan varsinaisesti ekumeeninen kirkolliskokous. Seuraava ekumeeninen kirkolliskokous, Konstantinopolin kirkolliskokous (381), pyrki vahvistamaan kolminaisuusoppia (toisaalta lännen kirkko ei ollut edustettuna, joten on harhaanjohtavaa kutsua kokousta ekumeeniseksi). Itse asiassa kuusi ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta pyrki ensisijaisesti tähän samaan tavoitteeseen, muidenkin käsiteltävien aiheiden, esim. kirkkopoliittisten aiheiden lisäksi. Konstantinopolin kokouksessa päätettiinkin, ettei kukaan piispa saanut puuttua toisen piispan alueen toimiin, eikä Rooma saisi sekaantua idän kirkon asioihin (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 155-156).

350-luvulla idässä, oman kristologiansa esitti Apollinaris Laodikealainen (n. 310- n. 390). Hän väitti, että Jeesuksen ihmisyys oli vain ulkoinen ruumis, ja jumalallinen Logos oli vallannut tämän ruumiin kokonaan. Näin hän pyrki korostamaan Jeesuksen jumaluutta, mutta tulikin väheksyneeksi Hänen ihmisyyttään. Sillä jos Jeesus ei olisi ollut täysin ihminen, ei Hän voisi ymmärtää ihmisyyden ongelmia ja kiusauksia, eikä voisi pelastaa ihmistä. Konstatinopolin kirkolliskokous tuomitsi Apollinariksen teorian harhaopiksi v. 381. Apollinaris myös esitti jo edellä mainitun, ajalleen yleisen, spiritistiseen teologiaan nojautuvan käsityksen ihmisen kyvystä tulla Jumalan kaltaiseksi. Kysymyksessä oli jälleen platonilaisen antropologian mukainen käsitys ihmisen hengen ja ruumiin dualismista. Koska, Apollinariksen mukaan, ihmisen henki oli jo valmiiksi hyvä ja ikuinen, mutta ruumis oli paha ja ajallinen, tarvitsi Kristuksen tulla vain ihmisruumiiseen, ja näin pelastaa ihminen. (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 187)

Apollinariksen teologiaa vastaan nousi Antiokian teologia, joka opetti, että lihaksi tullut Kristus oli kaksi luontoa, ja yksi persoona. Konstantinopolin piispa Nestorioksesta tuli opin voimakkain eteenpäin viejä v. 428. Puolestaan Aleksandrian piispa Kyrillos ryhtyi vastatoimiin Nestoriosta vastaan; tosin hän opetti Kristuksella olevan täysin inhimillinen luonto, jonka oli lävistänyt jumalallinen luonto. Toisin sanoen hän opetti Nestorioksen tavoin, mutta hiukan eri sanoin. Vaikuttaakin siltä, että tämän kristologisen kiistan taustalla oli auktoriteettikiista. (ibid. s. 188-189)

Kyrilloksen onnistui saada Rooma uskomaan että Nestorios oli kerettiläinen, ja saikin valtiovallan painostamaan Nestoriosta luopumaan arvovallastaan. Nestorios ei taipunut. Lopettaakseen kiistan, keisari päätti v. 431 kutsua koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen Efesokseen. Kokouksen päätös oli, että Nestorioksen opin tuomitseminen ja hänen erottamisensa piispan virasta jäivät voimaan, jos Kyrillos vastapainoksi tunnustaisi maltillisen Antiokian kristologian ortodoksiseksi. (ibid. s. 189-190)

Kiistat kuitenkin jatkuivat, ja kun Konstantinopolin lähellä sijaitsevan vaikutusvaltaisen luostarin johtaja Etykhes ryhtyi opettamaan Apollinariksen tavoin, että jumalallinen ja inhimillinen luonto muodostivat inkarnaatiossa yhden luonnon, tuomittiin tämä ns. monofysitismi Konstantinopolissa v. 448 käydyssä kirkolliskokouksessa harhaopiksi. Kyrilloksen seuraaja Dioskuros (piispan istuimella 444-51) ryhtyi kuitenkin ankarana Antiokian kristologian vastustajana vastatoimiin. Hän sai keisarin kutsumaan koolle uuden kirkolliskokouksen Efesokseen v. 449, jonka johdosta vuorostaan monofysitismi julistettiinkin oikeaoppiseksi. Rooman piispa Leo Suuri (440-61) kuitenkin tuomitsi kirkolliskokouksen, sillä hän ei tunnustanut arvovaltaa Nestoriokselle eikä Eutykheelle. (ibid. s. 190)

Vuonna 450 valtaan astui keisari Marcianus. Hän kutsui koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen Khalkedoniin v. 451, jossa päästiin näennäiseen yhteisymmärrykseen. Kokous julisti, että Kristuksen jumalallinen ja inhimillinen luonto olivat ”homoousion” suhteessaan Jumalaan ja ihmiseen. Jeesus, ollessaan maanpäällä, oli tunnustettava kahdessa luonnossa sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta niitä, niin ettei luontojen erotusta millään tavalla kumota yhteyden perusteella, vaan että kummankin luonnon omalaatuisuus pysyy niiden yhteydessä yhtenä persoonana ja yhtenä olemuksena (hypostasis). Kokouksen johdosta Nestorioksen kannattajia ryhdyttiin kutsumaan kalkedonialaisiksi. Vuonna 482 ”Henotikon edikti” hyväksyi hetkeksi monofysitismin, mutta Justinus I:n tultua valtaan (hallitusaika 518-527), se jälleen tuomittiin. (ibid. s. 191-192)

Justinianus I:n valtakaudella (527-65) pyrittiin jälleen yhteisymmärrykseen. Justinianus pyrki sovittelemaan kumpaakin puolta, mutta monofysitismi voitti, vaikkakin kalkedonialainen kantakin hyväksyttiin muodollisesti Konstantinopolin toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa v. 553. Tämä ei kuitenkaan riittänyt monofysisteille, vaan he olisivat vaatineet kalkedonialaisuuden täydellistä tuomitsemista. Tämä johti ankariin vainoihin, ja monofysitismin täydelliseen irtoamiseen valtakunnan kirkosta.

600-luvulla muodostui oppi nimeltä monoteletismi, jonka keisari Herakleios I (keisarina 610–641) julisti Bysantin viralliseksi kristologiaksi yrittäen näin voittaa monofysitismin. Monoteletismin mukaan Kristuksella on kaksi luontoa, mutta lihaksi tulleessa Jeesuksessa vaikutti yksi tahto (thelesis). Khalkedonin kirkolliskokouksen kannattajat torjuivat monoteletismin valepukuisena monofysitisminä; tätä taistelua johti kreikkalainen munkki Maksimos Homologetes (’Tunnustaja’, n. 580-662) kehittäen opin, jonka mukaan Kristuksen jumalallisella ja inhimillisellä luonnolla kummallakin oli tahto ja oma toimintatapansa. Monoteletismi tuomittiin harhaopiksi kuudennessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa eli Konstantinopolin kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 680–681, ja Kristuksella julistettiin olevan kaksi luontoa ja kaksi eri tahtoa (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 267). Inhimillinen tahto kuitenkin käsitettiin jumalalliselle tahdolle alisteiseksi (Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, s. 97).

Dogmaattinen ja kirkko-oikeudellinen yhtenäisyys oli tuskin saatu varmistetuksi, kun bysanttilaista kirkkoa ravisteli ns. ikonoklastiakiista. Se kesti yli sata vuotta ja jakoi kirkon ja yhteiskunnan kahteen leiriin.” (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 268) Kuvien palvonnan vääryydestä ei ole epäilystä Raamatun mukaan. Sekä keisari Leo III Isaurialainen (685-741) että paavi tuomitsivat kuvainpalvonnan. Keisari kutsui vielä v. 745 koolle kirkolliskokouksen, joka yksimielisesti kielsi sen. Kokouksen päätöksen mukaan kirkoista ja kodeista vietiin kaikki kuvat pois. Tästä päätellen kaikki viedyt kuvat liityivät palvontaan, tai sitten kirkolliskokous vei kaikki kuvat pois varmuuden vuoksi. (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 268-269)

Joka tapauksessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikaiassa v. 787, kuvien palvonta hyväksyttiin. Sitä puolustettiin sillä, että kuvien kunnioituksessa (jopa palvonnassa [proskynesis]) ei ole mitään epäilyttävää, mutta niitä ei kuitenkaan saa rukoilla. Asia meni vielä pidemmälle, kun alettiin väittämään että kuvat ovat täynnä jumalallista voimaa. Tätä perusteltiin uusplatonisella kuvateorialla. Kuvien palvonta tuli jäädäkseen ”ortodoksiseen” idän kirkkoon. (ibid, s. 270-272)

Neljännellä vuosisadalla lännen kirkossa Pohjois-Afrikassa ilmeni erilainen ongelma nimeltä donatolaisuus. Donatolaisuus ei ollut saman kaltainen harhaoppi kuin aikaisemmat, sillä se kohdistui uskon siveelliseen puoleen. Donatolaiset vaalivat jyrkkää käsitystä, jonka mukaan kirkkoon ei saanut kuulua ihmisiä, jotka olivat langenneet syntiin tai väistäneet marttyyrikuolemaa. Kirkon sakramenttien jakajan täytyi olla erityisen pyhä. Toisin sanoen, pyhyys liitettiin ihmisen omiin tekoihin. Ilmiötä vastaan nousi erityisesti Augustinus (354-430), ja hän ryhtyi erityiseen yhteistyöhön Karthagon piispa Aureliuksen kanssa kitkeäkseen (tai tuolle ajalle ominaisin hyvin rajuin toimenpitein ajaakseen) ongelman pois kirkon yhtenäisyyttä hajottamasta. Augustinus saikin valtiovallan puolelleen, ja donatolainen kirkko kukistettiin 400-luvun alussa. Siitä jäi elämään ainoastaan jäänteitä seuraaville vuosisadoille. Kirkkoon jäi käsitys, jonka mukaan sakramenttien hallinta oli pätevä pappisvihkimyksen nojalla papin henkilökohtaisesta elämästä huolimatta (Christensen & Göransson, Kirkkohistoria 1, s. 145-147). Veikö Augustinus puolestaan kirkon siveellisyyttä liikaa toiseen suuntaan? Sen voi jokainen päätellä itse.

Donatolaiskiistan lisäksi, 400-luvun alussa myös pohjoisesta päin saapui uusi hurskauselämään liittyvä harhaoppi, pelagiolaisuus. Pelagios opetti, että kristityn saatua Jumalan armon lähtökohdaksi kristilliselle elämälle, uskova pystyy tämän jälkeen elämään täysin moitteetonta ja Jumalan lain mukaista elämää (siis jopa Jumalankin silmissä). Tämä väite kuitenkin jättää Kristuksen armon elämän ulkopuolelle, jos siis ihminen voi pelastua ilman Häntä. Augustinus, korostaen Jumalan armon ehdottomuutta myös kristityn elämässä, taisteli pelagiolaisuutta vastaan koko loppuelämänsä (ibid, s. 209-210). Hän onnistui kukistamaan myös pelagiolaisuuden, vaikkakin lopulta maltillinen augustionilaisuus voitti lännessä vasta v. 531 Orangen kirkolliskokouksen päätöksellä. (ibid, s. 212).

Verrattuna pelagiolaisuuteen, Augustinuksella vaikutti olevan perin terve näkemys soteriologiaan. Mm. Martti Luther ja Jean Calvin saivat paljon vaikutteita hänen opistaan. Augustinus kuitenkin vaelsi hiukan harhaan. Kirjassaan Henki ja Kirjain, hän kirjoittaa, että sapatti oli vain ohi menevä Vanhan liiton sakramentti, mutta kuitenkin hyväksyy muut yhdeksän kymmenestä käskystä yhä pysyväksi (Augustinus, Henki ja Kirjain, Sley-Kirjat Oy, 1982, s.82-83). Hän ei ota huomioon, että Jeesus ei tullut kumoamaan laista pienintä piirtoakaan, vaan täyttämään sen; ja Pyhä Henki kirjoittaa koko lain joka piirron uskovan sydämeen Uudessa liitossa, sillä Jumalan antama laki Siinailla on täydellinen.

Varhaiset järjestelmälliset teologiset keskustelut ja rajanvedot kohdistuivat siis kuitenkin useimmiten kristologiaan ja jumaluuden olemukseen (toisaalta kristologialla on suora yhteys soteriologiaan). Ekumeeniset kirkolliskokoukset muodostuivat usein epäekumeenisiksi, sillä ”dogmaattiset eroavaisuudet muodostuivat usein vain tekosyyksi vaivoin salatulle valtakamppailulle.” (Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, s. 84) On ikävää, että seurakunnan keskitettyä lähes kaiken huomionsa oman vallan puolustamiseen kristologian kustannuksella tai kristologian vilpittömäänkin puolustamiseen, ulkopuolelle jäi toisia erittäin tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita ja käsityksiä Raamatusta; esim. sunnuntain pitäminen pyhänä alkoi syrjäyttää ja syrjäytti sapatin pyhittämisen sekä marttyyrien ja pyhimysten palvonta ja sitä mukaa Marian palvonta alkoivat saada jalansijaa (toisin sanoen Jumalan lakia alettiin syrjäyttää ja syrjäytettiin!).

Toisaalta ihmisluonto on hitaasti oppiva ja usein epäsosiaalinen, joten kirkolliskokousten merkitys oli suuri keskustelevassa teologiassa. Tämän, ihanteellisessa tapauksessa, keskustelevan ja oppivan ilmapiirin Saatana onnistui tuhoamaan lähes täydellisesti, nostaessaan idässä Islamin uskon ja politiikan tuhoamaan kristinuskon (Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, s. 94), sekä lännessä Katolisen kirkon tukahduttamaan Raamatun sanoman. Ennen Islamin ja paavin hirmuvallan nousua, oppia Jeesuksen Jumaluudesta pyrittiin ymmärtämään, ja sitä puolustettiinkin uskollisesti sen ymmärryksen mukaan, joka kullakin oli (jälleen ihanteellisessa tapauksessa). Saatana kuitenkin liitti tähänkin totuuteen erittäin ovelasti oman harhansa. Kristuksen ollessa maanpäällä sekä täysin ihminen että täysin Jumala, alettiin Mariaa kutsumaan nimellä Jumalan synnyttäjä (vahvistettiin Efesoksen kirkolliskokouksessa ja pidettiin yllä Khalkedonin kirkolliskokouksessa [ibid, s. 92]). Tämän johdosta käsitys hänen olemuksestaan väännettiin olemaan synnitön ja ikuinen neitsyt. Jo Augustinus kirjoitti: ”Autuaan Neitsyen (eli Marian) tapauksessa meidän tulee tehdä poikkeus (puhuttaessa perisynnistä)” (Augustin on Nature and Grace, http://www.newadvent.org/fathers/1503.htm, Chapter 42 [xxxvi]). Spiritismin valheen mukaan, Marian ajateltiin olevan taivaassa; ja koska hän oli ollut synnitön Jumalan synnyttäjä, hänellä katsottiin (ja katsotaan tänäkin päivänä Katolisessa kirkossa) olevan erityinen asema taivaassa (myös Katolisen kirkon ekumeenisissa haaroissa tänä päivänä Marian uskotaan elävän ja rukoilevan taivaassa maanpäällisten ihmisten puolesta).

Näin luotua (Mariaa) alettiin palvoa kuin neljäntenä osana jumaluutta. Samaan aikaan kun kirkko puolusti Jeesuksen Kristuksen asemaa ainoana välittäjänä ihmisen ja Jumalan välillä, seurakuntaan hiipikin oppi toisesta välittäjästä! Tämä oli selkeä seuraus spiritistisen teologian omaksumisesta, jonka taustalla on väärä käsitys ihmisen sielusta ja hengestä. Keskiplatonismi ei siis koskaan täysin poistunut kristillisestä teologiasta. Ei myöskään ole sattumaa, että sekä katolilaisuus että islamilaisuus (Koraanissa) opettavat, että Maria on synnitön välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä. Nämä kaksi valtaa toimivat yhteistyössä, johdattaen sieluja kadotukseen. Vallan tavoittelun ajamana, katolinen kirkko sisällytti oppiinsa niitä filosofioita, mitä tahtoi. Tästä eteenpäin, siirryttäessä sydänkeskiajalle, Katolisen kirkon teologian ja kirkolliskokousten päätökset menivät vain yhä taikauskoisempaan ja pimeämpään suuntaan; esim. v. 1079 kirkolliskokouksessa Roomassa julistettiin, että ehtoollisessa leipä ja viini muuttuvat oikeaksi konkreettiseksi Kristuksen lihaksi ja vereksi (Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, s. 149). Vasta uskonpuhdistus toi valoa pimeyteen. Toki Raamatun oikeaa tuntemustakin esiintyi, esim. valdolaisten toimesta, mutta valo alkoi tarttua myös valtavirtakirkkojen ja politiikan rakenteisiin vasta uskopuhdistajien aikana.

Mainokset