Jokainen meistä tuomitaan tekojemme mukaan. ”Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa” (2. Kor. 5:10 VKR). Ajatus tuomiosta saattaa hirvittää. Itse asiassa, kukaan meistä ihmisistä ei ole selvinnyt tästä elämästä tekemättä syntiä ja jokainen meistä on syntinen, niin kuin edellisessä osassa tätä artikkelisarjaa teimme selväksi. Joten mikäli meidät tuomittaisiin tekojemme mukaan ilman armoa, me emme selviäisi tuomiosta ”ehjin nahoin”. Siksi painotimme edellisessä artikkelissa myös sitä, että pelastumme eli vanhurskaudumme ainoastaan Jeesuksen Kristuksen hyväksiluetun vanhurskauden kautta (imputaatio). Tässä artikkelissa tarkastelemme Kristuksen sijaisvanhurskauden imputaation osuutta tuomiossa ja erityisesti ns. adventtia edeltävässä tuomiossa eli tutkivassa tuomiossa.

Ennen kuin jokainen saa tekojensa mukaan tuomion toimeenpanossa, on oikeusprosessi tuomitun tutkimiseksi ja itse tuomion julistukseksi täytynyt jo tapahtua. Siitä tulee nimitys tutkiva tuomio. Ilmestyskirjan 14:7 osoittaakin, että Jumalan tuomion aika tapahtuu ennen Jeesuksen toista tulemista eli toista adventtia. Siitä tulee nimitys adventtia edeltävä tuomio. Lukeaksesi enemmän raamatullista perustaa sille, että ylipäätään on adventtia edeltävä tuomio, lue artikkeli ”Mitä Jeesus tekee nyt?” (linkki).
Nyt kuitenkin tutkimme itse tuomion sisältöä ja merkitystä ja vanhurskautuksen suhdetta siihen. Niin, vaikka olisimme tehneet miten paljon hyvää tahansa, nuo hyvät teot eivät kallista tekojen ”vaakaa” hyväksemme tuomiossa, koska niissä ei ole ansioita, niin kuin edellisessä artikkelissa selitimme. On kyllä totta, että tuomio tuo esiin hyvät teot. Tai tarkemmin sanottuna, se tuo esiin teot todisteena siitä, että henkilö on vanhurskautettu uskon kautta (Jaak. 2:14–26). Adventtia edeltävä tuomio paljastaakin juuri sen, että valinnoillamme on merkitystä kristityn elämässä. Me emme ole kerran pelastettuja, aina pelastettuja, sillä voimme valita luopua kristityn elämästä (Mark. 4:17; 1. Tim 4:1; Hepr. 9:38). Lisäksi, emme kristittyinä aina tee vain hyviä asioita. Kun teemme syntiä, ja kun siis teemme sitä ensimmäisen vanhurskautuksen sekä kristityksi kastamisen jälkeen, se tuo huonoa mainetta Jumalalle, sillä kristityn tulisi edustaa Kristusta ja Hänen jaloja arvojaan: olla valona maailmassa (Matt. 5:14). Jumalan oikeusistuin on avoinna koko maailmankaikkeuden edessä (Job 1:6–12), ”että Jumalan moninainen viisaus [jonka ydin on evankeliumi] seurakunnan kautta nyt tulisi taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon” (Ef. 3:10 VKR). Kuitenkin synti tuo Jumalan viisauden ja luonteen huonoon valoon. ”On kirjoitettu: ’Teidän vuoksenne pakanakansat pilkkaavat Jumalan nimeä’” (Room. 2:24 KR92). Juuri siksi synnin tekemisen seurauksena ”tahra” jäi esikuvallisesti vanhan liiton pyhäkköön ja uudessa liitossa se jää taivaan pyhäkköön (Jer. 17:1). Kun teemme syntiä, ”tahra” jää myös luonteeseemme (Ps. 38:1–8; Hes. 33:10). Oikeusjutussaan Jumalaa vastaan, Saatana käyttää sekä pyhäkössä että luonteessamme olevaa tahraa juuri syyttääkseen Jumalaa ja meitä (Sak. 3:1–6; 2. Kor. 12:7). Tämä luonteen tahra ei välttämättä edes täysin, jos lainkaan, näy toisille ihmisille. Jumalahan tuo salaisetkin asiat tuomiolle juuri sen vuoksi (Room. 2:16).

Adventtia edeltävä tuomio on tarpeellinen myös siksi, että vain kristityt eivät tee hyvää, vaan kristityksi tunnustautumattomatkin tekevät hyviä tekoja toisia ihmisiä (ja esim. eläimiäkin) kohtaan. Juuri tähän seikkaan tuomiossa roomalaiskirjeen toinen luku muun muassa puuttuu. Tämän vuoksi tutkivan tuomioprosessin ydin on tuoda esiin kristityn koko elämä: henkilön jatkuva suhde Kristukseen ja jatkuva luonteen ”pohjavire”, joka on pyrkimys nöyryyteen. Katumuksen asenne nimittäin on nöyryys (3. Moos. 16:29). (NASB kääntää edellisen viitatun raamatuntekstin niin, että israelilaisten tuli nöyryyttää sielunsa Suurena sovituspäivänä.) Pyhitys on muiden seikkojen lisäksi jatkuvaa taistelua syntiä vastaan. Me tahdomme seurata Jeesusta suhteemme pohjalta Häneen, emmekä tahdo tehdä syntiä (Room. 8:1–17). Tosin me kasvamme tässä tahdossa ja rakkaudessa (1. Piet. 2:2–3; 2. Piet. 3:18; Ef. 4:12—6:24; Room. 6; 1. Tess. 4:1–8). Pyhän Hengen herättämä nöyryys on avoin kypsymiselle rakkaudessa ja se havaitsee ihmisen oman avuttomuuden ilman Jeesusta. Se näkee muut itseään parempana. Se näkee oman vanhurskauden puutteen. Mitä lähempänä olet Jeesusta, sitä tarkemmin havaitset syntisyytesi ja sitä enemmän koet tarvetta vanhurskautumiseen ainoastaan Jeesuksen veren ansioiden perusteella.

Mutta, jopa nöyryyttä on mahdollista näytellä. Sitä ei voi näytellä Herran edessä, mutta luodut olennot eivät näe toistensa syvimpään sydämeen. Siksi adventtia edeltävä tuomio onkin avoin oikeusprosessi. Tämän lisäksi edes syvin nöyryytemme ei pysty tarjoamaan niitä ansioita, joita tarvitaan Jumalan vihan ”lepyttämiseen”. (Jumalan viha ei tarkoita sitä, että Jumala vihaisi ihmisiä tai ketään luotuaan, vaan se tarkoittaa sitä, että Jumalan laki tuomitsee synnin: ”Sillä synnin palkka on kuolema” [Room. 6:23 VKR].) Myös Ellen White kirjoittaa, että edes uskossamme ei ole ansioita (Ellen G. White, Faith and Works [Nashville, TN: Southern Publishing Association, 1979], 25). Niinpä. Ainoastaan Jeesuksen sijaisuhrissa ja sijaiselämässä on riittävät ansiot pelastukseen. Viime kädessä tuomiossa on kyse siitä, kuka pystyy seisomaan Jumalan valtaistuimen edessä ja Hänen katseensa alla, kun Hänen silmänsä ovat kuin tulisoihdut (Dan. 7:9–10; Ilm. 1:14) — toisin sanoen, kuka pystyy olemaan äärettömän vanhurskauden edessä. Kun Jumala tutkii ihmisiä, Hän etsii vanhurskautta (1. Moos. 6:5, 9, 12; Ps. 14:2–3). Sen vuoksi, lopulta tuomio käsittelee sitä todellisuutta, johon Jumala katsoo nähdäkseen äärettömän vanhurskauden, joka sovittaa meidät Jumalan itsensä kanssa (Kol. 1:19–20 KJV).

Joten, missä Jumala näkee äärettömän vanhurskauden? Ellen White lausuu: ”Kristus oli Jumala; ja kun Hän alistui tulemaan lihaan, Hän otti omakseen ihmisyyden ja oli uskollinen loppuun asti, jotta Hän voisi kärsiä äärettömän uhrin.” (Ellen G. White, “Ms 50, 1900: Christ Our High Priest,” Letters and Manuscripts — Volume 15 [1900], korostus lisätty.) Esikuvallisessa eli typologisessa Jom kippurissa (eli Suurena sovituspäivänä) pirskotettu eläimen veri kuvaa juuri Kristuksen ääretöntä verta, joka sovelletaan katuvan syntisen hyväksi. Sijaisveri sovittaa pyhäkön saastaisuuden ja kansan (3. Moos. 16:15–19). Raamatullisesti sovitus pitää sisällään anteeksiantamisen (2. Moos. 32:30, 32, 33; 2. Kor 5:19). Myös Ellen White sanoo, että tutkivaan tuomioon kuuluu se, että Kristus vetoaa vereensä Isän edessä, sekä se, että katuva saa syntinsä anteeksi (Ellen G. White, The Great Controversy [Mountain View, CA: Pacific Press, 1911], 428, 429, 430; Ellen G. White, “Accepted in Christ,” Signs of the Times [July 4, 1892]). Täten, tuomiossa Jumala ei lopulta katso meihin, meidän sydämemme rakkauteen ja nöyryyteen, vaan Hän katsoo Kristukseen, Hänen äärettömään vanhurskauteensa, joka on sijaissovituksemme.

On totta, että rakkautemme ja nöyryytemme on Kristuksen rakkautta ja nöyryyttä Pyhän Hengen kautta (Gal. 2:20). Ja, kyllä, Jumala katsoo myös uskon ja elämän hedelmään todisteena. Mutta tästä huolimatta luonteen kehityksessä on aina mukana ihmisen osuus, sillä Pyhä Henki ei käytä meitä kuin robotteja, vaan meillä on valinnanvapaus. Niin kuin jo sanottiin edellisessä artikkelissa, Pyhän Hengen ihmiseen asettama vanhurskaus tarkoittaa sekä meidän sisällämme tapahtuvaa yhteistoimintaa että tämän yhteistoiminnan seurausta, koska meidän sisimpämme tuottaa meidän tekomme (Matt. 12:33–37; Mark. 7:21–23). Toisin sanoen, henkilön sisin vastaa hänen tekojaan. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu” (Matt. 12:34). Toki ihmisten välillä on eroja. Yksi on pahempi toista. Mutta olemme kaikki syntisiä emmekä pysty tuottamaan äärettömän hyviä tekoja yhteistyössämme Jumalan kanssa. Siksi pyhitys on kasvua impartoidussa eli meihin vuodatetussa vanhurskaudessa aktiivisen yhteistoiminnan kautta Pyhän Hengen ja ihmisen välillä. Siksi, vaikka pyhitys rakentaa luonnetta rakkaudessa ja nöyryydessä, tuottaen hedelmää, jokainen meistä on syntinen (Room. 7:7–13). Myös Ellen White sanoo, että edellä viitatussa roomalaiskirjeen raamatunkohdassa Paavali kirjoittaa omasta itsestään (Ellen G. White, Steps to Christ [Mountain View, CA: Pacific Press, 1892], 29.), tarkoittaen sitä, että jokainen meistä on syntinen ja kokee kamppailun syntiä vastaan loppuun asti.

Tarvitsemme siis syntien anteeksiantoa ja ulkopuolellamme olevaa Kristuksen sijaisvanhurskauden imputaatiota loppuun asti. Myönnettäköön, että anteeksisaaminen pitää sisällään synnin hylkäämisen/moraalisen muutoksen (Matt 18:23-34; John 8:1–11), mutta tässä on kyse pyhityksellisestä muutoksesta, ei vanhurskautuksesta, jossa Jeesuksen veri ja puhdas elämä luetaan syntisen hyväksi.
Ellen White kirjoittaa, että Kristuksen toisessa tulemuksessa ”ne, joiden elämä on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa, voivat sanoa: ’Minä uskon Häneen, joka tuomittiin Pilatuksen edessä ja annettiin pappien ja johtajien ristiinnaulittavaksi. Älä katso minuun, syntiseen, vaan katso minun Sijaiseeni. Minussa ei ole mitään sen rakkauden arvoista, jota Hän osoitti minua kohtaan, mutta Hän antoi elämänsä minun vuokseni. Katso minua Jeesuksessa. Hän tuli edestäni synniksi, jotta minä voisin olla Jumalan vanhurskaus Hänessä.’” (Ellen White, Youth Instructor, May 31, 1900, oma käännös.) Todellakin, mikäli hyväksymme Jeesuksen sydämeemme, taivaallisen oikeusistuimen viimeisessä vanhurskautuksessa Taivaan Isä ei katso kasvavaan vanhurskauteen sisällämme, vaan Hän katsoo taivaalliseen Ylipappiimme ja Hänen täydellisyyteensä. On totta, että edellä lainatussa tekstissä Ellen White kirjoitti viimeisestä tuomiosta, ei tutkivasta tuomiosta. Tästä huolimatta, viimeisen tuomion täytäntöönpano tarkoittaa juuri sitä, että siinä toimeenpannaan adventtia edeltävän tuomion päätös. Siksi Isä näkee lakinsa äärettömän vaatimuksen täyttymisen ainoastaan Pojassaan, joka on ruumiillisesti läsnä taivaallisessa pyhäkössä Edustajanamme ja Välittäjänämme.

Yhteenvetona, tutkivan tuomion huippukohta on Kristuksen veren ja ansioiden imputaatio katuvalle syntiselle. Tämä on se viimeinen vanhurskautuksellinen teko/julistus (Dan. 8:14; 12:1), joka sovittaa pyhäkön saastaisuuden ja lunastaa Jumalan kansan. Sekä vanhurskautukseen että lunastukseen kuuluu anteeksiantamus (Ps. 32:1–2; Room. 4:5–8; Ef. 1:7) ja Raamattu puhuu viimeisestä lunastuksesta (Room. 8:23; Ef. 4:30). Me emme ole yksin tuomiosalissa. Meidän ei tarvitse kohdata tuomiota yksin, vaan Puolustajamme on vierellämme! Eikö tämän tulisi perustaa toivoamme iankaikkisille käsivarsille (5. Moos. 33:27)? Eikö tämän tulisi kantaa meidät vaikeiden aikojen yli? Eikö tämän tulisi kannustaa rakkauteen ja palvelukseen elämässä? Voimme todella katsoa Jeesukseen varmuutena Jumalan hyväksynnästä ja ikuisesta rakkaudesta meitä kohtaan. Uskon, että tämä on ikuisen evankeliumin ydin (Ilm. 14:6). Mikä riemullinen ja vapauttava sanoma!