Toisessa kirjeessään korinttilaisille Paavali kirjoittaa, että uutta liittoa ”ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” (3:6 KR92) Hän sanoo, että Kristuksen kirjettä ei ole kirjoitettu musteella, eikä kivitauluihin, vaan että se on kirjoitettu Jumalan Hengellä sydämen tauluihin (3:1–3). Lisäksi hän sanoo, että tuomion julistamisen (Siinain vuoren viran) kirkkaus oli katoavaa, että vanhan liiton kirjoituksia luettaessa ilman Henkeä israelilaisten sydämen päällä oli peite, ja että Henki tekee vapaaksi (3:7–18). Mitä Paavali oikein tarkoittaa? Sanooko hän, että kirjain on kuollut ja kuopattu? Olemmeko nyt vapaita sekä laista että Raamatun objektiivisesta totuudesta?

Lakia käsittelevässä artikkelisarjassamme olemme nähneet, että Jumalan kymmenen käskyä on voimassa tänä päivänä. Jumalan laki osoittaa synnin ja ilman syntiä ei ole pelastusta synnistä. Jumalan laki on siis objektiivinen standardi. Raamattu on se lähde, josta voimme lukea kymmenen käskyä ja Jumalan lain periaatteet. Kysymys siis kuuluu: onko Raamattu objektiivinen ja universaali lähde ihmiskunnalle? Jotkut väittävät, että Paavalin toisen korinttilaiskirjeen kirjoitus kertoo meille tänä päivänä, että Jumalan Hengen kokemukset määrittelevät oikean ja väärän Jumalan lain ja sanan sijasta. Toiset taas katsovat, että Paavalin sanat viittaavat siihen, että, postmodernin filosofian mukaisesti ei ole enää olemassa todellisia koko ihmiskuntaa koskevia merkityksiä niin kuin totuutta, pelastusta ja elämän tarkoitusta. Tämä johtuisi siitä, että ns. suurten kertomusten aika olisi ohi, jolloin myös Raamatun suuri objektiivinen ja yhtenäinen merkityssisältö olisi kuollut (tai sitä ei olisi koskaan ollutkaan), ja hengen kokemusten tulisi ohjata Jumalan kansaa ja ihmiskuntaa. Tässä artikkelisarjan osassa pyritään vastaamaan näihin väitteisiin, päätyen siihen, että Jumalan sana on lopullinen ja objektiivinen totuuden ja todellisuuden määrittelijä, joka ei ole ristiriidassa Jumalan Hengen kanssa.

Ymmärtääksemme Paavalia paremmin, meidän on hyvä katsoa hänen ajatteluaan kokonaisuutena Raamatun sekä hänen aikansa uskonnollisen kulttuurin tilanteen kannalta. Sekä galatalaiskirjeessä että roomalaiskirjeessä Paavali tuo selvästi ilmi sen, että laki ei ole ristiriidassa Hengen kanssa (Room 3:31; 7:7–12; Gal. 3:21; Ef. 6:17). Hän ei siis kumoa lakia, vaan hän vastustaa seurakunnassa olevaa ajattelua, jonka mukaan Hengen saa lain tekojen avulla (Gal. 2:1–3:5), joka on ns. lakihenkisyyttä. Paavalin kirjeiden kirjoittamisen aikana, suurin piirtein,  muut kirjalliset teokset, niin kuin 4. Esran kirja, Qumranin kirjoitukset ja Toinen Baarukin kirja, kertovat, että juutalaisille oli erittäin tärkeää lain teoilla saavutettu vanhurskaus (Carson & Moo, An Introduction to the New Testament, 380; Peter Stuhlmacher, Revisiting Paul´s Doctrine of Justification, 41). Sydämen vapaudesta käsin harjoitettu usko ja uskonto oli Jeesuksen mukaan korvattu ”raskailla ja hankalilla taakoilla” (Matt. 23:4). Israelilaiset johtajat eivät nähneet Kristusta vanhan liiton kirjoituksissa (Joh. 5:46–47) ja siksi he eivät syntyneet uudesti Hengestä (Joh. 3:5–7).

Paavali ei siis sano, että kirjain olisi mitätöity, vaan hän tarkoittaa sitä, että kirjain ilman Henkeä ja uskoa Jeesukseen ei tavoita sydäntä, sekä sitä, että Pyhä Henki on kirkastanut lain todellisen tarkoituksen. Tämä on ollut mahdollista ainoastaan siksi, että Jeesus kirkasti Jumalan luonteen voitettuaan Saatanan ristillä ja noustuaan taivaaseen. Kristus meni taivaan pyhäkköön vahvistamaan ja saamaan vahvistuksen voitostaan, jonka jälkeen Hän lähetti Pyhän Hengen (Luuk. 24:49; Ap.t. 1:4–5). Jeesus sanoikin, että jos ”Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita” (Joh. 8:36 KR92).

Mutta mitä Paavali tarkoittaa sillä, että tuomion julistamisen viran kirkkaus on katoavaa? Tarkoittaako tämä sitä, että Jumalan laki on katoavaa? Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on ”ei”, sillä kyse on juuri tuomion julistuksen virasta, ei itse laista, joka tuomitsee (katso Room. 3:20, 31). Mooses hoiti työnsä loppuun ja julisti lain. Mooses oli esikuva Kristuksesta ja Hänen työstään, sillä myös Mooses oli välittäjä ja sovittaja Jumalan ja kansan välillä, pyytäen anteeksiantoa kansalle ja pyytäen jopa, että hänen nimensä pyyhittäisiin Jumalan kirjasta kansan sijasta (2. Moos. 32:20–34). Kristuksen työ vain oli, tietenkin, paljon kirkkaampi kuin Mooseksen työ (vaikka Mooses ei sitä tehnytkään omassa voimassaan vaan Jumalan voimassa [4. Moos. 12:3], jolloin voimme kutsua sitä Jumalan työksi Mooseksen kautta.) Toisen korinttilaiskirjeen kohdassa Paavali viittaa tapahtumaan, jossa Mooseksen kasvot säteilevät kirkkautta. Vietettyään Siinain vuorella neljäkymmentä päivää ja yötä syömättä ja juomatta, Mooses tuli kansan pariin ja ilmoitti sille kasvot säteillen Jumalan käskyt (34:28–35). Vastaavasti Jeesus, oltuaan erämaassa neljäkymmentä päivää ja yötä syömättä ja juomatta, tuli kansan pariin ”täynnä Hengen voimaa” (Luuk. 4:14). On mielenkiintoista, että ensimmäinen asia, joka mainitaan sekä sen jälkeen kun Mooses tuli alas vuorelta että sen jälkeen kun Jeesus tuli kansan pariin liittyy Sapattiin. Mooses julisti israelilaisille Sapatin pyhyyden (2. Moos. 35:1–3) ja Jeesus meni Sapattina synagogaan julistamaan vapautusta (Luuk. 4:16–22). Jeesus julisti riemuvuoden, joka oli ns. sapattivuosi, jolloin maata ei viljelty ja sen annettiin levätä. (Riemuvuosi perustui sapattivuosiin: 7 x 7 vuotta = 49 vuotta; riemuvuosi alkoi 49:n vuoden keskivaiheilla ja jatkui 50:teen vuoteen.) Kun Jumala antoi Israelin kansalle kymmenen käskyä uudestaan sen jälkeen, kun Mooses oli rikkonut edelliset laintaulut, oli se kuin esikuva uudesta liitosta, jota voidaan myös kutsua uudistetuksi liitoksi, sillä Jumalalla on aina ollut yksi ikuinen liitto niin kuin osoitettiin artikkelisarjan toisessa osassa. Olisi ristiriitaista, jos Jeesus julistaisi Sapatin voimassaolon lakkautuneen, mutta samalla itse viettäisi Sapattia, ja juuri tuona päivänä julistaisi riemuvuoden ja vahvistaisi uuden liiton (ikuisen liiton). (Vaikka Jeesus varsinaisesti vahvisti uuden liiton verellään, jonka symboli on ehtoollinen [Mark. 14:22–25], Hän vahvisti uuden liiton myös koko elämällään, sillä Hänen täydellinen elämänsä luetaan niiden hyväksi, jotka tunnustavat syntisyytensä ja ottavat Jeesuksen sijaiselämän [ja sijaiskuoleman] pelastuksekseen [Room. 4:25; 5:10; 13:14; Hepr. 4:15–16; 5:8–9; 1 Joh. 5:12]. Lisäksi Jeesuksen elämä toimii esimerkkinä Jumalan lasten elämälle [1 Joh. 2:6].)

Jeesus palasi kansan pariin neljänkymmen päivän ja yön jälkeen, jonka yhteydessä Matteus kirjoittaa, että ”kansa, joka asui pimeydessä, näki suuren valon. Niille, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, loisti kirkkaus” (Matt. 4:16 KR92). Huomaamme siis, että Jeesus, aivan kuin Mooses, palasi kansan pariin ”täynnä Hengen voimaa”, jolloin kansalle ”loisti kirkkaus”. Toisin sanoen Pyhän Hengen todistus Jeesuksessa oli tuo kirkkaus; ja tähän myös Paavali viittaa, kun hän sanoo, että vanhurskauden julistus ja Hengen todistus vanhurskaudesta sydämessä on uuden liiton aikana kirkkaampaa kuin lain todistus tuomiosta (eli vanhurskauden korkeasta tasosta) varsinkin ilman Henkeä, joka ei tavoita sydäntä.

Jeesus myös julisti vapauden, johon Paavali myös viittaa sanomalla: ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.” (2. Kor. 3:17 KR92) Tämän Hengen palveluviran myös Paavali otti omakseen, kun hän sanoo: ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä. Jumala, joka sanoi: ’Tulkoon pimeyteen valo’, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” (2. Kor. 4:5–6 KR92)

Paavali ei siis aseta lakia ja Henkeä vastakkain, joka tarkoittaa sitä, että hän ei mitätöi sen enempää kymmentä käskyä kuin Raamatun objektiivista totuuttakaan (”kirjainta”). Vaikka totuus onkin persoona(t), Jeesus Kristus (Joh. 14:6) ja Pyhä Henki (1. Joh. 5:6), on totuus myöskin Raamattu. Tähän on ainakin seitsemän syytä: (1) Koko Raamattu on Pyhän Hengen innoittama (2. Tim. 3:16; 2. Piet. 1:21), joka tarkoittaa sitä, että sen kirjoittajien subjektiivisten ilmaisutapojen lisäksi, Raamatussa on objektiivinen ja yhtenäinen suuri kertomus ja totuus; (2) Raamattu on Jumalan auktoriteetti opissa ja käytännössä (Ps. 119:89, 105, 142, 160; Jes. 8:20; Joh. 10:35; 2. Kor. 10:5; 2. Tim. 3:15–17); (3) Jeesus on Jumala (Joh. 1:1; Hepr. 1:1–14), ja Hän johdatti ja innoitti sekä Uuden että Vanhan testamentin kirjoittamisen (1. Kor. 10:4; Joh. 15:26; 16:13), jolloin koko Raamattu on Jeesuksen Sanaa; (4) Raamattu puhuu totuudesta ja opeista samoissa asiayhteyksissä (1. Tim. 1:3; 2:4–7; 4:1, 16; 5:17; 6:3–5; 2. Tim. 4:3–4); (5) totuus pelastaa (2. Tess. 2:10–13), joka tarkoittaa sitä, että myös Jeesuksen oppi, joka on Raamattu, pelastaa viemällä katuvan syntisen Jeesuksen luo ja auttaen todellisen suhteen syntymisessä ja ylläpitämisessä Jeesuksen kanssa; (6) pelastus on tarjolla kaikille (Joh. 3:16); ja niin (7) tämä kaikki tarkoittaa sitä, että Raamatun objektiivinen totuus on tärkeämpi ja hallitsevampi tekijä kuin sen kirjoittajien subjektiiviset ilmaisutavat sekä Raamatun lukijan subjektiivinen lähtökohta ja ajatusmaailma. Tätä puoltaa se, että kirjallinen dokumentti on vakaampi ja pysyvämpi standardi kuin hengen kokemukset (Jes. 8:20; Luuk. 4:4, 8, 12; 1. Joh. 4:1; Ilm. 16:13–14). Lopputulos on se, että kun nykyihminen lukee ja tutkii Raamattua, hänellä on mahdollisuus löytää objektiivinen ja universaali totuus, joka on jo valmiina löydettävissä Raamatusta ja vain Raamatusta, sillä se on kokonaisuudessaan totuus.

Jumalan auktoriteetti on siis sekä Hänen lakinsa että Hänen sanansa. Näin Pyhä Henki ja kirjain (Raamattu) eivät ole ristiriidassa keskenään.