1. Johdanto
2. Oleellista taustaa lopunajan tapahtumille
3. Salaliitot historian tutkimuksessa historiatutkimuksen perusteella
4. Raamatun mukaisia todisteita
   1. Ilmestyskirjan luku 17 ja salaliitto
   2. Hegeliläinen dialektiikka Raamatussa
5. Daniel 11 ja lopunajan tapahtumat
   1. Tekstin tasoja ja historian vaiheita
   2. Joitakin tulkinnan tapoja Daniel 11 kieleen liittyen
   3. Daniel 11 ja Antikristuksen petoksien toistuminen historiassa
   4. Rooman vaiheet
   5. Samassa pöydässä istuminen ja valheiden puhuminen: Petollisen liiton piirteet
   6. Pyhää liittoa vastaan
   7. Mahtavien ja monien tuhoaminen
   8. Rikkauksien kerääminen ja salainen diplomatia
   9. Pohjoisen kuninkaan hyökkäyksen kolme vaihetta
6. Pelin viimeiset kortit
   1. Ekonominen kamppailu
   2. ”Kristillinen” autoritarismi valloittaa sekulaarisen totalitarismin?
   3. Suuri huuto ja uskon kautta vanhurskauttaminen
7. Yhteenveto

Johdanto

Jumala, älä ole niin ääneti, älä ole vaiti, älä ole, Jumala, niin hiljaa. Sillä, katso, sinun vihollisesi pauhaavat, ja sinun vihaajasi nostavat päätänsä. Heillä on kavalat hankkeet sinun kansaasi vastaan, ja he pitävät neuvoa sinun suojattejasi vastaan. He sanovat: ”Tulkaa, hävittäkäämme heidät olemasta kansa, niin ettei Israelin nimeä enää muisteta”. Sillä he neuvottelevat keskenään yksimielisesti, he tekevät liiton sinua vastaan. (Ps. 83:2–6 VKR)

Maan ”ylhäiset” ja ”ruhtinaat” (Ps. 83:12 VKR) ovat petollisesti ja yksituumaisesti liittoutuneet Jumalaa ja Hänen kansaansa vastaan. NASB ja NIV -raamatunkäännökset ilmaisevat sen niin, että ylhäiset juonittelevat salaliiton kautta (conspire) Jumalaa vastaan (jae 5). Kuulostaako se aivan uskomattomalta, jos sovellamme tätä nykyaikaan?

Nykyään ei ole ”poliittisesti korrektia” puhua salaliitoista. Usein salaliittojen ajatellaan olevan naurettavia, ja niihin viittaavat ihmiset mielletään harhaanjohdetuiksi, harhaluuloisiksi, innokkaiksi yksinkertaistamaan monimutkaista maailmaa, ja jopa vaarallisiksi. Kristittyjen parissa tai ainakin joissakin kristityissä piireissä ”salaliittoteoreetikot” nähdään jatkuvasti sensaatiohakuisiksi ja sellaisiksi, jotka eivät ymmärrä profetioiden tarkoitusta tai ydintä. Ikävä kyllä, yhä uudestaan ja uudestaan ”salaliittoteoreetikot” on suljettu yhteisöjen ja jopa seurakuntien ulkopuolelle. Kirkkokunnissa tämä tarkoittaa sitä, että Kristuksen ruumiin jäseniä on mustamaalattu ja sensuroitu. Nekin harvat, jotka kannattavat raamatullista sananvapautta, eivät esimerkiksi työuransa turvatakseen uskalla sanoa vastalausetta ja tyytyvät enemmistön päätökseen, kun ”salaliittoteoreetikolle” ei anneta samoja oikeuksia, kuin muille samassa asemassa oleville. Kyseessä on todella surullinen ilmiö, joka on johtanut elämien ja työurien tuhoamiseen sekä jakaantuneisuuteen ja kipuun uskonyhteisöissä. Myös tutkimus- ja evankeliointimahdollisuuksia on menetetty tämä ilmiön vuoksi.

Asioiden ei kuitenkaan tarvitsisi olla tällä tolalla. Jos ”salaliittonäkemys” on sisäisesti johdonmukainen ja raamatullinen, ei ole mitään syytä, että sitä ei voitaisi tunnustaa yhdeksi mahdolliseksi näkemykseksi profeetallisiin lopunajan tapahtumiin. (Puhun nyt asiasta adventistin näkökulmasta, joka tarkoittaa sitä, että näen Adventtikirkon näkemyksen lopunaikojen profetioihin raamatullisena, ja että lähden tutkimaan asioita tältä pohjalta tässä artikkelissa, enkä ryhdy vertailemaan ja analysoimaan muiden kirkkokuntien tulkintaa. Lukeaksesi perusteet lopunajan profetioiden tulkinnalle, lue artikkeli: Kristillinen apokalyptiikka.) Kun tarkastelemme raamatullista aineistoa läheisemmin, vaikuttaa jopa siltä, että emme ole ottaneet huomioon, että on olemassa tietty tulkinnallinen avain, joka avaa profetiat ja historian ymmärrettävämmäksi. Voimme siis vielä vaihtaa suuntaa kohti avoimempaa keskustelua. On aika uudelleenarvioida ”salaliittonäkemys”. Profetiat ovat historian ja lopunaikojen perusta, ja meidän tulisi tutkia molempia avoimin mielin.

Oleellista taustaa lopunajan tapahtumille

Jos olet yhtään perillä nykyajan eliitti-politiikan ja maailman johtajien tilasta, niin väistämätön lopputulema on se, että puhumme syvästä korruptiosta. Tarvitsee mainita vain yksi asia: Epstein-tiedostot ja yritys niiden salaamiseen. Salaisuudet ovat todellinen valuutta maailman vaikutusvaltaisimpien keskuudessa, jossa Epstein toimi eliitin sutenöörinä.

Epstein-tapaus siis on raottanut verhoa vallan kulisseihin tietyssä mielessä, mutta monet jo ennen tätä paljastumista ovat olleet tietoisia jonkinlaisesta salaisesta hallinnosta yleisemmällä tasolla. Esimerkiksi tohtori Carroll Quigley, historian professori Georgetownin yliopiston ulkoministeriössä, joka opetti Princetonissa ja Harvardissa, kirjoitti:

On olemassa ja on ollut sukupolven ajan kansainvälinen anglofiiliverkosto, joka toimii jossain määrin tavalla, jolla radikaali oikeisto uskoo kommunistien toimivan. Itse asiassa tämä verkosto, jonka saatamme tunnistaa pyöreän pöydän ryhmiksi, ei vastusta yhteistyötä kommunistien tai minkään ryhmän kanssa, ja tekee niin usein.
Tiedän tämän verkoston toiminnasta, koska olen tutkinut sitä kaksikymmentä vuotta ja sain luvan kahden vuoden ajan, 1960-luvun alussa, tutkia sen papereita ja salaisia ​​asiakirjoja. (Carroll Quigley, Tragedy and Hope (London: The Macmillan Company, 1966), 950, as quoted in A. Ralph Epperson, The Unseen Hand: An Introduction to the Conspiratorial View of History [Tucson, AZ: Publius Press, 1985], 8–9.)

Tuskin kukaan sanoo nykyään, että kaikki tapahtumat ja hallitukset historiassa ja nykypäivässä ovat aina olleet avoimia. Ainakin Edward Snowdenin ja Julian Assangen tapaukset ravistivat illuusiota hallituksen avoimuudesta. Lisäksi tapahtuuko kaikki, varsinkin politiikan suuret liikkeet aina sattumalta tai yksilöiden ja puolueiden luonnollisten ja materialististen tarpeiden ja taipumusten kautta? Vai järjestäytyvätkö maailman johtajat myös kulissien takana tiettyjen tavoitteiden ja tulevaisuuden toivojen alle? Epäilemättä monet asiat tapahtuvat ”sattumalta” tai ”luonnollisesti”. Siitä huolimatta tohtori Quigley yrittää selvästikin vakuuttaa meidät siitä, että myös jälkimmäinen on oikein. Vaikka Quigley ei olisikaan valaistu syvimmistä verkostoista ja agendasta kulissien takana, Raamattu varmasti on. Profetioiden valossa maailman johtajien agendojen ja yhteisten saavutuksien järjestäytyneisyys onkin totta; ja tähän lopputulemaan tämä artikkeli päätyy.

Meidän tulisi kiinnittää enemmän huomiota Saatanan suunnitelmien ja liikkeiden tunnistamiseen, kun hän rakentaa maailmanlaajuista ja lopullista petosta lopunajan Babylonin kautta. Valitettavasti ihmiset eivät yleensä enää ymmärrä, mistä historiallisessa suuressa hyvän ja pahan välisessä taistelussa on kyse. Tosiasia on, että taistelun molemmat osapuolet merkittävästi muodostuivat protestanttisen uskonpuhdistuksen ja katolisen vastareformaation välisen konfliktin aikana, vaikka lopunajan Babylonin juuret ulottuvatkin keskiaikaan ja vielä kauemmaksikin. (Tässä artikkelissa keskitymme keskiaikaan ja ajan loppuun.) Juuri paavikunnan hallintatapaa Epstein-juttu heijastelee, sillä varsinkin vastauskonpuhdistuksessa jesuiitat (sekä avoimesti että salaten identiteettinsä jesuiittana) saivat suurissamäärin paavikunnalle valtaa tai pitivät valtaa yllä salaisten rippi-tunnustuksien kautta, kun he toimivat valtaa pitävien rippipappeina. Ellen White sanoi rippijärjestelmästä: ”Ilmaisemalla elämänsä synnit papille – erehtyvälle, syntiselle ja kuolevaiselle ihmiselle, joka lisäksi usein on viinin ja siveettömyyden turmelema – hän alentaa luonteen ihannetta ja tulee sen kautta saastutetuksi. Hän kuvittelee Jumalan syntisen ihmisen kaltaiseksi, sillä pappi on Jumalan edustajana. Tämä alentava synnin tunnustaminen toiselle ihmiselle on salainen lähde, mistä on virrannut paljon sitä pahaa, joka saastuttaa maailman ja kypsyttää sen lopullisesti hävitettäväksi.” (Alfa ja Omega 8, s. 76.) Ja Fabricius kirjoitti: ”Ruhtinasten rippi-isinä [jesuiitat] vaikuttaisivat heidän omiintuntoihinsa.” (A. Fabricius, Kuwallinen kirkkohistoria kansalle, suom. Peltonen, J. A. [Rauma: Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1901], 429.) Jesuiitat tiesivät kuninkaiden ja piispojen arkaluontoisia salaisuuksia ja se antoi heille todellista valuuttaa valtapiireissä. Väitän, että näin on asian laita nykyäänkin maailman eliitin keskuudessa. Jo tämä yksin selittää seuraavia Antikristusta/Babylonia kuvaavia raamatuntekstejä: ”Nainen, jonka näit, on se suuri kaupunki, joka hallitsee maan kaikkia hallitsijoita.” (Ilm. 17:18 KR92.) ”Liiton rikkojat hän houkuttelee luopioiksi juonillaan, mutta ne, jotka tuntevat Jumalan, pysyvät lujina ja täyttävät tehtävänsä.” (Dan. 11:32 KR92.) ”Viekkaan älynsä vuoksi hän menestyy petollisissa toimissaan ja kasvaa sydämeltään ylpeäksi ja tuhoaa monia rauhankin aikana.” (Dan. 8:25 KR92.) Mutta tässä artikkelissa pyrimme menemään tulkinnallisesti syvemmälle.

Tässä vaiheessa meidän on annettava sivuhuomautus: Vaikka klassinen protestanttinen tulkinta Antikristuksesta tunnistaa paavillisen instituution historiassa sellaiseksi, joka antaa väärän kuvan Jumalan luonteesta ja suunnitelmista, se ei tuomitse yksittäisiä katolilaisia. Monet katolilaiset ovat Jumalan lapsia ja todellisia Jumalaan uskovia, ja he seuraavat Kristusta sen valon mukaan, joka heillä on Hänestä. Tässä artikkelissa käsittelemme paavinvaltaa (ja muitakin valtoja) instituutiona.

Kuten sanoimme, nykyajan ihmiset eivät tunnista historiallisesti tärkeitä vastakkaisia ​​puolia, jotka erosivat kirkkohistorian aikana. Siksi he eivät tunnista Jumalan vastustajaa, koska se naamioituu ilmeisen hyvien aikomusten ja valtakuvien (proxies) taakse. Valtakuvat tarkoittavat savuverhoja, jotka piilottavat todelliset tavoitteet ja tulokset. False flag -operaatiot eli lavastetut hyökkäykset varsinkin sodan aikana eivät ole ennenkuulumaton ilmiö politiikassa (esimerkkejä false flag -operaatioista Wikipediassa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Lavastettu_hyökkäys). Se ei myöskään ole tuntematon asia, että savuverhoilla luodaan kaksi puolta ja luodaan siten kaaosta, josta järjestystä rakennetaan. Tätä kutsutaan myös roomalaiseksi ”hajota ja hallitse” -menetelmäksi tai se muistuttaa sitä, ja se tunnetaan myös hegeliläisenä dialektiikkana.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) oli saksalainen filosofi. Hegelin sosiaaliset, teologiset ja poliittiset näkemykset ovat yhä vaikutusvaltaisia filosofiassa (Paul Redding, “Georg Wilhelm Friedrich Hegel,” The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2020), ed. Edward N. Zalta, https://plato.stanford.edu/archives/spr2020/entries/hegel/), ja hänen dialektiikkansa on yhä merkittävä asia (Andrew Cole, “Hegelianism,” in The Bloomsbury Companion to Marx, ed. Jeff Diamanti, Andrew Pendakis, and Imre Szeman (London: Bloomsbury Academic, 2019), 185–86, http://dx.doi.org/10.5040/9781474278737.ch-020). Hegeliläisessä dialektiikassa kaksi vastakkaista puolta, teesi ja antiteesi, ovat ristiriidassa, ja konfliktiin saadaan ratkaisu synteesin avulla, joka yhdistää kaksi vastakohtaa. Synteesi ei välttämättä tarkoita rauhaa kahden osapuolen välillä, vaan se voi olla yksinkertaisesti käytännöllistä yhtenäisyyttä. Ranskan vallankumous oli uuden poliittisen tilanteen ja hallitusten hajottamisen alku profeetallisella näyttämöllä, joka jatkuu myöhemmissä kommunistisissa vallankumouksissa, joihin vaikutti hegeliläiseen dialektiikkaan perustuva marxilaisuus. Hegel tuki Ranskan vallankumousta ja oli siten sen filosofian ja arvojen seuraaja (Brad Thompson, “Hegel on Helvétius,” PhilArchive, III–V, https://philarchive.org/archive/THOHOH.). Siksi hegeliläinen dialektiikka on osa Ilmestyskirjan syvyydestä nousevaa petoa (Ilm. 11:7–10), jonka adventismissa katsotaan edustavan Ranskan suurta vallankumousta sekä siitä noussutta marxilaisuutta, kommunismia ja ateistista sekularismia. (Paavikunnan hirmuvallan 1260-vuotinen profeetallinen ajanjakso sai ”kuolettavan haavan” [Ilm. 13:3] vuonna 1798, kun Napoleonin kenraali Berthier vangitsi Paavi Pius VI:n ja päätti paavillisen ylivallan Ranskan suuressa vallankumouksessa. [Lue enemmän 1260-vuoden profetiasta artikkelista Kristillinen apokalyptiikka.] Kaksi oliivipuuta ja kaksi lampunjalkaa eli Vanha ja Uusi testamentti ”tapettiin” 1 260:n vuoden lopussa Ranskan suuressa vallankumouksessa [Ilm. 11:7–8]. Kolme ja puoli vuotta [26.11.1793 – 17.6.1797] Raamattu oli kuin kuollut, koska silloin Ranska hylkäsi uskonnon. Mutta tuon ajan jälkeen Raamattua ei oltu onnistuttu hävittämään, vaan se nousi yhä suositummaksi kirjaksi [Ilm. 11:10–12]. Perustettiin raamattuseuroja ja profetioiden tutkimus oli kiihkeimmillään. Tuon innokkaan Raamatun profetioiden tutkimisen seurauksena adventtiliike syntyi ja Seitsemännen päivän adventistikirkko eli Adventtikirkko perustettiin.)

Ennen kuin saatat ajatella, että nyt tässä mennään jo liian pitkälle naurettavien salaliittoteorioiden puolelle, koska hegeliläinen dialektiikka edes mainitaan, kehotan sinua lukemaan koko artikkelin. Pyrimme etenemään loogisesti ja käsittelemme asiaa Raamatusta, ja menemme mm. Ilmestyskirjan 17 -ja Daniel 11 -lukuihin ja näytämme yhteyden suuren petollisen yhdistymisen ja Raamatun välillä, jolloin hegeliläinen dialektiikka avautuu selkeämmin raamatullisesta näkökulmasta. Mutta ennen kuin käsittelemme raamatullisesti edellä mainittuja asioita, katsomme perustaa historialliselle tutkimukselle ylipäätään, johon johdattelemme esittämällä muutamia Ellen Whiten kommentteja, jotka eivät todista hegeliläistä dialektiikkaa, mutta osoittavat suuren petoksen ja painottavat paavikunnan ja maailman johtajien yhteisen salaisen järjestelmällisen tavoitteen. (Ellen Whiten kirjoitukset eivät ole Raamattu, vaan ne annettiin tukemaan Raamatun sanaa. Kaikki, myös Ellen Whiten kirjoitukset, tulee koetella Raamatulla, joka on korkein auktoriteetti uskon määrittelemisessä.)

Jumalan sana varoittaa lähellä olevasta vaarasta. Jos tästä varoituksesta ei oteta vaarin, on protestanttinen maailma huomaava Rooman todelliset aikeet vasta sitten, kun ansan välttäminen on liian myöhäistä. Roomalaisen kirkon valta kasvaa hiljaisuudessa. Sen oppien vaikutus tuntuu lainsäädäntösaleissa, seurakunnissa ja ihmisten sydämessä. Se rakentaa komeita, jykeviä rakennuksiaan, joiden salaisissa kammioissa se uudistaa entiset vainonsa. Huomaamatta ja epäilyä herättämättä se vahvistaa voimiaan edistääkseen omia aikeitaan, kun tulee aika iskeä. Se odottaa vain sopivaa tilaisuutta, ja sitä valmistetaan sille parhaillaan. Pian saamme nähdä ja tuntea, mikä roomalaiskatolisen kirkon tarkoitus on. Jokainen, joka uskoo ja noudattaa Jumalan sanaa, joutuu silloin syytöksen ja vainon kohteeksi (White, Alfa ja Omega 8, 90).

Rooman kirkko esittää nyt maailmalle ystävällisiä kasvojaan peittäen puolustuksillaan kauheiden julmuuksiensa luettelon. Se on pukeutunut kristillisyyden pukuun, mutta on pohjimmaltaan muuttumaton. Kaikki menneinä aikoina vallinneet paavinvallan periaatteet ovat vieläkin voimassa. Se pitää yhä kiinni pimeimmiltä ajoilta perityistä opeista. Älköön kukaan pettäkö itseään. Paavinvalta, jota protestantit nyt ovat niin valmiit kunnioittamaan, on sama valta, joka hallitsi maailmaa uskonpuhdistuksen päivinä, jolloin Jumalan miehet henkensä menettämisen uhalla nousivat paljastamaan sen vääriä tekoja. Se on yhtä ylpeä ja ylimielinen kuin niinäkin aikoina, jolloin se hallitsi kuninkaita ja ruhtinaita ja vaati Jumalan etuoikeuksia. Sen henki ei nyt ole vähemmän julma ja omavaltainen kuin sinäkään aikana, jolloin se riisti ihmisiltä vapauden ja tappoi Korkeimman pyhiä…. Paavius on viimeisten aikojen luopumusta, niin kuin profeetallinen sana on siitä ennustanut (2 Tess. 2: 3, 4). Paavillisen kirkon menettelytapoihin kuuluu sellaisen luonteen esittäminen, mikä parhaiten palvelee sen tarkoituksia. Mutta kameleontin vaihtelevan ulkoasun alla sillä on kätkettynä muuttumatonta käärmeen myrkkyä. (White, Alfa ja Omega 8, 80)

Voima syvyydestä työskentelee tuodakseen [tämän maailman] draaman viimeiset suuret näytökset—Saatana esiintyy Kristuksena ja työskentelee kaikella petoksen ja epävanhurskauden voimalla niissä, jotka sitovat itsensä yhdessä salaseuroihin. Ne, jotka antavat periksi palavalle halulle liittoutua, toteuttavat vihollisen suunnitelmia. Syyllä tulee olemaan seuraksensa. (Ellen G. White, Testimonies for the Church, vol. 8 (Mountain View, CA: Pacific Press, 1904), 27, oma suomennos)

Herra Jeesus esitti Johannekselle erilaisten symbolien kautta niiden pahan luonteen ja harhaanjohtavan vaikutuksen, jotka on tunnistettu niiksi, jotka vainoavat Jumalan kansaa. Jokainen tarvitsee viisautta tutkiakseen, mikä on laittomuuden salaisuus, joka niin suuresti muodostaa tämän maailman historian päätöksen. Jumalan osoitus maailman hallintovaltaa pitävien iljettävistä töistä, jotka yhdistävät itsensä salaseuroihin ja salaisiin liittoihin (”secret societies and confederacies”), ja jotka eivät kunnioita Jumalan lakia, tulisi tehdä totuuden valon omistavan kansan kykeneväksi pysymään erossa näistä pahoista asioista. (Ellen G. White, “Ms 139, 1903: The Message of Revelation, October 23, 1903,” in Letters and Manuscripts – Volume 18 (1903) (Ellen G. White Estate, 1903), par. 14, oma suomennos)

White myös toteaa, että suuri Babylon, eli maailman vallat (”powers of the earth”), antautuvat pahan palvelukseen salaseurojen kautta maailman historian viimeisessä vaiheessa (eli tänä aikana), viitaten Ilmestyskirjan 18 -lukuun ja kolmen enkelin sanomaan (Ellen G. White, “Ms 135, 1902,” in Letters and Manuscripts – Volume 17 (1902) (Ellen G. White Estate, 1902), par. 6–14).

Salaliitot historian tutkimuksessa historiatutkimuksen perusteella

Historian tutkimus tutkii itse historian tapahtumia. Puolestaan historiatutkimus tutkii historian tutkimusmetodeja. Historian tutkimuksessa meidän tulee olla kiinnostuneita lähinnä todisteista, ei spekulaatioista todisteisiin nähden, vaikka joskus teorioita ei voida välttää. Esimerkiksi Antony Suttonin tutkimuksen tapauksessa todisteet johtavat salaliittoon Wall Streetillä ja tietyssä salaseurassa (Sutton, America’s Secret Establishment). Joku voisi sanoa, että teorian esittäminen syvemmästä suuresta salaliitosta on vain spekulaatiota. Se voi olla totta. Kuitenkin historiatutkimuksellisesta näkökulmasta C. Behan McCullagh, filosofian kunniajäsen La Troben yliopistossa Melbournessa, toteaa:

On houkuttelevaa olettaa, että koska historioitsijat ovat toisinaan eri mieltä heidän käytettävissään olevan todisteen vaikutuksista, todisteet eivät koskaan oikeuta tiettyjen menneisyyden johtopäätösten tekemiseen. Väitän, että vaikka historialliset johtopäätökset ovat aina virheellisiä, ne kuitenkin ansaitseva tulla pidetyiksi hyvin mahdollisesti totena silloin, kun todisteet tukevat niitä hyvin, joka tarkoittaa sitä, että ne kertovan meille jotain todellista maailmasta…. Meidän tulee suhtautua epäilevästi kuvauksiin, jotka eivät ole hyvin tuettuja, mutta hyväksyä ne, jotka ovat. (C. Behan McCullagh, The Truth of History (London: Routledge, 1998), 5, oma suomennos, niin kuin muutkin seuraavat käännökset kyseisestä kirjasta)

Todisteet tukevat hyvin Suttonin väitteitä, koska ne perustuvat esimerkiksi arkistoaineistoon ja salaseuran jäsenluetteloihin.

Kaikissa historiallisissa tutkimuksissa todisteiden arvioinnin jälkeen pyrimme näkemään kokonaiskuvan. Järjestämme isomman kuvan mallien ja yhteyksien kautta, kuten historioitsija Leopold von Ranke toteaa (Katherina Kinzel, “Method and Meaning: Ranke and Droysen on the Historian’s Disciplinary Ethos,” History and Theory 59.1 (March 2020), 31, doi: 10.1111/hith.12144). McCullagh kutsuu tätä metodologista vaihetta ”tiivistelmätulkinnaksi” (McCullagh, The Truth of History, 111). Epäilemättä erilaiset näkemykset voivat täydentää toisiaan, sillä historioitsijoiden henkilökohtaiset intressit vaikuttavat historiallisiin tulkintoihin (McCullagh, The Truth of History, 130). Lisäksi ”useimmilla historian tapahtumilla voi olla useita syitä” (McCullagh, The Truth of History, 267). Näin ollen tapahtumilla voi olla sekä ”luonnollinen” syy että salaliitto-syy. Minun on korostettava, että en tarjoa täysin itsenäistä historian tulkintaa, vaan sanon vain, että muiden tulkintojen, kuten historian ”luonnollisen tulkinnan” ohella, tämän artikkelin näkemys voi olla rinnakkain ”pintatason” historiallisten tapahtumien ja tapahtumien tulkintojen kanssa.

Siitä huolimatta McCullagh ajattelee, että ”halu keskittyä historiallisen aiheen mielenkiintoisiin näkökohtiin ja halu tarjota tasapuolinen (fair) esitys siitä kokonaisuutena” eroavat toisistaan (McCullagh, The Truth of History, 130). Siksi voin lisätä, että monet historiallisten tapahtumien tulkinnat eivät ota salaliittoa lainkaan huomioon, vaikka salaliitto voisi olla mahdollisuus, kun taas tämän tutkimuksen tulkinta ottaa sen huomioon. Näin ollen voimme jopa väittää, että tämän artikkelin tulkinta on tasapuolisempi ja kokonaisvaltaisempi historiankuvaus kuin selitykset, jotka eivät ota huomioon salaliittoa (edellyttäen, että tämän kirjoitelman teoria on todisteiden mukainen ja parempi tai paras selitys). Mitä tulee profetian tutkimiseen, se tosiasia, onko tulkinta tasapuolisempi ja kokonaisvaltaisempi vai ei, riippuu tietysti siitä, onko tulkinta raamatullinen vai ei. Siksi etenemme nyt Raamattuun.

Raamatun mukaisia todisteita

Metodologisesti yleisesti ottaen historiallisten todisteiden tarkastelun jälkeen palaamme lopulta takaisin Raamattuun, lähtökohtaamme. Sutton ei näytä olevan tietoinen maailmanpolitiikan ja talouden syvimmästä organisaatiosta, mutta uskon, että Raamattu paljastaa luotettavasti pahan voimien ja maan hallitsevien voimien perustavanlaatuisimman suuren suunnitelman. Etsimme yhteyksiä nähdäksemme malleja Jumalan vastustajien petoksissa. Niinpä on selvää, että ihmiset ja erityisesti maailman johtajat järjestäytyvät edistääkseen tiettyä näkemystä historiasta ja tiettyjä tulevaisuuden tavoitteita. Suttonin (ja muiden, kuten Quigleyn) todisteet tukevat Raamatun kertomusta ja päinvastoin, kuten pyrimme osoittamaan seuraavaksi.

Ilmestyskirjan luku 17 ja salaliitto

Yksi Suttonin pääargumenteista on, että on olemassa salainen organisaatio salaisten kokousten ja yhteisen toimintatavan kautta (Sutton, America’s Secret Establishment, 3). Ilmestyskirja paljastaa, että maailman poliittiset johtajat ovat läheisessä yhteydessä pedon kanssa, ollen osa antityyppistä Babylonia. ”Nainen [portto eli paavikunta], jonka näit, on se suuri kaupunki [Babylon], joka hallitsee maan kaikkia hallitsijoita” (Ilm. 17:18 KR92). ”Näillä [maailman kuninkailla] on yksi ja sama mieli [tai tavoite; γνώμη voi tarkoittaa “tavoitetta”, Friberg, ANLEX, s.v. ”γνώμη”], ja he antavat voimansa ja valtansa pedolle. (17:13 VKR).” Voimme päätellä, että maailman kuninkailla on sama petollinen tavoite kuin paavikunnalla, sillä yksikään kaupunki (tässä tapauksessa Babylon) ei toimi hyvin ilman sen johtajien yksimielisyyttä tavoitteissa. Raamattu kertoo selvästi, että maailma on kallistunut Saatanan puolelle petoksen kautta, johon liittyy paavikunta, langennut protestantismi ja ”maailman kuninkaat”; ja he jakavat saman tarkoituksen tai tavoitteen (Ilm. 13:14 [vrt. jakeet 5–8]; 14:8; 17:1–5, 12–13, 18:23). Tiedämme profetiasta, että lopulta ne, jotka eivät hyväksy pedon merkkiä, eivät voi ostaa tai myydä (Ilm. 13:17). Kuinka lähellä tämä onkaan seuraavia Suttonin sanoja, kun hän kuvailee uutta maailmanjärjestystä: ”Tämä on suunniteltu järjestys, jolla on voimakkaasti rajoitettu yksilönvapaus, ilman perustuslaillista suojaa.” (Sutton, America’s Secret Establishment, 31.)

Porton/Babylonin ja helakanpunaisen pedon identiteetit Ilm. 17 -luvussa kaipaavat selitystä. Ilm. 17:9–11 esittelee kahdeksan valtakunnan seuraannon. Tätä seuraantoa on tukittu eri tavoin, mutta me katsomme, että se on seuraava: (1) Babylon, (2) Meedo-Persia, (3) Makedonia-Kreikka, (4) pakanallinen Rooma, (5) paavillinen Rooma, (6) vallankumouksellinen Ranska/ateistinen sekularismi, (7) Amerikan Yhdysvallat, ja (8) paavillinen uusi maailmanjärjestys. Portto ei kuvaa vain paavikuntaa, sillä se hallitsee läpi useiden historiallisten valtakuntien ja kuninkaiden (Ilm. 17:9, 10, 18). Siitä huolimatta portto kyllä edustaa kirkkoa, koska nainen symboloi kirkkoa/Jumalan kansaa (Jer. 6:2). Itse asiassa lopunajan porttokirkko pettää Jumalan ei ainoastaan liittoutumalla valtion kanssa, vaan hallitsemalla valtiota, josta pedolla ratsastaminen ja maailman kuninkaiden kanssa liitossa oleminen ja heidän kontrolloiminen ovat kielikuvia (vrt. Dan. 7:24–27; 8:9, 23–26; 11:33, 38–45; Ilm. 13:1–10; 18). Babylon-metasymbolia edustaa helakanpunainen peto-metasymboli. Metasymboli tarkoittaa symbolia, joka on historiallisen seuraannon ”yläpuolella”, pysyen samana symbolina, vaikka historia etenee kulkuaan. Osittainen yhteneväisyys lohikäärmeen (Ilm. 12) ja meripedon (Ilm. 13) välillä, ja osittainen yhteneväisyys lohikäärmeen ja helakanpunaisen pedon (Ilm. 17) välillä, tarkoittaa sitä, että lohikäärme on metasymboli/metapeto eli helakanpunainen peto, jonka alla erilaiset kuningaskunnat tai kuninkaat tai poliittiset vallat saavat vuoronsa seuraannossa. Niinpä se on kuin pohjoisen kuningas-metasymboli Daniel 11 -luvussa, jonka alla ilmenee eri valtakuntia historian saatossa. Siksi, se valta, joka nousee tietyssä vaiheessa historiaa pedon seuraannossa, edustaa lohikäärmettä tuona aikana historiassa.

On ehdotettu, että Egypti olisi ensimmäinen kuningas. Sekä Egypti että Babylon kuvataan lohikäärmeenä (Jes 51:9–10; Jer 51:34; ehkä Ps 87:4; vrt. Jer 51:55 Ilm. 12:15 -kanssa). Mutta, Babylon on kuitenkin pohjoisen kuninkaan alkupiste, sillä Babylon on osa meripetoa, mutta Egypti ei ole. Vaikka helakanpunainen peto kuvaakin lohikäärmettä sen vaiheissa eri valtakuntien kautta historiassa, helakanpunainen peto kuvaa myös paavikuntaa. Peto kuvaa valtakuntien kokonaisuutta, alkaen Babylonista (Ilm. 13; katso jae 2 ja vertaa Dan. 7:n petojen seitsemää päätä meripedon seitsemään päähän). Paavikunta on Saatanan systeemin huippu, mestariteos, joka jopa ”herätetään kuolleista”, imitoiden Herran ylösnousemusta haudasta. Siksi paavikuntaa kuvataan itse petona, kun muita valtakuntia kuvataan vain kuninkaina. Lisäksi, vaikka Ilmestyskirjan luvussa 13 Rooma – sekä pakanallinen että paavillinen Rooma – on huipentumavalta tai pää ja myös rinnastetaan itse petoon (Ilm. 13:12, 14), Ilmestyskirjan luvussa 17 paavillinen Rooma on erillinen valta (yksi seitsemästä), ja historiallisen seuraannon aikana se jossain vaiheessa ”ei ole”, mutta lopussa se on jälleen kahdeksas pää ja itse peto.

Myös Ellen White sanoo, että prostituoitu helakanpunaisen pedon selässä on paavikunta, yhdistäen sen 13 -luvun petoon (Ellen G. White, “Lt 232, 1899,” in Letters and Manuscripts – Volume 14 [1899] [Ellen G. White Estate, 1899], par. 20–22). On totta, että portto ja peto ovat eri entiteettejä Ilmestyskirjan luvussa 17. Kuitenkin, ne ovat myös läheisessä yhteydessä tuossa samassa luvussa. Portto/peto kokee ”erämaavaiheen” historiassa, kun se saa ”kuolettavan haavan”, ja juuri tätä vaihetta kuvaa se, kun Johannes näkee prostituoidun naisen ja pedon erämaassa (Ilm. 17:3) tai ”syvyydessä” (jae 8), kun se ”ei ole” (jae 11). Juuri tästä kuolettavan haavan ajasta lähtien, eli Ranskan vallankumouksen ajasta lähtien, portto erotetaan pedosta, mutta se on kuitenkin läheisessä yhteydessä pedon kanssa, ratsastaen pedolla. Tämä selittää, että vaikka kirkko ja valtio ovat erillään paaviuden haavan ajasta lähtien, ne ovat kuitenkin liitossa, koska paaviuden haava paranee yhä enemmän.

Raamatussa ”syvyys” kuvaa Saatanan ja pahojen enkelien ulottuvuutta (Luuk. 8:31; 2. Piet. 2:4; Juud. 1:6). Itse asiassa ”syvyys” ei ole vain demonien ulottuvuus, vaan se on myös maailman kuninkaiden ”valta-alue” (Jes. 24:21–22) (Stefanovic, Revelation of Jesus Christ, 306), mukaan lukien esi-isien kuninkaat, jotka tässä tapauksessa todennäköisesti kuvaavat pohjoisen kuninkaan Babylonin jälkeläisiä (Ps 69:15; Hes 31:15; 32). Lyhyesti sanottuna syvyys tarkoittaa synnin ja ylpeyden tien laillista seurausta (Rahab – kuvaten Saatanaa ja Egyptiä ja Babylonia – tarkoittaa ylpeyttä, synnin alkua), Jumalan tuomion ja kirouksen alaisuutta, olosuhteiden sitomana olemista (Ilm 20: 2–3), kuten kuopassa tai haudassa olemista (sheol) (Ps. 30:3; Sananl. 1:12; Jes. 38:18; Hes. 32:23; Room. 10:7). Muiden merkitysten lisäksi syvyys/erämaa on myös historiallinen tilanne (Ilm. 17:3, 8, 11), aivan kuten se tulee olemaan Saatanalle 1000 vuotta (Ilm. 20; huomaa, että Asaselin vuohi lähetettiin erämaahan [3. Moos. 16:8–10]). Loppujen lopuksi erämaa kuvaa hävitystä (ερημοω [eremoo]) (Matt. 12:25) (Gerhard Kittel, ”ερημος”, Theological Dictionary of the New Testament, osa 2, toim. Gerhard Kittel, suom. Geoffrey W. Bromiley [Grand Rapids, MI: Eerdmans, 1964], 659), jota kuvataan kuoleman varjon maana (Jer. 2:6). Tämän perusteella maan kuninkailla on salassa liitto Babylonin kanssa, rajatulla vaikutusalueella (jonka he saavat Babylonilta ja Paholaiselta [Ilm. 16:13–14]), sillä Ranskan vallankumous toi historiallisen tilanteen, jolloin paavikunta menetti tyrannimaisen valtansa ja joutui ja joutuu toimimaan demokratioissa ja tasavalloissa suurissamäärin salaisen vaikutusvallan kautta, vaikkakin nykyään paavikuntaa pidetään laajalti avoimestikin maailman moraalisena auktoriteettina. On siis raamatullisesti ja historiallisesti järkevää, että erämaa on vaihe, koetuksen paikka, pedon tuomio, jolloin sitä ”ei ole”, mutta josta se jälleen nousee.

On merkittävää, että profetia ei kerro, että kuudes ja seitsemäs valta tuhoutuisivat ennen kuin itse peto tuhoutuu (Ilm. 17:10, 11). Babylonin hallitessa petoa (Ilm. 17:1–5, 11–13, 18), paavinvalta siis kontrolloi sekä ateistista sekularismia että langennutta protestantismia ja niiden johtavia edustajia lopunaikana. Jo tämä huomio yksin viittaa siihen, että maailmassa oleva jatkuva vastakkainasettelu ns. oikeiston ja vasemmiston välillä on itse asiassa Babylonin hallitsema tarkoituksen mukainen vastakkainasettelu. Paavinvallan alainen alkuperäinen maailman johto (maailman kuninkaat) on kuvattu kymmenenä sarvena Ilm. 13 -luvussa. Tuo luku viittaa Rooman vallan kliimaksiin eli paavikuntaan, koska kruunut ovat kymmenen sarven päällä (13:1), kun taas Ilm. 12 -luvussa kruunut eivät vielä ole sarvissa vaan pedon seitsemässä päässä. Ilmestyskirjan 12 -luku siis kuvaa tilannetta ennen kuin paavikunta pääsi varsinaisesti poliittiseen valtaan kukistaen kolme kilpailevaa valtaa: itägootit, länsigootit ja vandaalit (Dan. 7). (Lue enemmän artikkelista Kristillinen apokalyptiikka.) Lopunajalla paavikunnan alkuperäinen uskonnollis-poliittinen valta nousee jälleen huippuunsa, sillä se jälleen hallitsee uskonnollisella otteella maailman kuninkaita, joita kymmenen kuningasta Ilm. 17 -luvussa edustavat. Nämä maailman kuninkaat, jotka tässä maailman ajan viimeisessä vaiheessa hallitsevat avoimesti paavikunnan uskonnollis-poliittisella tavalla, ovat ennen kaikkea näennäisesti kristillisiä tai ainakin ekumeenisia hallitsijoita, käsittäen jopa ”protestanttisia” valtoja, joiden kärjessä on USA (Ilm. 13:11–18; 17:12–14).

Hegeliläinen dialektiikka Raamatussa

Toinen Suttonin argumentti on, että maailman johtavat vallat käyttävät hegeliläistä dialektiikkaa tai järjestystä kaaoksesta (Sutton, America’s Secret Establishment, xiii–xiv). Nyt tulemme kysymykseen: Onko meillä todisteita siitä, että maan kuninkaat käyttävät hegeliläistä dialektiikkaa? Toisin sanoen, luovatko ne ongelmia (kuten kahden vastapuolen välisiä sotia) ja tuovatko niihin ratkaisuja tai toivottuja tuloksia (kuten kansainväliset liittoumat tai kansalliset lait/toimeenpanomääräykset), jotka tuovat enemmän autoritaarista/totalitaarista valtaa valtiolle ja/tai valtion johtajille ja/tai poliittistaloudelliselle eliitille ja lopulta uskonnollispoliittistaloudelliselle johdolle? Tämä on todennäköisesti kiistanalaisempi kysymys kuin se, että onko maailman johtajilla ylipäätään salaista liittoa, ja se vaatii lisää todisteita Raamatusta, vaikka Ilmestyskirjan luku 17 viittaa jo yksin dialektiikkaan. Palautamme myös mieleen, että hegeliläinen dialektiikka on osa syvyydestä nousevaa petoa. Järjestys kaaoksesta salaisena juonena perustuu todellakin Raamattuun. Ennen kuin menemme Daniel 11 -luvun todisteisiin, tarjoamme vielä kuusi lisäkohtaa tämän väitteen puolustamiseksi.

Ensinnäkin Saatana oli ensimmäinen kaaoksen luoja. Hän aiheutti suuren kiistan taivaan enkelien keskuudessa, koska hän väitti, että vastakkainasettelusta (kaaoksesta) voi tulla jotain hyvää – vastakkainasettelusta Jumalaa ja Hänen hallituksensa periaatteita kohtaan (1. Moos. 3:1–5). Hän juonitteli salaa, piilottaen todelliset aikeensa, minkä vuoksi hän onnistui houkuttelemaan osan taivaan enkeleistä riveihinsä. Hesekiel 28:5 kertoo, että Lucifer pyrki antamaan Jumalasta väärän kuvan ”kaupankäynnillä”, joka tulee hepreankielen juuriverbistä רָכַל, joka tarkoittaa ”mennä yhdeltä toiselle (juorujen vaihtoon)… panetella” (Brown, BDB, s.v., “רָכַל”).

Toiseksi, vedenpaisumuksen (kaaoksen) jälkeen muinainen Babylon yritti yhdistää maailman rakentamalla Babylonin tai Baabelin tornin (1. Moos. 11:1–9). Lopun ajan Babylon ei ole tämän suhteen erilainen. Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala aloitti jälleen eräänlaisella ”uudella” ihmiskunnalla: Nooa ja hänen perheensä. Jumala siis ensin hajotti ja sitten loi uutta tilalle. Sielunvihollinen tekee tästä väärennöksen aikojen lopussa. (Se, kun Jumala ensin hajotti ja sitten loi uutta, ei tarkoita sitä, että Jumala olisi suunnitellut ja kehittänyt tämän menetelmän, mutta se viittaa siihen, että synnin vuoksi Jumalan täytyy joskus tehdä asioita, jotka tuovat luotuja päätöksenteonpaikalle, kuten Hän teki myös faraolle Mooseksen ja Aronin kautta, niin kuin alla näemme.)

Kolmanneksi, viimeisessä ihmeessä, jota egyptiläiset velhot pystyivät jäljittelemään, nimittäin sammakkoihmeessä, Jumala loi ongelman, jotta Hän voisi tuoda ratkaisun. Tämä ei jälleen tarkoita, että Jumala olisi suunnitellut ja kehittänyt ongelma-ratkaisu -menetelmän sen enempää kuin Hän olisi laatinut hajota-luo uutta -menetelmän. Saatana jäljittelee tätä ongelma-ratkaisu -menetelmää (jonka hän on alunperin kehittänytkin) petollisten ihmeidensä kautta saadakseen ihmiset ottamaan pedon merkin (Ilm. 19:20). Paholainen tekee tämän maallisten voimien ja johtajien kautta, sillä Ilmestyskirja 16 mainitsee, että sammakot tulevat Saatanan, paavikunnan ja USA:n suusta (16:13). ”Sillä ne ovat riivaajien henkiä, jotka tekevät ihmeitä ja jotka lähtevät maailman kuningasten ja koko maailman luo kokoamaan heidät taisteluun Jumalan Kaikkivaltiaan suurena päivänä.” (16:14 KJV, oma käännös) Voimme turvallisesti päätellä, että pettämiskykyyn vaikuttaminen ja maan kuninkaiden petoksen inspiroiminen kuuluvat pahojen henkien agendaan.

Ilmestyskirja ei selitä, minkälaisia ​​ihmeitä Saatana ja maailman johtajat käyttävät. Siksi meidän on konsultoitava Exodusta (2. Mooseksen kirja) selityksen saamiseksi, koska Ilm. 16 ottaa idean sieltä. Sekä Egypti että lopunajan Babylon heitetään meren syvyyteen (2. Moos. 15:4, 5, 10; Ilm. 18:21), ja molemmat poltetaan (2. Moos. 15:7; Ilm. 18:8). Näin ollen Egypti ja lopunajan Babylon ovat jossain määrin rinnakkaisia ​​tässä lopunajan skenaariossa. Niin kuin mainittiin, hegeliläinen dialektiikka on osa syvyydestä peräisin olevaa petoa, nimittäin hengellistä ja poliittista Egyptiä, joka on osa Roomaa (Ilm. 11:8). Tämä tukee väitettä, että Rooma/Babylon hallitsee konfliktin molempia osapuolia.

Ilm. 16 -luvun sammakot eivät epäilemättä symboloi vain ongelma-ratkaisu -petosta, vaan ne edustavat myös hengellistä huijausta ja vaikutusta, jotta ihmiset eivät ottaisi vakavasti Jumalan sanomaa kolmesta enkelistä, ja jotta ihmiset näin joutuisivat epäpyhän kolminaisuuden leiriin (Saatana, peto [Antikristus] ja väärä profeetta [Ilm 16:13] ovat epäpyhä kolminaisuus). Siitä huolimatta sammakoiden esiintyminen viittaa vahvasti siihen, että epäpyhä kolminaisuus käyttää myös kaaoksen/tuhon petosta (eli ongelma-ratkaisu -petosta). Myös Psalmi 78:45 osoittaa, että Egyptin sammakkovitsaus oli tuhoamista/hävitystä varten (VKR kääntää: hävityksen tuottamista varten). Kuudes vitsaus ei osoita vain sammakkoihmeen kaaosta vaan myös ratkaisua: maailman ja maan kuninkaat kokoamisen taisteluun Jumalaa vastaan. Siten Babylonin ratkaisu maailman kriisiin on ekumenia/uusi maailman järjestys, joka on maailman henkispoliittistaloudellinen liitto. Lisäksi kuudennella viimeisellä vitsauksella on yhtäläisyyksiä viidennen ja kuudennen pasuunan kanssa. Molemmat esittelevät tuhoavia pahoja henkiä, ja molemmat viittaavat Eufrat-jokeen. Vaikka seitsemän pasuunaa ja seitsemän viimeistä vitsausta eivät olisi samaan aikaan tapahtuvia, ne selittävät toisiaan juuri siksi, että niissä on rinnakkaisuutta.

Siksi, neljänneksi, viitaamme pasuunoihin. Viidennen pasuunan demoniset heinäsirkat nousevat syvyydestä (Ilm. 9:2–3) ja Raamatussa ”syvyys” tarkoittaa kaaosta (1. Moos. 1:2; Ilm. 20:3). Niin kuin mainittiin, ”syvyys” kuvaa myös maailman kuninkaiden ”valta-aluetta” (Jes. 24:21–22), mukaan lukien esi-isien kuninkaat, jotka tässä tapauksessa todennäköisesti kuvaavat pohjoisen kuninkaan Babylonin jälkeläisiä (Ps 69:15; Hes 31:15; 32). Heinäsirkkademonien kuningas on nimeltään Abaddon tai Apollyon (Ilm. 9:11). Adabbon tarkoittaa ”tuhoa” ja Apollyon merkitsee ”tuhoajaa” (Stefanovic, Revelation of Jesus Christ, 308). Nämä nimet kuvaavat Saatanaa, joka aiheuttaa kaiken kaaoksen maailmassa. Demoniset heinäsirkat tulevat kaaoksesta ja ne pitävät maata kaaoksen vallassa viisi kuukautta (Ilm. 9:5), koska viisi kuukautta viittaa vedenpaisumuksen kestoon (1. Moos. 7:24; 8:3). Maa oli kaaoksen vallassa vedenpaisumuksen ajan. Yksi niistä tavoista, joiden kautta paholainen aiheuttaa kaaosta ja tuhoa maailmassa on petos. Todellakin, petoksen vertauskuva löytyy pasuunan heinäsirkoista. ”Niillä oli pyrstö ja pistin kuin skorpioneilla” (Ilm. 9:10 KR92). ”Pyrstö” kuvaa vääriä profeettoja tai petollisia uskonnollisten opetusten julistajia (Jes. 9:15) ja, sen vuoksi, ne kuvaavat maailman epäraamatullisia filosofioita ja liikkeitä. Maailma on kaaoksen ja hämmennyksen vallassa, ”[s]illä johtajat olivat johtaneet kansan harhaan ja saattaneet johdettavansa sekasortoon ja hämminkiin” (9:16 KR92). Lopun ajan profeettojen petos ei ole vain hengellistä, koska Israelin typologiset profeetat (ja tässä tapauksessa väärät profeetat) profetoivat myös poliittisia asioita (Jer 14:13, 14). Lisäksi demonisilla heinäsirkoilla on rautaiset rintakilvet, mikä viittaa rautaiseen Roomaan ja poliittiseen yhtenäisyyteen (Dan 2:40–43; 7:7). Yhteenvetona nämä Raamatun lausunnot ovat sopusoinnussa sen väitteen kanssa, että sekä maailman johtajat että uskontojen ja kristillisten kirkkojen johtajat ohjaavat maailman kansoja kaaokseen. Lopun ajan petollinen peto nousee juuri syvyydestä (Ilm 17:8). (Huom. tämä ei tarkoita sitä, että kaikki maailman ja kirkkojen johtajat ovat mukana petoksessa.)

Viides pasuuna kuvaa vastareformaatiota vuoden 1844 jälkeen, kun se kuvaa paavikunnan petoksen menetelmiä jesuiittojen ja jesuiittamaisen salayhteiskunnallisen henkisen ja poliittisen humanismin kautta, joka oli ateistisen humanismin ja evoluutionaarisen panteismin/panenteismin kasvualusta. Enemmän jesuiitoista ja heidän menetelmistään voit lukea artikkelista Salaliittoteoriat ja Raamattu, mutta tässä kirjoitelmassa esitän yhden merkittävän väitteen, jolla on historiallista todistusaineistoa: järjestys kaaoksesta on ollut se prosessi, jolla ihmisiä on houkuteltu hyväksymään ajattelutapa, että on viisasta päästää irti perusoikeuksista ja- vapauksista. Tätä petollista keinoa jesuiitat käyttivät juuri viidennen pasuunan toisen vaiheen aikana (alla lyhyt selitys siihen, mitä tarkoitan pasuunoiden vaiheilla). Jo Abraham Lincoln näki ja ymmärsi tämän jesuiittojen tempun, kun roomalaiskatolinen pappi Charles Chiniquy kirjoitti ylös Lincolnin sanat, jotka hän lausui haastattelussa:

Ikävä kyllä minusta tuntuu yhä enemmän jokainen päivä, että en taistele vain Etelävaltioiden amerikkalaisia vastaan, vaan enemmänkin Rooman paavia vastaan, ja että meidän tulee puolustaa itseämme enemmän paavin kavalia jesuiittoja vastaan, kuin oikeita Amerikan protestantteja vastaan…. Se on Rooma, joka tahtoo hallita ja heikentää Pohjoisvaltiot, aivan niin kuin se on hallinnut ja heikentänyt Etelävaltiot aina niiden löytämisestä lähtien. On enää hyvin vähän niitä Etelän johtajia, jotka eivät ole enemmän tai vähemmän jesuiittojen vaikutusvallan alaisia vaimojen, perhesiteiden ja ystävien kautta. Useat Jeff Davisin perheenjäsenet kuuluvat Rooman kirkkoon. Jopa protestanttiset pastorit ovat jesuiittojen vaikutuksen alaisina, vaikka eivät osaa epäillä sitä. Pitääkseen valta-asemansa Pohjoisessa, niin kuin se tekee Etelässä, Rooma tekee samoja asioita täällä, niin kuin se on tehnyt Meksikossa ja kaikissa Etelä-Amerikan tasavalloissa; sisällissodan kautta Rooma tekee tehottomiksi vapauden sotilaiden aseet. Se jakaa maamme, jotta voisi heikentää, alistaa ja hallita sitä…. Viimeisimmän vuosituhannen historia kertoo meille, että missä tahansa Rooman kirkko ei ole tikari, joka lävistää vapaan kansakunnan rinnan, se on myllynkivi sen kaulassa, ja pallo sen jalassa, halvaannuttaakseen kansakunnan ja estääkseen sen sivilisaation kehityksen, tieteen ja älyllisyyden onnellisuuden ja vapauden teillä. (Charles Chiniquy, Fifty Years in the Church of Rome: The Conversion of a Priest (Protestant Literature Depository, 1886; repr. n.d.), ch. 60, oma suomennos.)

Hajota ja hallitse / järjestys kaaoksesta on siis jesuiittojen taktiikka, Lincoln havaitsee. Myös Etelä-Afrikan apartheid vaikuttaa olleen tapa hajottaa ja hallita, sillä David Anthony Yallop kirjoitti: ”Samalla kun Pyhä Isä [paavi] selväsanaisesti tuomitsi rotuerottelun, Vatikaanin pankki lainasi salaa 172 miljoonaa dollaria Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon virallisille tahoille.” (David Yallop, The Power and the Glory [2007], s. 149, viitattu dokumentissa ”Apocalypse II b,” Even at the Doors.)

Kun ihmiset ovat pelossa ja kaaoksessa, ja kun kansa hajotetaan toisiaan vastaan sotiviin leireihin, heitä on helpompi heikentää moraalin ja totuuden tuntemisessa, ja heidät on helpompi valloittaa puolelleen ja hallita. On myös mielenkiintoista, että keisari Nero loi kaaoksen (Rooman tulipalot) saadakseen ratkaisun (kristittyjen tuhoaminen). Historia toistaa itseään.

(Viides pasuuna kuvaa myös turkkilaisten aiheuttamaa kaaosta eli hyökkäyksiä Bysanttiin vuoden 1299 ja 1449 välillä, niin kuin mm. Ellen White sanoo [Alfa ja Omega 7, 290]. Josiah Litch kirjoitti, että Nikomedian taistelu [27.7.1299] aloitti viidennen pasuunan ”piinan”, jota Bysantin valtakunta koki turkkilaisten toimesta. Mutta viidennen pasuunan teema toistuu historiassa lopunajan Babylonin hyökkäyksinä.)

Myös kuudennen pasuunan hevoset tuhoavat, vaikkakin ne tuovat myös järjestystä. Jälleen hajota ja hallitse / järjestys kaaoksesta -metodi on nähtävissä. Viidennen pasuunan heinäsirkat ja kuudennen pasuunan hevoset kuvaavat paholaisen poliittishengellisfilosofisia armeijoita (Joel 1:1—2:11). Saatanan suuri petos on se, kun hän yhdistää maailman petoksen ja tyrannian alle (2. Tess. 2:9–12; Ilm. 13:7–10, 14, 16; 16:13–14), joka antaa väärän kuvan Jumalan hallituksesta ja luonteesta. ”Sillä hevosten voima oli niiden suussa ja niiden hännässä; niiden hännät näet olivat käärmeitten kaltaiset, ja niissä oli päät, joilla ne vahingoittivat” (Ilm. 9:19 VKR). ”Petoksen häntiä” käytetään myös kuudennessa pasuunassa, mutta tällä kertaa hevosilla on suut täynnä voimaa. Mitä se voisi merkitä?

Raamatussa ”hevonen” tai ”hevonen” ja ”vaunut” yhdistetään sotaan (Joel 2:1, 4, 5; Miik. 5:10). Hevoset tulevat enkelien välityksellä Eufrat joesta, joka sijaitsi Babylonissa (Ilm. 9:14–16). Koska heinäsirkat vaihtuvat hevosiksi, kyseessä on entistä voimakkaampi Babylonin hyökkäys, joka mukailee Joelin kirjan 1:n ja 2:n luvun mallia. Se viittaa paavikunnan herjaavaan itsekorotukseen maailman korkeimmaksi moraalin auktoriteetiksi (13:6), ja se viittaa kirkon ja valtion liittoon. Valtio ”puhuu” lainsäätämisen kautta (13:11–17). Suuri meripeto Leviathan on Rooman kauhistuttavan pedon esikuva (tyyppi), ja sekä Leviathan että hevoset syöksevät tulta ja savua suistaan (Job 41:19–21; Ilm. 9:18). ”Tulen, savun ja rikin yhdistelmä Raamatussa linkittyy aina pahojen tuomioon” (1. Moos. 19:24, 28; Luuk. 17:29; Ps. 11:6; Jes. 34:9–10; Hes. 38:22; Ilm. 14:10–11; 19:20; 20:10; 21:8) (Stefanovic, Revelation of Jesus Christ, 315–316, oma suomennos). Laki, johon viittaamme, on ennen kaikkea lopunajan sunnuntailaki. Paavikunta, USA ja maan kuninkaat tulevat anastamaan Jumalan vallan ja tuomitsemaan ”pahoja”, jotka näyttävät olevan ”yhteistä hyvää” vastaan, kun he eivät noudata heidän lakejaan, jotka tukahduttavat uskonnonvapauden ja omantunnonvapauden. (Uskon, että kuudes pasuuna toteutui ensimmäisessä vaiheessa Litchin tulkinnan mukaisesti, kun hän sovelsi kuudennen pasuunan ”tuntia, päivää, kuukautta ja vuotta” turkkilaisten valtaan [Daniel David Royo, “Josiah Litch: His Life, Work, and Use of His Writings, on Selected Topics, by Seventh-day Adventist Writers,” (MDiv diss., 2009, Andrews University), 67–75, https://digitalcommons.andrews.edu/theses/51/%5D), joka kesti vuodesta 1449 vuoden 1840 elokuun 11:sta päivään, jolloin sulttaanista tuli vain nukkehallitsija [Royo, “Josiah Litch,” 71]. Kirjassani Globaali petos ja kysymys vapaudesta: Ilmestyskirjan pasuunat näytän, kuinka seitsemäs pasuuna sisältää huippukohdallisesti seitsemän tuomiota [Ilm. 10:3, 7], mutta tällä kertaa ”ilman aikaa” [jae 6], toisin sanoen ilman aikaprofetioita.)

Palataksemme kolmanteen todisteeseen siitä, että järjestys kaaoksesta salajuonena perustuu Raamattuun, petoksen tavoite, nimittäin pedon merkki, yhdistää juuri ongelman tai kaaoksen (sammakkovitsaus) ja ratkaisun (pedon merkki) Ilmestyskirjan lukujen 13, 16 ja 18 perusteella. Yhdistäen kolmannen ja neljännen todisteen muistutamme, että viides ja kuudes pasuuna, joissa on temaattista vastaavuutta kuudennen viimeisen vitsauksen kanssa, puolustavat Saatanan ongelma-ratkaisu -petoksen toteuttamista hänen maallisten liittolaistensa kautta. Exodus (2. Mooseksen kirja) osoittaa, että ihme luo ongelman. Ilmestyskirja 13 taas viittaa ihmeeseen ratkaisuna. Ilm. 13:n ihme on se, että USA sanoo maan päällä asuville, että heidän tulee tehdä kuva pedolle: ”Ja se villitsee maan päällä asuvaiset niillä ihmeillä, joita sen sallittiin tehdä pedon nähden; se yllyttää maan päällä asuvaiset tekemään sen pedon kuvan, jossa oli miekanhaava ja joka virkosi.” (Ilm 13:14 VKR)

Kaikki kansat joutuvat hengellispoliittistaloudellisen Babylonin (Ilm. 18:23; vrt. 9:21) ihmeiden tai noituuden pettämiksi, mikä tarkoittaa sitä, että petokset ovat myös poliittisia ja taloudellisia. Itse asiassa vitsauksien ihmeitä kutsutaan ”merkeiksi” (מוֹפֵת) (2. Moos. 11:10; vrt. Ps 135:9), ja Antikristus käyttää merkkejä (σημεῖον) (2. Tess. 2:1–12; Ilm. 16:14). Nämä merkit eivät välttämättä ole yliluonnollisia ihmeitä, mutta voivat olla (ja sisältää) myös niitä. Merkit osoittavat lähteensä alkuperän ja luonteen (Mark. 16:17–18) tai ne ilmaisevat ajan luonnetta (Matt. 24). Tämä tarkoittaa, että Jumalan kansalle tai niille, jotka tuntevat heidän Raamattunsa, merkki, olipa se positiivinen merkki (kuten sairaiden paraneminen) tai negatiivinen merkki (kuten luonnonkatastrofi), kertoo sen olevan alkuperältään joko aito tai harhaanjohtava. Merkit osoittavat raamatullista tarkkuutta (Mark. 16:20). Näin ollen ensinnäkin, jos positiivinen merkki tulee ei-autenttisesta lähteestä (joka on tunnistettu Raamatun perusteella), tiedämme, että merkki on petos. Toisaalta, jos negatiivinen merkki tulee autenttisesta lähteestä, tiedämme, että se kuvaa lähteen luonnetta tarkasti. Luukas 21:25 selittää, että kansojen ahdistus on merkki. Se on ajan merkki, mutta koska se on ongelma, yhdistettynä lopunajan babylonialaiseen ratkaisuun, se osoittaa myös babylonialaisen petoksen luonteen. Tämä voidaan selittää seuraavasti, joka edustaa viidettä puolustuskohtaa Raamatun järjestys kaaoksesta -argumentille.

Ihmisten sydämet voidaan voittaa tuomalla turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden ratkaisu heidän pelkoon ja kaaokseen. Öljymäen puhe selittää tätä asiaa, sillä Öljymäen puheessa sanotaan, että turmion iljetys nousee sen jälkeen, kun ”[k]aikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa” (Luuk. 21:26 KR92) ja, että ”monien rakkaus kylmenee”, koska ”laittomuus lisääntyy” (Matt. 24:12 KR92). Laittomuus ja pelko saavat ihmiset hylkäämään rakkauden (1. Joh. 4:17), joka on merkittävää, koska ei ole rakkautta ilman valinnanvapautta tai ilman omantunnonvapautta. Tämän takia muutama jae myöhemmin sanotaan, että turmion iljetys nousee, joka on suora viittaus vainoavaan Antikristusvaltaan. Jeesus varoittaa, että meidän tulisi olla tarkkaavaisia itsemme suhteen siinä mielessä, että emme pelkäisi, kun kaikki ympärillämme vaikuttaa hajoavan käsiin tai kun ilmenee sotia, sanomia sodista, sekasortoa tai mellakoita tai kaaosta (ταραχαί), nälänhätää, luonnon-katastrofeja ja kulkutauteja tai epidemioita tai pandemioita (λοιμοὶ) (Matt. 24:6–8; Luuk. 21:9–11). Jos pelkäämme, meiltä puuttuu rakkautta. Ja rakkaus on myös kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan yksilön omasta vapaasta tahdosta ja vapaasta omastatunnosta (Joh. 14:15). Kyseessä on sydämestä tuleva rakkauden kuuliaisuus (Mark. 12:28–34), ei ulkopuolisesta painostuksesta tuleva kuuliaisuus. Öljymäenpuhe siis viittaa siihen, että aikojen lopussa Saatana käyttää yllä mainittuja katastrofeja tuodakseen lopullisen ratkaisunsa maailman ongelmiin: lopullisen valvontayhteiskunnan, joka huipentuu sunnuntailaissa.

On selvää, että Jeesuksen mainitsemat kriisit voivat tapahtua luonnollisesti tai suoraan Saatanan toimesta. Voidaan siis kysyä, että mitä väliä sillä on, onko kriisi suunniteltu vai tapahtuuko se ”luonnollisesti”, jos vaikutus on sama? Erona on se, että usein ihmiset pitävät kriisin ratkaisua oikeutettuna, jos he uskovat kriisin olevan ”oikea” (ja usein jos se tulee ”ulkopuolisesta” ”vihollisesta” tai yhteisestä ”vihollisesta”), vaikka ratkaisu olisikin autoritaarinen tai totalitaarinen ja tukahduttaisi perusoikeudet ja -vapaudet. Julkisessa keskustelussa on väliä sillä, onko meillä todisteita väitetyn kriisin ”legitiimiyttä” vastaan, koska se auttaa puolustamaan omantunnonvapautta, uskonnonvapautta, sananvapautta, oikeutta yksityisomistukseen, oikeutta yksityisyyteen jne. Lisäksi petosten paljastaminen paljastaa niiden lähteen todelliset aikeet.

Saatana käytti dialektiikkaa ennen kuin Hegel ”keksi” sen. Viimeisenä ja kuudentena, mutta ei vähäisimpänä Raamatun järjestys-kaaoksesta -esimerkkinä, huomioimme, että Saatana pyrki hyödyntämään ongelma-ratkaisu -petosta Jeesusta vastaan ​​erämaassa (Matt. 4). Paholainen sanoi Kristukselle, että hänen pitäisi hypätä kalliolta (luoda ongelma), jotta enkelit pelastaisivat Hänet (ratkaisu). On mielenkiintoista, että 5. Moos. 29:3:ssa merkit ovat jossain määrin verrannollisia ​​kiusausten kanssa. Tämä viittaa siihen, että sammakko-ihme/merkki viittaa täsmälleen Ilm. 16:13–14 -raamatuntekstissä olevaan petosmenetelmään, joka on rinnakkainen viidennen ja kuudennen pasuunan kanssa, tässä yhteydessä mainittujen Babylonin velhouksien (9:21) kanssa. Tämä viittaa edelleen siihen, että Saatana käyttää alamaistensa (Babylonin ja maan kuninkaiden) kautta samaa menetelmää lopun aikana.

Yhteenvetona voidaan todeta, että sekä lopunajan Egypti että lopunajan Babylon nousevat syvyydestä, ja molemmat käyttävät hegeliläistä dialektiikkaa (Ilm. 9; 11; 16). Juuri lopun ajan peto nousee syvyydestä (Ilm. 17:8). Sekä kuudes valta (ateistinen sekularismi) että seitsemäs valta (Amerikan Yhdysvallat) pysyvät maailman loppuun asti, ja paavikunta (kahdeksas valta ja itse peto) käyttää molempia valtoja valtapelissään (Ilm. 17). Antikristus, joka on sama kuin meripeto (Ilm. 13) ja helakanpunainen peto (Ilm. 17), käyttää merkkejä (2. Tess. 2:1–12), ja Karitsan kaltainen peto / Väärä Profeetta (USA) on yksi epäpyhän kolminaisuuden jäsenistä, joka käyttää ongelma-ratkaisu -merkkejä. He käyttävät Ranskan vallankumouksen antiteesiä ja filosofista perinnettä, nimittäin hegeliläistä dialektiikkaa. Tämä merkki osoittaa lähteensä alkuperän ja luonteen, joka on Saatana, jonka tapa hallita maailmaa lopun aikana tapahtuu tietyn petoksen kautta, nimittäin hegeliläisen dialektiikan ja sijaissotien (proxy war) ja valehyökkäyksien (proxy attack) kautta, joka johtaa sortavaan hallintoon. Sutton osuu raamatullisesti naulan kantaan, kun hän käsittelee kirjassaan USA:n hallitsevien voimien menetelmiä. Niinpä jälleen Raamatun profetia tukee Suttonin argumenttia ja päinvastoin. Seuraavaksi käsittelemme salaliittoa Daniel 11 -luvun pohjalta.

Daniel 11 ja lopunajan tapahtumat

On kiistatonta, että salaseuroilla on ollut vaikutusvaltansa historian virtauksissa. Mutta onko niiden vaikutus niin suuri, että sitä pitäisi pitää osana profetiahermeneutiikkaamme? Kyllä on, väitämme tässä artikkelissa. Olemme jo pyrkineet vastaamaan siihen Ilmestyskirjaa tutkimalla. Danielin kirjan luvulla 11 on oma osansa lopunajan tapahtumien avaamisessa silmiemme eteen.

Daniel 11 tukee Ilmestyskirjan tulkintaa paavikunnan ja maailman johtajien järjestäytyneestä petoksesta ja puolustaa Ellen Whiten väitteitä salaseurojen ratkaisevasta vaikutuksesta historiaan ja nykytapahtumiin. Tämä tutkimusartikkeli väittää myös, että sekä ateistinen sekularismi että islam ovat etelän kuningas omilla tavoillaan ja omissa vaiheissaan. Tämän tutkimuksen ratkaiseva argumentti on, että Danielin luvun 11 tekstissä on päällekkäisiä tasoja, jotka osoittavat historian eri vaiheita, ja että ”saranaosio” (Dan 11:27–39) osoittaa, että sekä ateistinen sekularismi että islam ovat lopun ajan etelän kuningas (”saranaosio” tullaan selittämään).

Tarkastelemme ”teesiäni” ensinnäkin asettamalla joitakin hermeneutiikan eli tulkinnan pilareita; toiseksi esittämällä joitakin Daniel 11 -luvun kielen tulkintaperiaatteita; ja kolmanneksi menemällä varsinaiseen tulkintaan. Jätämme pois tarkkaa eksegeesiä ja/tai selitystä ja viittauksia teologisiin lähteisiin. Laajempi artikkeli (englanniksi), jossa on tarkempaa eksegeesiä ja selitystä, on ladattavissa seuraavan linkin takaa, jossa artikkeli on listattu nimellä ”The Phases of Deceptive Confederacy: A Proposal for the Interpretation of Daniel 11”. Linkki: Daniel 11 Prophecy Conference.

Tekstin tasoja ja historian vaiheita

Danielin kirja on apokalyptisen profetian kruununjalokivi. Se paljastaa tärkeitä totuuksia kosmisesta taistelusta hyvän ja pahan välillä. Tuo kirja, tai ainakin sen pääosin apokalyptinen osuus (luvut 7–12) ja näky luvussa 2, ovat luonteeltaan universaaleja. Ne käsittävät historian Uus-Babylonian valtakunnasta maailman loppuun saakka. Tätä ymmärrystä tai tulkintametodia kutsutaan historismiksi.

Danielin kirjan luku 8 täsmentää enemmän pienen sarven hengellistä ja uskonnollista puolta. Pieni sarvi kuvaa sekä pakanallista että paavillista Roomaa. Tri Samuel Nuñez selittää, että pieni sarvi esiintyy tekstin kolmessa tasossa, erityisesti jakeessa 12, jolloin pieni sarvi nousee historian kolmessa vaiheessa: (1) Rooma hyökkää Jerusalemin temppeliä vastaan ja tuhoaa sen 70 jKr.; (2) keskiajan paavikunta tuhoaa Jumalan kansaa ja korvaa Jumalan totuuden (tuhoten sitä samalla), pelastuksen ja Kristuksen taivaallisen välitystyön maanpäällisellä välitys- ja pelastussysteemillä; ja (3) paavikunta jatkaa samanlaisia toimiaan. (Samuel Nuñez, “Narrative Structure of Daniel 8: A Text Linguistic Approach,” Journal of the Adventist Theological Society 26.2 (2015): 88–110, https://www.atsjats.org/nunez-s-daniel-article-hasel-memorial-formatted.pdf.) Perustuen kielellisille yhtymäkohdille Daniel 8:11–14 ja 9:26 ja 27 -kohtien välillä, lisäisin, että myös Daniel 9:26 ja 27 viittaavat turmion iljetyksen eli hävityksen kauhistuksen kolmeen vaiheeseen (jotka selitetään myöhemmin).

Niinpä Danielin kirja antaa esimerkin apokalyptisestä tekstistä, joka koostuu tahosta (pieni sarvi), joka esiintyy eri tasoissa. Nämä tasot ovat eri vaiheita historiassa, vaikka taho pysyy samana. Tämä antaa ennakkotapauksen, jonka mukaisesti apokalyptisen tekstin tahoa voidaan soveltaa eri vaiheisiin historiassa niin pitkälle, kuin soveltaminen pysyy Danielin kirjan lukujen 2 ja 7 tunnusmerkeille uskollisena, sillä nuo luvut antavat historian ja maailmanvaltojen seuraannon kokonaiskuvan ja noiden valtojen identiteetit.

Pieni sarvi on sama valta, kuin lohikäärme/meripeto Ilmestyskirjan luvuissa 12 ja 13 (vaikkakin lohikäärme on myös Saatana); ja se on myös Antikristus. Itseasiassa Ilmestyskirjan luvut 12 ja 13 seuraavat kyseistä kolmen tason historiallista rakennetta, joka on Danielin kirjan 8:ssa luvussa. Ilmestyskirja 12:13 viittaa alkuseurakuntaan, joka on ensimmäinen taso; 12:14–15 puhuu pimeästä keskiajasta, joka on toinen taso; 12:16 on siirtymä keskiajan pimeydestä lopunajan jäännöksen aikaan; ja 12:17 kuvaa sitä varsinaista lopunajan jäännöksen aikakautta, jolloin keskiajan kirkko on tehnyt paluunsa, joka on kolmas taso. Ilmestyskirjan luvuissa 12 ja 13 me näemme viittauksia Rooman pedon/lohikäärmeen hallintoon keisarillisen Rooman vaiheessa (12:3); paavillisen Rooman hallintovaiheeseen pimeän keskiajan vallitessa (13:5); paavillisen Rooman hallintoon sen paluun (kuolettavan haavan paranemisen) jälkeen (13:3a); ja paavillisen Rooman hallintoon sekä ennen että jälkeen kuolettavan haavan iskemisen ja paranemisen jälkeen (13:1–2, 3b–5a, 6–10). Myös Ellen White soveltaa Ilm. 13:4–18 -kohtaa sekä aikaan ennen että aikaan jälkeen pedon haavan tulemisen ja paranemisen (Ellen G. White, “Ms 88, 1897: As It Was In The Days of Noah,” in Letters and Manuscripts – Volume 12 [1897] [Ellen G. White Estate, 1897]; Ellen G. White, “Ms 153, 1902: Calamities,” in Letters and Manu-scripts – Volume 17 [1902] [Ellen G. White Estate, 1902]). On merkittävää, että 13:5 voi viitata sekä aikaan ennen että jälkeen kuolettavan haavan, vaikka aikaprofetia onkin vain tietylle aikajaksolle. Itseasiassa Ilmestyskirjan 12:12–17 -kohtaa voidaan soveltaa pedon haavan paranemisen jälkeiseen aikaan, jolloin Jumalan kansaa yhtälailla vainotaan ja jolloin sen täytyy paeta pois yhteiskunnan keskuksista. Täten, Ilmestyskirjan luvut 12 ja 13 antavat jälleen yhden esimerkin rakenteesta, jossa on tasoja.

Jeesuksen vastatessa opetuslapsien kysymykseen maailmanlopun ajankohdasta, Hän esitti niin sanotun Öljymäen puheen (Matt. 23; Mark. 13; Luuk. 21). Puheessaan Jeesus käsittelee lopunajan tapahtumia käyttäen samantapaista tasoissa olevaa lähestymistapaa, niin kuin Danielilla oli. Viitaten Danielin mainitsemaan turmion iljetykseen, Jeesus osoittaa Jerusalemin tuhoon ja paavillisen Rooman nousuun ennen ja jälkeen sen kuolettavan haavan, täsmälleen niin kuin Daniel teki.

Joitakin tulkinnan tapoja Daniel 11 kieleen liittyen

Yksi Daniel 11 -luvun tulkinnan tärkeimmistä kysymyksistä on seuraava: Onko Daniel 11 -luvun kieli kirjaimellista vai symbolista/kuvannollista? Tässä artikkelissa uskomme, että Danielin kirjan luku 11 on sekoitus kirjaimellista ja kuvaannollista puhetta. Meidän on otettava jokainen jae tapauskohtaisesti. Esimerkiksi ennen jaetta 40 sotilasjoukot kuvataan ”suurina sotavoimina” (jae 10 VKR) tai ”kymmeninä tuhansina” (jae 12 VKR) tai ”joukkona” (jae 13 VKR) tai ”käsivarsina”. (jakeet 15, 22, 31) tai ”sotajoukkona” (jakeet 25, 26), mutta jakeessa 40 laivat ja vaunut mainitaan. ”Käsivarsi” on ainoa selkeä kielikuva (sillä ”kymmenet tuhannet” voi olla myös kirjaimellinen), mutta voimaa kuvataan käsivartena muuallakin Raamatussa (kyseinen hepreankielen sana siis on itsessään kielikuva). Siksi vain jakeen 40 jälkeen Dan. 11 -luku käyttää selkeästi kielikuvia, jotka näyttävät korostavan pohjoisen kuninkaan instituutioiden täsmällisiä ominaisuuksia ja suuruutta ”lopun aikana,” niin kuin jae 40 sen ilmaisee, sillä juuri lopunajan Babylonista näissä jakeissa on kyse (vrt. Ilm. 18). Tämä on johdonmukaista sen tosiasian kanssa, että jakeessa 33 pyhien vainon suuruus ilmaistaan ​​substantiivein ”miekka”, ”tuli”, ”vankeus” ja ”ryöstö” (VKR). Lisäksi jakeessa 38 pohjoisen kuninkaan rikkauksien suuruutta kuvaavat sanat ”kulta”, ”hopea”, ”kalliit kivet” ja ”ihanat lahjat” (VKR). Koska nämä sanaryhmät korostavat paavikunnan ylivallan kansainvälistä suuruutta, ehdotamme, että jakeen 43 vastaava sanaryhmä viittaa rikkauksien suuruuteen, jonka pohjoisen kuningas kaappaa etelän kuninkaalta, ollen näin suurempi eli lopunajan mittakaavassa oleva hyökkäys hengellistä tai lopunajallissymbolista Egyptiä vastaan, kuin hyökkäys kirjaimellista Egyptiä vastaan. ”Egypti” symbolina tarkoittaa etelää (Dan 11:8; vrt. Matt. 12:42) tai etelän petoa (Jes. 30:1–7). Sekä Dan. 11 -luvussa että Ilm. 9 ja 11 -luvuissa on Babylonin/pohjoisen kuninkaan ja Egyptin/etelän kuninkaan hyökkäykset. Siksi nuo luvut ovat rinnakkaisia ja selittävät toisiaan sekä lopunaikaa. Meidän on kuitenkin myös mainittava, että tämä ei välttämättä sulje pois myös kirjaimellista toteutumista ainakaan jossakin mielessä, sillä paavikunta ja lopunajan Babylon toimii myös valtakuvien ja savuverhojen välityksellä, jollainen Lähi-idän vastakkainasettelu onkin. Juuri Lähi-idän selkkauksien kautta moni seuraa ”profetioiden toteutumista”, vaikka todellisuudessa näkemys sinne keskittyvästä lopunajan ja Harmageddonin taistelusta perustuu jesuiittojen teologiaan, ei historismiin (lue enemmän artikkelista Israelin merkitys Raamatussa ja ajankohtaisissa tapahtumissa). Tässä mielessä taistelu Jerusalemista islamin ja paavinvaltaa seuraavien maailman kuninkaiden eli johtajien välillä saattaa toteutua myös kirjaimellisesti, aivan kuten pedon merkissäkin on kirjaimellinenkin toteutuminen, mutta päätoteutuminen on symbolinen. (Selitämme paavinvallan ja Babylonin savuverhotaktiikkaa lähemmin alempana tässä artikkelissa.) Lisäksi Kittimin laivat, jotka ovat Danielin luvun 11 saranaosion sisällä, merkitsee siirtymistä symboliseen globalisoituneempaan eskatologiseen ja taloudelliseen teemaan, kuten tulemme selittämään tässä artikkelissa.

Daniel 11 ja Antikristuksen petoksien toistuminen historiassa

Historia toistuu Danielin kirjan luvussa 11. Kaksi teemaa, joiden kautta toisto tapahtuu, ovat talous ja petos. Kolmas teema on se, että pohjoisen kuningas menestyy Jumalaa vastaan ​​ja Jumalan kansaa ja maan mahtavia vastaan. Keskitymme näihin teemoihin.

Aloittaessamme talousteemasta, vanhan testamentin typologia selittää sitä enemmän. Pohjoisen kuningas on Babylon, koska vaikka Babylon sijaitsi idässä, se hyökkäsi Israelia vastaan pohjoisesta. ”Pohjoinen” on selvästi yhteydessä Babyloniin (Jer. 1:14; 6:1; 10:22; 46;10, 20; Jes. 14:13). Mitä tulee lopunajan Babyloniin taloudellisena valtana, Tyyroksen kuningaskunta on sen tyyppi. Tyyros sijoittui pohjoiseen Israelista. Babylon ja Tyyros yhdistyivät, kun Babylon valloitti Tyyroksen (Jer. 27:3–11; Hes. 26:7–14) (Gary Byers, “The Biblical Cities of Tyre and Sidon,” Associates for Biblical Research, https://biblearchaeology.org/research/divided-kingdom/4180-the-biblical-cities-of-tyre-and-sidon?highlight=WyJ0eXJlIiwidHlyZSdzIiwidHlyZSciLCJzaWRvbiIsInNpZG9uJ3MiXQ==).

Kuninkaiden taloudelliset toimenpiteet näkyvät selvästi Danielin luvussa 11 (jakeet 2, 8, 13, [14?], 20, 24, 28, 38, 39, 43) (Jakeet 30 ja 40 käyttävät laiva -symbolia, joka kuvaa myös taloudellista valtaa [Hes. 28:2; Ilm. 18:17–19].) Taloudellista kieltä käytetään ainakin yhdessätoista jakeessa Dan. 11- luvussa, joista seitsemän käsittelee paavikuntaa. Rooma kukoistaa ja käyttää vaikutusvaltaansa Jumalaa ja Hänen kansaansa vastaan.

Petos ja rikkauksien kerääminen ovat paavikunnan tapoja, kuten Danielin kirjan 11:24 kuvaa. Danielin kirjan luku 11 selittää paaviuden petosten keinot, sillä se käyttää kulissien takana maallisia talouksia. Emme itse asiassa voi nähdä paavikunnan täyttä taloudellista ja poliittista valtaa kulissien takana, ja samaa voidaan siksi sanoa etelän kuninkaasta. Palaamme kaaoksesta syntyneeseen taloudelliseen järjestykseen tuonnempana tässä artikkelissa. Kaiken kaikkiaan Danielin kirjan luku 11 kuvaa samat kolme edellä mainittua hävityksen kauhistuksen nousun vaihetta, erityisesti Öljymäen puheen yhteydessä. Katsotaanpas tarkemmin näitä väitteitä

Rooman vaiheet

Koska Danielin kirjan luku 11 seuraa Dan. 2, 7 ja 8 -lukujen historiallista perustaa ja viittaa Aleksanteri Suuren Makedonia-Kreikkaan sekä Seleukidien ja Ptolemaiosten valtakuntiin, tärkeä kysymys on, missä kohtaa Rooma tulee mukaan kuvaan. Danielin kirjan luvun 8 perusteella voimme jakaa Dan. 11 -luvun kuvaukset Roomasta kolmeen vaiheeseen (pohjoisen kuninkaan seuraanto):

Ensimmäinen vaihe: Pakanallinen Rooma (jakeet 14–23), koska jae 14 sisältää Waw-disjunktiivisen verbimuodon, mikä mahdollisesti viittaa kertomuksen merkittävään käänteeseen, ja koska jae 22 toteaa, että liiton ruhtinas murretaan, mikä viittaa Kristuksen kuolemaan pakanallisen Rooman hallituskaudella.

Toinen vaihe: Paavillinen Rooma ennen kuolettavaa haavaa (jakeet 23–40a), koska jae 23 sisältää Waw-disjunktiivisen verbimuodon, mikä mahdollisesti viittaa kertomuksen merkittävään käänteeseen, ja koska jakeella 23 on rinnakkainen ilmaus Danielin kirjan 8:9, 23 ja 25 kanssa, kun pohjoisen kuningas aloittaa pienestä (pienenä sarvena) petoksen avulla.

Kolmas vaihe: Paavillinen Rooma kuolettavan haavan parantamisen aikana ja sen jälkeen (jakeet 40–45), koska jae 40 sisältää Waw-disjunktiivisen verbimuodon, mikä mahdollisesti viittaa kertomuksen merkittävään käänteeseen.

Danielin kirjan 11 -luvun tekstissä on kuitenkin päällekkäisiä tasoja, jotka koskevat ainakin Roomaa, aivan kuten Danielin kirjan luvuissa 8 ja 9 on tasoja. Nämä tasot eivät katkaise tekstin kulkua, vaan lisäävät siihen ylimääräisiä kerroksia. Jaettuamme tekstin tasoihin, tarjoamme seuraavan tekstirakenteen:

Jae 16: Pakanallinen ja paavillinen Rooma tuovat hävityksen kauhistuksen omissa vaiheissaan (ja ”tekee, mitä tahtoo” [VKR], menestyy), hyökkää Jumalan kansan kimppuun (loistava maa tuhoutuu)
Jakeet 14–23/24: Pakanallinen Rooma
Jakeet 21–23/24: Pakanallinen ja paavillinen Rooma tuovat hävityksen kauhistuksen omissa vaiheissaan: liitto niiden kanssa, jotka tunnustavat olevansa Jumalan kansaa, mikä mursi Kristuksen; menestyy
Jakeet 21–28: Paavillinen Rooma keskiajalla
Jakeet 27–39: Pakanallinen ja paavillinen Rooma tuovat hävityksen kauhistuksen omissa vaiheissaan (ja ”tekee, mitä hän tahtoo” [jae 36 VKR], menestyy): liitto niiden kanssa, jotka tunnustavat olevansa Jumalan kansaa, ja Rooman epäpyhät liittoumat etelän kuninkaan kanssa kulissien takana tapahtuvan petoksen avulla pyhää liittoa vastaan, mukaan lukien hyökkäys (vaino) todellista Jumalan kansaa vastaan ​​(tämä tekstijakso on siirtymäkohta paavillisen 1260 vuoden vallan ja lopun ajan välillä)
Jakeet 29–39: Paavillinen Rooma keskiajalla ja lopunajalla
Jakeet 40–45: Paavillinen Rooma lopunajalla; saapuu loistavaan maahan ja pystyttää häviyksen kauhistuksen

Hävityksen kauhistus ei toistu jokaisessa vaiheessaan yksityiskohtaisesti. Sen teemat toistuvat, ja ne ovat tietyt hengelliset ja poliittiset ominaispiirteet, epäpyhä liitto ja hyökkäys Jumalan kansaa vastaan. Epäpyhä liitto voi myös olla petollisten konfederaatioiden muodossa. Selitämme vaiheita ja liittoja alla. Mutta ensin, mikä on hävityksen kauhistus?

Niin kuin edellä mainitusta Öljymäen puheesta sekä Dan. 11 -luvun tekstirakenteesta käy ilmi, hävityksen kauhistus tai turmion iljetys tapahtuu kolmessa vaiheessa: (1) Jeesuksen ja apostolien ajan juutalaisen uskonnollispoliittisen johdon kauhistus, joka tuotti hävityksen (Jerusalemin hävitys vuonna 70 jKr.); (2) paavikunnan uskonnollispoliittisen johdon kauhistus, joka tuotti hävityksen (kuolettava haava vuonna 1798); (3) lopunajan Babylonin kauhistus, joka tuottaa sen lopullisen hävityksen. Mitä yhtäläisyyksiä voimme löytää alkukirkon aikaisten juutalaisten ja paavikunnan kesken? Jeesuksen ja apostolien aikaiset juutalaiset luovuttivat Kristuksen Roomalaisille (valtiovallalle) (Matt. 27:2), ja paavikunta luopui Kristuksen evankeliumista ja pystytti maallisen hallintavallan ”kristinuskon” verukkeella (uskonnollistaloudellispoliittisen vallan). Israel valitsi keisarin Kristuksen sijaan (Matt. 27:25; Ap.t. 7:51–53). Juutalaiset tekivät epäpyhän liiton Rooman kanssa sanoessaan, että heillä ei ole muuta kuningasta kuin keisari (Joh. 19:15), ja Herodeksesta, joka oli ”juutalaisten kuningas” ja Pilatuksesta tuli ystävät (he tekivät liiton) sen jälkeen, kun olivat tuominneet Kristuksen (Luuk. 23:12). Paavillinen seurakunta teki samoin: he valitsivat paavin Kristuksen sijaan (huom. ”antikristus” tarkoittaa myös Kristuksen sijaista). Ensimmäisen vuosisadan juutalaiset hylkäsivät Kristuksen vanhurskauden (Ap.t. 7:52), välitystyön ja auktoriteetin. Kristuksen vanhurskaus ja välitystyö ovat äärettömän puhtaita, vain jos Jumalan laki ja luonne ovat äärettömän puhtaita. Täten, hyläten Kristuksen vanhurskauden ja välitystyön, kyseiset juutalaiset hylkäsivät Jumalan arvovallan ja liiton, koska näiden kaikkien hylkääminen on oleellinen osa hävityksen kauhistusta (Dan. 9:24, 27; 11:31). Paavikunta seurasi ja seuraa samoissa kauhistuksen askelissa, joka tarkoittaa sitä, että sama periaate on sen tekojen taustalla, kun se siirtää vanhurskauden ja perinnön auktoriteetin itselleen. Sekä kyseiset muinaiset juutalaiset että paavikunta pyrkivät vanhurskautukseen omilla töillä, ihmisen ansioilla (Room. 9:30—10:4). (Paavikunta kyllä uskoo, että vanhurskaudumme Kristuksen ansioilla, mutta se myös uskoo, että voimme saada omia ansioita vanhurskautukseen.) Lopulta nuo varhaiset juutalaiset tekivät pyhästä temppelistään sotilastukikohdan (William H. Shea, Daniel: A Reader’s Guide [Nampa, ID: Pacific Press, 2005], 171.); ja samoin teki paavikunta, kun se yhdisti kirkon ja valtion sotakoneistokseen, maallisen vallan jatkoksi (esim. ristiretket). Lopulta juutalaisten liittolaiset, nimittäin roomalaiset, kääntyivät heitä vastaan. Samalla lailla tapahtuu aikojen lopussa, kun paavikunnan liittolaiset kääntyvät sitä vastaan ​​(Ilm. 17:16).

Sekä muinaiset juutalaiset että keskiajan paavikunta vainosivat Jumalan lapsia, ja tämä seikka on tärkeä osa hävityksen kauhistusta. Paavikunnalle ”annettiin myös lupa käydä taisteluun pyhiä vastaan ja voittaa heidät” (Ilm. 13:7 KR92). On arvioitu, että paavikunta tappoi noin 50 miljoonaa ihmistä totalitaristisen hallintonsa aikana pimeällä keskiajalla (David A. Plaisted, “Estimates of the Number Killed by the Papacy in the Middle Ages and Later.” (2006), 19–43, https://www.vjesnici.net/DOKUMENTI-PDF/
Estimates-of-the-Number-Killed-by-the-Papacy.pdf.). Tämä vaikuttaa olevan konservatiivinen arvio, sillä W.E.H. Lecky toteaa: ”Se, että Rooman kirkko on vuodattanut enemmän viatonta verta kuin yksikään toinen instituutio, joka on koskaan ollut olemas-sa ihmiskunnassa, ei ole kyseenalaista yhdellekään protestantille, jolla on kokonaisvaltainen tietämys historiasta.” (W. E. H. Lecky, History of the Rise and Influence of the Spirit of Rationalism in Europe, Vol. 2 (London: Longmans, Green, and Co., 1910), 32, quoted in Plaisted, “Estimates of the number killed by the Papacy in the Middle ages and later,” 4, oma suomennos.) Yhteenvetona: Kauhistus tapahtuu silloin, kun seurakunta hylkää (usein askel askeleelta) Jumalan auktoriteetin totuudessa ja pelastuksessa, ja hävitys on seuraus siitä, että annetaan opillisten ja käytännöllisten iljetysten tulla kirkkoon ja muuttaa sitä. Viimeinen vaihe iljetysten saapumisessa kirkkoon on omantunnonvapauden tukahduttaminen vainojen avulla.

Äärimmäinen todiste Saatanan luonteesta tuli julki Golgatalla, kun Kristusta vainottiin. Tämä sama paholaismainen luonne paljastettiin ja tullaan paljastamaan Jumalan lopunajan kansan vainoissa Antikristusvallan toimesta. Viimeinen taistelu käydään kahden ajattelutavan välillä, jotka ovat Jumalan mielenlaatu, joka vaalii omantunnonvapautta, ja Saatanan mielenlaatu, joka seisoo omantunnonvapauden polkemisen ja vainon takana. Raamatullinen idea omantunnonvapaudesta löydettiin protestantismin toimesta, sillä todellinen protestantismi perustuu Raamatulle. Siksi viimeinen vastakkainasettelu on todellisen protestanttisen ajattelutavan ja antikristillisen ajattelutavan välillä. Todellakin, protestantismi oli se liike, joka kylvi siemenen modernin oikeuksiin perustuvan länsimaisen sivilisaation kukoistukselle, joka johti länsimaisten yhteiskuntien hyvinvointiin.

Palataksemme Daniel 11 -luvun tekstiin, jokainen hävityksen kauhistuksen tekstiyksikkö Danielin kirjan luvussa 11 tarkentaa hävityksen kauhistusta omasta näkökulmastaan. Jakeissa 40–45 kuvattu viimeinen hävityksen kauhistus näyttää kuvaavan vain lopun ajan tapahtumia, mahdollisesti siksi, että lopun ajan hävityksen kauhistus on Saatanan mestariteos ja huipentuma kahdelle aikaisemmalle hävityksen kauhistuksen vaiheelle ja hänen petoksilleen.

Kahdella hävityksen kauhistuksen yksiköllä on kiastinen rakenne. Jakeiden 21–23/24 rakenne on seuraava:

A – Rooman nousu (pakanallinen ja paavillinen vaihe) – ilman kunniaa (pieni); saa valtakunnan imarteluilla (petoksella); tulee rauhanomaisesti (jae 21)
B – Rooman murskaava voima ja kukoistus (pakanallinen ja paavillinen vaihe) – murskaa Kristuksen (hävityksen kauhistus) (jae 22)
A’ – Rooman nousu (pakanallinen ja paavillinen vaihe) – tulee pienestä; käyttää petosta; tulee rauhanomaisesti (jakeet 23/24)

Osa B käsittelee hävityksen kauhistusta, koska se on rinnakkainen Danielin kirjan 9:26 ja 27 -kohtien kanssa. Siirtymävaiheen kiastinen rakenne on seuraava:
A – Kuninkaat puhuvat valheita (petosta), mutta vielä on aikaa määräaikaan; ei menesty (jae 27)
B – Pyhää liittoa vastaan ​​(sisältää Jumalan kansaa vastaan ​​olemisen) rikkauksien kautta ja menestyy (jae 28)
C – Pyhää liittoa vastaan ​​kolmessa vaiheessa (hävityksen kauhistus); määräajan odottaminen (jae 29–31)
B’ – Pyhää liittoa vastaan ​​(sisältää Jumalan kansaa vastaan ​​olemisen), imartelun aiheuttama turmelus (rikkaudella), mutta Jumalan kansa ”menestyy” tai ”täyttää tehtävänsä” (jae 32–34)
A’ – Vielä aikaa määräaikaan; menestyy määräaikaan asti (jae 35–36); puhuu ihmeellisiä asioita (petoksia); epäjumalanpalvelus (pyhää liittoa vastaan ​​oleminen) rikkauksilla (jae 36–39); korottaa itsensä kaiken yläpuolelle ja hallitsee maata (menestyy) (jae 39)

Selittääksemme tekstiä kiastisen rakenteen pohjalta, aloittakaamme Dan. 11:16 -kohdasta. Tuo jae näyttää viittaavan sekä pakanalliseen/maalliseen Roomaan että Rooman antikristilliseen vaiheeseen, koska se vaikuttaa olevan rinnakkainen jakeen 9:26 kanssa. Koska 9:26 viittaa Messiaan, Jeesuksen Kristuksen, ”pois leikkaamiseen” eli surmaamiseen juuri ennen Antikristuksen tulemisen mainitsemista, voimme nähdä saman kaavan jakeissa 11:22 ja 23. Tri Frank Hardy toteaa: ”9:26b:n ’tulevan ruhtinaan’ ja 11:16:n ’tulevan’ välillä on läheinen yhteys… Ja on [myös] läheinen yhteys hänen aiheuttamansa tuhon 9:26b -kohdassa ja hänen aiheuttamansa tuhon 11:17 -kohdassa välillä.” (Frank Hardy, “Issues in Interpreting Daniel 11:16–17,” [luento ryhmässä Biblical Apocalyptic Study Group, March 19, 2023].) Vaikka ”ruhtinaan väellä” (9:26 VKR) tarkoitettaisiin israelilaisia, se ei sulje pois tekstin tasoja, koska jae voisi silloin korostaa sitä, että (jotkut) kristityt ovat niitä, jotka lankeavat ja saastuttavat Jumalan temppelin keskiajalla ja paaviuden haavan parantumisen jälkeen. Vaikuttaa kuitenkin uskottavammalta, että Danielin kirjan luvut 8 ja 11 selittävät Danielin kirjan lukua 9 sillä perusteella, että Rooma aiheuttaa hävityksen kauhistuksen vaiheiden kautta. Näyttää siltä, ​​että jakeet 11:16–22 tarkastelevat pakanallista Roomaa kokonaisuutena viitaten Rooman tulemiseen (jae 16; vrt. 9:26) ja loppuun ”tulvassa” (jae 22; vrt. 9:26). Tämä ei sulje pois sitä, että teksti voi sisältää myös yksittäisiä historiallisia viittauksia tai sovelluksia. Kuten todettiin, hävityksen kauhistuksen yksiköillä on eroja, ja tässä meillä on esimerkki siitä, koska ensimmäinen vaihe ei sisällä etelän kuningasta, koska pakanallinen Rooma voittaa etelän kuninkaan (11:14–16), jota ei mainita ennen jaetta 25. Tästä syystä emme voi soveltaa kaikkia jakeiden 27–39 yksityiskohtia pakanalliseen Roomaan.

Danielin kirjan 11:21–28 saattaa viitata Octavianuksen (josta myöhemmin tuli Augustus) ja Antoniuksen juoniin aikana ennen Kristusta (Seventh-day Adventist Bible Commentary [SDABC], vol. 4, Isaiah to Malachi, ed. Francis D. Nichol (Washington, DC: Review and Herald, 1955), 871–872; Hardy), mutta uskon niiden pääasiassa viittaavan keskiajan paavikunnan aikaan, joka on Rooman kliimaksi. Jopa jakeet 36-39 käyvät ainakin pääasialliselta teemaltaan pakanalliseen Roomaan, koska Rooma korotti keisarit jumaliksi (“Roman imperial cult,” Wikipedia, https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_imperial_cult.). Tämä ”jumalallisen ihmisen” titteli, Pontifex Maximus, toisin sanoen ”sillan rakentaja” eli välittäjä jumalallisen ja inhimillisen välillä, siirtyikin Rooman paaville. Paavillisen Rooman ollessa Rooman vallan kliimaksi, sillä entiteettinä ja sen historiassa on toki jotakin yhteistä pakanallisen Rooman kanssa. Joten samat teemat voivat toistua historiassa tässäkin tapauksessa.

Varsinkin 11:21–23/24 käyvät erinomaisesti pakanalliseen Roomaan, niin kuin kiastinen rakenne jo osoittaa. Pakanallinen Rooma surmasi Kristuksen ristillä, ja jae 22 ilmaisee tämän sanomalla, että liiton ruhtinas murrettiin; kuitenkin myös paavius ​​on ”halveksittu mies” (jae 21 KR92) (”laittomuuden ihminen” [2. Tess. 2:3 VKR]), joka mursi Kristuksen hengellisesti luopumuksellaan hylkäämällä evankeliumin uskomalla vanhurskauttamiseen inhimillisten ansioiden ja inhimillisten välittäjien kautta (jae 22). Paavius ​​solmi myös liiton valtion kanssa ja kasvoi voimakkaaksi mitättömästä alkuvaiheesta (jae 23; vrt. Dan. 7:8, 20, 24). Hävityksen kauhistus sisältää nämä paaviuden elementit. Luopumuksen kautta Kristus ristiinnaulitaan hengellisesti uudelleen (Hepr. 6:6), aivan kuten paavikunta ​​teki institutionaalisesti. Näin ollen hävityksen kauhistus kahdessa vaiheessa on Danielin kirjan 11:16 ja 21–23/24 painopiste, vaikka kolmaskin vaihe sisältyy paavilliseen vaiheeseen, kun se nousee viimeisen kerran ”kuolleista”.

Sekä paavikunta että pakanallinen Rooma nousivat mitättömästä alkuvaiheesta. Danielin kirjan 8:23 -kohdassa mainittu ”kasvoilta röyhkeä” kuningas (VKR) on rinnakkainen 5. Mooseksen kirjan jakeiden 28:49–55 kanssa, joissa Roomaa kuvaillaan. Se tarkastelee Roomaa kokonaisuutena sekä pakanallisessa että paavillisessa vaiheessaan. Rooma on pakanallisessa ja paavillisessa vaiheessaan ”juonissa taitava” (Dan. 8:23 VKR), viekas (jae 25) ja nousi valtaan ”ei omalla voimallaan” (jae 24). Pakanallisesta Roomasta Marter selittää: ”Ei yhdellä tarmokkaalla sotaretkellä kuten Aleksanteri, eikä useilla edistyksellisillä sotareissuilla kuten Nebukadnessar tai Kyyros, vaan hyödyntämällä vihollistensa välisiä erimielisyyksiä Rooma nousi keisarilliseen valtaan esiintymättä juuri koskaan hyökkääjänä. Esimerkiksi Rooma näytti vain tukevan Aitoliaa ja Pergamonia Makedoniaa vastaan ​​vuonna 208 ja Rodosta, Pergamonia ja Ateenaa Makedoniaa vastaan ​​vuonna 200. Koko Vähässä-Aasiassa ei ollut edes yhtä roomalaista sotilasta vuosina 188–133, mutta silti Rooman senaatin komissaari puuttui useita kertoja onnistuneesti Rooman nimissä Aasian asioihin, kuten Egyptin tapauksessa vuonna 168, jolloin hänen armeijansa oli jo valmiina hyökkäämään ja valloittamaan.” (E. W. Marter, Daniel’s Philosophy of History, 70, quoted in study material of the course RELB421 Old Testament Apocalyptic Writings (Asia-Pacific International University, 2018.) Dan. 11:23–28 saattavat kerrata pakanallisen Rooman aikakauden Hardyn näkemyksen mukaan, mutta mielestäni se ei ole välttämätöntä, koska Öljymäen puhe korostaa hävityksen kauhistuksen vaiheita ja mahdollisesti tarjoaa meille vihjeen Danielin kirjan 11-luvun hermeneutiikkaan.

Daniel 11:14 näyttää esittelevän lukijalle Rooman vallan, kuten Uriah Smith päättelee, mutta se ei kuvaa Rooman nousua täydessä voimassaan (ja erityisesti sen hävityksen kauhistuksessa), koska se kuvataan kuitenkin yhtenä monista. Jae 14 näyttää esittelevän Rooman, koska ensinnäkin siinä todetaan, että ”kansasi lasten ryöstäjät [פָּרִיץ] korottavat itsensä” (vrt. KJV) tai ”kansasi lapsia vastaan ​​väkivaltaiset [פָּרִיץ] korottavat itsensä” (Tarsee Li), mikä on mahdollinen käännös. Toiseksi, koska tämä väkivaltaisten itsensä korottaminen tapahtuu, se jakeen omassa sanamuodossaan vahvistaa Dan. 8. luvun näyn (ks. 8:1, 15; vrt. 10:14). Kolmanneksi, Hesekielin kirjan luku 7 selittää Rooman tulemisen samankaltaisella ilmaisulla todeten, että Israelin kauhistusten vuoksi temppeli tullaan saastuttamaan ja hävittämään (KJV). Erityisen merkittäviä ovat seuraavat jakeet: ”Minä annan sen muukalaisten käsiin saaliiksi ja maan pahoille ryöstösaaliiksi, ja he saastuttavat sen. Minä käännän kasvoni heistä pois, ja he saastuttavat minun salaisen paikkani, sillä ryöstäjät [פָּרִיץ] tulevat sinne ja saastuttavat sen.” (Hes. 7:22–23, oma käännös KJV-käännöksestä) Näin ollen jae 14 esittelee Rooman ja ennakoi jaetta 16, joka tarkentaa hävityksen kauhistuksen tulemista Rooman kautta.

Danielin kirjan luku 11 selittää Danielin kirjan lukua 8 ja jatkaa Danielin kirjan luvun 9 selitystä. Michael Younker osoittaa monia kielellisiä yhtäläisyyksiä Dan. 8:24–25 ja 11:21, 23, 25, 27, 28, 30, 35, 36, 37 välillä. Esimerkiksi verbi ”menestyä” esiintyy jakeissa 8:24, 25 tuhoisana ja petollisena menestymisenä, joten sana ”petos” löytyy jakeesta 25. Sitten jakeissa 11:27 ja 36 ja jopa jakeessa 8:12 – joka Nuñezin mukaan sisältää viittauksen sekä pakanalliseen että paavilliseen Roomaan – sana ”menestyä” esiintyy uudelleen, kun sana ”petos” on jakeessa 11:23 (Michael Younker, “Errors in Translation and Genre that Derail Interpretations of Daniel 11,” [a paper presented at Daniel 11 Prophecy Conference, October 21, 2021], http://www.daniel11prophecy.com/conference-papers3.html). Danielin kirjan 8:23–25 viittaa sekä pakanalliseen että paavilliseen Roomaan (paitsi ilmaus ”heidän valtakuntansa loppuaika” jakeessa 23 viittaa erityiseen aikakauteen, nimittäin kreikkalaisten kuninkaiden hallituskauden loppuaikaan, jolloin pakanallinen Rooma nousi valtaan). Siksi petollinen menestys ja hävityksen kauhistus esiintyvät kohdissa, jotka käsittelevät Rooman vaiheita (21–23/24 ja 27–39), kuten osoitimme yllä Danielin kirjan 11. luvun pääpiirteissä. Li toteaa, että Dan. 11:31:n hävityksen kauhistus voidaan kenties soveltaa Jerusalemin kukistumiseen ja keskiaikaan (http://www.daniel11prophecy.com/video-presentations2.html). Lisäisin, että sitä voidaan soveltaa myös hävityksen kauhistuksen kolmanteen vaiheeseen, nimittäin pedon haavan paranemisen jälkeiseen aikaan. Tämä tulkinta on linjassa Öljymäen puheen tasojen kanssa Danielin 9:26 ja 27 sekä 11:31:n tulkinnassa. Näin ollen on johdonmukaista, että toinenkin hävityksen kauhistusta käsittelevä yksikkö, nimittäin 11:21–23/24, sisältää myös tasot.

Danielin kirjan 11. luvun tarkoittama petollinen ja tuhoisa menestys selitetään alla osoittamalla, että kyseessä on todellakin Rooman tuhoisa ja petollinen menestys kolmessa vaiheessa. ”Rauhan kautta [Rooma] tuhoaa monia” (8:25 KJV, oma käännös), ja tuo ”kelvoton” (11:21 VKR), jonka kautta armeijat murtuvat (8:24), tulee rauhanomaisesti (11:21) ja tulee rauhanomaisesti jopa maan vauraimpiin paikkoihin (jae 24). NASB kääntää tämän ”rikkaimmille paikoille”. Tämä tarkoittaa, että paaviuden menestys on hengellistä, poliittista ja taloudellista, jos muistamme Danielin kirjan 11. luvun talous- ja petosteeman.

Selventääkseni toista esimerkkiä tasoista, Danielin kirjan 12:11 on rinnakkainen jae 11:31:n kanssa, ja tämä osoittaa, että kertomuksen kulussa 11:31 hyppää historiassa taaksepäin, koska 12:11:n 1290 profeetallista vuotta viittaavat päivittäisen palveluksen poistamiseen ja hävityksen kauhistuksen pystyttämiseen 1290 vuoden alussa, joka ulottuu aikaan, jolloin paavinvalta sai avoimet kädet politiikassa, joka tapahtui vuosisatoja aikaisemmin kuin Dan. 11:25–30:n ristiretket. Tämä tarkoittaa, että koko kuvaus paaviudesta ja sen toimista tapahtuu aihekohtaisessa, ei kronologisessa järjestyksessä jakeesta 31 jakeeseen 39, päällekkäin jakeiden 23–30 kanssa. On myönnettävä, että tämä hyppy taaksepäin ei viittaa Rooman kolmen vaiheen välisiin tasoihin. Se kuitenkin osoittaa tekstissä tiettyjä tasoja keskiajan vaiheen sisällä. Olen samaa mieltä Roy Ganen kanssa siitä, että jakeet 25–30 käsittelevät ristiretkiä (Roy E. Gane, “Methodology for Interpretation of Daniel 11:2-12:3,” JATS 27.1 (2016): 320, https://digitalcommons.andrews.edu/jats/vol27/iss1/13/.).
Miksi Dan. 11:25–30 viittaisi ristiretkiin? Ensinnäkin se olisi johdonmukaista tekstin lineaarisen kerronnan kulussa ilman tasoja. (Muista, etten hylkää tekstin kulkua, vaan ainoastaan ​​lisään siihen tasoja.) Toiseksi jakeet 27–39 viittaavat siihen, että samanaikaisesti olisi olemassa sekä liitto että vastakkainasettelu pohjoisen kuninkaan ja etelän kuninkaan välillä, jälkimmäisen edustaessa niitä, jotka hylkäävät pyhän liiton. Ainoa merkittävä vastustaja paaviudelle, joka vastusti uutta liittoa, sen jälkeen kun paavikunnasta oli tullut keskiajan hallitseva valta (jakeet 21–23/24), oli islam. Seuraavaksi tarkastelemme tarkemmin, mitä tarkoittaa, että sekä liitto että vastakkainasettelu olivat olemassa pohjoisen ja etelän kuninkaiden välillä, ja selitämme, mitä tarkoittaa pyhän liiton tai uuden liiton hylkääminen.

Samassa pöydässä istuminen ja valheiden puhuminen: Petollisen liiton piirteet

Petosmenetelmän osalta tulemme nyt tutkimuksen ratkaisevaan kohtaan. Tarkasteltaessamme paavillisen Rooman toimintatapoja eri vaiheissa, keskeinen kohta ja käännekohta löytyvät Dan. 11:27–39:stä. Danielin 11:27 toteaa: ”Ja molempien kuninkaiden sydämet ovat turmion tekemisessä, ja he puhuvat valheita saman pöydän ääressä, mutta se ei onnistu; sillä loppu on vielä tulossa määräaikana.” (oma käännös KJV-käännöstä mukaillen) Nämä kaksi kuningasta ovat pohjoisen ja etelän kuninkaat, koska pohjoisen kuningas paavikuntana on lopunajan Babylon, joka haluaa istua Jumalan pyhällä vuorella (pyhäkössä ja ”komentokeskuksessa”) (Dan. 11:16–39, 45; vrt. Jes. 14:13), ja koska etelän kuningas on palannut näyttämölle (Dan. 11:25) – minkä vuoksi tämä pohjoisen ja etelän kuninkaiden liitto soveltuu vain Rooman paavikunnan vaiheisiin. (”Lopunajat” tai ”viimeiset ajat” alkoivat Jeesuksen ajasta lähtien (1. Piet. 1:5; Jaak. 5:3; Hepr. 1:2). Kuitenkin erityinen lopunajan viimeinen vaihe, jota kutsutaan myös ”lopunajaksi” (Dan. 11:40 VKR), alkoi aikaikkunan aikana, joka alkoi 18:sta vuosisadan loppupuolelta ja loppui vuonna 1844.)

Koska paavikunnan toimet keskiajalla (jakeet 21–28) menevät päällekkäin paavikunnan jatkuvien ominaisuuksien kuvauksen kanssa (jakeet 31–39), tämä tarkoittaa, että pohjoisen kuninkaan ja etelän kuninkaan petollinen liitto jakeessa 27 menee päällekkäin paavikunnan jatkuvien ominaisuuksien kuvauksen (aihekohtainen tekstijärjestys) kanssa. Tämä tarkoittaa, että tämä tapahtuu sekä ristiretkien aikana (tai keskiajalla yleensä) että juuri ennen lopunaikojen viimeistä vaihetta, joka alkaa jakeesta 40.

Danielin kirjan 11:27 vihjaa, että pohjoisen kuningas oli etelän kuninkaan puolella (Jacques B. Doukhan, Secrets of Daniel: Wisdom and Dreams of a Jewish Prince in Exile [Hagerstown, MD: Review and Herald, 2000], 174n8, EPUB edition) ja heidän liittonsa ei onnistu (Alexander A. Di Lella and Louis F. Hartman, The Book of Daniel: A New Translation with Introduction and Commentary, vol. 23 of The Anchor Bible [New York: Doubleday, 1978], 270). Molemmat haluavatkin tehdä pahaa, mikä viittaisi jonkinlaiseen liittoumaan, vaikka suhteessa näyttääkin olevan kaksi vastavoimaa, pohjoinen ja etelä. Kuninkaat haluavat tehdä pahaa toisiaan tai jotakin muuta tahoa/tahoja/henkilöä/henkilöitä vastaan ​​tai sekä toisia että jotakin muuta/muita tahoa/tahoja vastaan. Asiayhteydessä kuninkaat ovat toisiaan vastaan ​​(jae 25). Tämä ei kuitenkaan välttämättä määrää jaetta 27, koska luvussa jopa yksi jae voi hypätä pitkälle historiassa. Olipa asia miten tahansa, meidän on etsittävä tekstistä myös muita vihjeitä. Vaikka kuninkaat olisivatkin toisiaan vastaan ​​ja pettäisivät toisiaan, Rooma on se, joka pettää jatkuvasti (jakeet 21, 23, 24, 32, 34), kun taas etelän kuningas on se, jota petetään (jakeet 25, 26). Jae 27 on ainoa jae, joka viittaa eräänlaiseen etelän kuninkaan petokseen. Siksi vaikuttaa loogiselta, että etelän kuninkaan juonet ovat Rooman juonia, koska se on juonittelijoiden päämies ja koska heillä on liitto, niin kuin tullaan osoittamaan. (On mielenkiintoista, että Sananl. 6:18 yhdistää pahanteon petokseen.) Siksi on tärkeää tietää, millainen liitto näillä kuninkailla on keskenään, koska se saattaa selittää juonien menetelmän/menetelmät. Mitkä ovat tämän liiton tavoitteet?

Pyhää liittoa vastaan

Ensinnäkin teksti tarkentaa liiton luonnetta osoittamalla, keitä vastaan ​​he haluavat tehdä pahaa ja petosta ja miten he sen tekevät. Kuninkaat ovat pyhää liittoa ja Jumalan kansaa vastaan, koska heidän sydämessään on aikomus tehdä pahaa, mutta jae 27 sanoo, ettei se menesty (צָלַח). Danielin kirjan 8:12, 24 ja 25 valaisevat, että menestyminen (צָלַח) pyhää kansaa vastaan liittyy ruhtinaiden ruhtinasta (jae 25) tai liiton ruhtinasta (vrt. Dan. 11:22) vastaan ​​ja siten pyhää liittoa vastaan ​​olemiseen. Tämä selitetään sillä, että pyhää liittoa vastaan ​​oleminen on myös liittokansaa vastaan ​​olemista määrättyyn aikaan asti (11:32–35). Jakeiden 11:27–39 siirtymävaihe alkaakin selityksellä määräajasta (jae 27), viittaa siihen kiastisen rakenteen keskipisteessä (jae 29) ja päättyy selitykseen määräajasta (jakeet 32–39 [jae 35 mainitsee määräajan]). Keskellä siirtymävaihetta selitetään, että kuninkaat ovat pyhää liittoa vastaan, koska jakeessa 30 sanotaan, että pohjoisen kuningas on ryhmän kanssa, joka hylkää pyhän liiton.

Teksti ei sano suoraan, että etelän kuningas on pyhää liittoa vastaan, mutta pohjoisen kuninkaan kanssa olevan liittouman perusteella voimme olettaa, että hän on. Tätä tukee sekä yllä oleva selitys Ilmestyskirjasta sekä selitys siitä, mitä pyhä liitto on. Luukkaan evankeliumin luvussa 1:72 ja 73 selitetään, että pyhä liitto on Abrahamin kanssa tehty liitto, nimittäin perinnön liitto Kristuksen sijaisveressä (kuolemassa ja ansioissa) ja uskonvanhurskauden liitto tuon veren perusteella (1. Moos. 15–17; Room. 4; Gal. 4:21–31), mikä johtaa pyhitykseen (Room. 6:22). Näin ollen uusi liitto on itse asiassa sama liitto, joka tehtiin Abrahamin koko hengellisen perinnön kanssa, mutta uudessa liitossa perinnön lupaus täyttyi. Pyhä liitto sisältää Jumalan kymmenen käskyn lain, ja sapatti on Jumalan auktoriteetin sinetti lainantajana, koska ilman lakia ei ole syntiä; ja ilman syntiä ei ole pelastusta. Jumalan lailla on kyllä muitakin tehtäviä kuin osoittaa mitä synti on; se esimerkiksi näyttää Jumalan ja hänen kosmisen hallintonsa luonteen sekä toimii kokonaisvaltaisen elämän oppaana. Ketkä ovat kaksi suurinta voimaa, jotka avoimesti hylkäävät Kristuksen pyhän liiton, ja jotka kuvataan Ilmestyskirjassa (joka selittää Danielin kirjan)? Islam ja ateistinen sekularismi (Ilm. 9; 11). Ilmestyskirjan perusteella voimme turvallisesti päätellä, että Golgatan ristin ja paaviuden nousun jälkeen (Dan. 11:22) islam ja ateistinen sekularismi ovat etelän kuningas omissa vaiheissaan, vaikka niillä onkin päällekkäisyyksiä.
Islam näkee itsensä Ismaelin jälkeläisenä (1. Moos. 16). Nimi Ismael tarkoittaa ”Jumala kuulee”. Raamatulliselta näkökannalta kyseessä on Jumalan armo niitä kansoja kohtaan, jotka eivät ole valittuja, koska vain Iisak/Israel on Jumalan valittu. Miksi Ismael ei ole valittu? Apostoli Paavali valaisee tätä kysymystä sanoen, että Ismael Hagarin poikana edustaa hengellistä orjuutta, ollen lain ja luonnollisen ihmisen ja omien töiden alla (Gal. 4:21–31). Toisin sanoen Ismael kuvaa pelastusta ihmistekojen kautta.

Tämä on sopusoinnussa islamin opetusten kanssa. Islam nimittäin opettaa pelastusta tekojen kautta, ja se ei hyväksy uskonvanhurskautta Jeesuksen sijaisveren perusteella. Siksi se on Kristuken pyhää liittoa vastaan. Koraani lausuu: ”Tuomitseminen tuona päivänä tulee olemaan oikeudenmukainen; joten mitä tulee niihin, joiden hyvät teot ovat painavia, he ovat niitä, jotka me-nestyvät” (The Holy Qur-an, containing the Arabic text with English translation and commentary, trans. Mohammad Ali Jauhar [1917], oma suomennos, https://al-quran.info, Suura 7:8; vrt. 23:102–104). Anteeksiantamusta ei saa Kristuksen ansioista ja yksilön katumuksesta noiden ansioiden perustalla, vaan anteeksiantamuksen saa uskosta (islamiin) ja hyvistä teoista (Suura 35:7). Lisäksi, Jumala antaa anteeksi kenelle tahtoo (Suura 4:48–49). Paavalin mukaan perintö ei perustu hengelliseen Ismaeliin (Gal 4:30), mutta Koraani sanoo, että perintö perustuu hyville teoille (Suura 23:1–11).

Paavikunta ​​ei avoimesti hylkää pyhää liittoa, koska se väittää olevansa kristillinen instituutio ja opettavansa kristillistä näkemystä pelastuksesta, vaikka se opettaakin vanhurskauttamista ihmisen sisälle vuodatetun vanhurskauden ja luotujen ansioiden perusteella, jotka eivät ole raamatullisia. Mitä tulee uskon kautta vanhurskauttamiseen, Katolinen kirkko uskoo, että vanhurskauttaminen ”ei ole ainoastaan syntien anteeksiantamista, vaan myös pyhitystä ja sisäisen ihmisen uudistamista.” (General Council of Trent: Sixth Session, Decree on Justification, vii, oma suomennos, Papal Encyclicals Online, http://
http://www.papalencyclicals.net/councils/trent/sixth-session.htm.) Tätä kutsutaan lisätyksi vanhurskaudeksi (infused righteousness) (General Council of Trent: Sixth Session, Decree on Justification, vii), koska se lisääntyy kristityn elämän aikana. Lisätty vanhurskaus koostuu kahdesta tärkeästä elementistä: (1) lisätty vanhurskaus ”voi lahjoittaa todellisia ansioita meille” (Catechism of the Catholic Church, #2009, oma suomennos), ja (2) lisätty vanhurskaus toimii ihmisen sisällä (Catechism of the Catholic Church, #1987–2011). Katolisen kirkon katekismus selittää: ”Pyhän Hengen ja rakkauden liikuttelemana me voimme ansaita itsellemme ja toisille ne tarvittavat armot pyhitykseemme, armon ja rakkauden lisääntymiseen, ja ikuisen elämän hankkimiseen.” (Catechism of the Catholic Church, #2010, oma suomennos.) Ja vielä, armo ”varmistaa tekojemme yliluonnollisen laadun ja sen seurauksena niiden ansiot Jumalan ja ihmisten edessä.” (Catechism of the Catholic Church, #2011, oma suomennos.) Koska paavius ​​on pyhää liittoa vastaan ​​(Dan. 11:28) ja opettaa vanhurskauttamista sisäisen vanhurskauden ja ihmisten ansioiden perusteella, se osoittaa huomiota ja ymmärrystä (בִּין) joko islamiin ja ateismiin tai molempiin (jae 30), koska ne molemmat jakavat hänen pelastusfilosofiansa perustan, nimittäin pelastuksen luodun elämän ansioiden perusteella. (Ateistiseen sekularismi sisältää tietynlaista spiritualismia ja panteismia sekä tietynlaista sosiaalista/tieteellistä pelastusta, sillä ”pelastus” perustuu ihmisen voimaan ja älykkyyteen sen filosofioiden ytimessä.) Tätä argumenttia tukee luvun 11 loppu, nimittäin jakeesta 40 eteenpäin, jota selitetään jäljempänä. Lisäksi jae 32 näyttää puolustavan argumenttia selittämällä kenties paavikunnan liittoutumismenetelmää sellaisten maailmanjohtajien kanssa, jotka ovat Jumalan liittoa vastaan ​​(epäilemättä sekä ateistisissa että islamilaisissa piireissä, vaikkakin myös muissa poliittisissa, taloudellisissa ja hengellisissä piireissä), koska siinä todetaan: ”Ja liitonrikkojat hän [paavikunta] viettelee luopumukseen [turmelee] houkutuksillaan [imarteluillaan].” (VKR.) Olisi järkevää, että tähän turmelukseen sisältyy paaviuden kulissien takana oleva petollinen ajattelutapa (vrt. 8:23, 25), kun se käyttää Jumalan pyhää liittoa halveksivia omiin hyötyihinsä.

Mitä tulee pahan tahtomiseen liittokansaa vastaan​, ​sekä paavikunta että turkkilaiset valloittivat kristillisen Bysantin keskiajalla. Väitetään, että paavi Urbanus II ei halunnut valloittaa Bysantin kirkkoa ja valtiota, vaan halusi rauhaa, veljeyttä ja itäisten kirkkojen vapautumista, ja hänen omat lausuntonsa näyttäisivät viittaavan siihen suuntaan (Aristeides Papadakis and John Meyendorff, The Christian East and the Rise of the Papacy: The Church 1071–1453, vol. 4 of The Church in History, ed. John H. Erickson [Crestwood, NY: St. Vladimir’s Seminary Press, 1994], 88, 89). Vaikka jo se tuntuu oudolta, että ristiretkeläiset eli aikansa sotapäälliköt ja jopa paavin legaatti halusivat valloittaa Bysantin maailman paavinvallan alaisuudessa ilman paavin lupaa, paavin instituutio itsekin valloitti itäisen kirkon jopa ensimmäisen ristiretken aikana (Papadakis and Meyendorff, 88–97). Lisäksi erityisesti useimmat Urbanuksen seuraajista pyrkivät kolonisoimaan Bysantin (Papadakis and Meyendorff, 97). Paavikunnan ristiretki vuonna 1105 toteutettiin bysanttilaisia ​​​​ei muslimeja vastaan, ja ”hyökkäystä Bysantin pääkaupunkiin ehdotettiin jokaisen ristiretkikampanjan aikana ennen vuotta 1204” (Papadakis and Meyendorff, 101, oma suomennos). Lopulta paavikunta ​​​​valtasi Konstantinopolin neljännellä ristiretkellä.

Näyttää siltä, ​​että paavin hallinnon aikana asiat olivat huonommin kuin islamilaisen hallinnon aikana. Papadakis toteaa:

Jyrkässä ristiriidassa islamilaisen maailman yhteiskunnallis-uskonnollisen järjestelmän kanssa, joka sieti kaikkia ei-muslimeja ”suojattuina” alamaisina (dhimmis) takaamalla heille uskonnonvapauden, henkilökohtaisen vapauden ja jopa omaisuuden vapauden, ristiretkeläiset eivät koskaan pyrkineet mihinkään muuhun kuin omaan suosimaansa yhteiskunnalliseen polarisaatioon ja pakottivat apartheidin kaikille ei-frankeille. (Papadakis and Meyendorff, 96, oma käännös.)

Papadakis kirjoittaa kuitenkin myös siitä, kun idän kristityt olivat islamilaisen hallinnon alaisia, että huolimatta etuoikeudestaan ​​suojeluun, ei-muslimeja pidettiin toissijaisina kansalaisina. Lain edessä vallitseva eriarvoisuus, joukkofanatismi, kaikenlaiset psykologiset paineet, nöyryytykset ja loukkaukset olivat usein heidän kohtalonsa (Papadakis and Meyendorff, 107). Vaikka Jumalan liittokansaa oli muuallakin kuin ainoastaan Bysanttissa, on tärkeää tämän tutkimuksen kannalta, että sekä paavikunta ​​että turkkilaiset aiheuttivat vahinkoa aikansa liittokansalle juuri Bysantissa.

Kaiken kaikkiaan paavikunta ​​ei oikeastaan ​​välittänyt Bysantista ja idän kristityistä, koska suurin osa sapatin pitäjistä, joka oli todellinen liittokansa, asui idässä, kuten Michael Younker huomauttaa (Daniel 11 Prophecy Conference, “Friday Afternoon Session 2019-10-18”). Lisään tähän, että sapatin pitäminen ei ole ainoa todellisen liittokansan merkki, vaan myös Jeesuksen usko, eli totuus vanhurskauttamisesta luetun vanhurskauden ja yksinomaan Kristuksen välityksellä, on myös osa sitä (Ilm. 14:12). Idän kristityt omaksuivat tämän uskon ominaisuuden. (Michael Horton, Justification, vol. 1, New Studies in Dogmatics, ed. Michael Allen and Scott R. Swain [Grand Rapids, MI: Zondervan, 2018], 50–54, 66–74, 80, 82–83; Nick Needham, “The Evolution of Justification: Justification in the Medieval Traditions,” in The Doctrine on Which the Church Stands or Falls: Justification in Biblical, Theological, Historical, and Pastoral Perspective, ed. Matthew Barrett [Wheaton, IL: Crossway, 2019], 618–621.) Itse asiassa Kristuksen meille luettu vanhurskaus on liiton perusta, ja sapatin pitäminen (ja pyhitys) on sen merkki.

Mahtavien ja monien tuhoaminen

Toinen liiton tavoitteita koskeva seikka on, että Rooma tuhoaa ”mahtavat” tai ”väkevät” (Dan. 8:24 VKR) ja ”monet” (8:25 VKR). Näin ollen näyttää siltä, ​​että nämä kaksi kuningasta pyrkivät toimimaan petollisesti mahtavia vastaan, koska kuninkaat ovat liitossa keskenään. Tämä viittaisi siihen, että kuninkaat haluavat pettää maan mahtavia, mikä johtaa kansojen pettämiseen ja tuhoamiseen tai tapahtuu samanaikaisesti niiden kanssa, aivan kuten Ilmestyskirjan luvussa 13:3 ja 17:1, 13, 15, 18 sekä luvussa 18 sanotaan. Rooma saa aikaan ”ihmeellisen paljon” hävitystä (Dan. 8:24 VKR), mikä epäilemättä sisältää maailman kansoja ja kansakuntia. Siksi Danielin kirjan 11:44 ja mahdollisesti jae 33 viittaavat siihen, että Rooma tuhoaa monia eri kansojen joukosta.

Rikkauksien kerääminen ja salainen diplomatia

Ennen kuin selitämme Jumalan liiton vastustajien lopun ajan menestystä, meidän on palattava argumenttiimme temaattisista vaiheista menestymisen näkökulmasta, koska se antaa historiallisen taustan lopun ajalle. Kolmas ominaisuus kahden kuninkaan liitolle on, että he pettävät ja menestyvät, ja he tekevät sen hengellisesti, poliittisesti ja taloudellisesti. Tekstin siirtymäosan kiastinen rakenne osoitti, että pyhää liittoa vastaan ​​toimiminen tapahtui rikkaudella imartelun kautta tapahtuvan turmeluksen kautta (Dan. 11:28, 32), jolla on rinnakkaisuutta 11:21–23/24 -yksikön kanssa. Jopa Hesekielin 28. luku ja Salomon lankeemus (1. Kun 10:14; 2. Aik. 9:13) yhdistävät talous-teeman hengelliseen luopumukseen ja petokseen. Taloudellinen puoli kaipaa tässä vaiheessa lisäselvitystä, koska ennen lopun aikaa pohjoisen kuningas palaa maahansa suurten rikkauksien kanssa (Dan. 11:28). Kuinka hän voi palata maahansa suurine rikkauksineen, vaikka onkin hävinnyt sodan tai taistelun (jakeet 25–26), ellei ole tehnyt jonkinlaista sopimusta vihollisen kanssa?

Vuoden 538 jKr. jälkeen paavius ​​kasvoi poliittisesti ja taloudellisesti yhä mahtavammaksi. Luostarien pankkitoiminta toi mukanaan korkorahoitusta ja taloudellisen vallan keskittymistä kiltoihin ja ritarikuntiin. Keskiajan pappiskuntien hierarkia perustui pitkälti talouteen. Eliitin joukosta voitiin palkata pappi tietyllä rahasummalla. Lähes jokainen pappiskunnan jäsen oli ostanut jäsenyytensä sijoituksena odottaen huomattavaa korvausta kirkon tuloista (Rodney Stark, The Victory of Reason: How Christianity Led to Freedom, Capitalism, and Western Success [New York: Random House, 2005], 67). Vaikka latinalainen kirkko jakoi jo 7. vuosisadan lopulla rikkauksia (Dan. 11:24) ja omisti ilmeisesti yli kolmanneksen frankkien valtakunnan maista (Torben Christensen and Sven Göransson, Kirkkohistoria 1: Evankeliumista paavin ju-malanvaltioon, 2nd ed. [Tapiola, Finland: Weilin+Göös, 1975], 223–225), sotilaallisista ritarikunnista, jotka kehittyivät suuresti ristiretkien aikana ja olivat kirkon alaisuudessa, tuli sydänkeskiajan todellisia pankkiireja.

Ritarikuntien osalta temppeliherroista tuli hallitseva ritarikunta. Kun temppeliherrat eli Temppeliritarikunnan veljekset oli juuri perustettu ja kristityt ajattelivat Temppelivuoren kompleksissa sijaitsevan Al-Aqsa-moskeijan olevan Salomonin temppeli (Dan Jones, The Templars: The Rise and Fall of God’s Holy Warriors [London: Head of Zeus, 2018], 39, 40), temppeliherroille annettiin huoneita, jotka olivat yhteydessä Al-Aqsa-moskeijaan (joka sijaitsi kuningas Salomonin temppelin kuuluisien tallien paikalla) (Oddvar Olsen, “The Historical Beginnings of a Knightly Order: A Brief History of the Knights Templar,” in The Templar Papers: Ancient Mysteries, Secret Societies, and the Holy Grail, ed. Oddvar Olsen ]Franklin Lakes, NJ: New Page Books, 2006], 18). Ironista kyllä, temppeliherroista tuli rikkaita ja mahtavia kuten Salomo, ja valitettavasti he myös menivät luopumuksen tielle ​​kuten Salomo, kuten osoitamme alla.
Temppeliherroista tuli aikansa ”keskuspankkiireja”. Saussy kirjoittaa: ”Perustamisestaan ​​Ranskan maaperälle vuonna 1118 lähtien temppeliherrat olivat kasvaneet parista itseään köyhdyttäneestä ritarista, jotka toivoivat estävänsä muslimiterroristeja ahdistelemasta pyhiinvaeltajia Pyhässä maassa, valtavaksi organisaatioksi, joka kontrolloi kansainvälistä rahoitusta ja politiikkaa.” (F. Tupper Saussy, Rulers of Evil: Useful Knowledge about Governing Bodies [Reno, NV: Ospray Bookmakers, 1999], 35, oma käännös; vrt. Jones, The Templars, 227.) Vaikka luostarit loivat perustan pankkitoiminnalle, temppeliherrat ”keksivät modernin pankkitoiminnan soveltamalla itämaista keksintöä [paperirahaa] kaupankäyntiinsä”. (Saussy, Rulers of Evil, 37, oma käännös; vrt. William F. Mann, The Templar Meridians: The Secret Mapping of the World [Rochester, VT: Destiny Books, 2006], 10.)

Temppeliherroista tuli erittäin vaikutusvaltaisia. Jones kirjoittaa:

Vallanpitäjille temppeliherrat yhdistivät sotilaallisen kyvykkyyden hengelliseen arvovaltaan ja globaaleihin yhteyksiin. Tästä syystä temppeliherroja löytyi jokaisen paavin sisäpiiristä Aleksanteri III:n valtaannousun jälkeen vuonna 1159, ja he palvelivat pyhää isää hänen yksityishuoneissaan kamariherrana… Ranskassa ja sen vasallivaltioissa temppeliherrat olivat aivan yhtä lähellä – ehkä jopa lähempänä – kruunua. (Jones, The Templars, 226, 227.)

Aivan kuten globaalin lopunajan eliittihierarkian tapauksessa (Ilm. 17:13, 18), yksi temppeliritarien vallan salaisuuksista oli heidän huolellinen organisointinsa. Daraul kirjoittaa: ”Jos heidän lopullinen tavoitteensa oli maailmanherruus, he eivät olisi voineet organisoida itseään paremmin tai suunnitella aristokraattista hierarkiaansa perusteellisemmin.” (Daraul quoted in Jim Marrs, Rule by Secrecy: The Hidden History that Connects the Trilateral Commission, the Freemasons, and the Great Pyramids [New York, NY: HarperCollins, 2000], 285, oma käännös.) Paavikunta ​​erikseen ja yhdessä temppeliritarien kautta ”jakaa maan maksua vastaan” (Dan. 11:39 RSV, oma käännös) ja siten menestyy. Temppeliritarit esimerkiksi ottivat vuokraa (“History of the Knights Templar,” Wikipedia, https://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_Knights_Templar#cite_ref-HC_7-0.).

Temppeliritarien lakkauttamisen jälkeen vuonna 1312 suurin osa temppeliritarien tiloista siirrettiin Knights Hospitallers of St. John of Jerusalem -veljestön omistukseen, joka myöhemmin tunnettiin ja tunnetaan tänäkin päivänä Maltan ritareina. Monet Yhdysvaltain hallituksen korkeat virkamiehet ja suuryritysten eliitin jäsenet ovat olleet Maltan ritareja (Martin A. Lee, “Their Will Be Done,” Mother Jones (July/Aug 1983), https://www.motherjones.com/politics/1983/07/their-will-be-done/.).

Temppeliritarien hengellinen luopumus kävi käsikädessä taloudellisen vallan kasvun kanssa (vrt. Ilm. 18). Temppeliritarit olivat gnostilaisia ​​tai ainakin heihin vaikuttivat voimakkaasti gnostilaisuus ja islam (sufilaisuus) (Oddvar Olsen, “Abraxas: The Seal of the Inner Order Templars?” in The Templar Papers, 121–123; Maurizio Martinelli, “Sumerian, Gnostic, Knights Templars, and Sufi symbols,” Academia (2021), https://www.academia.edu/60728306/Dr_Maurizio_Martinelli). Heidän taloudellista valtaansa, salamyhkäisyyttään, gnostilaista kabbalismiaan ja kuuliaisuuden valaansa paaville seurasivat muut veljeskunnat/salaseurat. Kolmetoista elossa olevaa ranskalaista temppeliritaria perusti ”neljä uutta metropoliloosia: yhden Tukholmaan pohjoiseen, yhden Napoliin itään, yhden Pariisiin etelään ja yhden Edinburghiin länteen. Näin ollen ritarit pysyivät paavikunnan militanttina haarana.” (Saussy, Rulers of Evil, 40, oma käännös.) On mielenkiintoista, että Rooman keisari Kaarle V oli Iñigon (Jesuiittaveljestön perustajan Ignatius Loyolan) ystävä ja halusi hänen elvyttävän temppeliherrojen ritarikunnan (Saussy, Rulers of Evil, 27, 30). Saksassa ja Itävallassa temppeliritareista tuli ruusuristiläisiä ja Saksalainen ritarikunta. Espanjassa ja Portugalissa temppeliritareista tuli Illuminati, jonka jäseneksi Ignatius Loyola oli liittynyt Manresassa, ja Kristuksen sotilaallinen ritarikunta (Ordem Militar de Cristo) (Saussy, Rulers of Evil, 40). Myös vapaamuurarius on eräänlainen temppeliritarien soihdun kantaja. Albert Mackey, 33 asteen vapaamuurari, toteaa, että vapaamuurareiden Ruusunristin asteet pani alulle Godfrey de Bouillon Palestiinassa vuonna 1100 (Mackey quoted in Hamblett, “Godfrey de Bouillon and the Early Knights Templar,” 25). Dafoe kirjoittaa: ”Historiallisista lähteistä tiedämme, että vapaamuurarit kehittivät ritari- ja temppeliherrojen arvoasteita.” (Stephen Dafoe, “Freemasonry: A History of Canadian masonic Templarism,” in The Templar Papers, 208, oma käännös.) Rosslynin kappelissa (rakennettu vuosina 1441–1486) oleva veistos kuvaa temppeliherraritarin kanssa järjestettyä seremoniaa, joka ”voisi olla kuvaus nykyaikaisesta vapaamuurarien ensimmäisen asteen seremoniasta” (Robert Lomas, “The Early History of Freemasonry,” in The Templar Papers, 224, oma käänös). Lisäksi vapaamuurarit pitävät kuningas Salomonia yhtenä suurmestareistaan (Malcolm C. Duncan, Duncan’s Masonic Ritual and Monitor: Guide to the Three Symbolic Degrees of the Ancient York Rite and to the Degrees of Mark Master, Past Master, Most Excellent Master, and the Royal Arch (1866; San Diego, CA: The Book Tree, 2007), 199, 243). On hyvin tunnettua, että monet suuryritysten johtajat ovat vapaamuurareita (Patrick Hosking, “Time to Lift the Apron: Pressure is Mounting for the Freemasons in Big Business to Reveal All,” Independent [September 20, 1992], https://www.independent.co.uk/news/business/time-to-lift-the-apron-pressure-is-mounting
-for-the-freemasons-in-big-business-to-reveal-all-patrick-hosking-reports-1552542.html). ”Hyvävelikerhoissa” on siis myös pimeämpää vaikutusta. Näiden salaisten tai puolisalaisten veljeskuntien kautta pohjoisen kuningas palaa ”maahansa suurine rikkauksineen” (Dan. 11:28 NKJV, oma käännös), kun maan kuninkaat harjoittavat taloudellista haureutta johtavan hengellis-poliittisen-taloudellisen porton kanssa (Ilm. 18). Mutta mitä tarkoittaa, että paavikunta ​​istuu samassa pöydässä islamin kanssa ja puhuu valheita?

Pahuuden/Babylonin ja gnostilaisen kabbalismin salaisuus, johon kuuluu äärettömän valon/totuuden/vanhurskauden näkeminen ihmiskunnassa (luodussa: ns. luodun ansiot) eikä Kristuksessa, on aina ollut muinaisen käärmeviisauden (1. Moos. 3:5) ytimessä, jota voimme kutsua myös spiritualismiksi. Tämä on pahuuden/Babylonin/paaviuden salaisuuden ydin, ja se löytyy kaikista pakanallisista uskonnoista kautta aikojen, vaikka sitä ei vielä tunnettu gnostilaisuutena tai kabbalismina antiikin aikoina. Samankaltainen spiritualismi, jossa Koraani on Raamatun veroinen ja jossa pelastus tapahtuu ihmisten tekojen ja luodun ansioiden kautta, sisältyy vapaamuurariuteen (Albert Pike, Morals and Dogma (1932), 99–100, 289, quoted in Joseph R. Nally, “Question: Can a Christian Participate in Freemasonry without Committing Idolatry?” Thirdmill.org, https://thirdmill.org/answers/answer.asp/file/50439). Vapaamuurarius opettaa pelastusta tekojen/luodun ansioiden kautta, koska vapaamuurari voi oppinsa mukaan päästä taivaaseen ”puhtaalla ja moitteettomalla elämällä – [ja] luottamalla lujasti jumalalliseen kaitselmukseen” (Duncan, Duncan’s Masonic Ritual and Monitor, 132). Kuten todettiin, vanhurskaus luotujen ansioiden kautta on myös islamin soteriologian ytimessä. Tämä ei välttämättä tarkoita, että islam olisi kehittynyt gnostilaisuudesta. Se tarkoittaa vain sitä, että gnostilaisuuden ja islamin välillä on yksi samankaltaisuus, nimittäin pelastus ihmisten tekojen kautta, vaikka tämä erityinen hengellinen elementti saa eri muotoja gnostilaisuudessa ja islamissa. Kristuksen jälkeen gnostilaisuus pidettiin salassa antityyppisen Babylonin kautta. Se tuli kuitenkin osittain avoimesti nähdyksi, kun Rooman kirkko muunsi muinaisia ​​jumaluuksia ”kristillisiksi” pyhimyksiksi ja toi muinaisten uskontojen oppeja kirkkoon.

Salailu ja gnostilaisuus vastaavat osittain kysymykseen petoksen keinoista. Temppeliherrojen yhteydet islamilaisiin salaseuroihin näyttävät kuitenkin tarjoavan toisen selityksen ja olevan läheisesti kytköksissä gnostilaisuuteen. Maan kuninkaat, olivatpa he sitten Lähi-idässä tai länsimaissa, käyttävät eri uskontoja kulisseina tai ”savuverhoina”, kun heidän todellinen tavoitteensa on valta (Ilm. 17, 18). Temppeliherrojen veljeskunta oli se, joka ”oli mukana korkean tason diplomatiassa aatelisten ja monarkkien välillä kaikkialla länsimaissa ja Pyhässä maassa”, ja he myös ”loivat läheiset yhteydet muslimihallitsijoihin ja saivat saraseenijohtajilta kunnioitusta” (Mann, The Templar Meridians, 10). Tämäkään ei tarkoita, että kaikki maailman hallitsijat ja koko eliitti olisi mukana salaseuroissa ja että heillä olisi salaisia ​​tarkoituksia. Suurloosiin kuuluu kuitenkin vaikutusvaltaisia ​​ihmisiä, olivatpa he sitten Lähi-idässä tai lännessä. Temppeliherrat ja islamilaiset ”vapaamuurarit” näyttivät olevan yhteydessä toisiinsa. Kairossa oli ismailiittien suurloosi (F. W. Russell, Religious Thought and Heresy in the Middle Ages [London: Robert Scott Roxburghe House Paternoster Row, E. C., 1918], 372), ja temppeliherrat olivat varmoja siitä, että he rakentaisivat uutta maailmaa, kutsuen itseään ”vapaamuurariveljiksi” (Saussy, Rulers of Evil, 36).

Islamilaisella salaseuralla nimeltä Assassins oli täysijäsenisiä vapaamuurarimestareita (Russell, Religious Thought and Heresy in the Middle Ages, 367). Vapaamuurarihistorioitsija Mackey toteaa, että on historiallisesti todistettu, että assassiineilla oli vaikutusta temppeliritarien salaisiin oppeihin ja käytäntöihin (Marrs, Rule by Secrecy, 283). Pinkham kirjoittaa temppeliritarien gnostilaisuudesta ja yhteydestä assassiineihin:

Temppeliritarien yksityisen tapaamisen Klemens V:n kanssa jälkeen on muodostunut todisteita siitä, että – vaikka paavi Klemens oli sokea ritarien harhaoppisille toimille – muut Vatikaanin sisällä olevat perillä olevat kirkon virkamiehet olivat tienneet heidän harhaoppisista taipumuksistaan. Esimerkiksi isä Antonio Siccin temppeliritarien oikeudenkäynneissä antaman todistuksen mukaan Vatikaanin vakoojat olivat nähneet osan ritarien gnostilaisista toimista Palestiinassa jo kauan ennen vuotta 1307.
Temppeliritarien oikeudenkäynneissä kävi myös selväksi, että sekä Vatikaani että Ranskan kuningas Filip olivat käyttäneet vakoojiaan valvomaan ritarien toimintaa Euroopassa ennen vuotta 1307; jotkut vakoojista valittiin myöhemmin syyttäjän todistajiksi. Näiden varhaisten vakoojien paljastamien todisteiden ansiosta kuningas Filip tiesi kuukausia ennen temppeliritarien joukkopidätystä tarkalleen, mitä harhaoppisia toimia hänen tulisi ohjeistaa kahtatoista erityisesti valittua vakoojaansa etsimään, kun hän käski heidän soluttautua tiettyihin temppeliritarien yhteisöihin.
Monarkki on saattanut myös tietää, mitä harhaoppeja etsiä tutkimalla temppeliritarien salaisessa asiakirjassa olevia tietoja. Tämä asiakirja, jonka nimi on Veljesten konsulaatin tulikaste ja jota temppeliherrain historioitsijat usein kutsuvat ”Temppeliherrojen salaiseksi hallinnoksi”, löydettiin Vatikaanin kirjastosta vuonna 1780 tanskalaisen piispan toimesta.
Ranskalaisen temppeliherramestarin Roncelinuksen vuonna 1240 kirjoittaman asiakirjan sanotaan antavan vihreää valoa kaikille harhaoppisille rikoksille, joista ritareja syytettiin 1300-luvulla. Asiakirjasta löytyy lupa harjoittaa kaikenlaista temppeliherrojen harhaoppia, mukaan lukien ristin häpäiseminen, Kristuksen kieltäminen Vapahtajana, seksuaalinen kanssakäyminen ja Bafomet-nimisen epäjumalan pään palvonta. Asiakirjassa on jopa kohta, joka antaa ritareille luvan vihkiä muita gnostikkoja – mukaan lukien kataareja, bogomiileja ja jopa assassiineja – ritarikuntaansa. Jos veljeskunnan konsulaatin tulikaste todella oli käytössä vuodesta 1240 lähtien, kirkon tai kuninkaallisten vakoojien olisi ollut helppo hankkia siitä kopio työnantajilleen. (Mark Amaru Pinkham, “The Templars and the Vatican: The Forbidden Johannite Heresy,” in Forbidden Religion: Suppressed Heresies of the West, ed. J. Douglas Kenyon (Rochester, VT: Bear and Company, 2006), 62–63.)

Toisaalta Oddvar Olsen kirjoittaa, että kyseisen dokumentin autenttisuus on vielä todistettava. Joka tapauksessa, kyseinen dokumentti käy yhteen Pinkhamin mainitsemien temppeliherrojen oikeudenkäynnin asiakirjojen kanssa. Lisäksi Marrs kirjoittaa: ”Useat kertomukset ovat yhdistäneet temppeliritarit assassiineihin yhteisissä operaatioissa ristiretkien aikana, mukaan lukien Jerusalemin kuninkaan Baldwinin johtama hyökkäys Damaskokseen vuonna 1129.” (Marrs, Rule by Secrecy, 284, oma käännös.) Vaikka veljeskonsulaatin tulikaste ei olisikaan historiallisesti autenttinen dokumentti, on kiistatonta, että temppeliritarit olivat ainakin voimakkaasti gnostilaisuuden ja islamin (sufilaisuuden) vaikutteiden alaisia, kuten edellä osoitettiin. Tämä on kuitenkin vain Babylonian/maan kuninkaiden hengellinen elementti. Meidän on jälleen korostettava, että heillä on myös poliittisia ja taloudellisia elementtejä (ks. Ilm. 13, 17, 18), mikä tarkoittaa, että kulissien takana on poliittis-hierarkkinen diplomatia ja rakenne, ei vain osapuolten välisiä hengellisiä vaikutteita.

”Istuminen samassa pöydässä ja valheiden puhuminen” ei tarkoita pelkästään ristiretkien aikaa. Voimme sanoa paaviudesta yleisesti, että se käyttää valtakuvia (proxies) tai liittolaisia ​​valloittaessaan maailman kuninkaita ja valtoja, kuten Roy Gane näkee Dan. 8:24:ssä (Daniel 11 Prophecy Conference, “Sabbath Afternoon Meeting 2019-10-19”). Esimerkiksi renessanssin aikana paavit liittoutuivat turkkilaisten kanssa Euroopan kristittyjä monarkkeja vastaan (Roland H. Bainton, The Reformation of the Sixteenth Century [Boston: The Beacon Press, 1952], 4). Jälleen kerran kiastinen rakenne viittaa imarteluihin perustuvaan korruptioon. Korruptio, juonittelu, toistensa tuen turvaaminen oman hyödyn tavoittelemiseksi jne. – nämä ovat osa valehtelijoiden ajattelutapaa. ”He vihaavat sitä, joka portissa oikeutta puoltaa, ja totuuden puhuja on heille kauhistus.” (Aamos 5:10 VKR.)

Ihmeellisten asioiden puhuminen (merkit) on kytketty pohjoisen ja etelän kuninkaiden väliseen liittoutumiseen, kuten myös kiastisesta rakenteesta käy ilmi (Dan 11:27, 36). Osa näistä merkeistä on merkkejä Babylonian taloudellisista petoksista, kuten yllä esitettiin. Siksi Dan. 11:27 kuvaa myös koko salaisen kabbalan kehitysprosessia taloudellisen vallan perustana (11:39), suuren Babylonin, korruptoituneiden konfederaatioiden ja salaseurojen kautta.

Tulee myös muistaa, että Tyyros kuvaa pohjoisen kuninkaan (Babylonin) taloudellista puolta. Tyyros on ”kruunujen myöntäjä” (Jes 23: 8 NASB, oma käännös). On selvää, että tämä kuvaa keskiaikaista paavikuntaa, niin kuin voimme havaita Paavi Gregorius VII:n toteamuksesta Dictatus Papaessa vuodelta 1090: ”Vain paavin kohdalla voidaan sanoa, että kaikkien hallitsijoiden tulee suudella noita jalkoja … Että hänelle on annettu valta suistaa keisarit vallasta.” (“Medieval Sourcebook: Gregory VII: Dictatus Papae 1090,” Fordham University, https://sourcebooks.fordham.edu/source/g7-dictpap.asp, oma käännös.) Lisäksi, kuten mainittiin, talous muokkasi suurelta osin tuon ajan hengellisten johtajien politiikkaa. Koska Babylonin typologia ei kuitenkaan viittaa pelkästään keskiaikaan, Tyyroksen typologia ei myöskään osoita pelkästään keskiaikaan. Siten kohtaamme kysymyksen: Kuinka paavikunta myöntää kruunuja tänään, sen jälkeen, kun se sai kuolettavan haavan? Koska se ei tee sitä avoimesti, ainoa mahdollisuus on, että se tekee sen salaa, mikäli uskomme, että Ilm. 17: n peto on paavikunta, joka ”hallitsee maan kaikkia hallitsijoita” (Ilm. 17:KR92) antamalla heille taloudellisen vallan (18:15). Maailman taloudelliset johtajat eivät ole voineet rikastua paavikunnan ”vauraudesta” ja ”ylellisestä elämästä” (18: 3 KR92), ja paavikunta ei ole voinut tehdä maailman taloudellisista johtajista rikkaista, jos maailma olisi täysin avoin vapaan markkinatalouden ympäristö ilman veljeskuntia ja salaseuroja, jotka etsivät omaa hyötyään (sanomalla sitä ”yhteiseksi hyväksi”) ja keskittämällä maata ja vaurautta ja valtaa harvoille. Jotkut kartellit eivät ole edes niin salaisia. Esimerkiksi James P. Warburg kirjoitti vuonna 1959 OPEC:stä (The Organization of the Petroleum Exporting Countries): ”Kahdeksan jättimäistä öljy-yhtiötä—joista viisi on amerikkalaista—hallitsee ei-kommunistisen maailman tarjontaa ylläpitäen hintoja, jotka… tuottavat kohtuuttomia voittoja…. Tuloksena oleva voitto on pääsääntöisesti jaettu puoliksi sen maan hallituksen kanssa, jossa öljyä tuotetaan.” (James P. Warburg, The West in Crisis (Garden City, NY: Doubleday, 1959), 53, 54, as quoted in Epperson, The Unseen Hand, 74, oma käännös.) On selvää, että paavikunta ei yhtäkkiä saa kykyä jakaa valtaa maan kuninkaille silloin, kun sen haava paranee, vaan se kasvattaa valtaansa vähitellen sen aikana, kun se on haavoitettuna, ja se tekee sen salaa salaseurojen kautta, kuten Ellen White viittasi (katso hänen yllä olevat lausunnot).

On mielenkiintoista, että Ilmestyskirjan seitsemän seurakunnan Tyatira kuvaa keskiajan kirkkoa, kun tulkitsemme seurakuntia (myös) historiallisesti. Kolme asiaa tekee siitä erityisen mielenkiintoisen. Ensinnäkin Tyatira oli suuri kauppakaupunki, joka tunnettiin kauppakilloistaan (William M. Ramsay, The Letters to the Seven Churches of Asia (London: Hodder and Stoughton, 1904; repr. Grand Rapids, MI: Christian Classics Ethereal Library), 190, 191, https://www.ccel.org/ccel/r/ramsay/letters/cache/letters.pdf). ”Killat olivat yrityksiä, toimien aktiivisesti yhteisten etujen suojelemiseksi, omaisuuden omistamiseksi, asetusten säätämiseksi ja huomattavan vallan käyttämiseksi.” (Ramsay, The Letters to the Seven Churches of Asia, 206.) Tämä Ramsayn lainaus pätee erittäin hyvin sekä temppeliritareihin että lopunajan taloudellisiin johtajiin. Toiseksi Tyatiran kuvaus mainitsee eräänlaisen typologisen esikuvan paavikunnasta, nimittäin Isebelin (Ilm. 2:20), joka oli naimisissa Ahabin kanssa, kuvaamalla siten kirkon ja valtion liittoa. Vaikka kertomukseen sisältyy hengellinen puoli, myös typologian taloudellinen puoli tulee selväksi, kun Isebel tarjoaa Nabotin viinitarhan Ahabille petoksen ja korruption kautta (1. Kun. 21). Kolmanneksi, gnostisismi ei ole vain täynnä epäjumalanpalvontaa, jota antityyppinen Isebel (Ilm. 2:20) harjoittaa, vaan myös haureus (v. 20) ja saatanan syvyyksien tunteminen (v. 24) ovat osa hänen aktiviteettiaan. Haureudella tarkoitetaan (vääränlaista) maailman taloudellista johtajuutta (Ilm. 18), ja Saatanan syvyydet voivat viitata salaseurojen syvyyksiin ja niiden menetelmiin, varsinkin jos viides pasuuna symboloi lopullista Babylonin hyökkäystä, ja siten liittyy Ilm. 16, 17 ja 18 -lukuihin, kuten edellä selitettiin. Koska paavikunta on uskonnollis-poliittis-taloudellinen instituutio, on selvää, että Saatanan syvyydet, joita se harjoittaa, eivät kuvaa vain hengellisiä syvyyksiä, vaan myös taloudellisia petoksia maailman hallitsemiseksi. Jälleen temppeliritarien veljeskunta sopii kuvaukseen erittäin hyvin, samoin kuin loppuajan salaseurat.

Lisäksi, kuten edellä selitimme, ”syvyys” tarkoittaa Sheolia (hautaa) ja maan kuninkaiden ”vaikutusaluetta”; ja siksi se käy käsikädessä seuraavan jakeen kanssa, jossa Jesaja puhuu Israelin johtajista: ”Koska te sanotte: ’Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa ja tuonelan kanssa sopimuksen; tulkoon vitsaus kuin tulva, ei se meitä saavuta, sillä me olemme tehneet valheen turvaksemme ja piiloutuneet petokseen’” (Jes 28:15 VKR). Tätä kohtaa voidaan soveltaa lopunajan kristittyihin johtajiin, jotka ”menevät harhaan viinistä” (28:7 KJV, oma käännös), nimittäin Babylonin väärien oppien viinistä (Ilm. 17:2; vrt. Jes. 29: 9). He tekevät liiton maan kuninkaiden kanssa ja ajattelevat, että he voivat selviytyä petoksesta. He ovat niitä, ”jotka sanallansa langettavat ihmisiä syyhyn ja virittävät pauloja sille, joka oikeutta puolustaa portissa, ja verukkeilla syyttömän asian vääräksi vääntävät” (Jes. 29:21 VKR). Näitä raamatunkohtia voidaan soveltaa lopunaikaan, koska niiden asiayhteys käsittelee myös lopunajan loppuhetkiä (26:19–21; 27:1)—sitä hetkeä, kun Mikael nousee (Dan. 12:1), ”[s]illä Herra nousee” (Jes. 28:21 VKR). ”Älkää siis pilkatko, etteivät teidän siteenne vielä kiristyisi; sillä Herralta Sebaotilta minä olen kuullut hävitys- ja tuomiopäätöksen, joka on kohtaava kaikkea maata.” (Jes. 28:22 VKR.) Tässä Jerusalemia koskeva tuomio liittyy koko maailman tuomioon, aivan kuten Öljymäenpuheessa.

Pohjoisen kuninkaan hyökkäyksen kolme vaihetta

Palaamme nyt pohjoisen ja etelän kuninkaiden välisen liiton tavoitteisiin. Neljäntenä kohtana, koska pohjoisen kuningas menestyy (Dan. 11:36), on ratkaisevan tärkeää tietää, milloin hän menestyy petollisesti etelän kuninkaan kanssa. Näyttää siltä, ​​että he menestyvät lopun aikana, koska jae ennakoi sitä. Lupasimme palata siihen, mitä menestys Jumalaa vastaan merkitsee ja miten se selittää kahden kuninkaan petollisen tavoitteen, joten mennään asiaan.

Kuten edellä totesimme, Danielin kirjan luku 11 selittää Danielin kirjan lukua 8 ja jatkaa Danielin kirjan luvun 9 selitystä. Menestyminen Jumalaa vastaan ​​(Dan. 8:24, 25) sisältyy hävityksen kauhistukseen, koska pohjoisen kuningas (Rooma) haluaa seistä pyhällä vuorella (Dan. 11:16; vrt. Jes. 14:13), mikä tuo tuhon tai hävityksen. Danielin kirjan luku 11 tarkentaa, että menestyminen tapahtuu vaiheittain. Koska pohjoisen kuningas onnistuu tavoitteessaan liittoutumien ja petosten avulla (Dan. 11:16–17, 23), jae 27 viittaa siihen, että pyhällä vuorella tai sen päällä seisominen onnistuu vain tietyn ajan ja toisessa vaiheessa (jae 31 [vrt. 8:25; 2. Tess. 2:4], 36), mutta se ei lopulta onnistu toisessa vaiheessa (Dan. 11:27). Se lopulta ja petollisen liittouman avulla onnistuu kolmannessa vaiheessa (jakeet 41, 43, 45), vaikka pohjoisen kuningas lopulta häviääkin (jae 45). Termi ”määrätty aika” sekä jakeissa 29 että 35 näyttää viittaavan ”lopun aikaan” (jae 40), koska ensinnäkin ”lopun aika” ja ”määrätty aika” ovat rinnakkaisia ​​ilmaisuja (Dan. 8:17, 19). Toiseksi jakeessa 29 mainitaan pohjoisen kuninkaan kolme vaihetta; ja kun pohjoisen kuningas hyökkää etelän kuningasta vastaan ​​toisen tai myöhemmän kerran (אַחֲרוֹן), merkitys näyttää olevan ”toisen kerran”, koska pohjoisen kuningas (paavikunta) saa kuolettavan haavan toisen vaiheen lopussa, ja koska jae 30 selittää tietyllä sanamuodolla, että toinen vaihe ei onnistu, koska Kittimin laivat hyökkäävät paavinvallan kimppuun.

Tässä vaiheessa selitämme lyhyesti, mitä Kittimin laivoilla tarkoitetaan, koska selitys on johdonmukainen edellä mainittujen Danielin kirjan 11. luvun kielen tulkintamenetelmien kanssa. Kittimin laivat tarkoittavat Kyproksen laivoja, ja kuvaavat siten taistelulaivoja (4. Moos. 24:24), mitä voidaan soveltaa islamin sotilaalliseen hyökkäykseen (tai vastahyökkäykseen) paavikuntaa vastaan, joka täyttyi kirjaimellisesti Lepanton meritaistelussa vuonna 1571, kun turkkilaiset olivat vallanneet Kyproksen paavikunnalta ja purjehtivat nyt paavin joukkoja vastaan ​​pelottavan laivaston kanssa. Vaikuttaa siltä, että Kittim tarkoitti muinaisille kansoille kirjaimellista Kyprosta, mutta Bileamin profetian profeetallinen merkitys sisälsi aina myös symbolisen merkityksen. Valiant toteaa: ”Viittaukset Kittimiin ja Assuriin [Bileamin profetiassa] luovat [retorisen keinon nimeltä] merism, joka kattaa lännen ja idän.” (Brendan Valiant, “Navigating the Ships of Kittim: Type and Antitype in the Apocalypses of Balaam and Daniel,” [a paper presented at Daniel 11 Prophecy Conference, October 22, 2020], 17, http://www.daniel11prophecy.com/conference-papers2.html.) (Merism retorisena keinona tarkoittaa sitä, että kokonaisuuden kaksi vastakkaista puolta luovat kokonaisuuden.)

Kyproksen lisäksi Kittimin laivat viittaavat lännen tai länsivaltojen laivoihin. Koska Hesekielin kirjan 27:6 yhdistää Kittimin vaurauteen ja ylellisyyteen, ja koska Danielin kirjan 11:30 laivat (צִי) olivat laivoja, jotka kuljettivat kalliita esineitä valtakunnan vaurauden edistämiseksi, Kittimin laivat viittaavat talouspoliittisen historian murrokseen, kun länsimainen taloudellinen liberalismi voittaa paavillisen ja keskiaikaisen taloudellisen autoritarismin. Tässä tapauksessa ”laivat” edustavat taloudellisia voimia ja ”länsi” kuvaa Välimerta, suurta kaupan ja tavaroiden väylää (Hes. 27:25). Heprean sana מַעֲרָב tarkoittaa sekä ”länttä” että ”kauppatavaraa”. Kittimin laivat eivät edusta valtakuvahyökkäystä (proxy attack), koska ne tulevat lännestä. Vain pohjoisen ja etelän kuninkaat kuvaavat petollista liittoa.

Katsokaamme hieman historiallista taustaa, joka selittää Danielin kirjan 11. luvun tulkintaa ja erityisesti sen kielen tulkintaa. Rikhard Leijonamieli otti Kyproksen bysanttilaiselta kuvernööriltä ja antoi sen temppeliherroille, vaikka he eivät pitäneet sitä poliittisesti hallussaan kovin kauan, ja heille jäi siellä taloudellinen valta (Jones, The Templars, 204, 217–218). Ristiretkien osalta on ironista, että Kypros oli temppeliherrojen viimeinen linnoitus ennen kuin muslimit valloittivat sen vuonna 1302 (Jones, The Templars, 333–334). Paavikunta ​​menetti sen jälleen turkkilaisille ennen Lepanton taistelua. Voisimme melkein sanoa, että Kyproksesta oli tullut paaviuden tappion symboli. Ainakin teologisesti Kyproksen laivat pysyivät paaviuden tappion symbolina, kun länsimaiset ”laivat” pakottivat sen ”maan alle”. Tästä syystä Danielin kirjan 11. luvun keskeisessä kohdassa Kittimin laivat edustavat sekä kirjaimellisia että kuvaannollisia laivoja, sillä se viittaa siirtymiseen viimeisen hävityksen kauhistuksen (Dan. 11:40–45) globaalimpaan ja symbolisempaan tekstiyksikköön, jossa ”laivat” eivät kuvaa pelkästään paikallisia laivoja, vaan myös lopunajan Babylonin globaalia taloudellista elementtiä.

Palatkaamme selittämään paavikunnan vaiheita kiastisen rakenteen saranaosiossa. Mikäli käännämme saranaosiota suoraan hepreankielestä, se sanoo, että paavikunta ​​hyökkää uudelleen määräaikana (vuoden 1798 jälkeen) (jae 29), ja se suuttuu jälleen ja kiinnittää huomion tai on älykkäässä keskustelussa pyhän liiton hylkääjien kanssa (vuoden 1798 jälkeen) (jae 30). (Katso ja vertaa Frank W. Hardy, “The Role of Synthesis in Exegesis,” [a paper presented at Daniel 11 Conference, March 9, 2023], 4,
http://www.daniel11prophecy.com/conference-papers4.html.) Tämä liitto pyhän liiton kieltäjien kanssa ja tämä viha pyhää liittoa vastaan (jae 30) toistuu vihan ajan viimeisessä vaiheessa (jae 36) tai, Daniel 8:19 -sanoin, se toistuu ”viimeisenä vihan aikana; sillä lopun aikaa tämä tarkoittaa” (Dan. 8:19 VKR). Tämä viittaa juuri tässä kirjoitelmassa mainittuihin vaiheisiin tai tasoihin, koska sekä islam että ateismi hyökkäävät Jumalan liittoa vastaan ​​omissa historian vaiheissaan, kuten mainittiin. Ateistinen sekularismi syntyi tiettynä historian aikana; ja islam, joka oli suurin sotilaallinen uhka paavikunnalle keskiajalla ja nykyajan alussa, nousi esiin omassa historian vaiheessaan.
Lisäksi, kun jakeet 31–39 menevät päällekkäin jakeiden 23–30 kanssa, se tarkoittaa, että tekstiyksiköt saranaosion laidalla sekä saranaosan keskikohta, jotka käsittelevät määräaikaa (jakeet 27, 29/30, 35 [yksikössä: 32–39]), ovat kronologisesti yhteydessä jakeeseen 40. Tämä yhdistää menestymisen Jumalaa vastaan ​​myös lopun aikaan.

Tämä viittaa myös siihen, että paavikunta ​​pelaa konfliktin molemmilla puolilla, koska jälleen kerran mainittuna, pohjoisen (paavikunta) ja etelän kuninkaiden välisen liiton menestyminen tapahtuu vihanajan viimeisessä vaiheessa niiden kanssa, jotka hylkäävät pyhän liiton (etelän joukot). Pyhää liittoa vastustavat ovat niitä, jotka ”maan päällä asuvat” (Ilm. 11:10 VKR) tai ”kansoja” (ἔθνος), joista mainitaan Ranskan vallankumouksen ateististen voimien (etelän joukot) yhteydessä (Ilm. 11), ja he ovat Babylonian hallinnon alaisuudessa, joka vaikuttaa konfliktin molemmilla puolilla. Kuten jo todettiin, sekä ateistiset että islamilaiset voimat nousevat syvyydestä eli pohjattomasta kuilusta (Ilm. 9:1, 2; 11:7). Myös paavikunta ​​nousee uudelleen lopunajalla pohjattomasta kuilusta (17:8), mikä viittaa siihen, että se hallitsee molempia osapuolia, pohjoista ja etelää, petoksen avulla, koska, kuten myös selitettiin, viidennen pasuunan heinäsirkat ovat jossain määrin rinnastettavissa Ilmestyskirjan 16. luvun pahoihin henkiin, sillä nämä saastaiset henget menevät maan kuninkaiden luo (16:14). Nämä kuninkaat ”sotivat Karitsaa vastaan” (17:14 VKR) ja osallistuvat kansojen pettämiseen, koska kaikki kansat (ἔθνος) ovat joutuneet Babylonin ”velhouksien” eli petoksien alaiseksi (18:23). Maan kuninkaiden turmelus on todellisuutta myös vihanajan viimeisessä vaiheessa, koska silloinkin paavikunta ​​onnistuu yhdistämään maailman johtajat omalle puolelleen houkuttelun tai imartelun avulla (Dan. 11:32). Tämä Babylonin porton keimailu ja liehittely saa maailman johtajat tekemään ”aviorikoksen” Jumalaa vastaan eli hylkäämään totuuden ja oikeudenmukaisuuden. Se on samaa Saatanan houkuttelua, kun hän yritti saada Jeesuksen puolelleen tarjoamalla Vapahtajalle kaikkia maailman valtakuntia (Matt. 4:8–10). Koko nykyajan poliittinen systeemi (ikävä kyllä myös kirkkokunnissa, joista maallinen poliittinen ajattelu ja käytäntö tulisi olla kaukana) perustuu oman edun ajamiseen, eliittipoliitikkojen kehumiseen ja tukemiseen, näiden ”veljien” aseman turvaamiseen ja niiden ”selkään puukottamiseen”, jotka eivät alistu Babylonin eliitin ylistämiseen ja heidän agendojensa ajamiseen. Kirkollisissa piireissä tätä kutsutaan ekumeniaksi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että ristiretkien aikana ja niiden jälkeen paavikunnasta tuli taloudellinen keskus, mutta ennen Ranskan vallankumousta tulivat renessanssi, uskonpuhdistus ja läntinen liberalismi (symboliset läntiset laivat), jotka toivat mukanaan taloudellisen vapauden ja siten pakottivat paavikunnan perääntymään ”kristillisessä” (pohjoisessa) -taloudellisessa autoritaarisuudessaan tai totalitarismissaan. Kittimin laivat muslimien joukkojen muodossa horjuttivat paaviuden herruutta sotilaallisesti ja poliittisesti. Lisäksi ”lännen laivat” veivät paavikunnalta poliittisen vallan, ja tämä huipentui vuonna 1798. Lisäksi islam tai eräänlainen islam horjuttaa lännen valtoja terrorismillaan lopun aikana. Ranskan vallankumouksen jälkeen paavikunta ​​alkaa kuitenkin saada valtansa takaisin ja valloittaa etelän kuninkaan (sekä ateistisen sekulaarisuuden että islamin) vaunuilla, ratsumiehillä ja laivoilla (taloudellisilla ja militaristisilla [tai voimakeinoin sävytetyillä poliittisilla] keinoilla) (jae 40). Nämä ovat osa lopunajan agendaa, jossa pohjoisen ja etelän välinen dikotomia on ratkaiseva.

Pelin viimeiset kortit

On olennaista, että Danielin kirjan luku 11 osoittaa, että järjestys kaaoksesta perustuu pohjoisen kuninkaan ja etelän kuninkaan väliseen vastakkainasetteluun (Dan. 11:27, 36). Keskiajan petos toistuu lopun aikoina. Tämän ”pelin” viimeiset vaiheet koostuvat paholaisen petollisesta ominaisuudesta tai ”merkistä” (katso yllä), nimittäin teesistä, antiteesista ja synteesistä.

Keskitymme usein liikaa siihen, kuka on etelän kuningas jakeen 40 jälkeen, mutta meidän tulisi ymmärtää, että etelän kuningas edustaa pohjoisen ja etelän vastakkainasettelun toista puolta. Globaalisti ja huippukohdallisesti etelän kuningas edustaa kaikkia niitä voimia, jotka ovat paavikunnan teologista ja filosofista hallintavaltaa ja sen liittolaisia ​​(erityisesti Yhdysvaltoja pääliittolaisena) vastaan. Juuri Yhdysvallat on ajanut ja ajaa poliittisesti ja taloudellisesti paavikunnan hallintavaltateologiaa, jonka mukaan koko maailma on alistettava sen ideologialle. Lähihistoriassa esimerkiksi Neuvostoliitto, Pohjois-Vietnam ja Vietkong, al-Qaida/Taliban/Saddam Hussein sekä Kiina ja Venäjä ovat ottaneet antiteesin paikan. Pointtina on, että paavikunnalla ja Yhdysvalloilla on oltava vastavoimia, koska ilman vastavoimia niillä ei olisi syytä käydä hengellistä, sosiaalista, taloudellista ja poliittista sotaa maailman järjestyksen puolesta.

On mielenkiintoista, että sama kaava kuin oli keskiajalla nähtävissä toistuu ajan lopussa. Kuten selitettiin, kun muslimit (etelän kuningas) hyökkäsivät kristittyjen kimppuun keskiajalla, paavikunta ​​(pohjoisen kuningas) tuli ”pelastamaan”, mutta ”pelastus” osoittautui vielä pahemmaksi ja tyrannimaisemmaksi kuin etelän hyökkäys. Siitä väitellään edelleen, kuka aloitti ristiretket, mutta tavallaan sillä ei ehkä ole merkitystä, koska ratkaiseva seikka on proxy-sota, aivan kuten se on tänäänkin. Toinen ratkaiseva seikka on hyökkäys liittokansaa ja ”monia” vastaan, koska ehkä jopa liittokansaa voidaan hallita kaaokseen vastattavan järjestyksen avulla. ”Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin.” (Matt. 24:24 VKR)
Öljymäen puheen ja edellä esitetyn kaaoksesta tulevan järjestyksen -merkin perusteella tämä merkki sisältyy lopunajan petokseen. Koska Dan. 11:40a kuvaa Ranskan vallankumousta ja uutta hallintojärjestelmää/Napoleonin lakisysteemiä vallankumouksen jälkeen, se viittaa siihen, että petollista hegeliläistä dialektiikkaa tapahtuu kulissien takana. Hegeliläinen dialektiikka ohjaa uutta vastakkainasettelua (proxy-sotaa) pohjoisen kuninkaan ja etelän kuninkaan välillä, jälkimmäisen olevan nyt laajasti ottaen ateistinen sekularismi. Lisäksi tämä tarkoittaa myös sitä, että pohjoisen kuningas (paavikunta) voi käyttää ”islam-korttiaan” vastavoimana uudessa proxy-sodassa jälleen lopunajan tapahtumissa yhdessä ”ateismi-kortin” kanssa vastavoimana. On mielenkiintoista, miten nykyajan vasemmisto onkin paljon islamilaiseen suuntaan kallistunut.

Ekonominen kamppailu

Danielin kirjan tekstissä 11:40–45 käsitellään historiaa globaaliselta ja hengelliseltä näkökulmalta, vaikka myös osittain ”kirjaimellinenkin” profetioiden toteutus on mahdollista. Luvun 11 muut hävityksen kauhistusta käsittelevät tekstit (jakeet 16, 21–23/24 ja 27–39) selittävät myös jakeita 40–45, jotka viittaavat hävityksen kauhistuksen viimeiseen tulemiseen. Jae 16 sanoo, että pohjoisen kuningas tuhoaa ihanan maan, eikä ainoastaan ​​valloita sitä. Jae 22 viittaa Kristuksen hengelliseen murtumiseen, kuten edellä selitettiin, ja jakeet 24, 38 ja 39 mainitsevat hävityksen kauhistuksen taloudellisen puolen. Jakeet 28, 30, 31 ja 36–39 viittaavat hävityksen kauhistuksen hengelliseen puoleen. Ja jae 33 kertoo vainosta. Kaikki nämä tekijät omalta osaltaan selittävät lopullisen hävityksen kauhistuksen tapahtumia.
Lopunajan viimeisen ”pelin kortit” eivät ole todellakaan ainoastaan ​​poliittisia ja militaristisia, vaan pitkälti myös hengellisiä ja taloudellisia. Jes. 30:1–7 yhdistääkin hengellisen vallan Egyptin taloudelliseen valtaan Egyptissä etelän petona, puolustaen siten väitettä, että voimme yhdistää Egypti-symbolin Ilm. 11:stä Dan. 11:sta. Ilm. 18:n ja Dan. 11:n mukainen lopunajan taistelun taloudellinen teema tekee tästä kaikesta yhtenäisen. Viitaten Danielin kirjan lukuun 11, Ellen White myös kuvailee lopunajan kamppailua taloudellisena kamppailuna (Ellen G. White, Testimonies for the Church, vol. 9 [Mountain View, CA: Pacific Press, 1909], 11–18). Taloudellisesti, poliittisesti ja hengellisesti paavikunnan ”kristillinen” järjestelmä on luonnostaan ​​totalitaarinen ja/tai autoritaarinen. Siksi se voi pelata peliään molemmilla puolilla.

”Kristillinen” autoritarismi valloittaa sekulaarisen totalitarismin?

”Mutta lopun ajalla Etelän kuningas iskee yhteen hänen kanssansa. Ja Pohjan kuningas käy tämän kimppuun vaunuilla ja ratsuilla ja monilla laivoilla, hyökkää hänen maihinsa, tulvana leviten niiden ylitse.” (Dan. 11:40 VKR.) Tämä jae kertoo, että Ranskan vallankumouksen ja sen tuoman sekularismin jälkeen, lopulta, Suuri Babylon, eli ekumeeninen ja ”kristillinen” uskonnollispoliittistaloudellinen maailman valtakuntien liitto, voittaa ateistisen sekularismin ja sen vallan. Kaiken kaikkiaan on johdonmukaista, että paavikunnan tavoitteena on taloudellinen synteesi muiden synteesien ohella. Siksi paavius ​​alkaa saada valtansa takaisin ja valloittaa Etelän kuninkaan laivoilla (Dan. 11:40) käyttäen hyväkseen sekulaarisuuden ja/tai sekulaarien politiikkojen tai lakien poliittista ja taloudellista totalitarismia (sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perusteella), joka onkin syntynyt tässä vaiheessa. Kyseessä on ns. vapautuksen teologia, joka on ytimessään osittain kommunistinen ja osittain kapitalistinen. Sitä kutsutaan ekonomiseksi fasismiksi.
On mielenkiintoista, että nykyisissä maailmantapahtumissa on merkkejä totalitarismista: globalismi, militaristis-teollinen tiedustelukompleksi, taloudellinen fasismi (julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus tai sidosryhmäkapitalismi) tai hallitseva suurvaltion ja suuryritysten yhteistyö tai uusfeodalismi, joka koostuu vain kahdesta luokasta (eliittiluokka ja alaluokka); Maailman talousfoorumi (WEF) (joka jälleen kokoontuu Davosissa), joka kannattaa taloudellista fasismia; biolääkekompleksin totalitaarinen ympäristö-/terveydenhuoltopolitiikka; sensuuri-teollisuuskompleksi; valvontavaltio ja sen urakoitsijat Piilaaksossa; keskitetyn globaalin valuutan digitalisointi (digivaluutta); ja niin edelleen. Kun kaikki nämä yhdistetään, niiden summaa voidaan kutsua totalitarismiksi ja konfederaatioksi Bill of Rightsin periaatteita vastaan. Tällä tavoin paavikunta, Yhdysvallat ja langennut protestantismi lisäisivät pohjoisen elementin (”kristinuskon”) sekulaarin totalitarismin päälle ja siten valloittaisivat sen (synteesi). On mielenkiintoista, että temppeliherrat veloittivat kalastusluvista (Jones, The Templars, 228). Tässä mielessä mikään ei periaatteessa ole muuttunut, sillä luonnonvarojen hallinta on aina ollut maailman talouseliitin etujen mukaista. Jos ihmisten ravinnonlähteitä (ja heidän yksityistalouksiaan) voidaan hallita, se on tärkeä työkalu totalitaariselle tai autoritaariselle järjestelmälle. Molemmat järjestelmät sopivat hyvin paavikunnalle, koska feodalismi oli keskiajan järjestelmä, ja siksi se luonnollisesti on uusfeodalismin eliitin johtaja (Ilm. 17:18; 18), joka omistaa kaiken ”ja panee heidät monien hallitsijaksi ja jakaa heille maata palkaksi” (Dan. 11:39 VKR), kun taas kansa vuokraisi heiltä maata, palveluksia, oikeuksia ja kaikkea muuta. Toisin sanoen, kuten Vanhan testamentin typologisessa kertomuksessa, jossa faarao Neko (etelän kuningas) ensin valloitti Juudan, verotti sitä ja saneli sen johtajuuden, heikentäen sitä ennen kuin Nebukadnessar (pohjoisen kuningas) valloitti sen (2. Aik. 36), näin tapahtuu myös antityypissä aikojen lopulla. Lisäksi mainitsimme aiemmin tässä artikkelissa, että Israelin väärät profeetat neuvoivat kansaa etsimään turvaa Egyptistä (Jes. 30:1–3) ja että johtajat ja kansa ”luottivat sortoon ja olivat riippuvaisia ​​petoksesta” (jae 12 NIV, oma käännös). On siis johdonmukaista, että antityypissä kristilliset johtajat, jotka tekevät liiton maan kuninkaiden Šeolin kanssa (28:15), tekevät sopimuksen ”Egyptin” (30:2) kanssa, nimittäin totalitaarisen ”etelän” kanssa. Valitettavasti tässä vaiheessa jopa kristilliset johtajat ja kansa luottavat sortoon ja petokseen. Niin nämä johtajat osallistuvat kaaoksen petokseen (jota kuvaa viides pasuuna), jotta järjestyksen petos voidaan tuoda maailmaan (jota kuvaa kuudes pasuuna).

Tämä voisi tapahtua siten, että ekumeeninen autoritarismi korvaisi sekulaarin totalitarismin, sillä kristillinen maailma ja poliittinen oikeisto näyttäisivät etsivän vahvoja johtajia, joilla on ”todellista valtaa”, jotka palauttavat yhteiskunnan atomiperheen, yhteiskunnallisen turvallisuuden ja kristillinen moraalin perustalle. Paavi Benedictus XVI vaatikin ”todellista maailmanpoliittista auktoriteettia” hallitsemaan globaalia taloutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta (Philip Pullella, “Pope calls for a ”global authority” on economy,” Reuters [July 7, 2009], https://www.reuters.com/article/us-pope-encyclical-idUSTRE5662VM20090707). Tai siten synteesi voi olla totalitarismin ja autoritarismin sekoitus ja jopa oikeiston ja vasemmiston sekoitus, riippuen siitä, mitä aiheita maailman johtajat valitsevat ongelmiksi, joihin puuttua. Vastavoimana voi olla turvallisuus, luonnon varjeleminen, sosiaalinen oikeus, terveys, jne. Johonkin esimerkiksi näistä tai useampaan niistä ”kristillinen” maailmanjohto tuo ”ratkaisun” pääasiassa solidaarisuuden ja yhteisen hyvän merkin kautta, joka tulee olemaan sunnuntailain hyväksyminen, johon he tulevat vaatimaan jokaisen alistumista, jotta heidän mukaansa maailma voidaan ”pelastaa”. Pääasia synteesissä on se, että se on näennäisesti myös kristillinen tai kristillismoraalinen. Paavikunta ​​ja sen liittolaiset voisivat jopa väittää tuovansa omantunnonvapauden ja yksityisomistuksen ja siten vapauttavansa ihmiset ”Egyptin” orjuudesta, vaikka todellisuudessa se tuo vain vapauden ateismista ja rikkoo omantunnonvapauden.

Paavillisessa filosofiassa, johon myös langenneen protestantismin hallintavaltateologia perustuu, ei lopulta ole todellista oikeutta yksityisomistukseen (eikä siten oikeutta ostaa tai myydä), koska kirkko päättää moraalisten/yhteiskunnallisten oikeuksien laajuudesta. Paavi Franciscus toteaa: ”Luotujen hyödykkeiden yhteiskäytön periaate on ’koko eettisen ja sosiaalisen järjestyksen ensimmäinen periaate’; se on luonnollinen ja synnynnäinen oikeus, joka on etusijalla muihin nähden.” (Francis, Fratelli Tutti [2020], #120.) Paavi Johannes Paavali II kirjoittaa: ”Oikeus yksityisomaisuuteen on pätevä ja välttämätön, mutta se ei mitätöi tämän periaatteen arvoa. Yksityisomaisuus on itse asiassa ’sosiaalisen kiinnelainan’ alainen, joka tarkoittaa sitä, että sillä on itsessään sosiaalinen tehtävä, ollen perustettu ja oikeutettu tismalleen tavaroiden universaalin päämäärän periaatteen kautta.” (John Paul II, Sollicitudo Rei Socialis (1987), #42, oma suomennos https://www.vatican.va/content/john-paul-ii/en/encyclicals/documents/hf_jp-ii_enc_30121987
_sollicitudo-rei-socialis.html.) Gaudium et Spes -kiertokirjeessä sanotaan: ”Jos henkilö on äärimmäisessä tarpeessa, hänellä on oikeus hankkia toisten rikkauksista itselleen se, mitä hän tarvitsee.” (Paul VI, Gaudium et Spes [1965], #69, oma suomennos, https://www.vatican.va/archive/hist_councils/ii_vatican_council/documents/vat-ii_const_19651207_gaudium-et-spes_en.html.) Toisin sanoen yhteinen hyvä (jonka paavikunta ​​määrittelee) hallitsee yksityisomistusta, kun taas oikeus yksityisomistukseen ei ole katolilaisuudessa luontainen oikeus. Fratelli Tutti seuraa Hegelin näkemystä yksilön oikeuksista, tai itse asiassa Hegel seurasi katolisuuden näkemystä tässä asiassa (Ville Suutarinen, “Hegel, Postmodernism, and the Question of Intrinsic Individual Freedom and the Right to Private Property,” ResearchGate [June 2020], https://www.researchgate.net/publication/342107320_Hegel_Postmodernism_and_the _Question_of_Intrinsic_Individual_Freedom_and_the_Right_to_Private_Property). Hegeliläinen dialektiikka johtaa hegeliläiseen/katoliseen totalitarismiin ja yksilön ”oikeuksiin” (tai niiden puutteeseen) lopun aikana.

Onkin mielenkiintoista, että nykyinen paavi, Leo XIV on sanonut pohjustavansa missionsa erityisesti Rerum Novarum -kiertokirjeelle (Daniel Esparza, ” Pope Leo XIV calls for a new ‘Rerum Novarum’,” Aleteia [24.10.2025], https://aleteia.org/2025/10/24/pope-leo-xiv-calls-for-a-new-rerum-novarum/). Mielenkiitoista se on siksi, että Rerum Novarum julistaa, että yhteisen hyvän (jonka paaavikunta määrittelee), joka perustuu järkeen, tulee ohjata omistusta, ja varallisuuden uudelleenjakaminen tulisi suorittaa lain voimalla. Se sanoo, että liiasta omaisuudesta
pitää luopua. Kyseinen kiertokirje myös sanoo, että ammattiliitot ovat tärkeimpiä instituutioita ajamaan työntekijöiden oikeuksia, ja että noiden liittojen ja yhteisöjen tulisi edesauttaa uskonnollisia ja moraalisia velvollisuuksia, mukaan lukien sunnuntain pyhänä pitämistä. Uskonnolliset organisaatiot, jotka on perustettu Katolisen kirkon arvovallalla, ovat korkein, ja valtiolla ei ole oikeuksia sen yli. (Leo XIII, Rerum Novarum [1891], https://www.vatican.va/content/leo-xiii/en/encyclicals/documents/hf_l-xiii_enc_15051891_rerum-novarum.html.) Ellen White kirjoitti, että lopunajalla ammattiliittojen valta tulee olemaan sortavaa (Letters and Manuscripts — Volume 19 [1904]).

Lopulta siis, olkoon kyseessä “oikealle” tai “vasemmalle” kallistunut paavikunnan ja maailman johto, taloudelliset pakotteet tulevat tavalla tai toisella. Sunnuntai tulee olemaan ”solidaarisuuden” merkki, joka päätekijänä ohjaa valvontayhteiskuntaa ja keskitettyä talouskontrollia sekä laajemmin yhteiskunnallisesti että yksilötasolla. Tämä on aina ollut paavikunnan tavoite. Sen toteuttamiseksi paavikunta, Yhdysvallat ja maailman eliitti käyttää hegeliläistä dialektiikkaa.

En tiedä, milloin sunnuntailaki tulee, enkä tiedä, mitä askeleita vielä otetaan ennen kuin maailma on kypsä hyväksymään pedonmerkin tai lopullisen petoksen. (Lukeaksesi mikä tulee olemaan pedon merkki, katso artikkeli: Trumpin hallinto ja mahdollisuus huippuvalvontayhteiskuntaan ja sunnuntailakiin: Mikä tulee olemaan pedon merkki?) Sanon vain, että ainakin sopiva järjestelmä sunnuntailain toteuttamiseksi näyttäisi olevan lähes valmis taloudellisen totalitarismin ja keskuspankkeihin kytketyn digitaalisen identiteetin myötä. Uusia käänteitä voi kuitenkin tulla nopeasti, ja vain Jumala tietää, mitä tapahtuu.

Ainakin profetia näyttää kertovan, että synteesi on tulossa. Jakeissa 44–45 etelä valloitetaan täysin, koska nubialaiset (libyalaiset ja etiopialaiset tai kuusilaiset) symboloi, että koko Egypti on valloitettu. Tässä siis on kyse etelän ja pohjoisen yhdistymisestä. Koko maailma seuraa petoa (Ilm. 13:3), ja kaikki joukot kokoontuvat Jumalaa vastaan ​​(16:16). Kun Egypti tai etelä tai ateistis-sekulaarinen maailma on osa taloudellis-poliittista petosta, myös uskonnollinen maailma, jota Edom, Moab ja Ammonin kansan johtaja kuvaavat (Dan. 11:41; vrt. KJV, YLT), on osa petollista liittoumaa tai salaliittoa. ”He punovat ovelia juonia sinun kansaasi vastaan ​​ja juonittelevat yhdessä sinun suojattejasi vastaan… Edomin teltat ja ismaelilaiset [islam]; Moab ja hagarilaiset; Gebal, Ammon ja Amalek; Filistea ja Tyroksen asukkaat.” (Ps. 83:3, 6, 7, oma käännös.) Edom, Moab ja Ammonin lapset voivat kuitenkin myös kuvata sitä Jumalan kansan jäännöstä, joka vastaa kutsuun tulla ulos Babylonista (Jes. 11:11–14). Olipa miten tahansa, suuri huuto (the Loud Cry) kutsuu ihmisiä ymmärtämään Babylonin petoksen, mukaan lukien sen väärän ja petollisen oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden, ja valitsemaan sen sijaan Jumalan ja Hänen oikeudenmukaisuutensa ja vanhurskautensa.

Suuri huuto ja uskon kautta vanhurskauttaminen

Aiemmin lännen laivat pelottivat paavikunnan. Se oli sille todellinen vaara, ei proxy-hyökkäys. Paavinvalta selviää tästä hyökkäyksestä, ja sen kuolettava haava paranee. Lopulta idästä tulevat sanomat pelottavat paavikunnan jälleen, ja se hyökkää vihollistensa kimppuun täydellä voimalla, mutta tällä kertaa se ei selviä (Dan. 11:45). Tällä kertaa itä, ei länsi, todellisena eikä proxy-uhkana paavikunnalle tuo uuden käännekohdan historiaan ja kuvaa uskonpuhdistuksen perinnön viimeisen puhtaan sanoman, kolmen enkelin sanoman ja Suuren huudon tai Voimakkaan huudon, julistusta. Paavikunta ja sen liittolaiset eivät selviä, koska Herra ei katso kauan Hänen kansansa sortoa ja vainoa, sillä jokainen ihminen on tehnyt valintansa joko Herran tai pedon puolelle (Ilm. 22:11), vaan saapuu taivaan pilvissä kirkkaudessaan, jolloin katumattomat ja paholaisen puolella olevat eivät kestä Hänen kirkkauttaan ja tuhoutuvat (6:14-17).

Kolmen enkelin sanomaan liittyy paljon muutakin, mutta sen ydin on vanhurskautus uskon kautta. Oikea kuva Jumalan luonteesta maailmankaikkeudelle, pitäen sisällään oikean opin eli totuuden esim. luomisesta, sapatista, kuolleiden tilasta, jne., sisältyy kolmen enkelin sanomaan, mutta sen alku ja loppu ja ydin ja kaiken kattava todellisuus on Jeesuksen Kristuksen vanhurskaus eli veri vuodatettuna ihmiskunnan puolesta ja Hänen täydellinen elämänsä hyväksiluettuna katuvalle uskovalle (imputaatio).

Kolmannen enkelin sanoma on uskonvanhurskaus, joka liittyy sapatin lepoon ja siten omantunnon vapauteen. Tämä sanoma sisältää luonnollisesti toisen enkelin sanoman ja Ilmestyskirjan luvun 18 suuren huudon. Mikä on kolmannen enkelin sanoman ydin? Se osoittaa Jeesuksen välitystyön taivaallisessa pyhäkössä. Jokaisessa hävityksen kauhistuksen vaiheessa paavius ​​yrittää samaa asiaa: se pyrkii sijoittamaan oman välityssysteemin ”kirkkaan pyhän vuoren sisälle” tai ”kirkkaalle pyhälle vuorelle” (Dan. 11:45 KJV, oma käännös), eli se yrittää korvata Jumalan pyhäkön omalla pyhäköllään (8:11–13).

Huippukohtana oleva evankeliumin julistus sisältää omantunnonvapauden ajattelutapana, ja evankeliumi iankaikkisen elämän todellisesta perinnöstä Kristuksen veressä muuttaa yksilön ajattelutavan katumukseen, nöyryyteen ja avoimuuteen totuutta kohtaan Kristuksessa. Niin kuin selitettiin yllä, Kristuksen meille luettu vanhurskaus on liiton perusta, ja sapatin pitäminen (ja pyhitys) on sen merkki. Ja niin kuin selitettiin yllä, paavikunnan oppi vanhurskautuksesta perustuu Jeesuksen ansioiden lisäksi luodun ansioihin ja ihmisen sisällä tapahtuvaan muutokseen. Siksi kolmen enkelin sanoma sisältää varoituksen vääristä opeista ja neljännen enkelin asiayhteydessä Jumalan kansaa kutsutaan pois Babylonista eli porton vääristä opeista. Vertauskuvallisesti prostituutio tarkoittaa ainakin uskomuksien/oppien ja hengellisten käytäntöjen ottamista muista uskonnoista sekä liittoa totuudesta langenneiden poliittisten/uskonnollispoliittisten valtojen kanssa (Jes. 23:17; Jer. 3:1–10; Hes. 16:26–29; 23:3–30). Portto laittaa kaikki kansat juomaan vihan viiniä (Ilm. 14:8). Viinistä juopuminen tarkoittaa ainakin hengellistä nukkumista ja kykenemättömyyttä nähdä, jonka kautta ei ole ymmärrystä oikeasta hengellisyydestä/opista (Jes. 29:9–12). Viini kuvaa rakkauden liittoa Jumalan ja seurakunnan välillä (Laul. 1:2, 4: 4:10; 5:1), ja, täten, se kuvaa uutta liittoa Uudessa testamentissa (Matt. 9:17), Jeesuksen veren perustalla (Matt. 26:28), jolloin viini kuvaa siis sitä, mihin liitto perustuu, joka tarkoittaa sitä, että Babylonin oppi/julistus/käytäntö perustuu väärälle ja petolliselle liitolle. Siksi paavikunta ​​on pyhää liittoa vastaan ​​(Dan. 11:28).

Hävityksen kauhistus on tiiviisti kytköksissä porton maljan kauhistuksiin ja saastaisuuteen (Ilm. 17:4). Väärä evankeliumi on ihmisen kunnian korottamista, ajatusta siitä, että ihminen voi määritellä pelastuksen kriteerit tai maailman perinnön – nimittäin että ihminen voi määritellä Jumalan lain – ja ajatusta siitä, että ihminen voi määritellä pelastuksen huipentuman eli vanhurskauttamisen. Ihmisen kunnia kiteytyy siihen, että hänessä olisi se jumalallinen laatu, joka kelpaa Jumalan äärettömän valtaistuimen ja lain kirkkauden edessä taivaan oikeussalissa. Ei voida tarpeeksi korostaa sitä, että tässä on se ratkaiseva erotus todellisen protestanttisen ja katolisen vanhurskauttamisopin välillä. Aidossa protestantismissa se laatu, joka kykenee seisomaan Jumalan tuomioistuimen ja kirkkauden edessä, on Kristuksen täydellinen vanhurskaus, joka asuu vain Hänessä taivaan pyhäkössä. Ainoastaan tämä vanhurskaus on äärettömän todellista ja se ei ole uskovan sisällä, vaan se luetaan uskovan hyväksi. Katolisessa opetuksessa meidät vanhurskautetaan meidän omien ”todellisten” ansioiden kautta tai toisten ihmisten ansioiden kautta, sen sijaan, että meidät vanhurskautettaisi ainoastaan Jeesuksen ansioiden kautta. Tämä siirtää Jumalan kunnian ihmisille.
Siksi katolinen näkemys vanhurskauttamisesta on hävityksen kauhistuksen perusta. Hävityksen kauhistus liittyy kahteen asiaan: tuomioon ja liittoon. Rooman paavius ​​yhdisti kirkon ja valtion ja turmeli siten Jumalan ”temppelin” eli Kristuksen hengellisen temppelin (kirkon), tekemällä siitä poliittisen ja militaristisen systeemin (Dan. 12:11), mikä johtaa vainoihin (7:20–25; 8:24; 12:6). Tämä on osa väärää liittoa (vrt. Tuom. 2:1–3) ja tuomiota, ja siten osa hävityksen kauhistuksen kypsymistä täyteen mittaansa. Näin ollen Ilm. 13 pedot, joilla on kuvitteellinen valta päättää, kuka voi periä maan tai kenelle tietyt oikeudet elää täällä maan päällä myönnetään ja kenelle ei – mikä tarkoittaa, että jotkut saavat kuolemantuomion – anastaa Jumalan tuomiovallan itselleen (Ilm. 13:7, 10, 15–17).

Kun joku ”vanhurskauttaa itsensä” eli luulee vanhurskautuvansa inhimillisen vanhurskauden mittapuulla, se on Jumalan silmissä kauhistus (Luuk. 16:15). Sapatti on levon merkki Jeesuksen täyttämässä työssä. Sunnuntaista puolestaan ​​tulee merkki vanhurskaudesta inhimillisten tekojen ja ansioiden kautta, koska se on merkki paavikunnan valtuudesta määritellä liiton ja pelastuksen perusta (lepo vanhurskaudessa ja pyhityksessä). Mooses tekee selväksi, että epäjumalien palvonta on kauhistus, joka tuo liiton kiroukset ja hävityksen (5. Moos. 29:15–27; 32:16–29). Suurin epäjumala on ihminen itse, kun hän korottaa itsensä lain ja evankeliumin määrittäjäksi, kun hän ajattelee, että hän voi tulla vanhurskautetuksi Jumalan edessä luodun ansioiden kautta (vrt. 1. Moos. 4:3–5). Laittomuuden ihminen ja pieni sarvi, jolla on ihmissilmät, ja ihmisen luku kuvaavat kaikki Antikristusta, joka ottaa Kristuksen paikan ja tekee ihmisestä Jumalan, todellisen epäjumalan. Niin kuin mainittiin, hävityksen kauhistus on väärä liitto (viini), jossa ollaan lain alla, lain kiroamana, koska siitä puuttuu ainoa ansio, Kristuksen veri ja täydellinen elämä hyväksiluettuna, joka ainoastaan sovittaa meidät Jumalan kanssa ja antaa meille iankaikkisen elämän perinnön.

Hävityksen kauhistus sisältää sekä päivittäisen (tamid hepreankielellä) poistamisen että väärän vuosittaisen (Yom Kippur, tuomio, tutkivatuomio) korottamisen (Dan. 11:31; 12:11), koska vapautus kauhistuksesta tulee toista adventtia edeltävässä tuomiossa, todellisessa vuosittaisessa (8:13; 12:12). Mikä on päivittäinen? Pyhäkköpalvelus oli koko Israelin sydän vanhassa liitossa, koska sen uhrijärjestelmän kautta sai synnit anteeksi ja ylipapin päivittäinen palvelus (tamid) olivat esikuvaa Jeesuksesta, ja Jeesuksen uhrista Golgatan ristillä ja välitystyöstä taivaan temppelissä (katso esim. Hepr. 4:14-16; 8:1-2). Tässä ”päivittäisessä” palveluksessa (Dan. 8:13 [sana ”uhri” on lisätty myöhemmin tähän jakeeseen, eikä sitä ole alkutekstissä]) joka päivä oli esim. uhrilammas käristymässä (2 Moos. 29:38; 29:42), näkyleivät paikallaan (2 Moos. 25:30) ja ylipappi kantoi Israelin heimojen nimiä hartioillaan (28:12) sekä kirjoitusta ”Herran Pyhyys” otsassaan ”jatkuvasti” (tamid) (28:39). Tämä tarkoittaa sitä, että koko temppeli järjestelmä oli tarkoitettu sijaisvanhurskauden ylläpitämiseksi. Jumala siis antoi esikuvan siitä, että Jeesus sekä antaisi uhrin koko maailman puolesta että kantaisi koko ajan (tamid) taivaan pyhäkössä (sinne noustuaan) sijaisena niiden syntisyyttä, jotka ottavat Jeesuksen vanhurskauden vastaan ainoana pelastuksena. Antikristus ottaa pois päivittäisen ja tallaa taivaan joukot/palveluksen (tsava hepreankielellä; host englanninkielellä) jalkoihinsa hävityksen rikkomuksella (toinen raamatullinen ilmaus hävityksen kauhistukselle) (8:13). Muiden merkitysten lisäksi joukoilla/palveluksella (tsava) tarkoitetaan myös temppelipalvelusta (4. Moos. 8:24); ja koko temppelipalvelus voidaan tiivistää yhteen sanaan: sovitus (jae 19). Näin ollen pieni sarvi tallaa sovituksen sekä päivittäisessä että vuosittaisessa. On selvää, että sotajoukon Ruhtinas (Joos. 5:14, 15; vrt. 2. Moos. 3:5) tallataan jalkoihinsa joukon kanssa. Sotajoukon Ruhtinas on liiton Ruhtinas (Dan. 8:11; 11:22), Ylimmäinen Pappi, taivaallisen pyhäkön palvelun Pää, Jeesus Kristus. Hän onkin sovitus itse (Room. 3:25) ja iankaikkinen liitto itse (Jes. 42:5–7; ks. Jes. 61:1–3; Luuk. 4:16–21), ja tämä on antityyppisen eli lopunajan suuren sovituspäivän ydin.

Päivittäinen kuvaa suhdettamme Jumalaan jokapäiväisessä elämässämme ja pelastuksen varmuutta Kristuksessa. Vuotuinen kuvaa pyhien tuomiota. Kristuksen sijaisveri on osa sekä antityyppistä päivittäistä että vuotuista. Kristuksen sijaisveri hyväksiluettuna – sillä Hän vahvisti liiton verellään (Dan. 9:27; Mark. 14:22–31) – on antityyppisen sovituspäivän huipentuma, taivaallisen Ylimmäisen papin viimeinen vanhurskauttava teko (Dan. 8:14; 12:1), joka sovittaa eli puhdistaa eli vanhurskauttaa pyhäkön epäpuhtauden (syntisyyden) ja kansan (3. Moos. 16:14–19). Vanhurskautus on julistus taivaan pyhäkössä, jossa Isä katsoo Kristuksen vanhurskaaksi ja lukee sen katuvan uskovan hyväksi. Tämä on evankeliumin sanoman huipentuma maailmalle; ja jäännösseurakunta julistaa tosi evankeliumia tuomiossa, joka antaa kunnian Jumalalle (Ilm. 14:7). Jumalalle kunnian antaminen tarkoittaa sekä Jumalan tunnustamista Luojana ja jumalallisen lain vanhurskauden mittapuun antajana ja määrittelijänä (kun tämä Jumalan auktoriteetti näkyy sapattikäskyssä) että Kristukselle kunnian antamista Hänen verensä perusteella (5:12–13; 7:1–15). Suuri huuto (the Loud Cry) varoittaa Babylonin väärästä evankeliumista (Ilm. 18:3), joka johtaa pedon merkkiin; ja Suuri huuto ylistää Jumalan kunniaa (jae 1), nimittäin tosi evankeliumia. Näin ollen ennen Kristuksen toista tulemista tapahtuva tuomio julistaa pelastusta yksin Kristuksen ansioiden kautta, mikä on Suuren huudon sanoman ytimessä.

On totta, että myös pyhitys ja uskon hedelmä tuodaan todisteena esiin tuomiossa. Kuitenkin tutkivantuomion huippukohta on Kristuksen sijaisveren ja sijaiselämän imputaatio uskovalle. (Lue enemmän artikkelista: Uskon kautta vanhurskauttaminen tutkivassa tuomiossa.) Myös Ellen White tekee selväksi, että Kristuksen vanhurskauden imputaatio on Suuren huudon sydämessä (E. G. White, ”The Perils and Privileges of the Last Days,” RH [Nov 22, 1892]). Aivan kuten apostolisena aikana, kun opetuslapset näkivät oman saastaisuutensa Kristuksen tahrattoman luonteen valossa, niin on käyvä myös Suuren huudon aikana, Ellen White kirjoittaa. Juuri näin tapahtuu tutkivassa tuomiossa. Jeesusta ei ole saarnattu Sijaisenamme, White jatkaa. Hän myös sanoo, että Jumalan lapset tulee kutsua pois heidän liitostaan/kumppanuudestaan maailmallisten ihmisten ja pahantekijöiden kanssa, mutta Pyhässä Hengessä saarnattu oikeanlainen kuva Kristuksesta valaisee pimeyden myöhäissateen aikana, sillä silloin Kristus nähdään jälleen Kuninkaana ja Pelastajana, joka antaa katumuksen ja syntien anteeksiannon. Totuus, niin kuin se on Jeesuksessa, toimii Pyhän Hengen kautta ja uudistaa sydämemme. Sielun tulee iskeytyä Kristus-kallioon ja rikkoutua, White painottaa. Ilman Pyhän Hengen valoa, emme varjellu Saatanan petoksilta. Mutta samanlainen Hengen työ tapahtuu ihmisten sydämissä, niin kuin Apostolien aikana, kun he saarnasivat Kristusta ristiinnaulittuna. Pyhän Hengen voima on suunnattoman suuri. Henki tuo Kristuksen läsnäolon sieluun. Yksinkertainen, lapsenomainen usko, joka katsoo Kristukseen, saa kristityn osalliseksi jumalallisesta luonnosta Pyhän Hengen kautta, White sanoo.

Ellen White siis kirjoittaa, että Suureen huutoon kuuluu luonnollisesti sekä vanhurskautus että pyhitys. Hän painottaa, että mikäli aiomme kestää ahdistuksen ajan, meidän tulee omistaa ”Kristuksen vanhurskauden lahja, jonka Hän lukee [imputes] katuvalle syntiselle” (oma suomennos). Kristusta ristillä tulee saarnata totuuden-nälkäisille ihmisille. Se paljastaa synnin, tuomion ja vanhurskauden. Syntinen ymmärtää, että hänen syntinsä asetettiin Kristuksen kannettavaksi ja että Kristuksen hyväksiluettu vanhurskaus tarjotaan hänelle pelastuksena, White toteaa. Osoita Kristuksen verraton rakkaus ihmisille; ja se johtaa heidät pimeydestä valoon, synnistä kuuliaisuuteen ja todelliseen pyhyyteen, White kirjoittaa.

Jeesuksen Kristuksen rakkaus Hänen sijaisvanhurskautenaan, jonka Hän imputoi katuvalle syntiselle, on siis tutkivan tuomion ja Suuren huudon ydin.

Yhteenveto

Monien kristittyjen, myös adventistien, mielissä on vallitseva väärinkäsitys, että kaikki salaliittoon liittyvä on humpuukia ja intellektuaalisesti ala-arvoista. On selvää, että voi olla ja on olemassa salaliittoteorioita, jotka ovat humpuukia eivätkä perustu Raamattuun. Olemme kuitenkin nähneet, että Raamattu (ja profetian henki) viittaa Babylonian joukkojen suureen petolliseen liittoon. Jopa pelkästään Danielin kirjan luvun 11 mukaan petoksen ja talouden teemat toistuvat historiassa.

Paavikunta ​​käyttää kulissien takana maallisia taloudellisia voimia (Ilm. 17:1–5, 18; 18). Jes. 30:1–7 yhdistää Egyptin eli etelän pedon hengelliseen ja taloudelliseen valtaan, mikä sopii Babylonian (pohjoinen) ja Egyptin (etelä) välisen taistelun taloudelliseen ominaisuuteen, etelän ollessa tuolloin ateistinen/maallinen taloudellinen mahti, vaikka etelän kuningas sisällyttääkin myös islamin liittolaiseksi lopun aikana. Sekä Danielin kirjan luku 11 että Ilmestyskirjan pasuunat selittävät, että paaviuden ensimmäinen suuri antiteesi on islam (viidennen ja kuudennen pasuunan ensimmäinen vaihe) ja toinen suuri antiteesi on ateistinen sekularismi (viidennen ja kuudennen pasuunan toinen vaihe), koska Kittimin laivat (todellisena ei proxy-hyökkäyksenä islamilaisen ja länsimaisen [pääasiassa protestanttisen] vastustuksen muodossa paavikunnalle) muuttivat historian kulkua, ja koska Danielin luvun 11:40 määräaika viittaa aikaikkunaan 1798–1844, jolloin Ranskan vallankumous muutti maailman vallanpitäjien valtapelin suurta tasapainoa ja jolloin Turkki työnnettiin taka-alalle; ja täten islam on osa etelän vastavoimaa (ateistista sekulaarisuutta) lopunajan viimeisessä vaiheessa. Samoihin aikoihin ilmestyi meripedon (paavikunnan) näennäinen liittolainen, nimittäin maapeto (Yhdysvallat ja langennut protestantismi), joka on siten läheistä sukua pohjoisen kuninkaalle.

Ilmestyskirjan luku 17 viittaa valtakuntien historialliseen seuraantoon ja niiden huipentumaan Babylonissa, syventäen näkemystä kirkon ja valtion liitosta, nimittäin Babylonin ja maan kuninkaiden välisestä poliittisesta liitosta. Ilmestyskirjan luku 18 puolestaan ​​keskittyy Babylonin ja liiton taloudelliseen puoleen. Ilmestyskirjan luku 17 osoittaa, että Saatanan kliimaksinen eli huippukohdallinen hyökkäys on tämän liiton huipentuma Jumalaa ja hänen jäännöstään vastaan. Kliimaksinen helakanpunainen peto on aiempien valtakuntien kokonaisuus, Saatanan viimeinen mestariteos, joka hallitsee jopa petokset syvemmällä tasolla. Paavillinen uusi maailmanjärjestys hallitsee maan kuninkaita kulissien takana, mutta se on yksi seitsemästä valtakunnasta. Siksi on johdonmukaista, että paavikunta kuvataan itse pedoksi, vaikka se onkin yksi seitsemästä päästä eli valtakunnasta.

Danielin kirjan lukuun 11 liittyen tässä artikkelissa selitettiin, että jakeiden 27–39 ”saranaosuus” tai siirtymäkohta sekä sisällöltään että rakenteeltaan viittaa siihen, että pohjoisen ja etelän kuninkaiden liiton petos menestyy määräaikana eli hävityksen kauhistuksen viimeisessä ja kolmannessa vaiheessa. Liiton menestymisen ominaispiirteet ja historia tukevat tätä väitettä. Temppeliherrat olivat aikansa talousjohtajia ja tarjosivat hengellisen, poliittisen ja taloudellisen esimallin nykyaikaisen pohjoisen ja etelän liitolle, tämän osittain salaisen diplomatian perinteen ulottuessa lopun aikoihin (Ilm. 18). Salaisista menetelmistä puheen ollen, sekä Babylon että Egypti käyttävät hegeliläistä dialektiikkaa (Ilm. 9; 11; 16). Hegeliläinen dialektiikka on yksi Antikristuksen merkeistä (2. Tess. 2:1–12). Näin ollen paavikunta ​​ja maan kuninkaat hallitsevat sekä pohjoisen kuningasta että etelän kuningasta (Ilm. 17) sekä heidän liittolaisiaan, sillä nämä kaksi kuningasta istuvat samassa pöydässä ja puhuvat valheita (petoksia), petoksen perustuessa juuri kahteen vastakkaiseen osapuoleen (Dan. 11:27, 36). Puhuessamme petollisten merkkien menetelmästä, kuudes vitsaus osoittaa paitsi sammakkomerkin aiheuttaman kaaoksen, myös ratkaisun: maailman ja maan kuninkaiden kokoontumisen taisteluun Jumalaa vastaan. Kyseessä on ongelma-ratkaisu-petos eli se vanha roomalainen ja jesuiittamainen hajota-ja-hallitse-taktiikka, joka on osa hegeliläisen dialektiikan ydintä. Paavikunta ​​ja maailman kuninkaat käyttävät savuverhoja (proxy-hyökkäyksiä) järjestyksen luomiseksi kaaoksesta. Danielin kirjan luku 11 toimii yhdessä Ilmestyskirjan lukujen 9 ja 11 kanssa ja niiden kuvauksen kanssa paavikunnasta, joka aiheuttaa kaaosta, johon voi sisältyä terrorismia savuverhojen, kuten islamilaisen ja vasemmistolaisen ääriajattelun äärimmäisten hirmutekojen, kautta, kun taas pohjoisen kaksi liittolaista vastaavat kaaokseen ”kristillisellä” sosiaalisella, poliittisella, taloudellisella ja uskonnollisella järjestyksellä. Sekä islam että ateistinen sekulaarisuus ovat johtaneet ja johtavat (islam nykyään enemmän tai vähemmän) konfliktien ja kriisien keskellä olevan maailman paavikunnan ideologiaan nojautuvan ekumeenisen liittoutuman jalkojen juureen hyväksyen perusoikeuksien tukahduttamisen ja lopulta sunnuntailain säätämisen.

Ekumeeninen uusi maailmanjärjestys pyrkii olemaan maailman historian kliimaksi, joka turvaisi maan perinnön (mukaan lukien poliittinen ja taloudellinen perintö), vaikka todellisuudessa perintö perustuu yksin Kristuksen vereen, kuten Suuri huuto eli tosi evankeliumi julistaa. Tästä kumpuaa omantunnonvapaus henkilökohtaisessa suhteessa Jumalaan. Kristuksen ja Saatanan välisen taistelun huipentumassa Jeesus Kristus on voittaja yhdessä uskollisen jäännöksensä kanssa. Vaikka muut asiat, kuten pyhitykseen liittyvä vanhurskaus, ovat osa tutkivaa tuomiota ja Suurta huutoa, Kristuksen ansioiden hyväksilukeminen (imputaatio) on niiden ydin ja huipentuma. Lopulta ainoastaan Kristuksen äärettömän täydellinen sijaisvanhurskaus eli Hänen verensä ja elämänsä, jotka luetaan katuvalle syntiselle, voi ​​seistä Taivaan Isän kasvojen äärettömän kirkkauden edessä taivaan tuomioistuimessa. Kristus itse on siis vanhurskautemme ja elämämme. Tämä on sen loistavan sanoman ydin, jolla koko maailma valaistuu lopunajan viimeisessä vaiheessa (Ilm. 18:1).